Paavi Franciscuksen viesti Maailman rauhanpäivänä: Voita välinpitämättömyys ja saavuta rauha

tammi 1, 2016

Share

laupeudenvuodenlogo_suomiPaavi Franciscuksen viesti Maailman rauhanpäivää varten (1. tammikuuta 2016)

Voita välinpitämättömyys ja saavuta rauha

1. Jumala ei ole välinpitämätön! Jumalalle ihmiskunta on tärkeä, Jumala ei sitä hylkää! Uuden vuoden alkaessa haluan tästä vakuuttuneena toivottaa runsasta siunausta ja rauhaa toivon merkeissä maailman jokaisen miehen ja naisen, jokaisen perheen, kansan ja kansakunnan tulevaisuuteen, kuten myös valtioiden johtajien ja hallitusten sekä uskontojen vastuuhenkilöiden tulevaisuuteen. Emme menetä toivoamme siitä, että vuonna 2016 me kaikki vakaasti ja luottavaisesti työskentelisimme eri tasoilla oikeudenmukaisuuden ja rauhan toteuttamiseksi. Rauha on Jumalan lahja ja ihmisten työtä. Rauha on Jumalan lahja, mutta se on uskottu kaikille miehille ja naisille, jotka on kutsuttu toteuttamaan sitä.

Toivon perusteiden säilyttäminen

2. Sodat ja terroriteot traagisine seurauksineen, ihmiskaappaukset, etniset ja uskonnolliset vainot, vallan väärinkäytöt leimasivat viime vuotta alusta loppuun ja surullisesti moninkertaistuivat monilla maailman alueilla niin, että sitä voisi nimittää ”osittaiseksi kolmanneksi maailmansodaksi”. Mutta jotkut viime vuosien ja juuri kuluneen vuoden tapahtumat saavat minut uuteen vuoteen katsoessa jälleen kehottamaan: ei pidä menettää toivoa ihmisten kykyyn voittaa paha Jumalan avulla, ei pidä lannistua ja langeta välinpitämättömyyteen. Tapahtumat joihin viittaan osoittavat ihmisten kykyä toimia solidaarisesti ja nousta kriittisissä tilanteissa itsekkäiden intressien, apatian ja välinpitämättömyyden yli.

Näistä haluan mainita ponnistukset koota maailman johtajat COP21-huippukokoukseen etsimään uusia teitä ilmastonmuutosten torjumiseksi ja maan, yhteisen kotimme, suojelemiseksi. Siihen liittyivät kaksi aiempaa maailmanlaajuista tapahtumaa, Addis Abeban huippukokous maailman kestävän kehityksen rahoittamiseksi ja YK:n kestävän kehityksen agenda 2030, jonka päämääränä on taata arvokkaampi elämä kaikille, erityisesti maailman köyhille väestönosille, tuohon vuoteen mennessä.

Vuosi 2015 oli erityinen vuosi kirkolle, koska on kulunut 50 vuotta kahden Vatikaanin II kirkolliskokouksen asiakirjan julkaisusta, jotka erityisellä tavalla ilmaisevat kirkon solidaarisuutta maailman kanssa. Paavi Johannes XXIII tahtoi kirkolliskokouksen alkaessa avata kirkon ikkunat apposen auki ja parantaa kirkon kommunikaatiota maailman kanssa. Nämä kaksi asiakirjaa, Nostra aetate ja Gaudium et spes, ovat tunnusomaisia sille uudelle vuoropuhelun, solidaarisuuden ja rinnalla kulkemisen suhteelle, jonka kirkko pyrki herättämään ihmiskunnassa. Julistus Nostra aetate kutsuu kirkkoa avautumaan vuoropuhelulle ei-kristillisten uskontojen kanssa. Pastoraalikonstituutiolla Gaudium et spes, jonka mukaan ”se ilo ja toivo samoin kuin se suru ja tuska, jota nykyajan ihmiset, varsinkin köyhät ja jollakin tavoin ahdistetut tuntevat, on samalla Kristuksen opetuslasten iloa ja toivoa, surua ja ahdistusta”[1], kirkko tahtoi aloittaa vuoropuhelun ihmisperheen kanssa maailman ongelmista solidaarisuuden ja kunnioittavan kiintymyksen merkkinä [2].

Tältä samalta näkökannalta haluan laupeuden riemuvuoden myötä kutsua kirkkoa rukoilemaan ja tekemään työtä, jotta jokainen kristitty kehittäisi nöyrän ja myötätuntoisen sydämen – julistaisi ja todistaisi laupeudesta, ”antaisi anteeksi ja lahjoittaisi”, avautuisi ”niille, jotka elävät kaikkein syrjityimmissä elämäntilanteissa, joita nykymaailma usein synnyttää dramaattisella tavalla”, lankeamatta ”nöyryyttävään välinpitämättömyyteen tai sielua nukuttavaan tottumukseen, joka estää huomaamasta uutta, saati tuhoavaan kyynisyyteen” [3].

