Pyhän isän Franciscuksen puhe Euroopan parlamentille

Strasbourg, Ranska. Tiistai, 25.11.2014

Herra puhemies ja varapuhemiehet, kunnioitetut Euroopan parlamentin jäsenet, ja kaikki te, jotka työskentelette eri tehtävissä tässä instituutiossa, hyvät ystävät!

Kiitän teitä kutsusta tulla puhumaan tälle Euroopan unionin elämän kannalta tärkeälle instituutiolle ja mahdollisuudesta puhua kauttanne myös unionin yli 500 miljoonalle asukkaalle, joita te edustatte 28 jäsenvaltiosta. Erityisen kiitoksen osoitan teille, herra puhemies, lämpimästä vastaanotosta ja ystävällisistä sanoistanne koko parlamentin puolesta.

Vierailuni tapahtuu yli neljännesvuosisata paavi Johannes Paavali II:n vastaavan vierailun jälkeen. Noista ajoista moni asia Euroopassa ja maailmassa on muuttunut. Tuolloin maanosan kahtia jakaneita blokkeja ei ole enää olemassa ja vähitellen on toteutumassa toivo siitä, että ”Eurooppa vapaine ja riippumattomine instituutioineen saavuttaa jonakin päivänä ne ulottuvuudet, jotka maantiede ja vielä enemmän historia on sille antanut”. [1]

Euroopan unionin laajetessa maailmasta itsestään on tullut yhä monimutkaisempi ja voimakkaasti muuttuva. Yhä enemmän keskenään vuorovaikutuksessa oleva ja globaali maailma on siksi yhä vähemmän eurooppakeskeinen. Huolimatta nykyisestä laajemmasta ja vaikutusvaltaisemmasta unionista Eurooppa näyttää antavan itsestään jokseenkin vanhentuneen ja riutuneen vaikutelman, se tuntee olevansa yhä vähemmän päätoimijana maailmassa, jonka puolestaan usein suhtautuu siihen välinpitämättömästi, epäluottamuksella ja jopa epäillen.

Puhuessani teille tänään haluaisin tarjota paimenena toivon ja rohkaisun viestin kaikille Euroopan kansalaisille.

Se on toivon viesti, joka perustuu luottamukseen, että ongelmistamme voi tulla voimakkaita ykseyden edistäjiä pyrkiessämme voittamaan kaikki ne pelot, joita Eurooppa ja koko maailma nykyisin kokee. Se on viesti toivosta Herrassa, joka muuttaa pahan hyväksi ja kuoleman elämäksi.

Se on rohkaisu palata Euroopan unionin perustajien lujaan vakaumukseen. He unelmoivat tulevaisuudesta, joka perustuu kykyyn työskennellä yhdessä erimielisyyksien voittamiseksi ja rauhan ja yhteyden edistämiseksi maanosan kaikkien kansojen välillä. Tämän kunnianhimoisen poliittisen projektin ytimessä oli luottamus ihmiseen, ei niinkään kansalaisena tai kuluttajana, vaan persoonana, jolle kuuluu transsendenttinen arvokkuus.

Tunnen velvollisuudekseni korostaa lujaa sidettä näiden kahden sanan välillä: arvokkuuden ja transsendentin.

Arvokkuus oli keskeinen käsite toista maailmansotaa seuranneessa jälleenrakentamisessa. Lähimenneisyyttämme leimaa huoli ihmisen arvokkuuden edistämisestä monenlaisia väkivallan ja syrjinnän muotoja vastaan, joita Euroopankin historiassa on vuosisatojen kuluessa esiintynyt. Ihmisoikeuksien tärkeyden tunnustaminen tapahtui pitkän prosessin tuloksena, johon kuului paljon kärsimystä ja uhreja ja joka auttoi muodostamaan tietoisuuden jokaisen ihmispersoonan arvokkuudesta, ainutlaatuisuudesta ja korvaamattomuudesta. Tämä tietoisuus ei perustu ainoastaan historian tapahtumiin vaan ennen muuta eurooppalaiseen ajatteluun, jolle on luonteenomaista rikastuttava kohtaaminen, jonka monet lähteet ”tulevat Kreikasta ja Roomasta, kelteiltä, germaaneilta ja slaaveilta, sekä kristinuskosta, joka syvällisesti muovasi niitä” [2] kehittäen näin itse persoonan käsitteen.

