Piispainsynodi päättyi – korosti avioliiton ja perheen arvoa

Lokakuussa (4.-25.10.2015) kokoontunut piispainsynodi perheestä on päättynyt. Synodin aikana valmistui paljon odotettu loppuasiakirja, jonka synodin isät osoittivat ennen kaikkea paavi Franciscukselle jatkotyöskentelyä varten eikä niinkään maailmalle, vaikka dokumentti sinänsä sisältääkin hyvän analyysin perheiden ongelmista ja haasteista ja antaa toisaalta kauniin kuvan avioliiton ja perheen perustavanlaatuisesta merkityksestä ja arvosta ihmiskunnalle.

Niille, jotka odottivat suuria muutoksia, loppuasiakirja tuottaa varmasti pettymyksen, sillä synodi vahvistaa siinä ennen kaikkea kirkon autenttisen opetuksen avioliiton ja perheen olemuksesta – laupeuden näkökulmasta käsin, mitä paavi Franciscus omassa loppupuheenvuorossaankin korostaa.

Norjan kirkolliselle lehdistölle antamassaan haastattelussa Pohjoismaita synodissa edustanut Helsingin piispa Teemu Sippo SCJ sanoi olevansa iloinen siitä hyvästä tunnelmasta, joka synodissa on ollut. Hän kertoi myös synodi-isien puheenvuorojen avartaneen kaikkien osallistujien näkemyksiä ja ymmärrystä.

Piispa Sipon mukaan ”haasteita on ollut monenlaisia ja ne ovat avanneet silmämme näkemään joidenkin muutosten tarpeellisuuden. Jotakin voidaan muuttaa, mutta toiset asiat, esimerkiksi oppi, säilyvät. Mutta pastoraalisesti meidän olisi löydettävä toinen kieli: Miten voimme kirkkona todistaa totuudesta, arvoistamme, ja samalla kuitenkin kohdata ihmisiä, jotka eivät elä opin mukaan?” Hänen mukaansa on myös tärkeää ”löytää uusia tapoja toivottaa tervetulleeksi nekin, jotka ovat pudonneet pois”.

Synodien jälkeen paavit ovat usein kirjoittaneet käsitellystä aiheesta apostolisen kehotuskirjeen. Vuonna 1980 pidettiin edellinen kristillistä perhettä käsitellyt piispainsynodin varsinainen yleiskokous, jonka jälkeen paavi Johannes Paavali II kirjoitti apostolisen kehotuskirjeen Familiaris consortio (1984). Kehotuskirje on juuri ilmestynyt myös suomeksi.

Suoraan alla on yleiskatsaus synodiin, samoin joitakin linkkejä synodiin liittyviin teksteihin.

KATT

• Paavin loppupuheenvuoro (suomeksi).
• Loppuasiakirja (italiaksi).
• Piispa Sipon haastattelu (norjaksi).
• Piispainsynodit, niiden aiheet ja niitä seuranneet asiakirjat (pdf).

Monta näkökulmaa synodiin

Perhettä käsittelevä piispainsynodi kokoontui Roomassa 4.-25. lokakuuta 2015, ja Pohjoismaiden piispainkokouksen edustajana siihen osallistui piispamme Teemu Sippo SCJ. Piispainsynodin perustamisesta on tänä syksynä kulunut 50 vuotta – synodin perusti Vatikaanin II kirkolliskokouksen loppuvaiheessa paavi Paavali VI 15. syyskuuta 1965.