On monia syitä uskoa ihmiskunnan kykyyn toimia yhdessä solidaarisesti, tunnistaen liittyvänsä toisiinsa ja riippuvansa toisistaan, pitäen sydämenasianaan heikoimpia jäseniään ja yhteisen hyvän varjelemista. Tästä solidaarisen yhteisen vastuun asenteesta juurtuu perustava kutsumus veljeyteen ja yhteiselämään. Arvokkuus ja persoonien väliset suhteet kuuluvat olemukseemme ihmisinä, jotka Jumala tahtoi luoda kuvakseen ja kaltaisekseen. Luotuina, joilla on loukkaamaton arvokkuus, olemme olemassa suhteessa veljiimme ja sisariimme, joista olemme vastuussa ja joiden kanssa toimimme solidaarisesti. Ilman tätä suhdetta olisimme vähemmän ihmisiä. Juuri siksi välinpitämättömyys on uhka ihmisperheelle. Kulkiessamme kohti uutta vuotta haluan kutsua kaikkia tunnistamaan tämän voittaaksemme välinpitämättömyyden ja saavuttaaksemme rauhan.

Joitakin välinpitämättömyyden muotoja

3. Varmasti välinpitämättömyys, sydämen sulkeminen toisten tarpeilta, silmien sulkeminen ympärillään tapahtuvalta, kääntyminen syrjään välttääkseen kohtaamasta toisten ongelmia, on melko yleistä ihmisten käytöstä ja sitä on esiintynyt kaikissa historian vaiheissa. Meidän päivinämme se kuitenkin on ratkaisevalla tavalla siirtynyt yksilötasolta globaaliin mittakaavaan ja aiheuttanut ”välinpitämättömyyden globalisaatiota”.

Ensimmäinen välinpitämättömyyden muoto ihmisyhteisössä on välinpitämättömyys Jumalaa kohtaan, ja siitä syntyvät myös välinpitämättömyys lähimmäistä ja luomakuntaa kohtaan. Tämä on yksi vakava seuraus vääränlaisesta humanismista ja käytännön materialismista, joihin liittyy relativistinen ja nihilistinen ajattelu. Ihminen ajattelee olevansa oman itsensä, oman elämänsä ja yhteiskuntansa tekijä, hän tuntee olevansa itseriittoinen eikä pyri vain korvaamaan Jumalaa vaan pärjäämään täysin ilman häntä. Tämän seurauksena ihminen ajattelee, ettei ole mitään velkaa kenellekään paitsi itselleen, ja ajattelee omaavansa pelkästään oikeuksia [4]. Tätä vääristynyttä ihmisen itseymmärrystä vastaan Benedictus XVI muistutti, että ihminen tai hänen kehityksensä eivät kykene itsestään käsin antamaan itselleen lopullista merkitystään [5]. Paavali VI oli todennut, että ”todellista humanismia on vain se, joka on avoin Absoluutille, tietoisena kutsumuksesta, joka antaa oikean käsityksen ihmiselämästä” [6].

Välinpitämättömyys lähimmäistä kohtaan saa monia muotoja. Jotkut ovat hyvin asioista perillä, kuuntelevat radiota, lukevat sanomalehtiä tai katsovat tv-uutisia, mutta tekevät niin mekaanisesti, tottumuksesta. He ovat epämääräisen tietoisia ihmiskunnan tragedioista mutta eivät tunne liittyvänsä niihin tai tunne myötätuntoa. Tämä on niiden asenne, jotka tietävät, mutta kuitenkin suuntaavat katseensa, ajatuksensa ja toimintansa omaan itseensä. Valitettavasti meidän on todettava, että ajallemme tyypillinen tiedon lisääntyminen ei itsessään merkitse lisääntyvää huolta ongelmista, ellei siihen liity omantunnon avautuminen ja solidaarisuuden taju [7]. Pikemminkin se saattaa merkitä tietynlaista unettavaa kyllästymistä ja jossain määrin ongelmien vakavuuden suhteellistamista. ”Jotkut yksinkertaisesti tyytyvät syyttämään köyhiä ihmisiä ja köyhiä maita omista ongelmistaan, yleistävät epäoikeudenmukaisesti, ja teeskentelevät löytävänsä ratkaisun ’kasvatuksesta’, joka rauhoittaa ja muuttaa nämä kesyiksi ja harmittomiksi. Tämä aiheuttaa yhä enemmän ärtymystä, kun syrjäytetyt näkevät yhteiskunnallisen syövän eli korruption syvästi juurtuneena monissa maissa – hallituksissa, liikeyrityksissä ja instituutioissa – mikä hallitsijoiden poliittinen ideologia sitten onkin” [8].