Nykyisin ihmisoikeuksien edistäminen on eräs Euroopan unionin keskeisimmistä tehtävistä persoonan arvokkuuden vaalimiseksi sekä unionin alueella että suhteissa muihin maihin. Tämä on tärkeä ja kiitettävä sitoumus, sillä yhä on liian monia tilanteita, joissa ihmisiä kohdellaan objekteina, joiden sikiäminen, muovautuminen ja hyödyllisyys voidaan ohjelmoida ja jotka voidaan heittää pois, kun heistä heikkouden, sairauden tai vanhuuden takia tulee tarpeettomia.

Loppujen lopuksi, voidaanko puhua minkäänlaisesta arvokkuudesta, ellei ihminen ole vapaa ilmaisemaan ajatuksiaan tai harjoittamaan uskoaan? Voiko olla olemassa minkäänlaista arvokkuutta ilman riippumatonta oikeuskäytäntöä, joka rajoittaa vahvimpien valtaa ja antaa lain voittaa tyrannian? Minkälaista arvokkuutta ihmiset voivat nauttia, jos heitä alistetaan kaikenlaiselle syrjinnälle? Minkälaista arvokkuutta ihminen voi koskaan toivoa, jos häneltä puuttuvat ruoka ja elämiseen välttämättömimmät perustarpeet ja joka vieläpä on ilman työtä, joka antaa hänelle arvokkuuden?

Persoonan arvokkuuden edistäminen merkitsee sen tunnustamista, että hänelle kuuluu loukkaamattomia oikeuksia, joita kukaan ei voi riistää mielivaltaisesti, ja vielä vähemmän taloudellisten etujen nimissä.

Samalla on kuitenkin varottava lankeamasta tiettyihin virheisiin, jotka voivat syntyä ihmisoikeuksien käsitteen väärinymmärtämisestä ja sen väärinkäytöstä. Nykyisin on taipumus vaatia yhä laajempia yksilön oikeuksia – sanoisin jopa itsekkäitä oikeuksia –, minkä taustalla on käsitys ihmispersoonasta irrallaan kaikista sosiaalisista ja antropologisista konteksteista, ikään kuin persoona olisi monadi (μονάς), joka tulee yhä välinpitämättömämmäksi ympärillään olevia monadeja kohtaan. Yhtä lailla tärkeä ja täydentävä velvollisuuden käsite ei näytä enää liittyvän oikeuden käsitteeseen. Tämän tuloksena yksilön oikeuksista pidetään kiinni ottamatta huomioon sitä, että jokainen ihminen on osa sosiaalista kontekstia, jossa hänen oikeutensa ja velvollisuutensa liittyvät toisten ihmisten oikeuksiin ja velvollisuuksiin sekä yhteiskunnan yhteiseen hyvään.

Sen vuoksi uskon, että on elintärkeää kehittää ihmisoikeuksien kulttuuria, joka viisaalla tavalla liittää yksilön, tai pikemminkin persoonallisen näkökulman, yhteiseen hyvään, ”kaikkiin meihin”, yksilöihin, perheisiin ja yhteisöihin, jotka yhdessä muodostavat yhteiskunnan.[3] Ellei jokaisen yksilön oikeuksia suunnata harmonisesti suurempaan hyvään, näitä oikeuksia päädytään pitämään rajattomina ja niistä tulee lopulta väkivallan ja konfliktien lähde.

Ihmisen transsendentista arvokkuudesta puhuminen merkitsee viittaamista ihmisen luontoon, hänen synnynnäiseen kykyynsä erottaa hyvä pahasta, siihen ”kompassiin” sydämessämme, jonka Jumala on asettanut koko luomakuntaansa.[4] Ennen muuta tämä tarkoittaa, että ihmistä ei katsota absoluuttina vaan suhteellisena olentona. Nähdäkseni yksi nyky-Euroopan yleisimmistä sairauksista on yksinäisyys, joka on tyypillistä niille, joilla ei ole yhteyttä toisiin. Tämä koskee erityisesti vanhuksia, jotka usein on hylätty oman onnensa nojaan, ja myös nuoria, joilta puuttuu selkeitä kiinnekohtia ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Se näkyy myös lukemattomissa köyhissä, jotka asuvat kaupungeissamme, sekä suuntaa vailla olevissa maahanmuuttajissa, jotka ovat tulleet etsimään parempaa tulevaisuutta.