Synodi 2015 oli jatkoa vuoden 2014 synodille, mutta jonkin verran muutoksia tehtiin synodin työskentelytapoihin. Instrumentum laboris -pohjatekstiin oli koottu edellisen synodin loppuraportin saamaa palautetta ja piispojen oli nyt määrä yhdessä työstää tätä tekstiä valmiiksi (sen sijaan, että kukin olisi jättänyt luettelon muutosehdotuksista). Synodissa korostui myös dialogin merkitys virallisten puheenvuorojen sijaan. Puheenvuorojen pituus rajattiin kolmeen minuuttiin ja annettiin selvästi aiempaa enemmän aikaa piispojen keskusteluille pienryhmissä, jotta laajempi ajatustenvaihto olisi mahdollista. Ryhmät jaettiin kielten mukaan: kolme ranskankielistä, neljä englanninkielistä, kolme italiankielistä, kaksi espanjankielistä sekä yksi saksankielinen ryhmä. Pohjoismaita edustanut Helsingin piispa Teemu Sippo SCJ osallistui saksankieliseen ryhmään. Kukin ryhmä valitsi keskuudestaan raportoijan ja moderaattorin.

Synodiin osallistui kaikkiaan 270 isää: 54 Afrikasta, 64 Amerikasta, 36 Aasiasta, 107 Euroopasta ja 9 Oseaniasta. Heistä 183 oli piispainkokousten valitsemia edustajia, 45 paavin nimittämiä sekä virkansa puolesta 15 idän kirkkojen piispainsynodien edustajaa, 25 Rooman kuurian eri virastojen johtajaa sekä synodin pääsihteeri ja apulaissihteeri. Lisäksi synodiin osallistui 24 asiantuntijaa, 51 tarkkailijaa (koska synodi keskittyi perheeseen, erityisen tärkeää oli, että joukossa oli aviopuolisoita ja vanhempia) ja lisäksi 14 veljellistä delegaattia eli muihin kirkkoihin ja kirkollisiin yhteisöihin kuuluvaa edustajaa. Synodin nuorin osallistuja ja “maskotti” oli kolmen kuukauden ikäinen Davide-vauva, joka “osallistui” synodiin maallikkotarkkailijoina toimineiden vanhempiensa sylissä.

Toimittajilla ei ollut pääsyä itse synodiin, jotta synodin isillä olisi työrauha, mutta osallistujien sallittiin halutessaan julkistaa puheenvuoronsa, ja päivittäin pidettiin tiedotustilaisuus lehdistölle. Vuoden 2014 synodissa monet kritisoivat sitä, että väliraportti julkistettiin niin, että enemmistö synodin isistä lopulta äänesti sen tiettyjä muotoiluja vastaan. Vuoden 2015 synodia varten paavi Franciscus nimesi kymmenen edustajan komission erityisesti vastaamaan siitä, että synodin puheenvuorot ja pienryhmäkeskustelujen anti huomioidaan loppuraportissa. He olivat pääraportoija, kardinaali Peter Erdön (Esztergom-Budapestin arkkipiispa, Unkari) lisäksi synodin pääsihteeri, kardinaali Lorenzo Baldisseri; arkkipiispa Bruno Forte (Chieti-Vasto, Italia); kardinaali Oswald Gracias (Bombayn arkkipiispa, Intia); kardinaali Donald Wuerl (Washingtonin arkkipiispa, Yhdysvallat); kardinaali John Atcherley Dew (Wellingtonin arkkipiispa, Uusi-Seelanti); arkkipiispa Victor Manuel Fernandez (Argentiinan paavillisen katolisen yliopiston rehtori); piispa Mathieu Madega Lebouakehan (Mouila, Gabon); piispa Marcello Semeraro (Albano, Italia), ja isä Adolfo Nicolas Pachon SJ, jesuiittojen yleisesimies.

Lorenzo Baldisserin esiteltyä synodin työtapoja paavi Franciscus piti tiistaina 6. lokakuuta synodille yllättäen lyhyen puheenvuoron, jossa muistutti, että tämä synodi oli jatkoa edellisvuoden synodille ja että vuoden 2014 synodi ei koskaan kyseenalaistanut kirkon opetusta avioliitosta. Paavi totesi lisäksi, että synodin 2014 viralliset asiakirjat ovat vain paavin avajais- ja päätöspuhe sekä loppuraportti ‒ ja painotti, että synodin 2015 tarkoitus ei ole yksinomaan puhua kommuunion sallimisesta eronneille uudelleenavioituneille.