Toisissa tapauksissa välinpitämättömyys ilmenee kiinnostuksen puutteena ympäröivää todellisuutta kohtaan, erityisesti jos se on kauempana. Jotkut ihmiset mieluummin eivät etsi, eivät halua tietää ja omassa hyvinvoinnissaan ja mukavuudessaan pysyvät kuuroina kärsivän ihmiskunnan tuskanhuudoille. Melkein huomaamatta meistä on tullut kykenemättömiä tuntemaan myötätuntoa toisia ja heidän ongelmiaan kohtaan, meitä ei kiinnosta huolenpito heistä, ikään kuin heille tapahtuva ei olisi meidän vastuullamme, se ei kuulu meille [9]. ”Kun itse voimme hyvin ja tunnemme olomme mukavaksi unohdamme varmasti toiset (mitä Isä Jumala ei koskaan tee), meitä eivät kiinnosta heidän ongelmansa, heidän kärsimyksensä ja kohtaamansa vääryydet … Silloin sydämemme lankeaa välinpitämättömyyteen: kun itse voin suhteellisen hyvin ja mukavasti, unohdan ne, jotka eivät voi hyvin” [10].

Koska elämme yhteisessä kodissa, emme voi olla asettamatta kysymyksiä sen terveydestä, kuten pyrin tekemään kiertokirjeessä Laudato si’. Vesien ja ilman saastuminen, rajoittamaton metsien hyväksikäyttö ja ympäristön tuhoutuminen ovat usein tulos ihmisen välinpitämättömyydestä, koska kaikki on suhteessa toisiinsa. Ihmisen käyttäytyminen eläimiä kohtaan vaikuttaa hänen suhteeseensa toisiin ihmisiin [11], puhumattakaan siitä, että jotkut tekevät muualla sitä, mitä eivät rohkenisi tehdä kotonaan [12].

Näissä ja muissa tapauksissa välinpitämättömyys aiheuttaa ennen muuta sulkeutumista ja toimimattomuutta. Näin se vaikuttaa siihen, että puuttuu rauha Jumalan, lähimmäisten ja luomakunnan kanssa.

Rauhaa uhkaa globalisoitunut välinpitämättömyys

4. Välinpitämättömyys Jumalaa kohtaan ylittää yksittäisen ihmisen puhtaasti yksityisen ja hengellisen alueen ja ulottuu julkiseen ja sosiaaliseen elämään. Kuten Benedictus XVI totesi, ”Jumalan kunnioittaminen ja ihmisten rauha maan päällä liittyvät läheisesti toisiinsa” [13]. Todellakin ”ilman avoimuutta transsendentille ihminen lankeaa helposti relativismin saaliiksi ja hänen on vaikea toimia oikeudenmukaisesti ja työskennellä rauhan eteen” [14]. Jumalan unohtaminen ja kieltäminen, jotka johtavat siihen, että ihminen ei enää tunnista mitään normia itsensä yläpuolella ja pitää normina pelkästään itseään, ovat aiheuttaneet mittaamatonta julmuutta ja väkivaltaa [15].

Yksilö- ja yhteisötasolla välinpitämättömyys lähimmäistä kohtaan (Jumalaan kohdistuvan välinpitämättömyyden lapsi) ilmenee kiinnostuksen ja toiminnan puutteena, mikä aiheuttaa epäoikeudenmukaisten tilanteiden pitkittymistä ja vakavaa sosiaalista epätasapainoa. Ne taas saattavat johtaa konflikteihin tai joka tapauksessa synnyttävät tyytymättömyyden ilmapiiriä, joka on vaarassa ennemmin tai myöhemmin räjähtää väkivallaksi ja turvattomuudeksi.

Tässä mielessä välinpitämättömyys ja siitä seuraava toimimattomuus ovat vakavaa velvollisuuden laiminlyömistä – jokaisella ihmisellä kykyjensä ja yhteiskunnallisen roolinsa mukaan on velvollisuus edistää yhteistä hyvää, erityisesti rauhaa, joka on yksi ihmiskunnan arvokkaimmista hyvyyksistä [16].

Institutionaalisella tasolla välinpitämättömyys toista ihmistä, hänen arvokkuuttaan, perusoikeuksiaan ja vapauttaan kohtaan, liittyneenä voittoa ja nautintoa tavoittelevaan kulttuuriin, edistää ja joskus oikeuttaa tekoja ja toimintalinjoja, jotka lopulta uhkaavat rauhaa. Tämä välinpitämättömyyden asenne voi myös johtaa oikeuttamaan tuomittavaa talouspolitiikkaa, joka ruokkii epäoikeudenmukaisuutta, jakautumista ja väkivaltaa, yksilön tai kansakunnan hyvinvoinnin saavuttamiseksi. Usein taloudellisten ja poliittisten suunnitelmien päämäärä on vallan ja rikkauksien saavuttaminen tai ylläpitäminen jopa toisten ihmisten perusoikeuksien ja –tarpeiden hinnalla. Jos väestöltä kielletään perusoikeudet, kuten ruoka, vesi, terveydenhuolto tai työ, heillä on kiusaus hankkia ne voimakeinoin [17].