Tästä yksinäisyydestä on tullut entistäkin ajankohtaisempi ongelma talouskriisin myötä, jonka vaikutuksilla on yhä traagisia seurauksia yhteiskunnan elämässä. Viime vuosina, Euroopan unionin laajentuessa, kansalaisissa on kasvanut epäluottamusta etäisiksi koettuja instituutioita kohtaan, jotka laativat sääntöjä, joita pidetään yksittäisille kansoille vieraina tai jopa vahingollisina. Monelta taholta syntyy vaikutelma väsymyksestä ja ikääntymisestä, Euroopasta ikään kuin isoäitinä, joka ei ole enää hedelmällinen ja eloisa. Ne suuret ihanteet, jotka kerran innoittivat Eurooppaa, näyttävät menettäneen vetovoimansa ja tulleen korvatuiksi vain instituutioiden byrokraattisella näpertelyllä.

Tähän liittyy myös tiettyjä itsekkäitä elämäntyylejä, joita leimaa kestämätön ylenpalttisuus ja jotka usein ovat täysin välinpitämättömiä ympäröivää maailmaa ja erityisesti köyhistä köyhimpiä kohtaan. Tyrmistykseksemme näemme taloudellisten ja teknisten kysymysten hallitsevan poliittista keskustelua aidon antropologisen suuntautumisen vahingoksi.[5] Ihminen on vaarassa tulla pelkäksi osaksi mekanismia, joka kohtelee häntä kulutushyödykkeenä, mistä seuraa – kuten valitettavan usein havaitaan – se, että mekanismille hyödyttömäksi tullut elämä heitetään vähin äänin pois, kuten sairaiden, kuolemansairaiden, hylättyjen ja hoidotta jätettyjen vanhusten tai ennen syntymää surmattujen lasten tapauksessa.

On suuri virhe, jos ”tekniikka pääsee kokonaan voitolle”[6], jolloin ”päämäärät ja välineet voivat mennä sekaisin”.[7]. Se on vääjäämätön kertakäyttökulttuurin ja kontrolloimattoman kuluttamisen seuraus. Sen sijaan persoonan arvokkuuden korostaminen merkitsee ihmiselämän arvon tunnustamista, elämän, joka on annettu meille ilmaiseksi ja joka siksi ei voi olla vaihdon tai kaupankäynnin kohteena. Tämän parlamentin jäseninä teidät on kutsuttu tärkeään, vaikkakin ajoittain mahdottomalta näyttävään tehtävään: pitämään huolta yksilöiden ja kansojen tarpeista. Tämä vaatii niin voimaa, lempeyttä, vaivannäköä kuin anteliaisuutta sen funktionalistisen ja privatisoituneen ajattelutavan keskellä, johon kertakäyttökulttuuri vääjäämättömästi johtaa. Yksilöiden ja kansojen tarpeista huolehtiminen tarkoittaa muistin ja toivon suojelemista, se merkitsee vastuun ottamista nykytilanteesta äärimmäisen marginalisoimiskehityksen ja tuskan keskellä ja arvokkuuden palauttamista tälle ajalle.[8]

Kuinka sitten toivo voidaan tulevaisuudessa palauttaa, niin että nuoremmasta sukupolvesta alkaen voisimme löytää uudelleen luottamuksen, jonka varassa voimme tavoitella arvokasta unelmaa yhdistyneestä ja rauhaisasta Euroopasta, luovasta ja yritteliäästä Euroopasta, joka kunnioittaa oikeuksia ja on tietoinen velvollisuuksistaan?

Vastatakseni tähän kysymykseen, sallikaa minun esittää teille kuva. Yksi Rafaelin kuuluisimmista freskoista sijaitsee Vatikaanissa ja esittää nk. Ateenan koulua. Kuvan keskellä ovat Platon ja Aristoteles. Platonin sormi osoittaa ylöspäin kohti ideoiden maailmaa ja taivaita. Aristoteles taas pitää kättään hänen edessään kohti katsojaa, kohti maailmaa ja konkreettista todellisuutta. Mielestäni tämä on hyvin iskevä kuva Euroopasta ja sen historiasta, joka muodostuu jatkuvasta maallisen ja taivaallisen vuorovaikutuksesta. Siinä taivaat viittaavat avoimuuteen transsendenttia – Jumalaa – kohtaan, joka aina on ollut Euroopan kansoille tunnusomaista, ja maa viittaa Euroopan käytännölliseen ja konkreettiseen kykyyn kohdata haasteita ja ongelmia.

