Pohjoismaiden piispojen mietiskelyjä Apostolisesta uskontunnustuksesta

Lokakuu 2012

1. Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan

Kaikki, mikä on olemassa, on Jumalan luomaa. Hän, joka elää iankaikkisuudesta saakka, antaa hyvyydessään luomakunnan syntyä aikaan ja paikkaan. Kaikki luotu todistaa Jumalan ylimaallisesta hyvyydestä ja kauneudesta. Kaikkialta voimme löytää jälkiä tästä Jumalasta siinä todellisuudessa, jossa elämme. Meidät ihmiset on luotu Jumalan kuvaksi. Meidät on luotu siksi, että saamme oppia tuntemaan hänet ja elämään jatkuvassa yhteydessä kolmiyhteiseen Jumalaan. Jumala itsessään on ikuinen rakkauden yhteys Isän ja Pojan välillä Pyhän Hengen yhteydessä. Kaipaamme aina tietoisesti tai tietämättämme pääsyä takaisin tähän rakkauden yhteyteen, joka on Jumala. Meidät on luotu rakkauteen, koska Jumala itsessään on rakkaus.

Kolminaisuudessa Isä on alku ilman alkua. Hänestä Poika syntyy iankaikkisesti. Isä ei koskaan ole ilman Poikaa eikä Poika koskaan ilman Isää. Pyhä Henki lähtee Isästä Pojan kautta ja sitoo heidät yhteen rakkaudessa. Jumala antaa luomakunnan – maan, jonka tunnemme, ja taivaan, joka on päämäärämme – syntyä jakaakseen rakkauttaan. Uskomme kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joka rakkaudessaan pitää koko maailmaa kädessään. Taivaallisen Isämme luona olemme aina turvassa. Mitä meille täällä maan päällä tapahtuukin, tiedämme, että Jumala laupeudessaan näkee meidät ja haluaa antaa meille sen, mitä tarvitsemme.

Kun Isä Jeesuksessa Kristuksessa lähettää Poikansa luoksemme, kaikki tämä tulee meille selväksi. Jeesus puhuu jatkuvasti omasta Isästään ja meidän Isästämme. Vertauksissaan hän haluaa selittää meille, kuinka suunnaton rakkauden syvyys Isän sydämessä on. Ihminen, joka on luotu Jumalan kuvaksi, on kutsuttu yhteyteen Isän kanssa Pojan kautta. Pyhä Henki muistuttaameitä tästä jatkuvasti. Elämämme täällä maan päällä on pelastettava ja vapautettava kaikesta pahasta, joka estää meitä saavuttamasta tätä yhteyttä Jumalan kanssa. Isä tahtoo, että hänen Poikansa kautta meistä tulee kirkkoisien sanoin ”poikia Pojassa”, hänen rakkaita lapsiaan. Kerta toisensa jälkeen kuulemme evankeliumeista, kuinka Jeesus yrittää selittää, kuka hänen Isänsä on ja kuinka hän kaipaa meitä riippumatta siitä, keitä olemme tai mitä olemme tehneet. Vertaus tuhlaajapojasta, joka petti isänsä, haluaa ilmaista juuri tätä Isän laupeutta ja halua antaa anteeksi syntimme ja heikkoutemme.

Samanaikaisesti Jeesus sanoo, että meidän on oltava täydellisiä, niin kuin meidän taivaallinen Isämme on täydellinen. Koska meidät on luotu Jumalan kuvaksi, meidän on myös ponnisteltava tullaksemme yhä enemmän Jumalan kaltaisiksi. Hänen loppumattoman hyvyytensä ja vanhurskautensa on tultava näkyväksi meissä ja meidän kauttamme. Meillä on vastuu maallisesta todellisuudesta, jossa elämme. Saamme hallita sitä Isän nimissä. Juuri siellä meidän on omalla elämäntavallamme levitettävä Jumalan hyvyyttä ja huolenpitoa ympärillemme. Koko maa on täynnä Jumalan kirkkautta, ja meidän vastuullamme on hoitaa tätä luomakuntaa. Jumala, joka on sen luonut, on uskonut sen meille. Aina uudestaan meidän on tutkittava itseämme ja tapaamme elää, jotta se vastaa sitä luottamusta, jota kaikkivaltias ja hyvä Isä on osoittanut meitä kohtaan. Rukouksesta saamme jatkuvasti uutta voimaa ja iloa maallista tehtäväämme varten, joka johtaa meidät taivaalliseen päämääräämme. Siksi Jeesus opettaa meille Isä meidän-rukouksen. Siinä uudistamme aina yhteytemme Isän kanssa.

+ Anders Arborelius OCD
Tukholman piispa

Joulukuu 2012

3. Joka sikisi Pyhästä Hengestä ja syntyi Neitsyt Mariasta

Mitä tarkoittaa “minä uskon”? Usko Jeesukseen Kristukseen tarkoittaa tässä “luottaa johonkuhun”, “luottaa täysin johonkuhun ja jonkun sanaan”. Se ei tarkoita samaa kuin “uskon, että jokin asia on näin”, mikä merkitsisi samaa kuin “luulen, että asia on näin”, tai “minun mielestäni on näin”, tai “en ole ihan varma, onko näin”. Ei, uskomisessa on kyse varmasta uskosta Jeesukseen Kristukseen, samassa mielessä kuin rukouksessa: “Herra, minä uskon, lisää minun uskoani!”

Elämäni paras päivä oli päivä, jolloin minut kastettiin. Kastetta vietettäessä pappi kysyi: Mikä on tämän lapsen nimi? Mitä hän pyytää Jumalan kirkolta? Uskoa. Ja pappi jatkoi: Oletteko valmiit kasvattamaan lapsenne kristilliseen uskoon, jotta hän saisi iankaikkisen elämän? Kyllä. Se joka sitä haluaa, pitäköön käskyt: “Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi, kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi. “ Ja: “Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Siten oli kaikki valmista perheeni ja minun kannaltani ja elämän kolmiulotteinen suunta edessäni: usko, iankaikkinen elämä ja rakkaus.

Voisimme tänä uskon vuonna katsoa, mitä Katolisen kirkon katekismus sanoo asiasta. Tänä vuonna vietetään Katekismuksen 20-vuotispäivää. Katekismuksen numerossa 484 sanotaan: Enkelin ilmoituksesta Marialle alkaa “aikojen täyttymys” (Gal. 4:4): lupaukset täyttyvät, valmistelut on saatettu päätökseen. Maria kutsutaan tulemaan raskaaksi ja synnyttämään hänet, jossa “jumaluus on ruumiillistunut koko täyteydessään” (Kol. 2:9). Jumalan vastaus Marian kysymykseen: “Miten se on mahdollista? Minähän olen koskematon” (Luuk. 1:34), viittaa Pyhän Hengen voimaan: “Pyhä Henki tulee sinun yllesi” (Luuk. 1:35).

Rakkaat ystävät, Pyhä Henki voi tehdä kaiken! (485): Pyhän Hengen lähettäminen liittyy aina Pojan lähettämiseen ja tähtää siihen. Pyhä Henki lähetetään pyhittämään Neitsyen kohtu ja tekemään se jumalallisella tavalla hedelmälliseksi. Hän, “Herra ja eläväksi tekijä“, saa aikaan sen, että Neitsyessä sikiää Isän ikuinen Poika, joka saa Neitsyeltä ihmisluonnon.

Niin astui eräs nainen ja vieläpä erikoislaatuinen nainen Pyhän Hengen vaikutuksesta meidän pelastushistoriaamme. Nainen nimeltä Maria on saanut myös oman paikkansa apostolisessa uskontunnustuksessamme. Eikö tällä seikalla ole suuri merkitys myös sille, miten nykyään ymmärrämme naisen aseman, ja myös oman aikamme ekumeeniselle dialogille?

Todellakin, Jeesus Kristus, Jumalan Poika on syntynyt naisesta, Neitsyt Mariasta. Myös suuressa uskontunnustuksessamme, Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustuksessa, me tunnustamme: “Meidän ihmisten tähden ja meidän pelastuksemme tähden hän astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta ja tuli ihmiseksi.” Khalkedonin kirkolliskokous vuonna 451 otti selkeästi käyttöön Mariaa tarkoittavan käsitteen Theotokos (Jumalansynnyttäjä).

“Idän tradition isät kutsuvat Jumalan äitiä ‘kokonaan pyhäksi’ (Panhagia); he ylistävät häntä ‘vapaaksi kaikesta synnin tahrasta ja ikään kuin Pyhän Hengen luomaksi ja uudeksi luontokappaleeksi muovaamaksi’ (LG 56). Jumalan armosta Maria on pysynyt koko elämänsä ajan vapaana kaikesta henkilökohtaisesta synnista” (493). Enkeli sanoi Joosefille hänen kihlatustaan Mariasta: “Lapsi, joka hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä” (vrt. Matt. 1:20). Profeetta Jesaja jo sanoi: “Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan” (Jes. 7:14).

Joulu on jo lähellä! “Lapsi on meille syntynyt, hänen nimensä on Immanuel, Jumala meidän kanssamme!” Suostumalla Jumalan suunnitelmaan ja uskonsa tähden Mariasta on todella tullut Jumalan äiti. Koko olemuksellaan hän on “Herran palvelijatar” (Luuk. 1:38).

Sen tähden, rakkaat veljet ja sisaret, me tunnustamme ja rukoilemme: “Uskon Jeesukseen Kristukseen, … joka sikisi Pyhästä Hengestä ja syntyi Neitsyt Mariasta.” Maria johtaa meitä yhä enemmän Kristuksen, Jumalan Pojan, ja taivaallisen Isämme luokse. Isä lahjoittaa meille joka päivä Pyhän Henkensä täyteyttä iloksemme ja pelastukseksemme. Meistä tulee uuden evankelioimisen uusia todistajia. “Herra, minä uskon, lisää minun uskoani! Tule, Immanuel!”

+ Peter Bürcher
Reykjavikin piispa

Maaliskuu 2013

5. Minä uskon Jeesukseen Kristukseen… joka nousi kuolleista kolmantena päivänä, astui ylös taivaisiin

Kristuksen ylösnousemus on uskomme perusta. Pyhä Paavali kirjoittaa: “Ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne” (1. Kor. 15:14). Kolme säettä myöhemmin hän toistaa: “Mutta ellei Kristusta ole herätetty, teidän uskonne on pohjaa vailla ja te olette yhä syntienne vallassa.”

Kirkko on niiden yhteisö, jotka uskovat Ylösnousseeseen ja siihen että hän elää, että hän on Jumala ja ihminen, että hän on lähellä meitä erityisesti eukaristian viettämisessä, että hän kutsuu meitä elämään seuraamalla hänen jalanjälkiään ja että hän tulee takaisin kunniassaan. Tämän pitää vaikuttaa siihen, millä tavalla me elämme oman elämämme.

Naiset tulivat haudalle ja näkivät sen tyhjäksi. Usein me etsimme Jeesusta sieltä, mistä häntä ei voi löytää. Luukkaan evankeliumin kertomus tyhjästä haudasta osoittaa, että nekin naiset, jotka olivat seuranneet Jeesusta kauan, etsivät häntä pääsiäisaamuna sieltä, missä häntä ei voinut löytää. Enkeli moitti heitä lempeästi: “Miksi te etsitte elävää kuolleiden joukosta?” (Luuk. 24:5). Tyhjä hauta osoittaa, että he etsivät Jeesusta väärästä paikasta.

Monet meistä etsivät Jeesusta, mutta usein me teemme niin kuin nämä naisetkin tekivät. Me etsimme häntä kuolleiden, emmekä elävien joukosta. Ja me teemme näin useammin kuin luulemme. Kun ajattelemme häntä, mutta emme tavalla joka koskettaa sydäntä, kun luemme kirjoja hänestä tai keskustelemme hänestä rakastamatta häntä, kun kuulemme hänen sanansa ottamatta niitä vastaan ja elämättä niiden mukaisesti, silloin me etsimme Jeesusta kuolleiden, emmekä elävien joukosta. Aina kun kohtaamme elämämme matkalla ihmisiä, joista ei tule lähimmäisiämme, me etsimme Jeesusta kuolleiden joukosta, sillä hän elää ihmisissä.

Mutta koska naiset etsivät Jeesusta vilpittömästi ja rehellisesti, heille kerrottiin, mistä hänet voi löytää: elävien joukosta. Ja naisten käskettiin kiiruhtaa opetuslasten luokse kertomaan heille heti, että heidän oli mentävä Galileaan, missä he näkisivät Jeesuksen.

Kyse on Jeesuksen tunnistamisesta. Hän tulee luoksemme monessa hahmossa, mutta aina kätketysti. Hän tulee luoksemme eukaristiassa, Raamatussa, köyhissä ja syrjäytyneissä ihmisissä, perheessä ja ystävissä sekä jokapäiväisen elämämme tapahtumissa. Ylösnousemuksen jälkeen opetuslapset uskoivat, että hän tuli ulkoapäin ja lähti taas pois, että hän kulki suljettujen ovien ja seinien läpi. Mutta asia ei ollut niin. Hän oli heidän luonaan koko ajan, silloinkin kun he eivät kyenneet näkemään häntä. Mutta aina joskus hän “sytyttää valot”, niin että he voivat nähdä hänet, kuulla häntä ja koskettaa häntä, jotta he voisivat tottua hänen uuteen tapaansa olla läsnä. Hän haluaa vakuuttaa heille, ettei hän ole hylännyt heitä, ja heillä on aikaa harjoittaa uskon silmiään näkemään hänet. Kun Jeesus astuu taivaaseen 40 päivää myöhemmin, heidän uskonsa on tullut jo kyllin vahvaksi tunnistamaan Herran ilman aistien apua. Myös meidän täytyy harjoittaa uskomme silmiä tällä tavalla,

Tyhjä hauta on myös merkki ilosta. Se on merkki siitä, että kuolema ja synti on voitettu. Kristus on tuhonnut pahuuden juuren ylösnousemuksellaan. Kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan hän avasi uuden tien taivaan ja maan välille, kuten Heprealaiskirjeessä sanotaan (10:20): “Jeesus … on avannut meille uuden, elämään vievän tien, joka kulkee verhon – hänen ruumiinsa – kautta.”

Hän ei ole haudassa, se merkitsee: kuolemaa ei enää ole. Se on voitettu, tehty tyhjäksi. Me elämme vielä vähän aikaa kuoleman maailmassa, mutta kuolema on kuolettavasti haavoitettu. Se merkitsee, että synnin kahle on murrettu. Synnillä on yhä ote meistä, mutta Kristus on voimakkaampi ja hän on sovittanut kaiken: sen pahimmankin, mitä voimme tehdä tai olemme tehneet, sen mikä on tuskallisinta ja hävettävintä. Pahan valta on voitettu. Meidän syyttäjällämme, Saatanalla, ei tarvitse olla viimeistä sanaa elämässämme. Me saamme rohkeasti ja varmasti ilmaista Jumalalle rukouksemme ja elämämme, sillä hän ei ole enää haudassa, “hän elää iäti rukoillakseen meidän puolestamme” (Hepr. 7:25).

Jumala on avannut uuden tien taivaan ja maan välille. Me voimme julistaa hyvää sanomaa, ja kun me kuolemme, me saamme elää Kristuksen kanssa taivaassa. Hän, Ylösnoussut, odottaa meitä ja ottaa meidät vastaan, rakkaat ystävät! Aamen.

+ Berislav Grgic
Tromssan piispa-prelaatti

Toukokuu 2013

7. Minä uskon Pyhään Henkeen

Pyhä Henki on todennäköisesti Kolminaisuuden persoonista se, johon monien on vaikea suhtautua, jota on vaikea ymmärtää ja selittää. Puhuessamme Isästä ja Pojasta käytämme käsitteitä, jotka tunnemme omasta inhimillisestä kokemuksestamme. Isä on elämän lähde ja Poika näkyvä todiste elämän jatkumisesta. Ei vähiten siksi, että Jumalan Poika tuli ihmiseksi, myös Jumala itse on tullut käsitettäväksi ja on lähellä meitä.