Välinpitämättömyys luonnonympäristöä kohtaan edistää metsien tuhoutumista, saastumista ja luonnonkatastrofeja, jotka irrottavat kokonaisia yhteisöjä elinympäristöstään ja pakottavat ne epävarmuuteen ja turvattomuuteen. Se luo uutta köyhyyttä, uusia epäoikeudenmukaisia tilanteita, joilla usein on synkkiä seurauksia turvallisuudelle ja yhteiskuntarauhalle. Kuinka monta sotaa on käyty ja vielä käydään resurssien puutteen vuoksi tai luonnonvarojen tyydyttämättömän janon takia [18]?

Välinpitämättömyydestä laupeuteen: sydämen kääntymys

5. Vuosi sitten muistutin Maailman rauhanpäivän viestissäni ”Ei enää orjia, vaan veljiä” ensimmäisestä raamatullisesta ihmisten veljeyden kuvasta eli Kainista ja Abelista (vrt. 1. Moos. 4:1-16), kiinnittääkseni huomion siihen, kuinka tuo ensimmäinen veljeys petettiin. Kain ja Abel ovat veljiä. He kumpikin tulevat samasta kohdusta, heillä on yhtäläinen arvokkuus ja heidät on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaisuuteen. Mutta heidän luomiseen perustuva veljeytensä särkyy. ”Ei ollut vain niin, että Kain ei sietänyt veljeään Abelia, vaan hän tappoi tämän kateudesta” [19]. Veljesmurhasta tulee petoksen muoto, ja Kainin kieltäytyminen Abelin veljeydestä on ensimmäinen veljellisten, solidaaristen ja vastavuoroisen kunnioituksen perhesuhteiden rikkoutuminen.

Jumala puuttuu asiaan muistuttaakseen ihmistä vastuusta kaltaisestaan, kuten Jumala teki myös silloin, kun esivanhemmat Adam ja Eeva rikkoivat yhteyden Luojan kanssa. ”Silloin Herra kysyi Kainilta: ’Missä on veljesi Abel?’ Kain vastasi: ’En tiedä. Olenko minä veljeni vartija?’ Herra sanoi: ’Mitä oletkaan tehnyt! Etkö kuule, kuinka veljesi veri huutaa minulle maasta?'” (1. Moos. 4:9-10).

Kain sanoo, ettei tiedä, mitä hänen veljelleen on tapahtunut, sanoo, ettei ole hänen vartijansa. Hän ei tunne olevansa vastuussa tämän elämästä ja kohtalosta. Hän ei tunne olevansa osallinen. Hän on välinpitämätön veljeään kohtaan, vaikka heitä sitoo yhteinen alkuperä. Kuinka surullista, mikä veljes-, perhe- ja ihmistragedia! Tässä ilmenee ensimmäisen kerran välinpitämättömyys veljien kesken. Jumala sitä vastoin ei ole välinpitämätön: hänen silmissään Abelin veri on kallisarvoinen ja hän vaatii Kainin siitä tilille. Jumala siis ilmoittaa itsensä ihmiskunnan alusta saakka Jumalana, jota kiinnostaa ihmisen kohtalo.

Kun israelilaiset paljon myöhemmin ovat orjina Egyptissä, Jumala puuttuu asiaan uudelleen. Hän sanoo Moosekselle: ”Minä olen nähnyt kansani ahdingon Egyptissä ja kuullut, miten israelilaiset valittavat sortajiensa kovuutta. Minä tiedän kyllä heidän hätänsä. Olen tullut vapauttamaan heidät egyptiläisten käsistä ja viemään heidät Egyptistä maahan, joka on hyvä ja avara ja tulvii maitoa ja hunajaa” (2. Moos. 3:7-8). On tärkeää huomata Jumalan toimintaa kuvaavat verbit: hän näkee, kuulee, tietää, tulee, vapauttaa. Jumala ei ole välinpitämätön. Hän on tarkkaavainen ja toimii.

Samalla tavalla Pojassaan Jeesuksessa Jumala laskeutui ihmisten keskuuteen, tuli lihaksi ja osoitti solidaarisuutensa ihmiskuntaa kohtaan kaikessa paitsi synnissä. Jeesus samaistui ihmiskunnan kanssa: ”esikoinen suuressa veljesjoukossa” (Room. 8:29). Hän ei tyytynyt opettamaan kansanjoukkoja vaan piti heistä huolta erityisesti nähdessään heidät nälkäisinä (vrt. Mark. 6:34-44) tai jouten (vrt. Matt. 20:3). Hän ei suunnannut katsettaan vain ihmisiin, vaan myös meren kaloihin, taivaan lintuihin, kasveihin ja puihin, pieniin ja suuriin; hän syleili koko luomakuntaa. Hän varmasti näkee, mutta ei rajoitu vain siihen, sillä hän koskettaa ihmisiä, puhuu heidän kanssaan, toimii heidän hyväkseen ja tekee hyvää tarvitseville. Eikä pelkästään tätä: hän myös liikuttuu ja itkee (vrt. Joh. 11:33-44). Hän toimii lopettaakseen kärsimyksen, surun, kurjuuden ja kuoleman.