Euroopan tulevaisuus riippuu näiden kahden elementin välisen elintärkeän yhteyden uudelleenlöytämisestä. Eurooppa, joka ei ole enää avoin elämän transsendentille ulottuvuudelle, on maanosa, joka on vaarassa vähitellen menettää sielunsa ja myös sen ”humanismin hengen”, jota se yhä rakastaa ja puolustaa.

Ottaessani lähtökohdakseni tämän avautumisen transsendentille haluan tähdentää ihmispersoonan keskeisyyttä, joka muutoin on aikakausien oikkujen ja mielitekojen armoilla. Siksi mielestäni perustavanlaatuista on paitsi kristinuskon menneisyydessä tarjoama perintö tämän maanosan sosiaaliselle ja kulttuuriselle muovautumiselle, myös ennen kaikkea sen nyt ja tulevaisuudessa antama panos Euroopan kasvulle. Tämä panos ei uhkaa valtioiden sekulariteettia tai Euroopan Unionin instituutioiden itsenäisyyttä, vaan pikemminkin rikastuttaa niitä. Tähän viittaavat ne ihanteet, jotka ovat muovanneet Eurooppaa alusta saakka: rauha, subsidiariteetti, vastavuoroinen solidaarisuus ja humanismi, jonka ytimenä on ihmispersoonan arvokkuuden kunnioittaminen.

Haluan toistaa tässä yhteydessä, että Pyhä istuin ja katolinen kirkko on valmis, Euroopan katolisten piispainkokousten komission (COMECE) kautta, osallistumaan merkittävään, avoimeen ja läpinäkyvään dialogiin Euroopan unionin instituutioiden kanssa. Olen vakuuttunut siitä, että Eurooppa, joka kykenee arvostamaan omia uskonnollisia juuriaan ja näkemään niiden rikkauden ja mahdollisuudet, on sitä enemmän immuuni monille erilaisille ekstremismin muodoille, joita nykymaailmassa leviää, mikä on myös tulosta länsimaissa todettavasta ihanteiden tyhjiöstä: ”Juuri Jumalan unohtaminen eikä hänen kunnioittamisensa synnyttää väkivaltaa.”[9]

Tässä en voi olla liioin muistuttamatta niistä monista epäoikeudenmukaisista tapahtumista ja vainoista, jotka koskettavat päivittäin uskonnollisia vähemmistöjä maailman eri osissa ja etenkin kristittyjä. Yhteisöt ja yksilöt ovat barbaarisen väkivallan kohteina: heitä karkotetaan kodeistaan ja synnyinmaistaan, myydään orjiksi, tapetaan, teloitetaan, ristiinnaulitaan ja poltetaan elävältä. Ja niin moni pysyy häpeällisesti hiljaa.

Euroopan unionin motto on ”moninaisuudessaan yhtenäinen”. Tällä ei kuitenkaan tulisi ymmärtää politiikan, talouden, kulttuurin ja ajattelun yhdenmukaistamista. Aito yhtenäisyys ammentaa moninaisuuksien yhteiselosta. Tässä mielessä Eurooppa on kuin perhe, joka on sitä yhteenkasvaneempi, mitä enemmän kukin voi olla vapaasti oma itsensä. Näen Euroopan kansojen perheenä, jotka voivat kokea läheisyyttä unionin instituutioiden kanssa, jos nämä osaavat harkiten yhdistää yhdistyneisyyden ihanteen kullekin kansalle ominaiseen moninaisuuteen, vaalia erityisiä perinteitä, tunnustaa sen historian ja juuret, vapaina monista manipulaation ja pelon muodoista. Ihmispersoonan asettaminen kaiken keskiöön tarkoittaa ennen muuta, että kaikki kansat voivat ilmaista vapaasti yksilöllisyyttään ja luovuuttaan niin yksilöinä kuin kansoinakin.