Jos koemme tuntevamme Isä Jumalan ja Poika Jumalan, voimme kiittää siitä Pyhää Henkeä. ”Kukaan ei voi sanoa: ’Jeesus on Herra’, muuten kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta.” (1. Kor. 12:3) Jeesus lupasi, että Pyhä Henki opettaa opetuslapsille kaiken ja muistuttaa heidän mieleensä kaiken, mitä hän oli heille sanonut (vrt. Joh. 14:26). Jeesus sanoi myös, että hänellä oli opetuslapsille vielä paljon puhuttavaa, jota nämä eivät vielä kykene ottamaan vastaan, mutta Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa heidät tuntemaan koko totuuden (vrt. Joh. 16:13).

Pyhä Henki on se, joka opettaa meidät tuntemaan Jumalan. Mutta Pyhä Henki ei tule ulkopuolelta antamaan meille tätä ymmärrystä. Hän liittyy läheisesti Kolminaisuuden kahteen muuhun persoonaan. Kun Nikaian uskontunnustuksessa sanomme, että Pyhä Henki lähtee Isästä ja Pojasta, ilmaisemme sen, että heidän välisensä rakkaus on niin voimakas, että se ilmenee itsenäisenä persoonana, joka on heistä erottamaton mutta jolla on oma identiteetti.
Rakkaus on yksi Pyhän Hengen vahvimmista tunnusmerkeistä. Rakkaus opettaa meitä näkemään oikein. Ironista kyllä, sanomme joskus, että rakkaus on sokea. Todellinen rakkaus, eikä vähiten Jumalan rakkaus, antaa meille päinvastoin selkeyttä ja ymmärrystä. Rakkaus antaa meille syyn sitoutua johonkin ja rohkeutta ja voimaa voittaa tiellä olevat esteet.

Puhuaksemme Pyhästä Hengestä tarvitsemme symboleja ja kuvia, jotka voivat ilmaista ajatuksiamme. Kertomuksessa Pyhän Hengen laskeutumisesta helluntaina (Ap.t. 2:1-13) kuulemme kahdesta ilmiöstä, jotka liittyvät Pyhän Hengen tulemiseen: tuulenpuuska (j.2) ja tulenlieskat, kuin kielet (j.3). Eräässä vanhemmassa käännöksessä puhuttiin henkäyksestä. Puuska ja henkäys todistavat liikkeestä, tuoreudesta ja ylläpitävästä voimasta. Pyhä Henki tekee sen, mitä uskomme, eläväksi ja relevantiksi, estää sitä jähmettymästä ja vähentymästä oppilauseiksi. Pyhä Henki varmistaa, että usko on suhde, ennen kaikkea Kristuksen kanssa ja sitten lähimmäistemme kanssa.

Tuliset kielet symboloivat valoa, lämpöä ja voimaa. Tarvitsemme uskon valoa, jotta voimme tunnistaa ja samaistua häneen, johon uskomme, ja ymmärtää ja selittää, mitä ajattelemme hänestä. Pyhä Henki auttaa meitä tunnistamaan Kristuksen Herraksi, Jumalaksi, ja pitämään yhdessä kaiken, mitä hän opettaa. Emme voi toimia ilman uskon lämpöä, joka tekee meistä innokkaita ja palavia, antaa meille energiaa todistaa uskosta ja välittää sitä edelleen. Näyttäkäämme, että rakkaus on välttämätön osa suhteessamme Jumalaan ja sitoutumisessamme uskoon. Pyhä Henki vaikutti sen, että opetuslapset helluntaina saattoivat puhua, uskalsivat nousta ylös ja innokkaasti tunnustaa sanomaa Ylösnousseesta, joka on elävä ja elämälle merkityksen antava Kristus.

Pyhä Henki täydentää sitä, mitä omin kyvyin ja omalla tahdollamme voimme saavuttaa ja minkä järkeämme käyttäen voimme tunnistaa ja valita. Joskus järjen on luovutettava, koska emme ymmärrä tai näe mitään merkitystä, mutta tässä Henki tulee avuksemme, jotta näemme laajemman yhteyden. Siksi, että me olemme Jumalan lapsia, Pyhä Henki on mukanamme alusta alkaen. Hän kuitenkin alkaa erityisellä tavalla työnsä meissä, kun saamme vahvistuksen. Tässä toteutuu jokaiselle meistä se, minkä opetuslapset kokivat ensimmäisenä helluntaina.

Pyhä Henki tulee lahjaksi yksittäiselle ihmiselle, mutta läpäisee myös kirkon ja pitää se yhdessä. Koska kirkko koostuu ihmisistä, se on riippuvainen heidän ponnistuksistaan ja haavoittuvainen heidän epäonnistumistensa takia. Pyhä Henki herättää ja kannustaa sitä, mikä on hyvää, ja estää heikkouksia saamasta yliotetta. Pyhä Henki takaa, että kirkko aina julistaa Kristuksen sanomaa täydellisenä, ja auttaa jäseniään julistamaan ja elämään sanomaa todeksi aidolla ja uskottavalla tavalla. Tämä edellyttää avoimuutta ja kykyä kuunnella; ne ovat keskeisiä edellytyksiä Pyhän Hengen toiminnalle kirkossa ja jokaisessa meistä. Siksi usko Pyhään Henkeen tarkoittaa myös halua seurata häntä.

+ Czeslaw Kozon
Kööpenhaminan piispa

9. Minä uskon pyhäin yhteyden

Uskontunnustus kuvaa kirkkoa pyhien yhteydeksi. Sanoja “pyhä” tai “pyhyys” ei enää käytetä tavallisessa puheessa. Monien ihmisten mielestä näillä sanoilla on makean tekopyhyyden tai omahyväisen itsekeskeisyyden jälkimaku.

Aina ei ole ollut niin. Raamattu käyttää sanaa “pyhä” kahdella eri tavalla. Toisaalta vain Jumala yksin on pyhä. Me olemme omaksuneet tämän käyttötavan pyhä-sanalle liturgiassa, kun laulamme Gloriassa: “Sillä sinä yksin olet pyhä”. Kukaan ei ole Jumalan vertainen. Hän on ääretön taivaan ja maan Luoja, kun taas me olemme vain hänen luomiaan, jopa syntisiä luotuja. Mutta me ymmärrämme Raamatusta, että tämä pyhä Jumala on valinnut itselleen kansan ja että hän haluaa olla maailmassa läsnä kansansa välityksellä ja antaa kaikille ihmisille lahjana mahdollisuuden olla osallisia hänen jumalallisesta elämästään. Sen tähden hän sanoo valituilleen: “Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä.” Jumala pyhittää kansansa sallimalla heidän osallistua omaan pyhyyteensä. Jumalan kansa on pyhä, koska se kuuluu hänelle. Ihmisten vajavaisuus, heidän heikkoutensa ja laiminlyöntinsä, heidän syntisyytensä ja syyllisyytensä eivät muuta mitään tästä perustavaa laatua olevasta pyhyydestä.

Paavali tietää tämän hyvin, kun hän kirjeittensä alussa tervehtii “kaikkia Filippissä olevia Kristuksen Jeesuksen pyhiä” ja “kaikkia Roomassa olevia Jumalalle rakkaita ja hänen kutsumiaan pyhiä” ja “Korintissa olevaa Jumalan seurakuntaa, Kristuksen Jeesuksen pyhittämiä, Jumalan kutsumia pyhiä” tai “kaikkia pyhiä koko Akhaiassa”.

Tässä ei puhuta ns. kanonisoiduista pyhistä, eli kirkon virallisesti pyhäksi julistamista ihmisistä. Kun Uusi testamentti puhuu pyhistä, tarkoitetaan sinun ja minun kaltaisia ihmisiä, jotka hyvin tietävät, kuinka paljon heidän pyhyydestään puuttuu. Kuitenkin tästä kaikesta huolimatta Jumalan sana sanoo meitä pyhiksi. Mitä sillä sanalla silloin tarkoitetaan? On selvää, ettei meitä sanota pyhiksi, koska olisimme täydellisiä tai virheettömiä, eikä suurenmoisten tekojen, nuhteettoman elämäntapamme tai korkean moraalimme tähden. Juuri se on asian ydin, ettei kyse ole tästä! Paavali moittii ankarasti samoja ihmisiä, joita hän kutsuu pyhiksi. Heidän keskuudessaan on riitoja, uskottomuutta, petosta ja kaikenlaista tuomittavaa käytöstä. Apostoli jopa uhkaa tulla henkilökohtaisesti heidän luokseen korjatakseen asiat. Mutta siitä huolimatta hän kutsuu heitä pyhiksi.

Pyhät ovat tavallisia ihmisiä, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, naimisissa olevia ja naimattomia, oppineita ja oppimattomia, joita on koskettanut Jeesus Kristus, hänen sanomansa ja hänen työnsä. He ovat ihmisiä, joille on yhteistä se, että heistä on tullut Jeesuksen Kristuksen kautta ja hänen Pyhän Henkensä kautta Jumalan rakkaita lapsia.

Jumala itse tekee meistä pyhiä ainosyntyisen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen kautta. Armossaan hän on ottanut meidät omikseen. Hän pyhittää meidät antamalla Pyhän Henkensä asua meissä huolimatta heikkoudestamme, haavoittuvuudestamme ja synnistämme. Juuri Pyhä Henki antaa meille uskon, toivon ja rakkauden. Asumalla meissä hän on suonut meidän päästä osallisiksi jumalallisesta elämästä, ja meistä on tullut Jumalan lapsia. Kolmiyhteinen Jumala on kaiken pyhyyden lähde ja jakaja. Sen tähden me kiitämme häntä siitä, että hän on kutsunut meidät pyhien yhteyteen.

Mutta sanalla “pyhä” on myös toinen merkitys. Me kaikki tiedämme kirkon pyhäksi julistamia ihmisiä, joiden nimet löytyvät liturgisista kalentereista ja joiden muistoa vietämme tiettyinä kirkollisina muistopäivinä, juhlina ja juhlapyhinä. Meillä on erityinen kaikkien pyhien litania, jossa mainitaan osa siitä suuresta joukosta pyhiä, jotka kirkko tuntee. He ovat varma merkki Jumalan armon toiminnasta ja siitä, että hän käyttää ihmisiä pelastussuunnitelmansa toteuttamiseen. Pyhien prefaatiossa sanotaan Jumalalle: “Sinä olet pyhien joukon kunnia ja palkitessasi heidän ansionsa sinä kruunaat omat lahjasi.”

Siksi me pyhissä kunnioitamme ennen kaikkea Jumalaa. Pyhät ovat ja pysyvät veljinämme ja sisarinamme myös siinä mielessä, että he ovat elämässään kokeneet inhimillisen heikkouden ja haurauden. He ovat veljiämme ja sisariamme, koska Jeesus Kristus on ottanut heidät vastaan ja antanut heille Pyhän Henkensä, samalla tavalla kuin meistä tuli Jumalan lapsia ja hänen Henkensä temppeleitä kasteen sakramentissa. Kaikki meidät on kutsuttu pyhyyteen. Sitä ei ole tarkoitettu vain harvoille valituille. Tie pyhyyteen voi olla vaikea kulkea, mutta ne jotka ovat jo päässeet perille, auttavat meitä rukouksillaan, jotta mekin eräänä päivänä pääsisimme sinne.

Näin Jumala kutsuu meitä pyhään elämään. Meidän tulisi antaa hänen hyvän sanomansa loistaa kauttamme, sillä Jumalan Pyhä Henki asuu sydämissämme. Näyttääkseen meille, miten meidän tulee elää hänen rakkaina lapsinaan tässä ajassa ja näissä olosuhteissa, Jumala antaa meille erityisiä esikuvia pyhiensä joukossa. Koska me olemme pyhiä, meistä pitää tulla pyhiä – eikä vasta huomenna tai monen vuoden kuluttua. Ei, meidän pitää aloittaa nyt. Sillä tavalla voimme tehdä jotakin tärkeää maailmassa ja antaa sille toivoa, koska Jumala tahtoo kaikista ihmisistä erotuksetta tulevan hänen pyhiä lapsiaan.

+ Gerhard Schwenzer SSCC
Oslon emerituspiispa

11. Minä uskon ruumiin ylösnousemisen

On olemassa yhteys sen välillä, mikä kuolee, ja sen välillä, mikä kasvaa ja korjataan.

Kristityt uskovat ruumiin ylösnousemisen. Jos ruumis herätetään kuolleista, sen on täytynyt sitä ennen olla olemassa. “Uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä,” – siitä alkaen hänellä oli ruumis, hän oli ihminen, ja se tuli kaikkien nähtäväksi yhdeksän kuukauden kuluttua – “syntyi Neitsyt Mariasta”. Apostoli Johannes julistaa: “Sana tuli lihaksi (ihmiseksi) ja asui meidän keskellämme” (Joh. 1:14). Myöhemmin hän kirjoittaa: “Mikä on alusta alkaen ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme, elämän Sanasta.”

Kaikki neljä evankelistaa kertovat miehestä nimeltä Joosef Arimatialainen: “Hän meni Pilatuksen puheille ja pyysi Jeesuksen ruumista. Pilatus käski antaa sen hänelle. Joosef otti ruumiin, kääri sen puhtaaseen pellavavaatteeseen ja pani hautaan, jonka hän äskettäin oli itseään varten hakkauttanut kallioon. Hän vieritti hautakammion ovelle suuren kiven ja lähti pois” (Matt. 27:58-60). Mutta uskontunnustuksen mukaan Jeesus ei jäänyt hautaan. Hän “nousi kolmantena päivänä kuolleista”. Oliko hänellä yhä ruumis? Ainakin yksi asia on varma: Hauta oli tyhjä. Ruumis oli poissa. Ruumiin ylösnouseminen!

Ylösnousemuksen jälkeen ei ollut helppoa ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Luukas kertoo: “Kun he (opetuslapset) vielä puhuivat tästä, yhtäkkiä Jeesus itse seisoi heidän keskellään ja sanoi: ‘Rauha teille.’ He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta Jeesus sanoi heille: ‘Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan.’ Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: ‘Onko teillä täällä mitään syötävää?’ He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi” (Luuk. 24:36-43). Se oli Jeesus, jonka he tunsivat. Hän osoittautui täysin ihmiseksi, joka oli “lihaa ja luuta” ja jolla oli käsissään ja jaloissaan ristiinnaulitsemisen tuottamat haavat.

Paavali kirjoittaa: “Kristus on herätetty esikoisena kuolleista, ja sen jälkeen (tehdään eläviksi) Kristuksen omat, kun hän tulee (vrt. 1. Kor. 15:20, 23). Sadon ensi hedelmät osoittavat suuren sadonkorjuun varmaksi. On olemassa yhteys sen välillä, mikä kuolee, ja sen välillä, mikä kasvaa ja korjataan, mutta samalla se on jotakin täysin uutta ja erilaista. “Samoin tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa. Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana. Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana. Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa. Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on olemassa ajallinen ruumis, on myös hengellinen” (1. Kor. 15:42-44).

Olemme kiitollisia Paavalille myös tästä opetuksesta: “Nyt ilmoitan teille salaisuuden: Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa. Pasuuna soi, ja kuolleet herätetään katoamattomuuteen ja me muut muutumme. Tämän katoavan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen” (1. Kor. 15:51-53).

Kun papit viettävät sielunmessua, he rukoilevat (surun keskellä) suurella ilolla: Sillä sinun uskoviltasi, Herra, ei elämää oteta pois vaan se muutetaan, ja tämän maallisen majan hajotessa heille valmistetaan ikuinen asunto taivaassa” (Kuolleiden I prefaatio). Kristityt – sinä ja minä ja me kaikki – me uskomme ruumiin ylösnousemisen. Aamen.