Jeesus opettaa meitä olemaan armahtavia kuten Isä (vrt. Luuk. 6:36). Vertauksessa laupiaasta samarialaisesta (vrt. Luuk. 10:29-37) hän tuomitsee auttamatta jättämisen lähimmäisen hädän edessä: ”väisti ja meni ohi” (vrt. Luuk. 10:31, 32). Samalla Jeesus kutsuu tämän esimerkin avulla kuulijoitaan, erityisesti opetuslapsiaan, oppimaan pysähtymään tämän maailman kärsimysten edessä lievittääkseen niitä, haavojen edessä hoitaakseen niitä, käytettävissä olevin keinoin, omaa aikaansa antaen ja monista muista tehtävistä huolimatta. Välinpitämättömyys etsii usein tekosyitä: rituaalisäännösten noudattaminen, tehtävien asioiden määrä, toisista etäännyttävät vihollisuudet, kaikenlaiset ennakkoluulot, jotka estävät meitä olemasta lähimmäisiä.

Laupeus on Jumalan sydän. Siksi sen on oltava myös kaikkien niiden sydän, jotka tunnistavat olevansa hänen lastensa yhden suuren perheen jäseniä; sydän, joka lyö voimakkaasti milloin tahansa ihmisen arvokkuus – Jumalan kasvojen heijastus hänen luoduissaan – on kyseessä. Jeesus varoittaa meitä: rakkaus toisia kohtaan – muukalaisia, sairaita, vangittuja, asunnottomia, jopa vihollisia kohtaan – on mittayksikkö, jolla Jumala arvioi tekojamme. Siitä riippuu ikuinen kohtalomme. Ei pidä ihmetellä, että apostoli Paavali kehottaa Rooman kristittyjä iloitsemaan iloitsevien kanssa ja itkemään itkevien kanssa (vrt. Room. 12:15), tai Korinton kristittyjä järjestämään keräyksen solidaarisuuden merkkinä kirkon kärsiviä jäseniä kohtaan (vrt. 1. Kor. 16:2-3). Ja pyhä Johannes kirjoittaa: ”Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä?” (1. Joh. 3:17; vrt. myös Jaak. 2:15-16).

Siksi ”kirkolle ja sen julistuksen uskottavuudelle on ratkaisevan tärkeää, että se itse elää todeksi laupeutta ja todistaa siitä. Kirkon käyttämän kielen ja eleiden on välitettävä laupeutta, jotta se koskettaisi ihmisten sydämiä ja saisi heidät löytämään uudelleen tien takaisin Isän luo. Kirkon ensimmäinen totuus on Kristuksen rakkaus. Tätä rakkautta, joka antaa anteeksi ja lahjoittaa itsensä, kirkko palvelee ja välittää ihmisille. Siksi siellä, missä kirkko on läsnä, tulee Isän laupeuden näkyä. Seurakunnissamme, yhteisöissämme, yhdistyksissä ja liikkeissä, ylipäänsä kaikkialla, missä kristittyjä on, voikoon jokainen löytää laupeuden keitaan” [20].

Siten meitäkin kutsutaan tekemään rakkaudesta, myötätunnosta, laupeudesta ja solidaarisuudesta todellinen elämänohjelma, käyttäytymistapa suhteissamme toistemme kanssa [21]. Tämä vaatii sydämen kääntymystä, eli sitä, että Jumalan armo muuttaa kivisydämemme eläväksi sydämeksi (vrt. Hes. 36:26), kykeneväksi avautumaan toisille aidon solidaarisina. Tämä on paljon enemmän kuin ”epämääräinen myötätunnon tunne tai pinnallinen liikutus monien ihmisten kärsimyksen johdosta, olivatpa he lähellä tai kaukana” [22]. Solidaarisuus on ”luja ja pysyvä päättäväisyys työskennellä yhteisen hyvän puolesta, eli kaikkien ja jokaisen hyvän puolesta, koska olemme kaikki todella vastuussa kaikista” [23]. Myötätunto syntyy veljeydestä.

Näin ymmärretty solidaarisuus on moraalinen ja sosiaalinen asenne, joka parhaiten vastaa tietoisuutta aikamme haavoista ja yhä kasvavaa toisistaan riippuvuutta erityisesti globalisoituneessa maailmassa, yksilön ja hänen yhteisönsä elämän ja muun maailman miesten ja naisten välillä [24].

Solidaarisuuden ja laupeuden kulttuurin edistäminen välinpitämättömyyden voittamiseksi

6. Solidaarisuus moraalisena hyveenä ja henkilökohtaisesta kääntymyksestä syntyneenä sosiaalisena asenteena edellyttää monien kasvatuksesta ja koulutuksesta vastaavien työtä.