Puheenaiheet

Tietenkin synodin keskustelujen aiheeksi nousi myös eronneiden uudelleenavioituneiden tilanne ja mainittu kysymys kommuunion sallimisesta heille, mutta paavin toivomuksen mukaisesti ei pääaiheena. Monenlaisia aiheita nousi esiin synodin puheenvuoroissa, sekä vakavia ongelmia eri puolilta maailmaa (siirtolaisuus, sota, väkivalta, köyhyys, moniavioisuus) että positiivisia näkökulmia perheen merkityksestä. Muistutettiin, että vainottuja kristittyjä ja Syyrian ja Irakin tilannetta ei unohdettaisi ja että synodin näkökulma ei olisi vain Euroopan tai pohjoisen pallonpuoliskon näkökulma. Esimerkiksi kardinaali Vincent Nichols (Westminsterin arkkipiispa, Englanti) korosti positiivista näkökulmaa perheeseen: ihmiset rakastavat perhettään ja se on tärkeintä heidän elämässään. Los Angelesin arkkipiispa José Gomez korosti, että uudessa evankelioimisessa olisi puhuttava enemmän Jumalan luomissuunnitelman kauneudesta, Jumalan rakastavasta suunnitelmasta luomakuntaa, ihmistä ja ihmisperhettä kohtaan. Olisi mietiskeltävä Raamatun, tradition, liturgian ja kansanhurskauden kuvia perheestä: ihminen Jumalan kuvana, kirkko “Jumalan perheenä”, perhe “kotikirkkona” ja Jumalan lapseus ja kristillinen elämä hengellisenä lapseutena.

Kysymys homoseksuaaleista oli synodissa lopulta esillä varsin vähän. Synodin alla suurta mediahuomiota sai osakseen Uskonopin kongregaatiossa työskennelleen puolalaisen papin Krzysztof Charamsan tarkoituksella juuri synodin aattona 3.10. julkaisema videohaastattelu, jossa hän ilmoitti olevansa homo ja seurustelevansa miehen kanssa – ja vaati lehdistössä lukuisia muutoksia katolisen kirkon opetukseen ja käytäntöön homoseksuaalisia taipumuksia omaavien sielunhoidossa. Tietoisesti juuri synodin edellä 1.-4. lokakuuta homojen oikeuksia puolustavia järjestöjä (joille on yhteistä se, että ne toivovat muutosta kirkon viralliseen kantaan homoseksuaalien parisuhteista ja pastoraalityön ohjeista) useista maista kokoontui perustamaan Global Network of Rainbow Catholics -verkoston ja lähetti synodin osallistujille viestinsä. – Vähälle huomiolle sen sijaan jäi samaan aikaan Roomassa teemalla “todellisen rakkauden tiet” järjestetty kokous, jossa katoliseen kirkkoon kuuluvat homoseksuaalit kehottivat piispainsynodia puolustamaan kirkon opetusta siveyden merkityksestä – kaikille.

Useat Afrikan piispat (eteläafrikkalaisen Durbanin arkkipiispa, kardinaali Wilfrid Napier OFM, ugandalainen arkkipiispa John Baptist Odama, ghanalainen arkkipiispa Charles Palmer-Buckle ja etiopialainen kardinaali Berhaneyesus Demerew Souraphiel CM) kritisoivat länsimaita siitä, mitä paavi Franciscus oli kutsunut ideologiseksi kolonisaatioksi: sitä, että talousavun ehdoksi asetetaan homojen oikeuksia tai “avioliittoja” edistävän lainsäädännön hyväksyminen.