+ Berislav Grgic
Tromssan piispa-prelaatti

Marraskuu 2012

2. Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme

Emme voi puhua Isästä mainitsematta Poikaa, emmekä Pojasta mainitsematta Isää. Heidän keskinäinen rakkautensa on olemassaolon absoluuttinen keskus. Poika lähtee, syntyy Isästä ajan ja paikan ulkopuolella. Kun Poika tulee ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa ja syntyy Marian neitseellisestä kohdusta, saamme hänessä jonkinlaisen aavistuksen Isästä. Opetuksessaan Jeesus puhuu koko ajan Isästään, joka on myös meidän Isämme. Jeesus on aina tie Isän luo. Jeesuksessa Jumala tulee ulottuvillemme. Elämässämme on kyse siitä, että opimme tuntemaan hänet ja tulemaan niin lähelle häntä kuin mahdollista, niin että hän voi pelastaa meidät ja tehdä meidät siksi, mitä todella olemme: Isän rakkaita lapsia.

Jeesus on sekä veljemme että Herramme. Hän tuli yhdeksi meistä syntyessään maailmaamme. Kukaan ei ole meitä niin lähellä kuin hän. Kukaan ei rakasta meitä enemmän kuin hän. Samanaikaisesti hän on Herramme ja Jumalamme, jota meillä on velvollisuus palvella ja totella. Mutta rakkaudessaan hän vetää meidät puoleensa ja auttaa meitä elämään kuin hän, puhumaan kuin hän, ajattelemaan kuin hän ja toimimaan kuin hän. Evankeliumissa Jeesus antaa meille sen opetuksen, jota tarvitsemme ymmärtääksemme, kuka hän on ja kuinka me hänen kauttaan pääsemme hänen Isänsä ja meidän Isämme luo. Merkkien ja ihmetekojen kautta hän osoittaa meille olevansa Isän ainosyntyinen Poika, jolle Isä on antanut kaiken vallan taivaassa ja maan päällä. Sairaiden parantamisesta, kuolleiden herättämisestä ja pahojen henkien ulos ajamisesta käy selvästi ilmi, että Jeesus haluaa välittää paranemisen ja uuden elämän kaikille, jotka asuvat pimeydessä ja kuoleman varjossa. Antamalla syntisille anteeksi ja vapauttamalla heidät synnin kahleista Jeesus tekee pelastustekonsa selväksi. Kaikki se, mitä Jeesus teki, osoittaa meille, että hän on Herramme ja Jumalamme.

Elämämme kristittyinä on aina elämää Jeesuksen yhteydessä ja hänen seuraajinaan. Kristittyinä olemme kirkon, hänen mystisen ruumiinsa jäseniä. Meidät on kutsuttu tulemaan niin hänen kaltaisekseen kuin mahdollista ja todistamaan hänestä ja hänen sanomastaan kaikille, joita kohtaamme. Omana aikanamme usein juuri henkilökohtainen todistus Jeesuksesta elävänä Herrana voi tehdä ihmiset avoimiksi kristinuskolle. Olemme saaneet uskon lahjan jakaaksemme sen niille, joita kohtaamme. Jeesuksen maanpäällisestä elämästä näemme jatkuvasti, että ne ihmiset, jotka kohtasivat Jeesuksen ja joita tämä kohtaaminen muutti, halusivat jakaa kokemuksensa. Me elämme yksilökeskeisenä aikana ja siksi on joskus vaikeaa, vieläpä monien uskovienkin on vaikeaa ymmärtää, että usko Jeesukseen Herranamme on jotakin, josta meidän on todistettava ja jota meidän on välitettävä muille.

Elämme koko elämämme vuoropuhelussa ja suhteessa Jeesuksen kanssa. On suuri armo, kun meille kirkastuu se, että saamme aina elää hänen läheisyydessään. Saamme jakaa ilomme ja huolemme hänen kanssaan. Hän kutsuu meidät elämään niin, että rukoilemme jatkuvasti. Hän katsoo meitä aina rakastaen, ja me yritämme parhaan kykymme mukaan vastata ja myöntyä hänen rakkauteensa. Rukous on enemmän lahjaa ja armoa kuin rasite. Jeesus elää meissä ja meidän kanssamme, ja me annamme hänen johtaa meitä elämässämme. Luotamme häneen Herranamme ja Jumalanamme, Isän ainosyntyisenä Poikana, joka on tehnyt meistä poikia Pojassa, niin että yhdessä hänen kanssaan voimme rukoilla: Isä meidän.

+ Anders Arborelius OCD
Tukholman piispa

Helmikuu 2013

4. Minä uskon Jeesukseen Kristukseen…joka kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan

Mistä minä todistan, kun sanon: “Uskon Jeesukseen Kristukseen… joka kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan…”? Todistan silloin siitä, että tämä Jeesus oli todellinen ihminen. Ja lisäksi, koska hän astui alas tuonelaan ja koska hän lopulta, tärkeimpänä seikkana, nousi kuolleista, todistan siitä, että tämä Jeesus samalla on Jumalan Poika. Pitkänäperjantaina, ristiinnaulitsemisen jälkeen, jopa roomalainen päällikkö, joka oli pakana, sanoi: “Tämä mies oli todella Jumalan Poika!” (Mark. 15:39). Myös pyhän Pietarin henkilökohtainen todistus kuului: “Sinä olet Kristus, elävän Jumalan poika!” (Matt. 16:16). Tämä on meidän uskomme, tämä on kirkon usko!

Uskon vuotta avatessaan ja Vatikaanin II kirkolliskokouksen 50-vuotisjuhlan merkeissä paavi Benedictus XVI sanoi: “Juhlavuosi … on tärkeä tilaisuus kääntyä takaisin Jumalan luokse, elää rohkeammin omaa uskoaan, vahvistaa kuulumisensa kirkkoon, ihmiskunnan opettajaan, joka johtaa meidät tuntemaan Kristuksen ja tunnustamaan hänet tosi Jumalaksi ja tosi ihmiseksi. Kyseessä ei ole idean tai elämänsuunnitelman löytämisestä vaan elävän persoonan kohtaamisesta, joka muuttaa meitä syvästi ja auttaa meitä ymmärtämään todellisen identiteettiimme Jumalan lapsina…”

Mitä me tarkasti ottaen sanomme tunnustaessamme: “Uskon Jeesukseen Kristukseen…. joka kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan”? Kyse on Jeesuksen pääsiäissalaisuuden merkityksestä. Eikö meidän olekin kiinnostavaa kuulla tänä Uskon vuonna yhä uudestaan, mitä siitä sanoo Katolisen kirkon katekismuksen Kompendium? Se muistuttaa meille siitä, että Jeesuksen pääsiäissalaisuus, hänen kärsimisensä ja kuolemansa, hänen ylösnousemuksensa ja kirkastumisensa ovat kristillisen uskon sydän. Sillä Jumalan pelastussuunnitelma toteutui kerta kaikkiaan hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen lunastuskuolemassa (KKK 571-574).

Kompendium vastaa myös tärkeään kysymykseen, kuka on vastuussa Jeesuksen kuolemasta sanomalla, että Jeesuksen kärsimystä ja kuolemaa ei voi panna erotuksetta silloin eläneiden juutalaisten eikä sen jälkeen syntyneiden, muissa maissa ja muina aikoina eläneiden juutalaisten vastuulle. Jokainen synnintekijä, se tarkoittaa: jokainen ihminen, on Vapahtajan kärsimysten aiheuttaja ja toimeenpanija (KKK 595-598).

Jeesuksen vapaaehtoinen itsensä antaminen tulee viimeisellä ehtoollisella selväksi: “Tämä on minun ruumiini … Tämä on minun vereni…(Luuk. 22:19) Se mitä Jeesuksen kärsimyksessä aivan erityisesti ihailen, on hänen eksistentiaalinen kysymyksensä taivaalliselle Isälleen: “Miksi minut hylkäsit?” (Mark. 15:34). Siinä Jeesus on inhimillisen hylätyksitulemisen kokemuksen syvyydessä: monet ihmiset kokevat sen elämässään ja uskossaan kuten Jeesus. Miksi tämä tapahtuu minulle? Autuaita ne, jotka Jeesuksen esimerkin mukaisesti voivat sitten sanoa: “Älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun.” (Luuk. 22:42).

Lopuksi vastaus kysymykseen: Mikä on “tuonela”, jonne Jeesus “astui alas”? Kompendium sanoo, että “tuonela” – jota ei saa sekoittaa tuomittujen helvettiin – oli kaikkien niiden olinpaikka, jotka olivat kuolleet ennen Kristusta, olivat he sitten oikeamielisiä tai pahoja. Jeesus meni tuonelaan sielussaan, joka oli yhdistynyt hänen jumalalliseen persoonaansa, oikeamielisten luokse, jotka odottivat pelastajaansa päästäkseen lopultakin Jumalan näkemiseen. Voitettuaan kuolemansa kautta kuoleman ja Paholaisen, jolla oli kuolema vallassaan (vrt. Hepr. 2:14), Jeesus vapautti pelastajaa odottaneet oikeamieliset ja avasi heille taivaan portit (KKK 632-637).

Rakkaat veljet ja sisaret, ihailen aina, kuinka Idän kirkot näkevät tässä tuonelaan astumisessa keskeisen pääsiäistapahtuman. Jeesuksen kuolema saa aikaan kuoleman kuolemisen. Ylösnousemuksella, elämällä, on viimeinen sana. Iankaikkisen elämän ovet ovat ihmiselle avoinna! Mikä armo! Mikä toivo! Mikä ilo! Sen tähden voi Paavali vakuuttaa: “Missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi.” (Room. 5:6).

Tämän vuoden 2013 helmikuun puolivälin tienoilla alkaa paastonaika. Se johtaa meidät pääsiäiseen, Jeesuksen ylösnousemuksen juhlaan. Ilman ylösnousemusta Jeesuksen kuolemassa ei ole mitään järkeä! Todella, ylösnousemus antaa sille sen todellisen merkityksen! Apostoli Paavali sanoo sen selvästi: “Ellei Kristusta ole herätetty, teidän uskonne on pohjaa vailla!” (1. Kor. 15:17).

Mikä ihana aarre meillä onkaan uskontunnustuksessamme! Ja tästä aarteesta tulee vielä kauniimpi, jos otamme sen huomioon yhä syvemmin arjessamme ja pystymme toteuttamaan sen teoissamme suurella rakkaudella. Tätä toivon kaikille ja myös itselleni. Aamen.

+ Peter Bürcher
Reykjavikin piispa

Huhtikuu 2013

6. Minä uskon Jeesukseen Kristukseen…joka istuu Isän oikealla puolella

Tämä on todennäköisesti yksi vaikeimmista osista Nikean uskontunnustuksessa. Ilmeinen kysymys on: «Mitä hän siellä tekee?»

«Oikealla» ei tässä yhteydessä ole mitään tekemistä politiikan kanssa, vaan se viittaa heprean totuutta ja oikeutta merkitsevään sanaan. Englannin sanalla «right», saksan sanalla «recht(s)» ja ranskan sanalla «droit» on myös tämä kaksoismerkitys, kun taas sinister (vasen) merkitsee pahaa tai synkkää. Siten voimme ilman muuta todeta, että Kristus on se, jota Isä kuulee, ja että kaikkea, mitä hän sanoo, leimaa oikeus ja hyvyys.

Emme toki tiedä, mitä Isän ja Pojan ikuinen vuoropuhelu sisältää, mutta meillä on hyvä johtolanka. Kristus kuoli, mutta vielä enemmän: hän myös nousi kuolleista, istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee puolestamme (Room. 8:34). Siksi hän voi täydellisesti pelastaa ne, jotka hänen kauttaan lähestyvät Jumalaa. Hän elää iäti rukoillakseen heidän puolestaan (Hepr. 7:25). Kristus Isän tuomarinistuimen vierellä rukoilee meidän puolestamme.

Meitä vastaan voi olla monia syytöksiä, mutta suurin osa niistä on kuitenkin peräisin meidän omastatunnostamme. Tunnemme omat motiivimme, ja tietoisuutemme samoin kuin ylireagoiva omatuntomme syyttää meitä. Usein pidämme itseämme vastuullisina mahdottomasta ja moitimme itseämme silloinkin, kun yritämme löytää vaikeassa tilanteessa pienimmän pahan. Muiden taholta meitä vastaan tulevat syytökset voivat olla oikeudenmukaisia tai julmia, mutta ne järkyttävät meitä, koska tahdomme hyvää.

Se, mistä Kristuksella on oikeus meitä syyttää, on ajatus, jota en halua viedä päätökseen. Edes parhaiten valmisteltu ja vilpittömästi tehty ripittäytyminen ei voi ilmaista syntini koko syvyyttä. Huolimatta siitä, kuinka paljon pahaa olen tehnyt ja kuinka suuria syytökset minua vastaan ovat, en tuhoudu. Kristuksen rukous puolestani Isän luona pelastaa.

Kuva, jonka omat ja muiden syytökset meistä piirtävät, ei ole kaunis. Tummissa väreissä astumme esiin synnintekijöinä, kovasydämisinä, laiskoina ja välinpitämättöminä. Vilppi ja kärsimys, jonka toiset joutuvat kokemaan meidän vuoksemme, muodostavat synkän taustan. Kristus pitää esillä toista kuvaa. Se näyttää sen, mitä Jumala alunperin näki meissä; ei sitä, millaisiksi olemme muuttuneet. Ja millaisina Kristus näkee meidät, sellaisia meistä tulee.

+ Bernt Eidsvig Can. Reg.

Kesäkuu 2013

8. Minä uskon pyhän katolisen kirkon

Usko kirkkoon sisältyy uskontunnustukseen luonnollisesti heti kolmiyhteisen Jumalan tunnustamisen jälkeen. Kuitenkin kirkkoa pidetään usein jonakin sellaisena, jonka voi valita tai vaihtaa johonkin toiseen yhteyteen, jossa ihminen voi elää todeksi uskoaan Jumalaan.

Koska kirkko koostuu ihmisistä, toimii materiaalisessa maailmassa ja on riippuvainen maallisista rakenteista, sitä haavoittavat ihmisten heikkoudet ja pyrkimykset. Siksi se voi aiheuttaa pettymystä ja turhautumista. Siksi monet ihmiset sanovat, että he uskovat Jumalaan, mutta eivät kirkkoon.

Tämän vaikeuden voittamiseksi on tärkeää huomata, että kirkko on enemmän kuin se, mitä näemme ja koemme ajallisesti ja paikallisesti. Samalla emme voi olla ilman kirkkoa, joka on näkyvä ajassa ja paikassa, jo siksikin, että me itse toimimme ajassa ja paikassa ja sen vuoksi olemme riippuvaisia näkyvistä merkeistä ja rakenteista. Usko kolmiyhteiseen Jumalaan on perustavanlaatuisempaa kuin usko kirkkoon, mutta usko Jumalaan välitetään meille kirkon kautta, ja Kristuksen tahdon mukaisesti se eletään todeksi kirkossa. Vatikaanin II kirkolliskokous sanoo liturgiakonstituutiossaan (2), että kirkolle ”on luonteenomaista olla samalla inhimillinen ja jumalallinen, näkyvä ja kuitenkin omistaa näkymättömät, työssä innokas ja kuitenkin vapaa mietiskelyyn, maailmassa läsnä oleva ja kuitenkin muukalainen.”

Sen, että usko Jumalaan ja usko kirkkoon ovat erottamattomasti sidoksissa toisiinsa, paavi Benedictus XVI selitti kauniisti saarnassaan Berliinin Olympiastadionilla 22. syyskuuta 2011. Hän otti lähtökohdaksi Kristuksen vertauksen itsestään tosi viinipuuna (Joh. 15). Tämä vertaus ei välittömästi puhu kirkosta, mutta jos vertaamme tätä kuvaa muihin kohtiin Uudessa testamentissa, Kristuksen samaistuminen kirkkoonsa tulee selkeämmin ilmi. Tulee myös selväksi, että olemme riippuvaisia kirkosta yhteydessämme Kristukseen. Kun Saul, ennen kuin hänestä tuli Paavali, vainosi kristittyjä, kysyi Kristus: ”Miksi vainoat minua?” (Ap.t. 9:4). Paavali sanoo Kristuksesta: ”Hän on ruumiin, kirkon, pää” (Kol. 1:18). Ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä (12:27) hän sanoo: ”Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen.”