Jokaisen ainutlaatuiset ominaispiirteet ovat aito rikkaus siinä määrin, kuin ne asetetaan kaikkien palvelukseen. Euroopan unionin rakentumista subsidiariteettiperiaatteen ja solidaarisuuden perustalle on syytä arvostaa. Näin voidaan säilyttää vastavuoroinen auttaminen ja jatkaa eteenpäin keskinäisen luottamuksen perustalla.

Hyvät naiset ja herrat, Euroopan parlamentin jäsenet, te toimitte tämän ykseyden ja erilaisuuden vuorovaikutuksen ytimessä, ja on teidän vastuullanne pitää elossa demokratia, Euroopan kansojen demokratia. Ei ole salaisuus, että ykseyden käsite ymmärrettynä yhdenmukaisuudeksi vahingoittaa demokraattisen järjestelmän elinvoimaisuutta ja heikentää organisaatioiden ja poliittisten puolueiden vuorovaikutuksen rikkautta, rakentavuutta ja hedelmällisyyttä. Tämä johtaa vaaraan ajautua elämään sanojen, kuvien ja pettävän sofismin varaan rakentuvassa ideoiden maailmassa ja näin sekoittaa demokraattinen todellisuus uudenlaisen poliittisen nominalismin kanssa. Demokratian säilyttäminen Euroopassa elinvoimaisena vaatii monenlaisten todellisuutta vääristävien globaalien virtausten, kuten relativismin ylivallan, epähistoriallisen fundamentalismin, hyvyyttä vailla olevien eettisten järjestelmien ja viisautta vailla olevan intellektualismin torjumista.[10]

Demokratian pitäminen elossa on haaste tälle historialliselle ajalle. Demokratioidemme todellisen vahvuuden – ymmärrettynä kansojen poliittisen ilmaisun välineeksi – ei tule sallia murentua monikansallisten intressien paineessa, jotka eivät ole yleismaailmallisia, jotka heikentävät demokratiaa ja alistavat sen taloudellisten voimien palvelukseen. Tämä yksi keskeisimmistä aikaamme koskevista haasteista.

Toivon antaminen Euroopalle vaatii enemmän kuin pelkän ihmispersoonan keskeisyyden tunnistamista; se kutsuu myös jokaisen ihmisen lahjojen vaalimiseen ja arvostamiseen. Se vaatii yksilöihin ja niihin rakenteisiin investoimista, joissa heidän kykynsä kehittyvät kukoistamaan. Tämän investoimisen ensimmäinen osa-alue on luonnollisesti koulutus, joka alkaa yhteiskunnan perussolusta ja arvokkaimmasta osasta, perheestä. Yhtenäinen, hedelmällinen ja loukkaamaton perhe sisältää perustavanlaatuiset elementit tulevaisuuden toivon vaalimiseksi. Ilman tätä vakaata perustaa tulevaisuus rakennetaan hiekalle ja seurauksena on vakavia sosiaalisia ongelmia. Perheen tärkeyden korostaminen ei ainoastaan auta antamaan suuntaa ja toivoa tuleville sukupolville, mutta myös monille vanhemmille ihmisille, jotka ovat usein pakotettuja elämään yksin, koska perhe-elämän sydämellinen lämpö ei enää ulotu heidän elämäänsä saakka.

Perheen rinnalla on olemassa monia koulutuksellisia instituutioita, kuten erilaisia kouluja ja yliopistoja. Koulutus ei voi rajoittua ainoastaan tekniseen asiantuntemukseen, vaan pikemminkin sen tulisi edistää ihmispersoonan kokonaisvaltaisen kasvun monimutkaista prosessia. Aikamme nuoret ihmiset kaipaavat sopivaa ja kokonaisvaltaista koulutusta, joka voisi auttaa heitä katsomaan tulevaisuuteen toiveikkaana välinpitämättömyyden sijasta. Euroopassa on hyvin paljon luovaa potentiaalia erilaisten tieteellisten tutkimusalojen saralla, joista osa on vielä kokonaan tutkimatta. Ajatelkaamme vaikkapa vaihtoehtoisia energiamuotoja, joiden kehitys edistää ympäristönsuojelua.