Philadelphian arkkipiispa Charles Chaput OFM viittasi synodin kielitilanteeseen ja toivoi tarkempia englanninkielisiä käännöksiä virallisista italiankielisistä asiakirjoista, koska käännöksissä on joskus toivomisen varaa – kyse on vakavista asioista ja on syytä olla selvää, mistä italiankielisessä loppuraportissa lopulta äänestetään. Hän korosti puheenvuorossaan 10.10. kielenkäytön tarkkuuden merkitystä, kun kyseessä ovat ilmaisut kuten “kirkon on oltava inklusiivinen” tai “ykseys moninaisuudessa”:

“Jos ‘inklusiivinen’ tarkoittaa kirkkoa, joka on kärsivällinen ja nöyrä, armollinen ja toivottaa tervetulleeksi – silloin kaikki me täällä olemme samaa mieltä. Mutta on hyvin vaikea ottaa mukaan niitä, jotka eivät tahdo tulla mukaan otetuiksi tai vaativat saada tulla mukaan omilla ehdoillaan. Toisin sanoen: voin kutsua jonkun kotiini ja tehdä siitä mahdollisimman kutsuvan ja vieraanvaraisen, mutta oveni ulkopuolella olevan on silti päätettävä tulla sisään… Meidän on oltava vastaanottava kirkko, joka tarjoaa turvapaikan kenelle tahansa vilpittömästi Jumalaa etsivälle. Mutta meidän on pysyttävä kirkkona, joka sitoutuu Jumalan sanaan, on uskollinen kristillisen tradition viisaudelle ja julistaa Jeesuksen Kristuksen totuutta.”

Synodin saamalla mediahuomiolla on aina mielenkiintoiset käänteensä. 12. lokakuuta Vatikaanin asioista hyvin perillä oleva lehtimies Sandro Magister julkisti kirjeen, jonka kolmentoista kardinaalin väitettiin lähettäneen paaville koskien uusia, kollegiaalisuutta vähentäviä menettelytapoja – kun propositioista ei enää äänestetä, olisi vaara, että läpi menee ennalta päätettyjä asioita. Lisäksi tietyt teologiset ja opilliset kiistat, kuten kommuunio uudelleenavioituneille, pääsevät hallitsemaan, kun synodin pitäisi sen sijaan vahvistaa avioliiton ja perheen arvokkuutta. Ainakin neljä allekirjoittajiksi nimetyistä kiisti osallistuneensa kirjeeseen millään tavalla. Kardinaali George Pell taas ilmoitti, että paaville lähetetty kirje oli luottamuksellinen ja sellaisena sen pitäisi pysyä – mutta että julkistettu kirje ja sen allekirjoittajaluettelo eivät kumpikaan vastaa kirjettä, joka paaville todellisuudessa lähetettiin. Menettelytapakysymyksiin paavi ja synodin pääsihteeri olivat jo vastanneet synodissa alkuviikosta.

Joissakin uutisissa puhuttiin eroista eli pienryhmien välillä, esimerkiksi että englanninkieliset pienryhmät olisivat olleet pääasiassa kielteisiä Instrumentum laboris -asiakirjaa kohtaan, ranskankielisissä ryhmissä olisi ollut erilaisia näkemyksiä ja saksankielinen myönteisin.

Loppuraportti

Synodin loppuraportin piispat hyväksyivät 24.10. kohta kohdalta äänestäen selvällä yli kahden kolmasosan enemmistöllä. Asiakirja korostaa perheen arvoa ja merkitystä: “Olemme tietoisia voimakkaista muutoksista, joita nykyinen antropologinen ja kulttuurinen muutos määrittää kaikilla elämän alueilla, ja pysymme lujasti vakuuttuneina siitä, että perhe on Jumala lahja, paikka, jossa hän paljastaa pelastavan armonsa voiman. Nykyäänkin Herra kutsuu miehen ja naisen avioliittoon, saattaa heitä perhe-elämässään ja antaa heille itsensä sanomattomana lahjana; se on yksi aikojen merkeistä, jota kirkkoa kutsutaan tutkimaan ja tulkitsemaan evankeliumin valossa…”(5).