Siksi on vahva analogia näiden kahden vertauskuvan välillä: kuvan kirkosta Kristuksen ruumiina, jonka jäseniä olemme, ja kuvan Kristuksesta tosi viinipuuna, jonka oksia me olemme. Jos emme pysy Kristuksessa emmekä siis kirkossa, emme voi tehdä mitään (vrt. Joh. 15:5b). Voimme tarkastella myös myönteisemmin ilmaistua lupausta, jonka Kristus antaa niille, jotka pysyvät hänessä: ”Jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän (siis viinitarhuri eli Isä) puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän.” (Joh. 15:2b). Emme ainoastaan voi olla olematta ilman kirkkoa, vaan kirkossa meillä on mahdollisuus hengelliseen kasvuun ja selvään yhteiseen todistukseen Kristuksen rakkaudesta ja totuudesta.

Apostolisessa uskontunnustuksessa puhumme kirkosta pyhänä ja katolisena. Se on pyhä, koska sen perustaja, Kristus on pyhä; koska Pyhä Henki pitää sen koossa; koska se koostuu ihmisistä, jotka pyhitetään kasteessa, ja koska se johtaa pyhyyteen eli johtaa meitä seuraamaan Jumalan tapaa ajatella ja todella toteuttaa sitä hyvää, josta hän on niin rikas. Kirkko on katolinen, koska se on kaikenkattava. Siksi se myös yhdistää, mutta ei tee kaikesta samaa. Kaikella monimuotoisuudella on juuret ykseydessä, erityisesti siinä, mikä koskee uskoa, ja siksi kirkko on myös yhtä Kristuksen kanssa, ja meidän on oltava yhtä hänen kanssaan, ja siten yhtä hänen kirkossaan.

Usko Jumalaan on jotain hyvin henkilökohtaista, jota vain me itse voimme harkita ja hyväksyä, mutta se ei ole yksityisasia. Tarvitsemme toisten apua uskossa, ja samalla meidät on lähetetty välittämään usko toisille. Vaikka olemme erittäin individualistisia, olemme myös riippuvaisia yhteisöstä, ei sellaisesta, jonka olemme itse rakentaneet, vaan yhteisöstä, jonka Kristus, yksi paimen, on perustanut, jotta se olisi yksi lauma, hänen kirkkonsa. (Vrt. Joh. 10:16b)

+ Czeslaw Kozon

Kööpenhaminan piispa

10. Minä uskon syntien anteeksiantamisen

Jumalan anteeksianto syntiselle on kirkon syntyhetkestä lähtien nähty keskeisenä uskoon kuuluvana asiana. Sen perusta on jo kasteen sakramentissa. Katolisen kirkon katekismus sanoo: ”Kaste on ensimmäinen ja merkittävin sakramentti syntien anteeksiantamiseksi. Se nimittäin liittää meidät Kristukseen, joka on kuollut meidän syntiemme tähden ja herätetty kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää. (Room. 6:4)” (nr. 977) Kristus kuoli ristillä syntisten edestä, jotta ne, jotka uskovat häneen, pelastuisivat. Toisen pääsakramentin, eukaristian vieton keskuksessa ovat kalkin kohdalla asetussanat, jotka kuuluvat: ”Tämä on minun vereni, joka teidän edestänne vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.” Evankeliumissa kerrotaan, miten tärkeä sija Jeesuksen toiminnassa oli vapauttaa ihmisiä sairaudesta, pahan vallasta ja erityisesti synnin ja syyllisyyden kahleista. Kaikesta tästä tuli esiin hänen jumalallinen voimansa, joka hämmästytti ihmisiä. Monet pitävät Jeesuksen vertausta armahtavasta isästä ja tuhlaajapojasta Luukkaan evankeliumista (luku 15) kuin pienoisevankeliumina, ilosanoman yhteenvetona. Kertomuksen uskomattoman laupias isä ottaa iloiten vastaan huonoilla teillä perusteellisesti ryvettyneen poikansa ja järjestää hänen paluustaan iloiten suuren juhlan. Evankeliumin perusteella kirkkoisä, pyhä Augustinus rohkeni sanoa, että ”Jumala antaa katuvalle syntiselle nopeammin anteeksi kuin äiti pelastaa lapsensa tulesta”.

Vuosisatojen ajan kirkon opetus Jumalan armahtavaisuudesta syntistä ihmistä kohtaan on merkinnyt lukemattomille ihmisille vapauttavaa ja ilahduttavaa kokemusta. Kysymys kuuluu vain, miten ihmiset ottavat tämän sanoman vastaan nykyaikana? Vaikuttaa siltä, että meidän perin maallistuneessa yhteiskunnassamme sanoma syntien anteeksisaamisesta ei juurikaan koskettaisi ihmisiä, ei ainakaan suurta enemmistöä. Syynä tähän on varmastikin se, että monilta Jumala on hävinnyt näköpiiristä ja samalla synnin käsite rikkomuksena Jumalaa kohtaan on hämärtynyt. Jos ei ole Jumalaa, ei ole syntiäkään! Tämä ei kuitenkaan vähennä sitä tosiasiaa, että ihmiset kokevat syyllisyyttä, että heidän omatuntonsa kolkuttaa, kun he ovat syyllistyneet johonkin väärään. Vaikka hyvän ja pahan välistä eroa pyritäänkin paljolti häivyttämään, niin eettiset normit ovat edelleenkin todellisuutta ja niiden rikkominen aiheuttaa joskus ankaraakin arvostelua, tuomitsemista ja syyllisyyttä. Siksi suuri kysymys kuuluu: Miten selviän syyllisyyteni kärsimyksestä? Ihminen voi pyrkiä sovittamaan pahoja tekojaan, mikä todella onkin tärkeää. Se saattaa onnistua, mutta usein vain tiettyyn rajaan asti. Monesti sovittaminen ei ole enää mahdollista. Useimmiten ihminen puolustautuu torjumalla syyllisyyttään. Hän saattaa osoittaa toisiin ihmisiin, työntämällä syyllisyytensä heidän kannettavakseen ja sanoo: en minä vaan he! Hän saattaa syyttää olosuhteita, vallalla olevaa yleistä käytäntöä tai menneisyytensä kärsimyksiä vääristä teoistaan. Kuitenkaan ihminen ei tällä tavoin onnistu lopulta vapautumaan omasta vastuustaan.

Vain vilpitön tunnustus ”Minä olen tehnyt pahaa, olen syyllinen”, voi merkitä muutosta syyllisyydestä kärsivälle ihmiselle. Kirkon julistus ja uskontunnustuksen lause syntien anteeksiantamisesta on siis alati ajankohtainen. Se koskettaa meitä nykyajankin ihmisiä. Siksi kirkko kutsuu ihmisiä myöntämään syyllisyytensä, ottamaan vastaan uskon Jumalaan ja apostoli Paavalin tavoin ”sovittamaan itsensä Jumalan kanssa” (2. Kor. 5,20). Yksin Jumala voi antaa synnit anteeksi ja vapauttaa syyllisyydestä, kuinka suuri tuo syyllisyys lieneekään. Rukous ja rakkauden teot voivat auttaa ihmistä sydämen kääntymykseen ja parannukseen.

Kirkon liturgiassa synnintunnustus ja Jumalan anteeksianto, kääntymys ja uuden elämän alku, ovat tärkeällä sijalla. Messun alussa – kuten myös katumushartauksissa – läsnä olevat uskovat tunnustavat yhteen ääneen Jumalalle ja toisilleen syyllisyytensä. Missä muualla tapahtuukaan vastaavaa! Sen jälkeen messua viettävä pappi lausuu pyynnön Jumalan armahduksesta. Myös eukaristian vietto kokonaisuudessaan merkitsee sovinnon ja syntien anteeksiannon juhlaa.

Parannuksen sakramentti eli rippi on sitten mahtava Kristuksen kirkolleen lahjoittama armon väline yksityiselle ihmiselle syntien anteeksiantamiseksi, varsinkin silloin kun on kyseessä raskas syyllisyys. Varhaisen kirkon ajatuksen mukaan ”kun kasteen sakramentissa on kyse vesikasteesta, niin ripissä on kyse katumuksen kyynelten kasteesta”. Kristus antoi apostoleilleen oman valtansa antaa syntejä anteeksi. Apostolien seuraajina piispat ovat tämän sakramentin varsinaisia hoitajia. Piispan työtovereina papit toimivat useimmiten ripissä Jumalan anteeksiannon välittäjänä katuville ihmisille. Ripittäytyjä saa useinkin toistuvassa ripissä yhä uudelleen osakseen evankeliumin tuhlaajapojan tavoin Isän Jumalan rakkauden. Katumus, synnintunnustus ja rippi-isän synninpäästö antavat ihmiselle suuren rauhan ja ilon sydämeen, sekä herättävät kiitollisuuden ja rakkauden Jumalaa kohtaan. Ripittäytyminen voi tehdä ihmisen myös anteeksiantavaisemmaksi, armollisemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi kanssaihmisiä kohtaan. Se voi ja sen tarkoituksenakin on luoda ihmisten keskuuteen sovinnon ja hyvyyden ilmapiiriä. Tähän kaikkeen meitä tänä Uskon vuotena kutsutaan.

+Teemu Sippo SCJ
Helsingin piispa

12. Minä uskon iankaikkisen elämän

Uskontunnustuksen luettelo uskon keskeisistä asioista antaa kokonaiskuvan ja käsityksen kristillisestä ja katolisesta uskosta. Samalla on kyse luettelosta, johon ihmisen ymmärrys ei täysin riitä. Jokainen uskontunnustuksen lause virtaa lopulta mysteeriin, salaisuuteen. Ehkä niistä juuri viimeinen iankaikkisesta elämästä on nykyihmiselle erityisen vaikeasti käsitettävä. Epäily ja suoranainen epäusko ei ole kuitenkaan mitään uutta. Jo apostoli Paavalia pilkattiin Ateenassa siitä, kun hän julisti ylösnousemusta kuolleista (vrt. Ap.t. 17:32).

Kirkon julistus elämän voitosta kuolemasta, mikä perustuu ristillä kuolleen Kristuksen herättämiseen kuolleista katoamattomaan elämään, kuuluu sen uskon keskukseen. Jumala näyttää ylösnousseen Poikansa kautta, että kaikki ihmiselämä on pyhää ja että sillä on mittaamaton arvo. Kaikella inhimillisellä elämällä on periaatteessa ikuinen tulevaisuus. Jumala on sekä elävien että kuolleiden Jumala, joka vastustaa tappamista ja kykenee nostamaan kuolleenkin uuteen elämään.

Huolimatta epäilyksistä ja epäuskosta jokaisen ihmisen syvin toive on saada elää ja elää jopa ilman kuoleman rajoitusta, elää iankaikkisesti. Tähän liittyy myös kysymys ylipäätään elämän tarkoituksesta. Mikä elämän tarkoitus lopulta olisi, jos kaikki elämä virtaisi vain kuoleman tyhjyyteen – niin kuin näyttää olevan? Jos sekä hyvä että paha heitettäisiin erotuksetta pois kuin roskana ainaiseksi kuoleman ei-minnekään?

Meitä ihmisiä rakastava Jumala tulee vastaan tässä ihmisen toiveessa ikuisesta elämästä ja elämän tarkoituksesta. Hän tarjoaa kätensä, kuin sanoen: ”Ota vastaan usko minuun ja minun mahdollisuuksiini. Niin kuin otat vastaan tämän ajallisen elämäsi käsistäni, ota vastaa myös iankaikkisuus!” Katolisen uskon taustana on se vakaumus, että ihmisellä on kuolematon sielu ja ettei mikään, mikä on hyvää katoa milloinkaan, vaan säilyy hamaan iankaikkisuuteen. Pyhä Ristin Johannes sanoo: ”Elämämme iltana meidät tuomitaan rakkautemme mukaan.” (Avisos y sentencias, 57)

Uskoon ja ajatukseen ikuisesta elämästä saattaa liittyä kuitenkin myös pelkoa, sillä kuolemansa jälkeen ihminen kohtaa myös tuomion. Hän saattaa kysellä: Miten kestän Jumalan kasvojen edessä? Tuomitseeko Jumala minut ehkä kadotukseen? Tuleeko osakseni suuri kärsimys synneistäni?

Kadotuksen mahdollisuus on kirkon opetuksen mukaan todellinen. Katolisen kirkon katekismus sanoo: ”Kuolla kuolemansynnissä katumatta sitä ja ottamatta vastaan laupiaan Jumalan rakkautta merkitsee, että jäämme omasta vapaasta päätöksestämme hänestä ikuisesti eroon.” (KKK 1033). ”Helvetin suurin kärsimys on ikuinen ero Jumalasta, sillä ainoastaan hänessä ihminen voi löytää elämän ja onnen, joita varten hänet on luotu ja joita hän kaipaa.” (KKK 1035) Kirkko rukoilee joka päivä kaikkien pelastumista ja on vakuuttunut siitä, että se on myös Jumalan tahto. Jumala vetää rakkaudellaan ihmistä puoleensa, mutta hän ei tahdo pakottaa, vaan odottaa ihmisen vapaata suostumista ottaa hänet vastaan ja kääntyä vääriltä teiltä.

Kiirastulessa on kyse jostakin muusta kuin kadotuksesta. Tuli kyllä viittaa myös kärsimykseen. Kiirastuli on kuitenkin aina välivaihe tiellä taivaaseen, ei helvettiin. Se on ”purgatorium”, puhdistus, jossa kuolemansa jälkeen syntinen ihminen, joka on periaatteessa tehnyt ratkaisun Jumalan puolesta, pyhitetään täydellisesti astumaan taivaan kirkkauteen. Kiirastuli merkitsee Jumalan armoa ihmiselle, sitä että itse rakastava Jumala kohtaa hänet kuoleman jälkeen ja että ihmiselle annetaan vielä mahdollisuus puhdistua kaikesta synnin tahrasta. Mikään, mikä on epätäydellistä, ei voi päästä taivaan valtakuntaan. Ihmisen apuna ja rinnalla ovat kirkon, pyhimysten ja uskovien monet esirukoukset.

Katolisen kirkon katekismus sanoo taivaasta seuraavaa: ”Täydellistä elämää kaikkein pyhimmän Kolminaisuuden kanssa, elämän ja rakkauden yhteyttä Jumalan, Neitsyt Marian, enkeleiden ja kaikkien autuaiden kanssa kutsutaan ’taivaaksi’. Taivas on ihmisten lopullinen päämäärä ja heidän syvimpien kaipauksiensa täyttymys, korkeimman, lopullisen onnen tila.” (KKK 1024) ”Me julistamme, niin kuin on kirjoitettu, mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat.” (1. Kor. 2:9) Taivas ylittää ihmisen käsityskyvyn. Siksi siitä voidaan puhua vain vertauksin. Raamatussa sanotaan, että se on kuin elämä, valo, rauha, juhlallinen hääateria, valtakunnan viini, Isän koti, taivaallinen Jerusalem ja paratiisi (vrt. KKK 1027). Se on ikuista Jumalan autuuttavaa katselemista (visio beatifica) (vrt. 1028).