Ajattelen ensinnäkin perheitä, jotka on kutsuttu ensisijaiseen ja korvaamattomaan kasvatustehtävään. Perhe on ensimmäinen paikka, jossa eletään todeksi ja välitetään rakkauden ja veljeyden, yhdessä elämisen ja jakamisen, huomion ja toisista huolehtimisen arvoja. Perhe on myös etuoikeutettu ympäristö uskon välittämiseksi alkaen niistä ensimmäisistä yksinkertaisista hartauden merkeistä, jotka äidit opettavat lapsilleen [25].

Kasvattajat ja opettajat, joiden velvoittava tehtävä on kasvattaa lapsia ja nuoria kouluissa ja muissa keskuksissa, on kutsuttu olemaan tietoisia siitä, että heidän vastuunsa koskee persoonan moraalista, hengellistä ja sosiaalista ulottuvuutta. Vapauden, vastavuoroisen kunnioituksen ja solidaarisuuden arvoja voidaan välittää herkimmästä iästä alkaen. Benedictus XVI totesi kasvatustehtävistä vastaavien instituutioiden vastuuhenkilöille: ”Olkoon jokainen kasvatusympäristö paikka avoimuudelle transsendenttia ja toisia ihmisiä kohtaan, vuoropuhelun, yhteenkuuluvuuden ja kuuntelemisen paikka, jossa nuori tuntee olevansa arvostettu omine kykyineen ja sisäisine rikkauksineen ja oppii arvostamaan veljiään. Opettakoon se maistamaan iloa, joka syntyy elämällä päivästä päivään todeksi rakkautta ja myötätuntoa lähimmäistä kohtaan ja osallistumalla aktiivisesti inhimillisemmän ja veljellisemmän yhteiskunnan rakentamiseen” [26].

Myös kulttuurielämällä ja viestintävälineillä on vastuunsa kasvatuksesta ja koulutuksesta erityisesti nykyajan yhteiskunnissa, joissa informaatio- ja kommunikaatiovälineet ovat yhä laajemmin saatavilla. Niiden tehtävä on ennen kaikkea palvella totuutta eikä erityisintressejä. Viestintävälineet ”eivät vain informoi, vaan muovaavat vastaanottajiensa henkeä ja voivat siksi antaa huomattavan panoksen nuorten kasvatukseen. On tärkeää muistaa, että kasvatuksen ja viestinnän välillä on läheinen side: kasvatus tapahtuu viestinnän kautta, joka vaikuttaa myönteisesti tai kielteisesti persoonan muovautumiseen” [27]. Kulttuurityöntekijöiden ja median tulisi myös valvoa, että tapa, jolla ne hankkivat ja levittävät tietoja, olisi aina juridisesti ja moraalisesti hyväksyttävissä.

Rauha: solidaarisuuden, laupeuden ja myötätunnon kulttuurin hedelmä

7. Tietoisina välinpitämättömyyden globalisaation uhkasta meidän on tunnistettava, että edellä kuvaamassani näköalassa on myös lukuisia myönteisiä aloitteita ja tekoja, jotka todistavat myötätunnosta, laupeudesta ja solidaarisuudesta, joihin ihminen kykenee. Haluan muistuttaa joistakin kiitettävän sitoutumisen esimerkeistä, jotka osoittavat, kuinka jokainen voi voittaa välinpitämättömyyden, jos päättää olla kääntämättä katsettaan pois lähimmäisestään. Ne ovat hyviä käytäntöjä matkalla kohti inhimillisempää yhteiskuntaa.

Sekä kirkon sisällä että sen ulkopuolella on monia kansalaisjärjestöjä ja avustusjärjestöjä, joiden jäsenet epidemioissa, onnettomuuksissa ja aseellisissa konflikteissa kohtaavat rohkeasti vaikeudet ja vaarat hoitaessaan haavoittuneita ja sairaita ja haudatessaan kuolleita. Heidän lisäkseen haluan mainita ihmiset ja järjestöt, jotka auttavat siirtolaisia, siirtolaisia, jotka joutuvat kulkemaan autiomaiden ja merten yli etsiessään parempia elämänolosuhteita. Tällaiset teot ovat ruumiillisia ja hengellisiä laupeuden tekoja, joiden perusteella meidät tuomitaan elämämme päättyessä.

Ajattelen myös toimittajia ja kuvaajia, jotka tiedottavat julkisuuteen vaikeista, omiatuntoja haastavista tilanteista. Ajattelen myös niitä, jotka työskentelevät ihmisoikeuksien puolustamiseksi, erityisesti etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen, alkuperäiskansojen, naisten ja lasten ja kaikkien niiden, jotka ovat heikommassa tilanteessa. Heidän joukossaan on myös monia pappeja ja lähetystyöntekijöitä, jotka hyvien paimenten lailla pysyvät uskoviensa rinnalla ja tukevat heitä vaaroista ja vaikeuksista piittaamatta erityisesti aseellisten konfliktien aikana.