Äänet jakautuivat eniten loppuraportin kohdissa 84, 85 ja 86 (joiden otsikkona on “arviointi ja integraatio”). Näissä kiistanalaisissa kysymyksissä loppuraportin linja on maltillinen ja se toistaa kirkon opetuksen – kysymystä kommuunion sallimisesta eronneille uudelleenavioituneille ei loppuraportissa suoraan edes mainita. Instrumentum laboris -asiakirjan kohdassa 122 mainittu “katumustie” eronneille uudelleenavioituneille herätti synodissa kritiikkiä. Kohdassa todettiin toisaalta, että edellisessä synodissa useat synodi-isät painottivat nykyistä käytäntöä korostaen, että osallistuminen eukaristiaan, yhteys kirkon kanssa ja kirkon opetus avioliiton purkamattomuudesta kuuluvat yhteen; toiset taas kannattivat erityistilanteissa ja tietyin ehdoin pääsyä eukaristiseen pöytään niin, että mahdollista pääsyä sakramenteille edeltäisi “katumustie” hiippakunnan piispan vastuulla. Tämä kohta poistettiin lopullisesta asiakirjasta. Seuraavassa suomennettuina loppuraportin kohdat 84-86 sekä 76:

84. Kastetut, jotka ovat eronneet ja solmineet uuden siviiliavioliiton, on integroitava yhä tiiviimmin kristillisiin yhteisöihin erilaisin mahdollisin tavoin, välttäen kaikkea skandaalin aiheuttamista. Integraation logiikka on avain heidän pastoraaliseen auttamiseensa, jotta he eivät vain tiedä kuuluvansa Kristuksen ruumiiseen, joka on kirkko, vaan voivat saada siitä ilontäyteisen ja hedelmällisen kokemuksen. He ovat kastettuja, he ovat veljiä ja sisaria, Pyhä Henki vuodattaa heihin lahjoja ja karismoja kaikkien hyväksi. Heidän osallistumisensa voi ilmetä erilaisissa kirkollisissa palvelutehtävissä: on siksi harkittava, mitä nykyisistä poissulkevista käytännöistä liturgian, pastoraalityön, kasvatuksen ja institutionaalisella alalla voitaisiin muuttaa. Heidän ei pidä tuntea olevansa ekskommunikoituja, vaan he voivat elää ja kypsyä kirkon elävinä jäseninä, tuntien kirkon olevan äiti, joka saattaa heitä aina, pitää heistä rakastaen huolta ja rohkaisee heitä elämän ja evankeliumin tiellä. Tämä integraatio on välttämätön myös heidän lastensa huolenpidon ja kristillisen kasvatuksen vuoksi, lasten, joita on pidettävä kaikkein tärkeimpinä. Kristilliselle yhteisölle huolenpito näistä henkilöistä ei merkitse, että se heikentäisi heidän omaa uskoaan ja todistustaan avioliiton purkamattomuudesta: pikemminkin juuri tässä huolenpidossa kirkko ilmaisee rakkauttaan.

85. Pyhä Johannes Paavali II tarjosi monimuotoisen kriteerin, joka pysyy näiden tilanteiden arvioimisen perustana: “Paimenten tulee tietää, että totuuden vuoksi heidän velvollisuutensa on huolellisesti erottaa erilaiset tilanteet. Tilanne on nimittäin toinen niiden kohdalla, jotka ovat vilpittömästi yrittäneet pelastaa ensimmäisen avioliittonsa ja tulleet epäoikeudenmukaisesti hylätyiksi, ja niiden kohdalla, jotka ovat omasta vakavasta syystään tuhonneet kanonisesti pätevän avioliiton. Lopuksi on niiitä, jotka ovat astuneet toiseen liittoon lastensa kasvatuksen vuoksi ja jotka joskus ovat subjektiivisesti omassatunnossaan varmoja siitä, että heidän aiemmat ja korjaamattomasti hajonneet avioliittonsa eivät koskaan olleet päteviä” (Familiaris consortio, 84). On siksi pappien tehtävä saattaa kyseisiä ihmisiä harkinnan tiellä kirkon opetuksen ja piispan ohjeiden mukaan. Tässä prosessissa on hyödyllistä tutkia omaatuntoaan mietiskelyn ja katumuksen kautta. Eronneiden uudelleenavioituneiden tulisi kysyä itseltään, miten he käyttäytyivät lapsiaan kohtaan, kun avioliitto joutui kriisiin; oliko pyrkimyksiä sovintoon; millainen on hylätyn puolison tilanne; mitä seurauksia uudella suhteella on muun perheen ja uskovien yhteisön kannalta; millaisen esimerkin se antaa nuorille, joiden täytyy valmistautua avioliittoon. Vilpitön mietiskely voi vahvistaa luottamusta Jumalan laupeuteen, jota ei kielletä keneltäkään.