Eurooppa on aina ollut edelläkävijä ekologisen toiminnan kehittämisessä. Maapallomme tarvitsee jatkuvaa hoitoa ja huolenpitoa. On meistä jokaisen velvollisuus huolehtia luomakunnasta, joka on Jumalan meidän käsiimme antama arvokas lahja. Tämä tarkoittaa yhtäältä, että luonto on meidän käytettävissämme, me voimme nauttia siitä ja hyödyntää sitä. Toisaalta emme kuitenkaan ole luonnon valtiaita. Tehtävämme on pitää huolta, ei hallita, rakastaa ja kunnioittaa sen sijaan, että ”meitä usein ohjaa ylpeys hallita, omistaa, vehkeillä, käyttää hyväksi; emme ’kanna huolta’ siitä, emme kunnioita, emme pidä sitä ilmaisena lahjana, josta pitäisimme huolta”[11]. Ympäristön kunnioittaminen tarkoittaa, ettemme vahingoita sitä, ja vielä enemmän se tarkoittaa, että hyödynnämme sitä hyviä päämääriä varten. Ajattelen etenkin maataloutta, jonka tehtävä on ruokkia ja ylläpitää ihmiskuntaamme. On sietämätöntä ajatella, että miljoonat ihmiset kuolevat nälkään, kun samaan aikaan meidän pöydiltämme kaadetaan roskakoreihin tonneittain kelvollisia elintarvikkeita. Luonnon kunnioittaminen kutsuu myös muistamaan, että ihminen on itsekin perustava osa siitä. Ympäristöekologian lisäksi on tarvetta myös ihmisen ekologialle, joka kunnioittaa ihmispersoonaa. Tämä on se viesti, jota olen halunnut korostaa teille tänään.

Toinen alue, jolla ihmisen kyvyt kukoistavat, on työ. On tullut aika edistää työllistämispolitiikkaa, mutta ennen kaikkea on välttämätöntä palauttaa työn arvokkuus ja varmistaa se, että työolosuhteet ovat soveliaat. Tämä tarkoittaa yhtäältä, että on löydettävä uusia keinoja yhdistää markkinoiden joustavuus työntekijöiden tarvitseman vakauden ja turvallisuuden kanssa. Nämä ovat luovuttamattomia arvoja, joita ilman työntekijöiden on vaikea kehittyä ihmisinä. Toisaalta se tarkoittaa, että on tuettava sellaista sosiaalista ilmapiiriä, joka ei johda ihmispersoonien hyväksikäyttöön vaan takaa työn kautta heille mahdollisuuden perheen perustamiseen ja lasten kasvattamiseen.

Myös kysymykseen maahanmuutosta on olemassa tarve perehtyä yhdessä. Me emme voi sallia Välimeren muuttumista valtavaksi hautausmaaksi! Euroopan rannikoille päivittäin rantautuvat laivat ovat täynnä miehiä ja naisia, jotka kaipaavat hyväksyntää ja apua. Euroopan unionin jäsenmaiden keskinäisen tuen puuttuminen maahanmuuttoasioissa on riski, se rohkaisee etsimään tähän ongelmaan yksittäisiä ratkaisuja, jotka eivät ota huomioon maahanmuuttajien arvokkuutta ihmisinä vaan suosivat orjatyötä ja jatkuvia sosiaalisia jännitteitä. Eurooppa pystyy kyllä kohtaamaan maahanmuuttoon liittyvät haasteet, jos se pystyy seisomaan selkeästi oman kulttuurisen identiteettinsä takana ja toimeenpanemaan sellaista soveliasta lainsäädäntöä, joka samaan aikaan huolehtii Euroopan kansalaisten oikeuksista ja takaa maahanmuuttajien hyväksynnän. Sen on kyettävä omaksumaan reilu, rohkea ja konkreettinen politiikka, jolla autetaan pakolaisten lähtömaita sosiaalis-poliittisen tilanteen kehittämisessä ja pyrkimyksissä ratkaista sisäisiä ristiriitojaan – pakolaiseksi lähtemisen pääsyy. Omien etujen ajaminen vain lisää ja ruokkii näitä ristiriitoja. Meidän on tartuttava asioiden syihin, ei vain niiden seurauksiin.

Herra puhemies, teidän ylhäisyytenne, hyvät edustajat!