Kuinka monet perheet työ- ja sosiaalisten vaikeuksien keskelläkin ponnistelevat konkreettisesti kasvattaakseen lapsensa ”vastavirtaan”, solidaarisuuden, myötätunnon ja veljeyden arvoihin, vaikka se vaatii paljon uhrauksia! Kuinka monet perheet avaavat sydämensä ja kotinsa tarvitseville, kuten pakolaisille ja siirtolaisille! Haluan erityisesti kiittää kaikkia ihmisiä, perheitä, seurakuntia, sääntökuntayhteisöjä, luostareita ja pyhäkköjä, jotka alttiisti vastasivat pyyntööni majoittaa kukin yhden pakolaisperheen [28].

Lopuksi haluan mainita nuoret, jotka liittyvät yhteen toteuttaakseen solidaarisia projekteja, ja kaikkia niitä, jotka avaavat kätensä auttaakseen puutteenalaisia lähimmäisiään omissa kaupungeissaan ja maissaan tai muualla maailmassa. Haluan kiittää ja rohkaista kaikkia niitä, jotka osallistuvat tällaiseen työhön, vaikka sitä ei julkisuudessa pidettäisikään esillä: heidän oikeudenmukaisuuden nälkänsä ja janonsa tyydytetään, heidän laupeutensa saa heidät löytämään laupeuden, ja rauhantekijöinä heitä kutsutaan Jumalan lapsiksi (vrt. Matt. 5:6-9).

Rauha laupeuden riemuvuoden merkeissä

8. Laupeuden riemuvuoden hengessä jokainen on kutsuttu tunnistamaan se, kuinka välinpitämättömyys ilmenee hänen omassa elämässään, ja pyrkimään konkreettisesti parantamaan todellisuutta, jossa elää, alkaen perheestään, lähipiiristään tai työympäristöstään. Myös valtiot on kutsuttu konkreettisiin eleisiin, rohkeisiin tekoihin yhteiskunnan heikoimpia kuten vankeja, siirtolaisia, työttömiä ja sairaita kohtaan.

Vankien osalta monissa tapauksissa on tärkeä ryhtyä konkreettisiin toimenpiteisiin heidän elämänolosuhteidensa parantamiseksi vankiloissa, kiinnittäen erityistä huomiota heihin, jotka pidätettyinä odottavat oikeudenkäyntiä [29]. On muistettava, että rangaistuksilla on kasvattava tarkoitus, ja on arvioitava mahdollisuuksia liittää kansallisiin lainsäädäntöihin muita rangaistusvaihtoehtoja vankeustuomion ohella. Haluan jälleen vedota valtiollisiin auktoriteetteihin kuolemanrangaistuksen poistamiseksi siellä missä se yhä on käytössä, ja armahdusmahdollisuuden harkitsemiseksi.

Siirtolaisten suhteen kehotan pohtimaan uudelleen siirtolaisuutta koskevia lakeja, jotta ne heijastaisivat vastaanottamisen tahtoa vastavuoroisia oikeuksia ja velvollisuuksia kunnioittaen sekä edistäisivät maahanmuuttajien integraatiota. Erityistä huomiota on kiinnitettävä siirtolaisten laillisen maassaolon ehtoihin, koska laittomalla siirtolaisuudella on vaara johtaa rikollisuuteen.

Tänä riemuvuonna haluan painokkaasti vedota valtiollisiin vastuunkantajiin, jotta ryhdytään konkreettisiin tekoihin niiden veljiemme ja sisartemme hyväksi, joilta puuttuu työtä, maata ja asunto. Ajattelen kunnollisten työpaikkojen luomista työttömyyden yhteiskunnallisen vitsauksen vastustamiseksi, työttömyyden, joka koskee suurta määrää perheitä ja nuoria ja jolla on vakavia seurauksia koko yhteiskunnalle. Työttömyys vaikuttaa raskaasti ihmisen tunteeseen arvokkuudestaan ja toivostaan, ja sitä voidaan vain osittain korvata työttömien ja heidän perheidensä avustamisella, vaikka se välttämätöntä onkin. Eritystä huomiota on kiinnitettävä naisiin, joita työelämässä valitettavasti yhä syrjitään, ja tiettyihin työntekijäryhmiin, joiden olosuhteet ovat vaikeita tai vaarallisia ja joiden palkkaus ei vastaa heidän yhteiskunnallisen tehtävänsä tärkeyttä.

Lopuksi kehotan vaikuttaviin toimiin sairaiden elämänolosuhteiden parantamiseksi, takaamaan kaikille mahdollisuuden lääkärinhoitoon ja elämälle välttämättömiin lääkkeisiin, mukaan luettuna mahdollisuus kotihoitoon.

Valtioiden johtajat on kutsuttu katsomaan oman maansa rajojen yli ja uudistamaan suhteet toisten kansojen kanssa antaen kaikille tehokkaan mahdollisuuden osallistua ja olla mukana kansainvälisessä yhteisössä, jotta veljeys toteutuisi myös kansakuntien perheen sisällä.