Lisäksi ei voi kieltää sitä, että joissakin olosuhteissa erilaiset tekijät “voivat vähentää tai jopa poistaa teon tekijän syyllisyyttä ja vastuuta teostaan” (KKK 1735). Tämän vuoksi objektiivisen tilanteen tuomitsemisen ei pidä johtaa “subjektiivisen syyllisyyden” tuomitsemiseen (Paavillinen neuvosto lakitekstien tulkitsemista varten, Julistus 24. kesäkuuta 2000, 2a). Määrätyissä olosuhteissa ihmisillä on suuria vaikeuksia toimia toisella tavalla. Sen vuoksi, vaikka pidetäänkin kiinni yleisestä normista, on välttämätöntä tunnistaa, että vastuu tietyistä teoista tai ratkaisuista ei ole kaikissa tapauksissa sama. Pastoraalista harkintaa on osoitettava näissä tilanteissa, ottaen huomioon ihmisten oikein muovatun omantunnon. Myöskään tekojen seuraukset eivät välttämättä ole samoja kaikissa tapauksissa.

86. Saattamisen ja harkinnan matka suuntaa näitä uskovia tulemaan tietoisiksi tilanteestaan Jumalan edessä. Keskustelu papin kanssa yksityisesti edistää oikean arvion muotoutumista siitä, mikä estää entistä täydemmän osallistumisen kirkon elämään, ja askelista, jotka voivat edistää ja kasvattaa sitä. Koska laissa itsessään ei ole asteittaisuutta (vrt. Familiaris consortio, 34), tämä harkinta ei koskaan voi irtautua kirkon esittämistä evankeliumin totuuden ja rakkauden vaatimuksista. Jotta näin tapahtuisi, on taattava välttämättömät ehdot: nöyryys, varautuneisuus, rakkaus kirkkoa ja sen opetusta kohtaan vilpittömästi Jumalan tahtoa etsien ja tahtoen vastata siihen täydellisemmin.

76. Kirkko vahvistaa asenteensa Herraa Jeesusta kohtaan, joka rajattomassa rakkaudessaan uhrasi itsensä jokaisen ihmisen puolesta poikkeuksetta (Misericordiae vultus, 12). Suhteessa perheisiin, joissa on ihmisiä, joilla on homoseksuaalinen taipumus, kirkko korostaa, että jokaista ihmistä seksuaalisesta suuntautumisestaan riippumatta on kunnioitettava arvokkuudessaan ja hänet on otettava kunnioittaen vastaan, pitäen huolta siitä, että vältetään “kaikkea epäoikeudenmukaisen syrjinnän leimaa” (Uskonopin kongregaatio, Huomioita suunnitelmista antaa laillinen tunnustus homoseksuaalien parisuhteille, 4). On kiinnitettävä erityistä huomiota myös niiden perheiden sielunhoitoon, joissa on homoseksuaalisen taipumuksen omaavia ihmisiä. Koskien suunnitelmia asettaa avioliitto samanvertaiseksi kuin homoseksuaalien väliset liitot, “ei ole olemassa minkäänlaista perustaa samaistaa tai perustaa edes etäisiä analogioita homoseksuaalisten liittojen ja Jumalan avioliittoa ja perhettä koskevan suunnitelman välillä” (sama). Synodi pitää joka tapauksessa täysin mahdottomana hyväksyä sitä, että paikalliskirkot kärsivät tässä asiassa painostusta ja että kansainväliset järjestöt asettavat köyhien maiden talousavun ehdoksi lainsäädännön, jossa perustettaisiin ”avioliitto” samaa sukupuolta olevien välillä.

Katri Tenhunen