Yksityisen tuomion tapahtuessa heti ihmisen kuoleman jälkeen yleinen, viimeinen tuomio tapahtuu kuolleiden noustessa haudoistaan. Evankelista Matteus kuvailee sitä: ”Kristus tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa…Kaikki kansat kootaan hänen eteensä ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista…ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.” (Matt. 25:31-46) Silloin paha erotetaan lopullisesti hyvästä ja Jumalan valtakunta toteutuu täydellisesti. ”Uusi taivas” ja ”uusi maa” syntyvät. Raamatun viimeinen kirja, Johanneksen ilmestys, kuvailee Jumalan uutta luomusta: ”Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä. Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.” (Ilm. 21:4)

+ Teemu Sippo SCJ
Helsingin piispa

Lokakuu 2012

1. Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan

Kaikki, mikä on olemassa, on Jumalan luomaa. Hän, joka elää iankaikkisuudesta saakka, antaa hyvyydessään luomakunnan syntyä aikaan ja paikkaan. Kaikki luotu todistaa Jumalan ylimaallisesta hyvyydestä ja kauneudesta. Kaikkialta voimme löytää jälkiä tästä Jumalasta siinä todellisuudessa, jossa elämme. Meidät ihmiset on luotu Jumalan kuvaksi. Meidät on luotu siksi, että saamme oppia tuntemaan hänet ja elämään jatkuvassa yhteydessä kolmiyhteiseen Jumalaan. Jumala itsessään on ikuinen rakkauden yhteys Isän ja Pojan välillä Pyhän Hengen yhteydessä. Kaipaamme aina tietoisesti tai tietämättämme pääsyä takaisin tähän rakkauden yhteyteen, joka on Jumala. Meidät on luotu rakkauteen, koska Jumala itsessään on rakkaus.

Kolminaisuudessa Isä on alku ilman alkua. Hänestä Poika syntyy iankaikkisesti. Isä ei koskaan ole ilman Poikaa eikä Poika koskaan ilman Isää. Pyhä Henki lähtee Isästä Pojan kautta ja sitoo heidät yhteen rakkaudessa. Jumala antaa luomakunnan – maan, jonka tunnemme, ja taivaan, joka on päämäärämme – syntyä jakaakseen rakkauttaan. Uskomme kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joka rakkaudessaan pitää koko maailmaa kädessään. Taivaallisen Isämme luona olemme aina turvassa. Mitä meille täällä maan päällä tapahtuukin, tiedämme, että Jumala laupeudessaan näkee meidät ja haluaa antaa meille sen, mitä tarvitsemme.

Kun Isä Jeesuksessa Kristuksessa lähettää Poikansa luoksemme, kaikki tämä tulee meille selväksi. Jeesus puhuu jatkuvasti omasta Isästään ja meidän Isästämme. Vertauksissaan hän haluaa selittää meille, kuinka suunnaton rakkauden syvyys Isän sydämessä on. Ihminen, joka on luotu Jumalan kuvaksi, on kutsuttu yhteyteen Isän kanssa Pojan kautta. Pyhä Henki muistuttaameitä tästä jatkuvasti. Elämämme täällä maan päällä on pelastettava ja vapautettava kaikesta pahasta, joka estää meitä saavuttamasta tätä yhteyttä Jumalan kanssa. Isä tahtoo, että hänen Poikansa kautta meistä tulee kirkkoisien sanoin ”poikia Pojassa”, hänen rakkaita lapsiaan. Kerta toisensa jälkeen kuulemme evankeliumeista, kuinka Jeesus yrittää selittää, kuka hänen Isänsä on ja kuinka hän kaipaa meitä riippumatta siitä, keitä olemme tai mitä olemme tehneet. Vertaus tuhlaajapojasta, joka petti isänsä, haluaa ilmaista juuri tätä Isän laupeutta ja halua antaa anteeksi syntimme ja heikkoutemme.

Samanaikaisesti Jeesus sanoo, että meidän on oltava täydellisiä, niin kuin meidän taivaallinen Isämme on täydellinen. Koska meidät on luotu Jumalan kuvaksi, meidän on myös ponnisteltava tullaksemme yhä enemmän Jumalan kaltaisiksi. Hänen loppumattoman hyvyytensä ja vanhurskautensa on tultava näkyväksi meissä ja meidän kauttamme. Meillä on vastuu maallisesta todellisuudesta, jossa elämme. Saamme hallita sitä Isän nimissä. Juuri siellä meidän on omalla elämäntavallamme levitettävä Jumalan hyvyyttä ja huolenpitoa ympärillemme. Koko maa on täynnä Jumalan kirkkautta, ja meidän vastuullamme on hoitaa tätä luomakuntaa. Jumala, joka on sen luonut, on uskonut sen meille. Aina uudestaan meidän on tutkittava itseämme ja tapaamme elää, jotta se vastaa sitä luottamusta, jota kaikkivaltias ja hyvä Isä on osoittanut meitä kohtaan. Rukouksesta saamme jatkuvasti uutta voimaa ja iloa maallista tehtäväämme varten, joka johtaa meidät taivaalliseen päämääräämme. Siksi Jeesus opettaa meille Isä meidän-rukouksen. Siinä uudistamme aina yhteytemme Isän kanssa.

+ Anders Arborelius OCD
Tukholman piispa

Marraskuu 2012

2. Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme

Emme voi puhua Isästä mainitsematta Poikaa, emmekä Pojasta mainitsematta Isää. Heidän keskinäinen rakkautensa on olemassaolon absoluuttinen keskus. Poika lähtee, syntyy Isästä ajan ja paikan ulkopuolella. Kun Poika tulee ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa ja syntyy Marian neitseellisestä kohdusta, saamme hänessä jonkinlaisen aavistuksen Isästä. Opetuksessaan Jeesus puhuu koko ajan Isästään, joka on myös meidän Isämme. Jeesus on aina tie Isän luo. Jeesuksessa Jumala tulee ulottuvillemme. Elämässämme on kyse siitä, että opimme tuntemaan hänet ja tulemaan niin lähelle häntä kuin mahdollista, niin että hän voi pelastaa meidät ja tehdä meidät siksi, mitä todella olemme: Isän rakkaita lapsia.

Jeesus on sekä veljemme että Herramme. Hän tuli yhdeksi meistä syntyessään maailmaamme. Kukaan ei ole meitä niin lähellä kuin hän. Kukaan ei rakasta meitä enemmän kuin hän. Samanaikaisesti hän on Herramme ja Jumalamme, jota meillä on velvollisuus palvella ja totella. Mutta rakkaudessaan hän vetää meidät puoleensa ja auttaa meitä elämään kuin hän, puhumaan kuin hän, ajattelemaan kuin hän ja toimimaan kuin hän. Evankeliumissa Jeesus antaa meille sen opetuksen, jota tarvitsemme ymmärtääksemme, kuka hän on ja kuinka me hänen kauttaan pääsemme hänen Isänsä ja meidän Isämme luo. Merkkien ja ihmetekojen kautta hän osoittaa meille olevansa Isän ainosyntyinen Poika, jolle Isä on antanut kaiken vallan taivaassa ja maan päällä. Sairaiden parantamisesta, kuolleiden herättämisestä ja pahojen henkien ulos ajamisesta käy selvästi ilmi, että Jeesus haluaa välittää paranemisen ja uuden elämän kaikille, jotka asuvat pimeydessä ja kuoleman varjossa. Antamalla syntisille anteeksi ja vapauttamalla heidät synnin kahleista Jeesus tekee pelastustekonsa selväksi. Kaikki se, mitä Jeesus teki, osoittaa meille, että hän on Herramme ja Jumalamme.

Elämämme kristittyinä on aina elämää Jeesuksen yhteydessä ja hänen seuraajinaan. Kristittyinä olemme kirkon, hänen mystisen ruumiinsa jäseniä. Meidät on kutsuttu tulemaan niin hänen kaltaisekseen kuin mahdollista ja todistamaan hänestä ja hänen sanomastaan kaikille, joita kohtaamme. Omana aikanamme usein juuri henkilökohtainen todistus Jeesuksesta elävänä Herrana voi tehdä ihmiset avoimiksi kristinuskolle. Olemme saaneet uskon lahjan jakaaksemme sen niille, joita kohtaamme. Jeesuksen maanpäällisestä elämästä näemme jatkuvasti, että ne ihmiset, jotka kohtasivat Jeesuksen ja joita tämä kohtaaminen muutti, halusivat jakaa kokemuksensa. Me elämme yksilökeskeisenä aikana ja siksi on joskus vaikeaa, vieläpä monien uskovienkin on vaikeaa ymmärtää, että usko Jeesukseen Herranamme on jotakin, josta meidän on todistettava ja jota meidän on välitettävä muille.

Elämme koko elämämme vuoropuhelussa ja suhteessa Jeesuksen kanssa. On suuri armo, kun meille kirkastuu se, että saamme aina elää hänen läheisyydessään. Saamme jakaa ilomme ja huolemme hänen kanssaan. Hän kutsuu meidät elämään niin, että rukoilemme jatkuvasti. Hän katsoo meitä aina rakastaen, ja me yritämme parhaan kykymme mukaan vastata ja myöntyä hänen rakkauteensa. Rukous on enemmän lahjaa ja armoa kuin rasite. Jeesus elää meissä ja meidän kanssamme, ja me annamme hänen johtaa meitä elämässämme. Luotamme häneen Herranamme ja Jumalanamme, Isän ainosyntyisenä Poikana, joka on tehnyt meistä poikia Pojassa, niin että yhdessä hänen kanssaan voimme rukoilla: Isä meidän.

+ Anders Arborelius OCD
Tukholman piispa

Joulukuu 2012

3. Joka sikisi Pyhästä Hengestä ja syntyi Neitsyt Mariasta

Mitä tarkoittaa “minä uskon”? Usko Jeesukseen Kristukseen tarkoittaa tässä “luottaa johonkuhun”, “luottaa täysin johonkuhun ja jonkun sanaan”. Se ei tarkoita samaa kuin “uskon, että jokin asia on näin”, mikä merkitsisi samaa kuin “luulen, että asia on näin”, tai “minun mielestäni on näin”, tai “en ole ihan varma, onko näin”. Ei, uskomisessa on kyse varmasta uskosta Jeesukseen Kristukseen, samassa mielessä kuin rukouksessa: “Herra, minä uskon, lisää minun uskoani!”

Elämäni paras päivä oli päivä, jolloin minut kastettiin. Kastetta vietettäessä pappi kysyi: Mikä on tämän lapsen nimi? Mitä hän pyytää Jumalan kirkolta? Uskoa. Ja pappi jatkoi: Oletteko valmiit kasvattamaan lapsenne kristilliseen uskoon, jotta hän saisi iankaikkisen elämän? Kyllä. Se joka sitä haluaa, pitäköön käskyt: “Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi, kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi. “ Ja: “Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Siten oli kaikki valmista perheeni ja minun kannaltani ja elämän kolmiulotteinen suunta edessäni: usko, iankaikkinen elämä ja rakkaus.

Voisimme tänä uskon vuonna katsoa, mitä Katolisen kirkon katekismus sanoo asiasta. Tänä vuonna vietetään Katekismuksen 20-vuotispäivää. Katekismuksen numerossa 484 sanotaan: Enkelin ilmoituksesta Marialle alkaa “aikojen täyttymys” (Gal. 4:4): lupaukset täyttyvät, valmistelut on saatettu päätökseen. Maria kutsutaan tulemaan raskaaksi ja synnyttämään hänet, jossa “jumaluus on ruumiillistunut koko täyteydessään” (Kol. 2:9). Jumalan vastaus Marian kysymykseen: “Miten se on mahdollista? Minähän olen koskematon” (Luuk. 1:34), viittaa Pyhän Hengen voimaan: “Pyhä Henki tulee sinun yllesi” (Luuk. 1:35).

Rakkaat ystävät, Pyhä Henki voi tehdä kaiken! (485): Pyhän Hengen lähettäminen liittyy aina Pojan lähettämiseen ja tähtää siihen. Pyhä Henki lähetetään pyhittämään Neitsyen kohtu ja tekemään se jumalallisella tavalla hedelmälliseksi. Hän, “Herra ja eläväksi tekijä“, saa aikaan sen, että Neitsyessä sikiää Isän ikuinen Poika, joka saa Neitsyeltä ihmisluonnon.

Niin astui eräs nainen ja vieläpä erikoislaatuinen nainen Pyhän Hengen vaikutuksesta meidän pelastushistoriaamme. Nainen nimeltä Maria on saanut myös oman paikkansa apostolisessa uskontunnustuksessamme. Eikö tällä seikalla ole suuri merkitys myös sille, miten nykyään ymmärrämme naisen aseman, ja myös oman aikamme ekumeeniselle dialogille?

Todellakin, Jeesus Kristus, Jumalan Poika on syntynyt naisesta, Neitsyt Mariasta. Myös suuressa uskontunnustuksessamme, Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustuksessa, me tunnustamme: “Meidän ihmisten tähden ja meidän pelastuksemme tähden hän astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta ja tuli ihmiseksi.” Khalkedonin kirkolliskokous vuonna 451 otti selkeästi käyttöön Mariaa tarkoittavan käsitteen Theotokos (Jumalansynnyttäjä).

“Idän tradition isät kutsuvat Jumalan äitiä ‘kokonaan pyhäksi’ (Panhagia); he ylistävät häntä ‘vapaaksi kaikesta synnin tahrasta ja ikään kuin Pyhän Hengen luomaksi ja uudeksi luontokappaleeksi muovaamaksi’ (LG 56). Jumalan armosta Maria on pysynyt koko elämänsä ajan vapaana kaikesta henkilökohtaisesta synnista” (493). Enkeli sanoi Joosefille hänen kihlatustaan Mariasta: “Lapsi, joka hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä” (vrt. Matt. 1:20). Profeetta Jesaja jo sanoi: “Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan” (Jes. 7:14).

Joulu on jo lähellä! “Lapsi on meille syntynyt, hänen nimensä on Immanuel, Jumala meidän kanssamme!” Suostumalla Jumalan suunnitelmaan ja uskonsa tähden Mariasta on todella tullut Jumalan äiti. Koko olemuksellaan hän on “Herran palvelijatar” (Luuk. 1:38).

Sen tähden, rakkaat veljet ja sisaret, me tunnustamme ja rukoilemme: “Uskon Jeesukseen Kristukseen, … joka sikisi Pyhästä Hengestä ja syntyi Neitsyt Mariasta.” Maria johtaa meitä yhä enemmän Kristuksen, Jumalan Pojan, ja taivaallisen Isämme luokse. Isä lahjoittaa meille joka päivä Pyhän Henkensä täyteyttä iloksemme ja pelastukseksemme. Meistä tulee uuden evankelioimisen uusia todistajia. “Herra, minä uskon, lisää minun uskoani! Tule, Immanuel!”

+ Peter Bürcher
Reykjavikin piispa

Helmikuu 2013

4. Minä uskon Jeesukseen Kristukseen…joka kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan

Mistä minä todistan, kun sanon: “Uskon Jeesukseen Kristukseen… joka kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan…”? Todistan silloin siitä, että tämä Jeesus oli todellinen ihminen. Ja lisäksi, koska hän astui alas tuonelaan ja koska hän lopulta, tärkeimpänä seikkana, nousi kuolleista, todistan siitä, että tämä Jeesus samalla on Jumalan Poika. Pitkänäperjantaina, ristiinnaulitsemisen jälkeen, jopa roomalainen päällikkö, joka oli pakana, sanoi: “Tämä mies oli todella Jumalan Poika!” (Mark. 15:39). Myös pyhän Pietarin henkilökohtainen todistus kuului: “Sinä olet Kristus, elävän Jumalan poika!” (Matt. 16:16). Tämä on meidän uskomme, tämä on kirkon usko!

Uskon vuotta avatessaan ja Vatikaanin II kirkolliskokouksen 50-vuotisjuhlan merkeissä paavi Benedictus XVI sanoi: “Juhlavuosi … on tärkeä tilaisuus kääntyä takaisin Jumalan luokse, elää rohkeammin omaa uskoaan, vahvistaa kuulumisensa kirkkoon, ihmiskunnan opettajaan, joka johtaa meidät tuntemaan Kristuksen ja tunnustamaan hänet tosi Jumalaksi ja tosi ihmiseksi. Kyseessä ei ole idean tai elämänsuunnitelman löytämisestä vaan elävän persoonan kohtaamisesta, joka muuttaa meitä syvästi ja auttaa meitä ymmärtämään todellisen identiteettiimme Jumalan lapsina…”

Mitä me tarkasti ottaen sanomme tunnustaessamme: “Uskon Jeesukseen Kristukseen…. joka kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan”? Kyse on Jeesuksen pääsiäissalaisuuden merkityksestä. Eikö meidän olekin kiinnostavaa kuulla tänä Uskon vuonna yhä uudestaan, mitä siitä sanoo Katolisen kirkon katekismuksen Kompendium? Se muistuttaa meille siitä, että Jeesuksen pääsiäissalaisuus, hänen kärsimisensä ja kuolemansa, hänen ylösnousemuksensa ja kirkastumisensa ovat kristillisen uskon sydän. Sillä Jumalan pelastussuunnitelma toteutui kerta kaikkiaan hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen lunastuskuolemassa (KKK 571-574).