Tältä kannalta esitän kolminkertaisen vetoomuksen johtajille: ei pidä vetää toisia kansoja konflikteihin tai sotiin, jotka eivät tuhoa pelkästään niiden aineellisia, kulttuurisia ja sosiaalisia rikkauksia, vaan pitkäksi ajaksi myös niiden moraalisen ja henkisen koskemattomuuden; köyhimpien maiden kansainvälinen velka on annettava anteeksi tai saatettava kestävälle tasolle; on omaksuttava yhteistyöohjelmia, jotta tiettyjen ideologioiden diktatuurin sijasta kunnioitetaan paikallisen väestön arvoja ja missään tapauksessa ei vahingoiteta syntymättömien lasten perustavaa ja loukkaamatonta oikeutta elämään.

Uskon nämä mietteet yhdessä parhaiden uuden vuoden toivotusteni kanssa Neitsyt Marian esirukousten huomaan, Äidin, joka kantaa huolta ihmiskunnan tarpeista, jotta hän pyytäisi Pojaltaan Jeesukselta, rauhan ruhtinaalta, rukoustemme toteutumista ja siunausta jokapäiväiselle työllemme veljellisen ja solidaarisen maailman puolesta.

Vatikaanissa 8. joulukuuta 2015, Neitsyt Marian perisynnittömän sikiämisen juhlapyhänä ja laupeuden ylimääräisen riemuvuoden alkaessa

Franciscus

[1] Vatikaanin II kirkolliskokous, pastoraalikonstituutio Gaudium et spes, 1.
[2] Vrt. sama, 3.
[3] Bulla Misericordiae Vultus laupeuden ylimääräisen riemuvuoden julistamiseksi, 14-15.
[4] Vrt. Benedictus XVI, kiertokirje Caritas in veritate, 43.
[5] Vrt. sama, 16.
[6] Kiertokirje Populorum progressio, 42.
[7] ”Yhä globalisoituneempi yhteiskunta tekee meistä läheisiä, mutta se ei tee meistä veljiä. Järki yksinään kykenee käsittämään kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuden ja perustamaan rauhanomaisen rinnakkaiselon heidän välillään, mutta se ei pysty perustamaan veljeyttä” (Benedictus XVI, Caritas in veritate, 19).
[8] Apostolinen kehotuskirje Evangelii gaudium, 60.
[9] Vrt. sama, 54.
[10 Paastoviesti 2015.
[11] Vrt. kiertokirje Laudato si’, 92.
[12] Vrt. sama, 51.
[13] Puhe diplomaattikunnalle, 7. tammikuuta 2013.
[14] Sama.
[15] Vrt. Benedictus XVI, puhe Assisissa mietiskelyn, vuoropuhelun ja rukouksen päivänä maailman rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta, 27. lokakuuta 2011.
[16] Vrt. apostolinen kehotuskirje Evangelii gaudium, 217-237.
[17] ”Niin kauan kun yhteiskunnassa ja kansojen välillä ei poisteta syrjäytymistä ja sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta, on mahdoton juuria pois väkivaltaa. Väkivallasta syytetään köyhiä ihmisiä ja köyhimpiä kansoja, mutta vailla tasavertaisia mahdollisuuksia erilaiset aggression ja sodan muodot löytävät hedelmällisen kasvualustan, joka ennemmin tai myöhemmin aiheuttaa räjähdyksen. Kun yhteiskunta – paikallinen, kansallinen tai maailmanlaajuinen – hylkää osan itsestään reuna-alueelle, ei mikään poliittinen ohjelma, lainvalvonta- tai tiedustelujärjestelmä voi loputtomasti taata rauhaa. Näin ei aiheudu vain siksi, että epäoikeudenmukaisuus synnyttää järjestelmän syrjäyttämien väkivaltaisen reaktion, vaan siksi, että yhteiskunta- ja talousjärjestelmä on juuriltaan epäoikeudenmukainen. Kuten hyvä pyrkii laajenemaan, myös se paha, johon myönnytään, eli epäoikeudenmukaisuus, on taipuvainen laajentamaan vahingollista voimaansa ja hiljalleen horjuttamaan minkä tahansa poliittisen ja yhteiskunnallisen järjestelmän perustuksia, kuinka vakailta ne näyttävätkin” (apostolinen kehotuskirje Evangelii gaudium, 59).
[18] Vrt. kiertokirje Laudato si’, 31, 48.
[19] Viesti Maailman rauhanpäivää varten 2015, 2.
[20] Bulla Misericordiae Vultus laupeuden ylimääräisen riemuvuoden julistamiseksi, 12.
[21] Vrt. sama, 13.
[22] Johannes Paavali II, kiertokirje Sollicitudo rei socialis, 38.
[23] Sama.
[24] Vrt. sama.
[25] Vrt. yleisvastaanoton katekeesi 7. tammikuuta 2015.
[26] Viesti Maailman rauhanpäivää varten 2012, 2.
[27] Sama.
[28] Vrt. Angelus 6. syyskuuta 2015.
[29] Vrt. puhe kansainväliselle rikosoikeuden järjestölle 23. lokakuuta 2014.