Oman identiteetin tunteminen on välttämätöntä myös keskusteltaessa myönteisessä hengessä unionin jäsenyyttä hakevien maiden kanssa. Ajattelen erityisesti Balkanin maita, niille jäsenyys Euroopan unionissa voisi olla tie rauhaan tällä alueella, jonka lähihistoria on suurten konfliktien sävyttämää. Oman identiteetin tunteminen on lisäksi olennainen osa sitä taustaa, jota vasten naapuruussuhteita muihin lähivaltioihin pidetään yllä ja hoidetaan. Aivan erityisen ajankohtaista tämän muistaminen on Välimerellä, jonka rannoilla sijaitsevia useita valtioita varjostavat sisäiset konfliktit, uskonnollinen fundamentalismi ja kansainvälinen terrorismi.

Teidän velvollisuutenne lainsäätäjinä on suojella ja vahvistaa Euroopan identiteettiä, niin että sen kansalaiset voisivat kokea jälleen luottamusta unionin instituutiohin ja niiden perustavaan tehtävään edistää rauhaa ja ystävyyttä. Tietäen, että ”mitä suuremmaksi jonkun valta kasvaa, sitä suurempi on hänen vastuunsa”[12] rohkaisen teitä työskentelemään sen eteen, että Eurooppa löytäisi uudelleen hyvät puolensa.

Tuntemattomaksi jäänyt toisen vuosisadan kristillinen kirjoittaja totesi aikoinaan: ”kristityt ovat maailmalle sitä, mitä sielu on ruumiille”.[13] Sielun tehtävä on tukea ruumista, olla sen omatunto ja historiallinen muisti. Kaksi vuosituhatta historiaa yhdistää kristinuskoa ja Eurooppaa. Vaikka tähän historiaan mahtuu myös konflikteja ja virheitä, ja syntejä, sitä on ajanut aina halu työskennellä kaikkien parhaaksi. Me voimme nähdä tämän kaupunkiemme kaunaudessa ja vielä enemmän monissa laupeudenteoissa ja rakentavassa yhteistyössä kautta koko mantereen. Tämä historia on vielä suurimmalta osaltaan kirjoittamatta: se on nykyisyytemme ja tulevaisuutemme, se on identiteettimme. Euroopan on aika löytää uudelleen todelliset kasvonsa, jotta se voisi kasvaa, perustajiensa tarkoittamassa hengessä, rauhassa ja harmoniassa. Vielä se ei ole itsekään vapaa konflikteista.

Hyvät Euroopan parlamentin jäsenet, on tullut aika rakentaa Eurooppaa, joka ei pyöri talouden, vaan ihmispersoonan pyhyyden ja muuttumattomien arvojen ympärillä. Euroopan on aika kohdata rohkeasti menneisyytensä ja katsoa luottavaisesti tulevaisuuteen. Näin voimme elää täysin mitoin ja kokea toivoa jo tänään. Samoin on aika hylätä ajatus Euroopasta, joka on pelokas ja sulkeutunut itseensä, jotta se voisi elpyä ja rohkaistua näyttämään johtajuutta niin tieteiden, taiteiden, musiikin, ihmisarvojen kuin uskonkin saralla. Se on Eurooppa, joka mietiskelee taivaallisia ja pyrkii kohti yleviä tavoitteita; Eurooppa, joka välittää, puolustaa ja suojelee jokaista ihmistä; Eurooppa, joka kulkee maan päällä turvallisesti ja vakaasti ja on esimerkki koko ihmiskunnalle! Kiitos.

Paavi Franciscus

Viitteet

[1] Johannes Paavali II, Puhe Euroopan parlamentille (11.10.1988), 5.

[2] Johannes Paavali II, Euroopan neuvoston parlamentaariselle yleiskokoukselle (8.10.1988), 3.

[3] Vrt. Benedictus XVI, Caritas in Veritate, 7; Vatikaanin II kirkolliskokous, Gaudium et Spes, 26.

[4] Vrt. Compendium of the Social Doctrine of the Church, 37.

[5] Vrt. Evangelii Gaudium, 55.

[6] Benedictus XVI, Caritas in Veritate, 71.

[7] Ibid.

[8] Vrt. Evangelii Gaudium, 209.

[9] Benedictus XVI, Puhe diplomaattikunnalle, 7.1.2013.

[10] Evangelii Gaudium, 231.

[11] Franciscus, Yleisaudienssi, 5.6.2013.

[12] Vrt. Vatikaanin II kirkolliskokous, Gaudium et Spes, 34.

[13] Vrt. Kirje Diognetukselle, 6.