Kompendium vastaa myös tärkeään kysymykseen, kuka on vastuussa Jeesuksen kuolemasta sanomalla, että Jeesuksen kärsimystä ja kuolemaa ei voi panna erotuksetta silloin eläneiden juutalaisten eikä sen jälkeen syntyneiden, muissa maissa ja muina aikoina eläneiden juutalaisten vastuulle. Jokainen synnintekijä, se tarkoittaa: jokainen ihminen, on Vapahtajan kärsimysten aiheuttaja ja toimeenpanija (KKK 595-598).

Jeesuksen vapaaehtoinen itsensä antaminen tulee viimeisellä ehtoollisella selväksi: “Tämä on minun ruumiini … Tämä on minun vereni…(Luuk. 22:19) Se mitä Jeesuksen kärsimyksessä aivan erityisesti ihailen, on hänen eksistentiaalinen kysymyksensä taivaalliselle Isälleen: “Miksi minut hylkäsit?” (Mark. 15:34). Siinä Jeesus on inhimillisen hylätyksitulemisen kokemuksen syvyydessä: monet ihmiset kokevat sen elämässään ja uskossaan kuten Jeesus. Miksi tämä tapahtuu minulle? Autuaita ne, jotka Jeesuksen esimerkin mukaisesti voivat sitten sanoa: “Älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun.” (Luuk. 22:42).

Lopuksi vastaus kysymykseen: Mikä on “tuonela”, jonne Jeesus “astui alas”? Kompendium sanoo, että “tuonela” – jota ei saa sekoittaa tuomittujen helvettiin – oli kaikkien niiden olinpaikka, jotka olivat kuolleet ennen Kristusta, olivat he sitten oikeamielisiä tai pahoja. Jeesus meni tuonelaan sielussaan, joka oli yhdistynyt hänen jumalalliseen persoonaansa, oikeamielisten luokse, jotka odottivat pelastajaansa päästäkseen lopultakin Jumalan näkemiseen. Voitettuaan kuolemansa kautta kuoleman ja Paholaisen, jolla oli kuolema vallassaan (vrt. Hepr. 2:14), Jeesus vapautti pelastajaa odottaneet oikeamieliset ja avasi heille taivaan portit (KKK 632-637).

Rakkaat veljet ja sisaret, ihailen aina, kuinka Idän kirkot näkevät tässä tuonelaan astumisessa keskeisen pääsiäistapahtuman. Jeesuksen kuolema saa aikaan kuoleman kuolemisen. Ylösnousemuksella, elämällä, on viimeinen sana. Iankaikkisen elämän ovet ovat ihmiselle avoinna! Mikä armo! Mikä toivo! Mikä ilo! Sen tähden voi Paavali vakuuttaa: “Missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi.” (Room. 5:6).

Tämän vuoden 2013 helmikuun puolivälin tienoilla alkaa paastonaika. Se johtaa meidät pääsiäiseen, Jeesuksen ylösnousemuksen juhlaan. Ilman ylösnousemusta Jeesuksen kuolemassa ei ole mitään järkeä! Todella, ylösnousemus antaa sille sen todellisen merkityksen! Apostoli Paavali sanoo sen selvästi: “Ellei Kristusta ole herätetty, teidän uskonne on pohjaa vailla!” (1. Kor. 15:17).

Mikä ihana aarre meillä onkaan uskontunnustuksessamme! Ja tästä aarteesta tulee vielä kauniimpi, jos otamme sen huomioon yhä syvemmin arjessamme ja pystymme toteuttamaan sen teoissamme suurella rakkaudella. Tätä toivon kaikille ja myös itselleni. Aamen.

+ Peter Bürcher
Reykjavikin piispa

Maaliskuu 2013

5. Minä uskon Jeesukseen Kristukseen… joka nousi kuolleista kolmantena päivänä, astui ylös taivaisiin

Kristuksen ylösnousemus on uskomme perusta. Pyhä Paavali kirjoittaa: “Ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne” (1. Kor. 15:14). Kolme säettä myöhemmin hän toistaa: “Mutta ellei Kristusta ole herätetty, teidän uskonne on pohjaa vailla ja te olette yhä syntienne vallassa.”

Kirkko on niiden yhteisö, jotka uskovat Ylösnousseeseen ja siihen että hän elää, että hän on Jumala ja ihminen, että hän on lähellä meitä erityisesti eukaristian viettämisessä, että hän kutsuu meitä elämään seuraamalla hänen jalanjälkiään ja että hän tulee takaisin kunniassaan. Tämän pitää vaikuttaa siihen, millä tavalla me elämme oman elämämme.

Naiset tulivat haudalle ja näkivät sen tyhjäksi. Usein me etsimme Jeesusta sieltä, mistä häntä ei voi löytää. Luukkaan evankeliumin kertomus tyhjästä haudasta osoittaa, että nekin naiset, jotka olivat seuranneet Jeesusta kauan, etsivät häntä pääsiäisaamuna sieltä, missä häntä ei voinut löytää. Enkeli moitti heitä lempeästi: “Miksi te etsitte elävää kuolleiden joukosta?” (Luuk. 24:5). Tyhjä hauta osoittaa, että he etsivät Jeesusta väärästä paikasta.

Monet meistä etsivät Jeesusta, mutta usein me teemme niin kuin nämä naisetkin tekivät. Me etsimme häntä kuolleiden, emmekä elävien joukosta. Ja me teemme näin useammin kuin luulemme. Kun ajattelemme häntä, mutta emme tavalla joka koskettaa sydäntä, kun luemme kirjoja hänestä tai keskustelemme hänestä rakastamatta häntä, kun kuulemme hänen sanansa ottamatta niitä vastaan ja elämättä niiden mukaisesti, silloin me etsimme Jeesusta kuolleiden, emmekä elävien joukosta. Aina kun kohtaamme elämämme matkalla ihmisiä, joista ei tule lähimmäisiämme, me etsimme Jeesusta kuolleiden joukosta, sillä hän elää ihmisissä.

Mutta koska naiset etsivät Jeesusta vilpittömästi ja rehellisesti, heille kerrottiin, mistä hänet voi löytää: elävien joukosta. Ja naisten käskettiin kiiruhtaa opetuslasten luokse kertomaan heille heti, että heidän oli mentävä Galileaan, missä he näkisivät Jeesuksen.

Kyse on Jeesuksen tunnistamisesta. Hän tulee luoksemme monessa hahmossa, mutta aina kätketysti. Hän tulee luoksemme eukaristiassa, Raamatussa, köyhissä ja syrjäytyneissä ihmisissä, perheessä ja ystävissä sekä jokapäiväisen elämämme tapahtumissa. Ylösnousemuksen jälkeen opetuslapset uskoivat, että hän tuli ulkoapäin ja lähti taas pois, että hän kulki suljettujen ovien ja seinien läpi. Mutta asia ei ollut niin. Hän oli heidän luonaan koko ajan, silloinkin kun he eivät kyenneet näkemään häntä. Mutta aina joskus hän “sytyttää valot”, niin että he voivat nähdä hänet, kuulla häntä ja koskettaa häntä, jotta he voisivat tottua hänen uuteen tapaansa olla läsnä. Hän haluaa vakuuttaa heille, ettei hän ole hylännyt heitä, ja heillä on aikaa harjoittaa uskon silmiään näkemään hänet. Kun Jeesus astuu taivaaseen 40 päivää myöhemmin, heidän uskonsa on tullut jo kyllin vahvaksi tunnistamaan Herran ilman aistien apua. Myös meidän täytyy harjoittaa uskomme silmiä tällä tavalla,

Tyhjä hauta on myös merkki ilosta. Se on merkki siitä, että kuolema ja synti on voitettu. Kristus on tuhonnut pahuuden juuren ylösnousemuksellaan. Kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan hän avasi uuden tien taivaan ja maan välille, kuten Heprealaiskirjeessä sanotaan (10:20): “Jeesus … on avannut meille uuden, elämään vievän tien, joka kulkee verhon – hänen ruumiinsa – kautta.”

Hän ei ole haudassa, se merkitsee: kuolemaa ei enää ole. Se on voitettu, tehty tyhjäksi. Me elämme vielä vähän aikaa kuoleman maailmassa, mutta kuolema on kuolettavasti haavoitettu. Se merkitsee, että synnin kahle on murrettu. Synnillä on yhä ote meistä, mutta Kristus on voimakkaampi ja hän on sovittanut kaiken: sen pahimmankin, mitä voimme tehdä tai olemme tehneet, sen mikä on tuskallisinta ja hävettävintä. Pahan valta on voitettu. Meidän syyttäjällämme, Saatanalla, ei tarvitse olla viimeistä sanaa elämässämme. Me saamme rohkeasti ja varmasti ilmaista Jumalalle rukouksemme ja elämämme, sillä hän ei ole enää haudassa, “hän elää iäti rukoillakseen meidän puolestamme” (Hepr. 7:25).

Jumala on avannut uuden tien taivaan ja maan välille. Me voimme julistaa hyvää sanomaa, ja kun me kuolemme, me saamme elää Kristuksen kanssa taivaassa. Hän, Ylösnoussut, odottaa meitä ja ottaa meidät vastaan, rakkaat ystävät! Aamen.

+ Berislav Grgic
Tromssan piispa-prelaatti

Huhtikuu 2013

6. Minä uskon Jeesukseen Kristukseen…joka istuu Isän oikealla puolella

Tämä on todennäköisesti yksi vaikeimmista osista Nikean uskontunnustuksessa. Ilmeinen kysymys on: «Mitä hän siellä tekee?»

«Oikealla» ei tässä yhteydessä ole mitään tekemistä politiikan kanssa, vaan se viittaa heprean totuutta ja oikeutta merkitsevään sanaan. Englannin sanalla «right», saksan sanalla «recht(s)» ja ranskan sanalla «droit» on myös tämä kaksoismerkitys, kun taas sinister (vasen) merkitsee pahaa tai synkkää. Siten voimme ilman muuta todeta, että Kristus on se, jota Isä kuulee, ja että kaikkea, mitä hän sanoo, leimaa oikeus ja hyvyys.

Emme toki tiedä, mitä Isän ja Pojan ikuinen vuoropuhelu sisältää, mutta meillä on hyvä johtolanka. Kristus kuoli, mutta vielä enemmän: hän myös nousi kuolleista, istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee puolestamme (Room. 8:34). Siksi hän voi täydellisesti pelastaa ne, jotka hänen kauttaan lähestyvät Jumalaa. Hän elää iäti rukoillakseen heidän puolestaan (Hepr. 7:25). Kristus Isän tuomarinistuimen vierellä rukoilee meidän puolestamme.

Meitä vastaan voi olla monia syytöksiä, mutta suurin osa niistä on kuitenkin peräisin meidän omastatunnostamme. Tunnemme omat motiivimme, ja tietoisuutemme samoin kuin ylireagoiva omatuntomme syyttää meitä. Usein pidämme itseämme vastuullisina mahdottomasta ja moitimme itseämme silloinkin, kun yritämme löytää vaikeassa tilanteessa pienimmän pahan. Muiden taholta meitä vastaan tulevat syytökset voivat olla oikeudenmukaisia tai julmia, mutta ne järkyttävät meitä, koska tahdomme hyvää.

Se, mistä Kristuksella on oikeus meitä syyttää, on ajatus, jota en halua viedä päätökseen. Edes parhaiten valmisteltu ja vilpittömästi tehty ripittäytyminen ei voi ilmaista syntini koko syvyyttä. Huolimatta siitä, kuinka paljon pahaa olen tehnyt ja kuinka suuria syytökset minua vastaan ovat, en tuhoudu. Kristuksen rukous puolestani Isän luona pelastaa.

Kuva, jonka omat ja muiden syytökset meistä piirtävät, ei ole kaunis. Tummissa väreissä astumme esiin synnintekijöinä, kovasydämisinä, laiskoina ja välinpitämättöminä. Vilppi ja kärsimys, jonka toiset joutuvat kokemaan meidän vuoksemme, muodostavat synkän taustan. Kristus pitää esillä toista kuvaa. Se näyttää sen, mitä Jumala alunperin näki meissä; ei sitä, millaisiksi olemme muuttuneet. Ja millaisina Kristus näkee meidät, sellaisia meistä tulee.

+ Bernt Eidsvig Can. Reg.

Toukokuu 2013

7. Minä uskon Pyhään Henkeen

Pyhä Henki on todennäköisesti Kolminaisuuden persoonista se, johon monien on vaikea suhtautua, jota on vaikea ymmärtää ja selittää. Puhuessamme Isästä ja Pojasta käytämme käsitteitä, jotka tunnemme omasta inhimillisestä kokemuksestamme. Isä on elämän lähde ja Poika näkyvä todiste elämän jatkumisesta. Ei vähiten siksi, että Jumalan Poika tuli ihmiseksi, myös Jumala itse on tullut käsitettäväksi ja on lähellä meitä.

Jos koemme tuntevamme Isä Jumalan ja Poika Jumalan, voimme kiittää siitä Pyhää Henkeä. ”Kukaan ei voi sanoa: ’Jeesus on Herra’, muuten kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta.” (1. Kor. 12:3) Jeesus lupasi, että Pyhä Henki opettaa opetuslapsille kaiken ja muistuttaa heidän mieleensä kaiken, mitä hän oli heille sanonut (vrt. Joh. 14:26). Jeesus sanoi myös, että hänellä oli opetuslapsille vielä paljon puhuttavaa, jota nämä eivät vielä kykene ottamaan vastaan, mutta Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa heidät tuntemaan koko totuuden (vrt. Joh. 16:13).

Pyhä Henki on se, joka opettaa meidät tuntemaan Jumalan. Mutta Pyhä Henki ei tule ulkopuolelta antamaan meille tätä ymmärrystä. Hän liittyy läheisesti Kolminaisuuden kahteen muuhun persoonaan. Kun Nikaian uskontunnustuksessa sanomme, että Pyhä Henki lähtee Isästä ja Pojasta, ilmaisemme sen, että heidän välisensä rakkaus on niin voimakas, että se ilmenee itsenäisenä persoonana, joka on heistä erottamaton mutta jolla on oma identiteetti.
Rakkaus on yksi Pyhän Hengen vahvimmista tunnusmerkeistä. Rakkaus opettaa meitä näkemään oikein. Ironista kyllä, sanomme joskus, että rakkaus on sokea. Todellinen rakkaus, eikä vähiten Jumalan rakkaus, antaa meille päinvastoin selkeyttä ja ymmärrystä. Rakkaus antaa meille syyn sitoutua johonkin ja rohkeutta ja voimaa voittaa tiellä olevat esteet.

Puhuaksemme Pyhästä Hengestä tarvitsemme symboleja ja kuvia, jotka voivat ilmaista ajatuksiamme. Kertomuksessa Pyhän Hengen laskeutumisesta helluntaina (Ap.t. 2:1-13) kuulemme kahdesta ilmiöstä, jotka liittyvät Pyhän Hengen tulemiseen: tuulenpuuska (j.2) ja tulenlieskat, kuin kielet (j.3). Eräässä vanhemmassa käännöksessä puhuttiin henkäyksestä. Puuska ja henkäys todistavat liikkeestä, tuoreudesta ja ylläpitävästä voimasta. Pyhä Henki tekee sen, mitä uskomme, eläväksi ja relevantiksi, estää sitä jähmettymästä ja vähentymästä oppilauseiksi. Pyhä Henki varmistaa, että usko on suhde, ennen kaikkea Kristuksen kanssa ja sitten lähimmäistemme kanssa.

Tuliset kielet symboloivat valoa, lämpöä ja voimaa. Tarvitsemme uskon valoa, jotta voimme tunnistaa ja samaistua häneen, johon uskomme, ja ymmärtää ja selittää, mitä ajattelemme hänestä. Pyhä Henki auttaa meitä tunnistamaan Kristuksen Herraksi, Jumalaksi, ja pitämään yhdessä kaiken, mitä hän opettaa. Emme voi toimia ilman uskon lämpöä, joka tekee meistä innokkaita ja palavia, antaa meille energiaa todistaa uskosta ja välittää sitä edelleen. Näyttäkäämme, että rakkaus on välttämätön osa suhteessamme Jumalaan ja sitoutumisessamme uskoon. Pyhä Henki vaikutti sen, että opetuslapset helluntaina saattoivat puhua, uskalsivat nousta ylös ja innokkaasti tunnustaa sanomaa Ylösnousseesta, joka on elävä ja elämälle merkityksen antava Kristus.

Pyhä Henki täydentää sitä, mitä omin kyvyin ja omalla tahdollamme voimme saavuttaa ja minkä järkeämme käyttäen voimme tunnistaa ja valita. Joskus järjen on luovutettava, koska emme ymmärrä tai näe mitään merkitystä, mutta tässä Henki tulee avuksemme, jotta näemme laajemman yhteyden. Siksi, että me olemme Jumalan lapsia, Pyhä Henki on mukanamme alusta alkaen. Hän kuitenkin alkaa erityisellä tavalla työnsä meissä, kun saamme vahvistuksen. Tässä toteutuu jokaiselle meistä se, minkä opetuslapset kokivat ensimmäisenä helluntaina.

Pyhä Henki tulee lahjaksi yksittäiselle ihmiselle, mutta läpäisee myös kirkon ja pitää se yhdessä. Koska kirkko koostuu ihmisistä, se on riippuvainen heidän ponnistuksistaan ja haavoittuvainen heidän epäonnistumistensa takia. Pyhä Henki herättää ja kannustaa sitä, mikä on hyvää, ja estää heikkouksia saamasta yliotetta. Pyhä Henki takaa, että kirkko aina julistaa Kristuksen sanomaa täydellisenä, ja auttaa jäseniään julistamaan ja elämään sanomaa todeksi aidolla ja uskottavalla tavalla. Tämä edellyttää avoimuutta ja kykyä kuunnella; ne ovat keskeisiä edellytyksiä Pyhän Hengen toiminnalle kirkossa ja jokaisessa meistä. Siksi usko Pyhään Henkeen tarkoittaa myös halua seurata häntä.

+ Czeslaw Kozon
Kööpenhaminan piispa

Kesäkuu 2013

8. Minä uskon pyhän katolisen kirkon

Usko kirkkoon sisältyy uskontunnustukseen luonnollisesti heti kolmiyhteisen Jumalan tunnustamisen jälkeen. Kuitenkin kirkkoa pidetään usein jonakin sellaisena, jonka voi valita tai vaihtaa johonkin toiseen yhteyteen, jossa ihminen voi elää todeksi uskoaan Jumalaan.

Koska kirkko koostuu ihmisistä, toimii materiaalisessa maailmassa ja on riippuvainen maallisista rakenteista, sitä haavoittavat ihmisten heikkoudet ja pyrkimykset. Siksi se voi aiheuttaa pettymystä ja turhautumista. Siksi monet ihmiset sanovat, että he uskovat Jumalaan, mutta eivät kirkkoon.

Tämän vaikeuden voittamiseksi on tärkeää huomata, että kirkko on enemmän kuin se, mitä näemme ja koemme ajallisesti ja paikallisesti. Samalla emme voi olla ilman kirkkoa, joka on näkyvä ajassa ja paikassa, jo siksikin, että me itse toimimme ajassa ja paikassa ja sen vuoksi olemme riippuvaisia näkyvistä merkeistä ja rakenteista. Usko kolmiyhteiseen Jumalaan on perustavanlaatuisempaa kuin usko kirkkoon, mutta usko Jumalaan välitetään meille kirkon kautta, ja Kristuksen tahdon mukaisesti se eletään todeksi kirkossa. Vatikaanin II kirkolliskokous sanoo liturgiakonstituutiossaan (2), että kirkolle ”on luonteenomaista olla samalla inhimillinen ja jumalallinen, näkyvä ja kuitenkin omistaa näkymättömät, työssä innokas ja kuitenkin vapaa mietiskelyyn, maailmassa läsnä oleva ja kuitenkin muukalainen.”

Sen, että usko Jumalaan ja usko kirkkoon ovat erottamattomasti sidoksissa toisiinsa, paavi Benedictus XVI selitti kauniisti saarnassaan Berliinin Olympiastadionilla 22. syyskuuta 2011. Hän otti lähtökohdaksi Kristuksen vertauksen itsestään tosi viinipuuna (Joh. 15). Tämä vertaus ei välittömästi puhu kirkosta, mutta jos vertaamme tätä kuvaa muihin kohtiin Uudessa testamentissa, Kristuksen samaistuminen kirkkoonsa tulee selkeämmin ilmi. Tulee myös selväksi, että olemme riippuvaisia kirkosta yhteydessämme Kristukseen. Kun Saul, ennen kuin hänestä tuli Paavali, vainosi kristittyjä, kysyi Kristus: ”Miksi vainoat minua?” (Ap.t. 9:4). Paavali sanoo Kristuksesta: ”Hän on ruumiin, kirkon, pää” (Kol. 1:18). Ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä (12:27) hän sanoo: ”Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen.”

Siksi on vahva analogia näiden kahden vertauskuvan välillä: kuvan kirkosta Kristuksen ruumiina, jonka jäseniä olemme, ja kuvan Kristuksesta tosi viinipuuna, jonka oksia me olemme. Jos emme pysy Kristuksessa emmekä siis kirkossa, emme voi tehdä mitään (vrt. Joh. 15:5b). Voimme tarkastella myös myönteisemmin ilmaistua lupausta, jonka Kristus antaa niille, jotka pysyvät hänessä: ”Jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän (siis viinitarhuri eli Isä) puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän.” (Joh. 15:2b). Emme ainoastaan voi olla olematta ilman kirkkoa, vaan kirkossa meillä on mahdollisuus hengelliseen kasvuun ja selvään yhteiseen todistukseen Kristuksen rakkaudesta ja totuudesta.

Apostolisessa uskontunnustuksessa puhumme kirkosta pyhänä ja katolisena. Se on pyhä, koska sen perustaja, Kristus on pyhä; koska Pyhä Henki pitää sen koossa; koska se koostuu ihmisistä, jotka pyhitetään kasteessa, ja koska se johtaa pyhyyteen eli johtaa meitä seuraamaan Jumalan tapaa ajatella ja todella toteuttaa sitä hyvää, josta hän on niin rikas. Kirkko on katolinen, koska se on kaikenkattava. Siksi se myös yhdistää, mutta ei tee kaikesta samaa. Kaikella monimuotoisuudella on juuret ykseydessä, erityisesti siinä, mikä koskee uskoa, ja siksi kirkko on myös yhtä Kristuksen kanssa, ja meidän on oltava yhtä hänen kanssaan, ja siten yhtä hänen kirkossaan.

Usko Jumalaan on jotain hyvin henkilökohtaista, jota vain me itse voimme harkita ja hyväksyä, mutta se ei ole yksityisasia. Tarvitsemme toisten apua uskossa, ja samalla meidät on lähetetty välittämään usko toisille. Vaikka olemme erittäin individualistisia, olemme myös riippuvaisia yhteisöstä, ei sellaisesta, jonka olemme itse rakentaneet, vaan yhteisöstä, jonka Kristus, yksi paimen, on perustanut, jotta se olisi yksi lauma, hänen kirkkonsa. (Vrt. Joh. 10:16b)

+ Czeslaw Kozon

Kööpenhaminan piispa

9. Minä uskon pyhäin yhteyden

Uskontunnustus kuvaa kirkkoa pyhien yhteydeksi. Sanoja “pyhä” tai “pyhyys” ei enää käytetä tavallisessa puheessa. Monien ihmisten mielestä näillä sanoilla on makean tekopyhyyden tai omahyväisen itsekeskeisyyden jälkimaku.

Aina ei ole ollut niin. Raamattu käyttää sanaa “pyhä” kahdella eri tavalla. Toisaalta vain Jumala yksin on pyhä. Me olemme omaksuneet tämän käyttötavan pyhä-sanalle liturgiassa, kun laulamme Gloriassa: “Sillä sinä yksin olet pyhä”. Kukaan ei ole Jumalan vertainen. Hän on ääretön taivaan ja maan Luoja, kun taas me olemme vain hänen luomiaan, jopa syntisiä luotuja. Mutta me ymmärrämme Raamatusta, että tämä pyhä Jumala on valinnut itselleen kansan ja että hän haluaa olla maailmassa läsnä kansansa välityksellä ja antaa kaikille ihmisille lahjana mahdollisuuden olla osallisia hänen jumalallisesta elämästään. Sen tähden hän sanoo valituilleen: “Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä.” Jumala pyhittää kansansa sallimalla heidän osallistua omaan pyhyyteensä. Jumalan kansa on pyhä, koska se kuuluu hänelle. Ihmisten vajavaisuus, heidän heikkoutensa ja laiminlyöntinsä, heidän syntisyytensä ja syyllisyytensä eivät muuta mitään tästä perustavaa laatua olevasta pyhyydestä.

Paavali tietää tämän hyvin, kun hän kirjeittensä alussa tervehtii “kaikkia Filippissä olevia Kristuksen Jeesuksen pyhiä” ja “kaikkia Roomassa olevia Jumalalle rakkaita ja hänen kutsumiaan pyhiä” ja “Korintissa olevaa Jumalan seurakuntaa, Kristuksen Jeesuksen pyhittämiä, Jumalan kutsumia pyhiä” tai “kaikkia pyhiä koko Akhaiassa”.

Tässä ei puhuta ns. kanonisoiduista pyhistä, eli kirkon virallisesti pyhäksi julistamista ihmisistä. Kun Uusi testamentti puhuu pyhistä, tarkoitetaan sinun ja minun kaltaisia ihmisiä, jotka hyvin tietävät, kuinka paljon heidän pyhyydestään puuttuu. Kuitenkin tästä kaikesta huolimatta Jumalan sana sanoo meitä pyhiksi. Mitä sillä sanalla silloin tarkoitetaan? On selvää, ettei meitä sanota pyhiksi, koska olisimme täydellisiä tai virheettömiä, eikä suurenmoisten tekojen, nuhteettoman elämäntapamme tai korkean moraalimme tähden. Juuri se on asian ydin, ettei kyse ole tästä! Paavali moittii ankarasti samoja ihmisiä, joita hän kutsuu pyhiksi. Heidän keskuudessaan on riitoja, uskottomuutta, petosta ja kaikenlaista tuomittavaa käytöstä. Apostoli jopa uhkaa tulla henkilökohtaisesti heidän luokseen korjatakseen asiat. Mutta siitä huolimatta hän kutsuu heitä pyhiksi.

Pyhät ovat tavallisia ihmisiä, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, naimisissa olevia ja naimattomia, oppineita ja oppimattomia, joita on koskettanut Jeesus Kristus, hänen sanomansa ja hänen työnsä. He ovat ihmisiä, joille on yhteistä se, että heistä on tullut Jeesuksen Kristuksen kautta ja hänen Pyhän Henkensä kautta Jumalan rakkaita lapsia.

Jumala itse tekee meistä pyhiä ainosyntyisen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen kautta. Armossaan hän on ottanut meidät omikseen. Hän pyhittää meidät antamalla Pyhän Henkensä asua meissä huolimatta heikkoudestamme, haavoittuvuudestamme ja synnistämme. Juuri Pyhä Henki antaa meille uskon, toivon ja rakkauden. Asumalla meissä hän on suonut meidän päästä osallisiksi jumalallisesta elämästä, ja meistä on tullut Jumalan lapsia. Kolmiyhteinen Jumala on kaiken pyhyyden lähde ja jakaja. Sen tähden me kiitämme häntä siitä, että hän on kutsunut meidät pyhien yhteyteen.

Mutta sanalla “pyhä” on myös toinen merkitys. Me kaikki tiedämme kirkon pyhäksi julistamia ihmisiä, joiden nimet löytyvät liturgisista kalentereista ja joiden muistoa vietämme tiettyinä kirkollisina muistopäivinä, juhlina ja juhlapyhinä. Meillä on erityinen kaikkien pyhien litania, jossa mainitaan osa siitä suuresta joukosta pyhiä, jotka kirkko tuntee. He ovat varma merkki Jumalan armon toiminnasta ja siitä, että hän käyttää ihmisiä pelastussuunnitelmansa toteuttamiseen. Pyhien prefaatiossa sanotaan Jumalalle: “Sinä olet pyhien joukon kunnia ja palkitessasi heidän ansionsa sinä kruunaat omat lahjasi.”

Siksi me pyhissä kunnioitamme ennen kaikkea Jumalaa. Pyhät ovat ja pysyvät veljinämme ja sisarinamme myös siinä mielessä, että he ovat elämässään kokeneet inhimillisen heikkouden ja haurauden. He ovat veljiämme ja sisariamme, koska Jeesus Kristus on ottanut heidät vastaan ja antanut heille Pyhän Henkensä, samalla tavalla kuin meistä tuli Jumalan lapsia ja hänen Henkensä temppeleitä kasteen sakramentissa. Kaikki meidät on kutsuttu pyhyyteen. Sitä ei ole tarkoitettu vain harvoille valituille. Tie pyhyyteen voi olla vaikea kulkea, mutta ne jotka ovat jo päässeet perille, auttavat meitä rukouksillaan, jotta mekin eräänä päivänä pääsisimme sinne.

Näin Jumala kutsuu meitä pyhään elämään. Meidän tulisi antaa hänen hyvän sanomansa loistaa kauttamme, sillä Jumalan Pyhä Henki asuu sydämissämme. Näyttääkseen meille, miten meidän tulee elää hänen rakkaina lapsinaan tässä ajassa ja näissä olosuhteissa, Jumala antaa meille erityisiä esikuvia pyhiensä joukossa. Koska me olemme pyhiä, meistä pitää tulla pyhiä – eikä vasta huomenna tai monen vuoden kuluttua. Ei, meidän pitää aloittaa nyt. Sillä tavalla voimme tehdä jotakin tärkeää maailmassa ja antaa sille toivoa, koska Jumala tahtoo kaikista ihmisistä erotuksetta tulevan hänen pyhiä lapsiaan.

+ Gerhard Schwenzer SSCC
Oslon emerituspiispa

10. Minä uskon syntien anteeksiantamisen

Jumalan anteeksianto syntiselle on kirkon syntyhetkestä lähtien nähty keskeisenä uskoon kuuluvana asiana. Sen perusta on jo kasteen sakramentissa. Katolisen kirkon katekismus sanoo: ”Kaste on ensimmäinen ja merkittävin sakramentti syntien anteeksiantamiseksi. Se nimittäin liittää meidät Kristukseen, joka on kuollut meidän syntiemme tähden ja herätetty kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää. (Room. 6:4)” (nr. 977) Kristus kuoli ristillä syntisten edestä, jotta ne, jotka uskovat häneen, pelastuisivat. Toisen pääsakramentin, eukaristian vieton keskuksessa ovat kalkin kohdalla asetussanat, jotka kuuluvat: ”Tämä on minun vereni, joka teidän edestänne vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.” Evankeliumissa kerrotaan, miten tärkeä sija Jeesuksen toiminnassa oli vapauttaa ihmisiä sairaudesta, pahan vallasta ja erityisesti synnin ja syyllisyyden kahleista. Kaikesta tästä tuli esiin hänen jumalallinen voimansa, joka hämmästytti ihmisiä. Monet pitävät Jeesuksen vertausta armahtavasta isästä ja tuhlaajapojasta Luukkaan evankeliumista (luku 15) kuin pienoisevankeliumina, ilosanoman yhteenvetona. Kertomuksen uskomattoman laupias isä ottaa iloiten vastaan huonoilla teillä perusteellisesti ryvettyneen poikansa ja järjestää hänen paluustaan iloiten suuren juhlan. Evankeliumin perusteella kirkkoisä, pyhä Augustinus rohkeni sanoa, että ”Jumala antaa katuvalle syntiselle nopeammin anteeksi kuin äiti pelastaa lapsensa tulesta”.

Vuosisatojen ajan kirkon opetus Jumalan armahtavaisuudesta syntistä ihmistä kohtaan on merkinnyt lukemattomille ihmisille vapauttavaa ja ilahduttavaa kokemusta. Kysymys kuuluu vain, miten ihmiset ottavat tämän sanoman vastaan nykyaikana? Vaikuttaa siltä, että meidän perin maallistuneessa yhteiskunnassamme sanoma syntien anteeksisaamisesta ei juurikaan koskettaisi ihmisiä, ei ainakaan suurta enemmistöä. Syynä tähän on varmastikin se, että monilta Jumala on hävinnyt näköpiiristä ja samalla synnin käsite rikkomuksena Jumalaa kohtaan on hämärtynyt. Jos ei ole Jumalaa, ei ole syntiäkään! Tämä ei kuitenkaan vähennä sitä tosiasiaa, että ihmiset kokevat syyllisyyttä, että heidän omatuntonsa kolkuttaa, kun he ovat syyllistyneet johonkin väärään. Vaikka hyvän ja pahan välistä eroa pyritäänkin paljolti häivyttämään, niin eettiset normit ovat edelleenkin todellisuutta ja niiden rikkominen aiheuttaa joskus ankaraakin arvostelua, tuomitsemista ja syyllisyyttä. Siksi suuri kysymys kuuluu: Miten selviän syyllisyyteni kärsimyksestä? Ihminen voi pyrkiä sovittamaan pahoja tekojaan, mikä todella onkin tärkeää. Se saattaa onnistua, mutta usein vain tiettyyn rajaan asti. Monesti sovittaminen ei ole enää mahdollista. Useimmiten ihminen puolustautuu torjumalla syyllisyyttään. Hän saattaa osoittaa toisiin ihmisiin, työntämällä syyllisyytensä heidän kannettavakseen ja sanoo: en minä vaan he! Hän saattaa syyttää olosuhteita, vallalla olevaa yleistä käytäntöä tai menneisyytensä kärsimyksiä vääristä teoistaan. Kuitenkaan ihminen ei tällä tavoin onnistu lopulta vapautumaan omasta vastuustaan.

Vain vilpitön tunnustus ”Minä olen tehnyt pahaa, olen syyllinen”, voi merkitä muutosta syyllisyydestä kärsivälle ihmiselle. Kirkon julistus ja uskontunnustuksen lause syntien anteeksiantamisesta on siis alati ajankohtainen. Se koskettaa meitä nykyajankin ihmisiä. Siksi kirkko kutsuu ihmisiä myöntämään syyllisyytensä, ottamaan vastaan uskon Jumalaan ja apostoli Paavalin tavoin ”sovittamaan itsensä Jumalan kanssa” (2. Kor. 5,20). Yksin Jumala voi antaa synnit anteeksi ja vapauttaa syyllisyydestä, kuinka suuri tuo syyllisyys lieneekään. Rukous ja rakkauden teot voivat auttaa ihmistä sydämen kääntymykseen ja parannukseen.

Kirkon liturgiassa synnintunnustus ja Jumalan anteeksianto, kääntymys ja uuden elämän alku, ovat tärkeällä sijalla. Messun alussa – kuten myös katumushartauksissa – läsnä olevat uskovat tunnustavat yhteen ääneen Jumalalle ja toisilleen syyllisyytensä. Missä muualla tapahtuukaan vastaavaa! Sen jälkeen messua viettävä pappi lausuu pyynnön Jumalan armahduksesta. Myös eukaristian vietto kokonaisuudessaan merkitsee sovinnon ja syntien anteeksiannon juhlaa.

Parannuksen sakramentti eli rippi on sitten mahtava Kristuksen kirkolleen lahjoittama armon väline yksityiselle ihmiselle syntien anteeksiantamiseksi, varsinkin silloin kun on kyseessä raskas syyllisyys. Varhaisen kirkon ajatuksen mukaan ”kun kasteen sakramentissa on kyse vesikasteesta, niin ripissä on kyse katumuksen kyynelten kasteesta”. Kristus antoi apostoleilleen oman valtansa antaa syntejä anteeksi. Apostolien seuraajina piispat ovat tämän sakramentin varsinaisia hoitajia. Piispan työtovereina papit toimivat useimmiten ripissä Jumalan anteeksiannon välittäjänä katuville ihmisille. Ripittäytyjä saa useinkin toistuvassa ripissä yhä uudelleen osakseen evankeliumin tuhlaajapojan tavoin Isän Jumalan rakkauden. Katumus, synnintunnustus ja rippi-isän synninpäästö antavat ihmiselle suuren rauhan ja ilon sydämeen, sekä herättävät kiitollisuuden ja rakkauden Jumalaa kohtaan. Ripittäytyminen voi tehdä ihmisen myös anteeksiantavaisemmaksi, armollisemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi kanssaihmisiä kohtaan. Se voi ja sen tarkoituksenakin on luoda ihmisten keskuuteen sovinnon ja hyvyyden ilmapiiriä. Tähän kaikkeen meitä tänä Uskon vuotena kutsutaan.

+Teemu Sippo SCJ
Helsingin piispa

11. Minä uskon ruumiin ylösnousemisen

On olemassa yhteys sen välillä, mikä kuolee, ja sen välillä, mikä kasvaa ja korjataan.

Kristityt uskovat ruumiin ylösnousemisen. Jos ruumis herätetään kuolleista, sen on täytynyt sitä ennen olla olemassa. “Uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä,” – siitä alkaen hänellä oli ruumis, hän oli ihminen, ja se tuli kaikkien nähtäväksi yhdeksän kuukauden kuluttua – “syntyi Neitsyt Mariasta”. Apostoli Johannes julistaa: “Sana tuli lihaksi (ihmiseksi) ja asui meidän keskellämme” (Joh. 1:14). Myöhemmin hän kirjoittaa: “Mikä on alusta alkaen ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme, elämän Sanasta.”

Kaikki neljä evankelistaa kertovat miehestä nimeltä Joosef Arimatialainen: “Hän meni Pilatuksen puheille ja pyysi Jeesuksen ruumista. Pilatus käski antaa sen hänelle. Joosef otti ruumiin, kääri sen puhtaaseen pellavavaatteeseen ja pani hautaan, jonka hän äskettäin oli itseään varten hakkauttanut kallioon. Hän vieritti hautakammion ovelle suuren kiven ja lähti pois” (Matt. 27:58-60). Mutta uskontunnustuksen mukaan Jeesus ei jäänyt hautaan. Hän “nousi kolmantena päivänä kuolleista”. Oliko hänellä yhä ruumis? Ainakin yksi asia on varma: Hauta oli tyhjä. Ruumis oli poissa. Ruumiin ylösnouseminen!

Ylösnousemuksen jälkeen ei ollut helppoa ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Luukas kertoo: “Kun he (opetuslapset) vielä puhuivat tästä, yhtäkkiä Jeesus itse seisoi heidän keskellään ja sanoi: ‘Rauha teille.’ He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta Jeesus sanoi heille: ‘Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan.’ Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: ‘Onko teillä täällä mitään syötävää?’ He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi” (Luuk. 24:36-43). Se oli Jeesus, jonka he tunsivat. Hän osoittautui täysin ihmiseksi, joka oli “lihaa ja luuta” ja jolla oli käsissään ja jaloissaan ristiinnaulitsemisen tuottamat haavat.

Paavali kirjoittaa: “Kristus on herätetty esikoisena kuolleista, ja sen jälkeen (tehdään eläviksi) Kristuksen omat, kun hän tulee (vrt. 1. Kor. 15:20, 23). Sadon ensi hedelmät osoittavat suuren sadonkorjuun varmaksi. On olemassa yhteys sen välillä, mikä kuolee, ja sen välillä, mikä kasvaa ja korjataan, mutta samalla se on jotakin täysin uutta ja erilaista. “Samoin tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa. Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana. Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana. Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa. Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on olemassa ajallinen ruumis, on myös hengellinen” (1. Kor. 15:42-44).

Olemme kiitollisia Paavalille myös tästä opetuksesta: “Nyt ilmoitan teille salaisuuden: Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa. Pasuuna soi, ja kuolleet herätetään katoamattomuuteen ja me muut muutumme. Tämän katoavan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen” (1. Kor. 15:51-53).

Kun papit viettävät sielunmessua, he rukoilevat (surun keskellä) suurella ilolla: Sillä sinun uskoviltasi, Herra, ei elämää oteta pois vaan se muutetaan, ja tämän maallisen majan hajotessa heille valmistetaan ikuinen asunto taivaassa” (Kuolleiden I prefaatio). Kristityt – sinä ja minä ja me kaikki – me uskomme ruumiin ylösnousemisen. Aamen.

+ Berislav Grgic
Tromssan piispa-prelaatti

12. Minä uskon iankaikkisen elämän

Uskontunnustuksen luettelo uskon keskeisistä asioista antaa kokonaiskuvan ja käsityksen kristillisestä ja katolisesta uskosta. Samalla on kyse luettelosta, johon ihmisen ymmärrys ei täysin riitä. Jokainen uskontunnustuksen lause virtaa lopulta mysteeriin, salaisuuteen. Ehkä niistä juuri viimeinen iankaikkisesta elämästä on nykyihmiselle erityisen vaikeasti käsitettävä. Epäily ja suoranainen epäusko ei ole kuitenkaan mitään uutta. Jo apostoli Paavalia pilkattiin Ateenassa siitä, kun hän julisti ylösnousemusta kuolleista (vrt. Ap.t. 17:32).

Kirkon julistus elämän voitosta kuolemasta, mikä perustuu ristillä kuolleen Kristuksen herättämiseen kuolleista katoamattomaan elämään, kuuluu sen uskon keskukseen. Jumala näyttää ylösnousseen Poikansa kautta, että kaikki ihmiselämä on pyhää ja että sillä on mittaamaton arvo. Kaikella inhimillisellä elämällä on periaatteessa ikuinen tulevaisuus. Jumala on sekä elävien että kuolleiden Jumala, joka vastustaa tappamista ja kykenee nostamaan kuolleenkin uuteen elämään.

Huolimatta epäilyksistä ja epäuskosta jokaisen ihmisen syvin toive on saada elää ja elää jopa ilman kuoleman rajoitusta, elää iankaikkisesti. Tähän liittyy myös kysymys ylipäätään elämän tarkoituksesta. Mikä elämän tarkoitus lopulta olisi, jos kaikki elämä virtaisi vain kuoleman tyhjyyteen – niin kuin näyttää olevan? Jos sekä hyvä että paha heitettäisiin erotuksetta pois kuin roskana ainaiseksi kuoleman ei-minnekään?

Meitä ihmisiä rakastava Jumala tulee vastaan tässä ihmisen toiveessa ikuisesta elämästä ja elämän tarkoituksesta. Hän tarjoaa kätensä, kuin sanoen: ”Ota vastaan usko minuun ja minun mahdollisuuksiini. Niin kuin otat vastaan tämän ajallisen elämäsi käsistäni, ota vastaa myös iankaikkisuus!” Katolisen uskon taustana on se vakaumus, että ihmisellä on kuolematon sielu ja ettei mikään, mikä on hyvää katoa milloinkaan, vaan säilyy hamaan iankaikkisuuteen. Pyhä Ristin Johannes sanoo: ”Elämämme iltana meidät tuomitaan rakkautemme mukaan.” (Avisos y sentencias, 57)

Uskoon ja ajatukseen ikuisesta elämästä saattaa liittyä kuitenkin myös pelkoa, sillä kuolemansa jälkeen ihminen kohtaa myös tuomion. Hän saattaa kysellä: Miten kestän Jumalan kasvojen edessä? Tuomitseeko Jumala minut ehkä kadotukseen? Tuleeko osakseni suuri kärsimys synneistäni?

Kadotuksen mahdollisuus on kirkon opetuksen mukaan todellinen. Katolisen kirkon katekismus sanoo: ”Kuolla kuolemansynnissä katumatta sitä ja ottamatta vastaan laupiaan Jumalan rakkautta merkitsee, että jäämme omasta vapaasta päätöksestämme hänestä ikuisesti eroon.” (KKK 1033). ”Helvetin suurin kärsimys on ikuinen ero Jumalasta, sillä ainoastaan hänessä ihminen voi löytää elämän ja onnen, joita varten hänet on luotu ja joita hän kaipaa.” (KKK 1035) Kirkko rukoilee joka päivä kaikkien pelastumista ja on vakuuttunut siitä, että se on myös Jumalan tahto. Jumala vetää rakkaudellaan ihmistä puoleensa, mutta hän ei tahdo pakottaa, vaan odottaa ihmisen vapaata suostumista ottaa hänet vastaan ja kääntyä vääriltä teiltä.

Kiirastulessa on kyse jostakin muusta kuin kadotuksesta. Tuli kyllä viittaa myös kärsimykseen. Kiirastuli on kuitenkin aina välivaihe tiellä taivaaseen, ei helvettiin. Se on ”purgatorium”, puhdistus, jossa kuolemansa jälkeen syntinen ihminen, joka on periaatteessa tehnyt ratkaisun Jumalan puolesta, pyhitetään täydellisesti astumaan taivaan kirkkauteen. Kiirastuli merkitsee Jumalan armoa ihmiselle, sitä että itse rakastava Jumala kohtaa hänet kuoleman jälkeen ja että ihmiselle annetaan vielä mahdollisuus puhdistua kaikesta synnin tahrasta. Mikään, mikä on epätäydellistä, ei voi päästä taivaan valtakuntaan. Ihmisen apuna ja rinnalla ovat kirkon, pyhimysten ja uskovien monet esirukoukset.

Katolisen kirkon katekismus sanoo taivaasta seuraavaa: ”Täydellistä elämää kaikkein pyhimmän Kolminaisuuden kanssa, elämän ja rakkauden yhteyttä Jumalan, Neitsyt Marian, enkeleiden ja kaikkien autuaiden kanssa kutsutaan ’taivaaksi’. Taivas on ihmisten lopullinen päämäärä ja heidän syvimpien kaipauksiensa täyttymys, korkeimman, lopullisen onnen tila.” (KKK 1024) ”Me julistamme, niin kuin on kirjoitettu, mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat.” (1. Kor. 2:9) Taivas ylittää ihmisen käsityskyvyn. Siksi siitä voidaan puhua vain vertauksin. Raamatussa sanotaan, että se on kuin elämä, valo, rauha, juhlallinen hääateria, valtakunnan viini, Isän koti, taivaallinen Jerusalem ja paratiisi (vrt. KKK 1027). Se on ikuista Jumalan autuuttavaa katselemista (visio beatifica) (vrt. 1028).

Yksityisen tuomion tapahtuessa heti ihmisen kuoleman jälkeen yleinen, viimeinen tuomio tapahtuu kuolleiden noustessa haudoistaan. Evankelista Matteus kuvailee sitä: ”Kristus tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa…Kaikki kansat kootaan hänen eteensä ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista…ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.” (Matt. 25:31-46) Silloin paha erotetaan lopullisesti hyvästä ja Jumalan valtakunta toteutuu täydellisesti. ”Uusi taivas” ja ”uusi maa” syntyvät. Raamatun viimeinen kirja, Johanneksen ilmestys, kuvailee Jumalan uutta luomusta: ”Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä. Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.” (Ilm. 21:4)

+ Teemu Sippo SCJ
Helsingin piispa