Sisar Leocadia MC: Vain Jeesus riittää

Vain Jeesus riittää

 

leocadia14

Rakkauden lähetyssisarten perustaja, autuas Teresa Kalkuttalainen (1910-1997) eli kaikkien tuntema äiti Teresa, näki työssään Intiassa valtavat hylättyjen ja halveksittujen ihmisten joukot ja heidän avun tarpeensa. Vuonna 1946 hän sai Jumalalta kutsun auttaa näitä ihmisiä ja vuonna 1950 Intian Kolkatassa hän perusti yhteisön palvelemaan köyhistä köyhimpiä, yhteiskunnan hylkäämiä ja taakaksi muodostuneita. Sääntökunta on kasvanut nopeasti ja toimii nyt noin 4500 sisaren voimin 133 maailman maassa. Suomeen sisaret tulivat 1999 ja ovat siitä asti tehneet työtä yksinäisten, vanhusten, vankien, maahanmuuttajien ja perheiden parissa. Heidän yhteisössään Helsingissä asuu sisar M. Leocadia MC, jota pyysin kertomaan elämästään.

Mitä sinunlaisesi tyttö tekee tällaisessa paikassa?

Olen syntyisin kahdeksanlapsisesta katolisesta perheestä; itse olen lapsista viides. Kotipaikkani on Taboran kaupungin lähellä Tansaniassa. Jo ollessani alakoulussa halusin ryhtyä sisareksi, mutta en vielä tuntenut sääntökuntia enkä tiennyt, mihin niistä tahtoisin liittyä. Lukion jälkeen menin Taborassa sihteeriopistoon ja asuin koulun lähellä tätini luona. Koulun lähellä oli jo viisi vuotta ollut myös Afrikan ensimmäinen rakkauden lähetyssisarten talo. Sisaret toimivat seurakunnassani, kävivät siellä messussa sunnuntaisin ja jakoivat maksutta lääkkeitä sairaille messun jälkeen. Sain malarian ja sisaret antoivat lääkettä minullekin; hämmästyin, kun he eivät pyytäneet siitä maksua. Olin silloin 18-vuotias.

Pian tämän tapauksen jälkeen kerroin tädilleni, että tahtoisin mennä ystäväni kanssa katsomaan sisaria heidän taloonsa. En tiennyt heistä juuri muuta kuin sen, että he olivat intialaisia. Meillä ei ollut yhteistä kieltä. Ylisisar otti meidät vastaan ja antoi meidän käydä auttamassa joka arkipäivä. Siellä oli muutamia tyttöjä, jotka olivat liittyneet rakkauden lähetyssisariin, ja minä sanoin tädilleni, että minäkin voisin haluta liittyä heihin. Täti käski mennä puhumaan vanhempieni kanssa ja niin teinkin. Isäni kuitenkin sanoi, etten missään tapauksessa voisi ryhtyä sisareksi. Tyydyin silloin hänen päätökseensä ja rukoilin joka päivä ruusukkoa löytääkseni Jumalan tahdon.

Aikaa kului ja tunsin yhä kutsumuksen vahvana, rukoilin ja kävin auttamassa sisaria. Kerran sitten isä tuli tädin luo, kuuli minun yhä ajattelevan sääntökuntaa ja paiskasi suuttuneena minulle rahat bussimatkaan, että palaisin kotiin. Itkien otin vähät tavarani mukaan ja lähdin bussille mutta silloin tätini tuli, sanoi menevänsä puhumaan isän kanssa ja käski minun palata hänen kotiinsa. Täti ajoi bussilla vanhempieni luokse ja taivutteli vanhempani suostumaan. Hän sanoi, että jos tämä on oikea kutsumus, eivät vanhempani sille mitään mahtaisi, ja jos taas ei, niin tyttö tulee pian takaisin.

Kaksi viikkoa tämän jälkeen autuas Teresa tuli käymään Taborassa ja minut kutsuttiin käymään hänen luonaan. Tunsin hänen lähellään sanomattoman rauhan ja pyhyyden. Äiti Teresa kysyi minulta, miksi tahdon liittyä sääntökuntaan. Vastasin hänelle: ”Koska haluan kuulua Jeesukselle”. Tuo keskustelu käytiin kello 8 aamulla. Vastaukseni jälkeen äiti Teresa sanoi paikallisille sisarille: ”Hän voi tulla yhdeltätoista”. Riemuni oli suuri, kun muutamaa tuntia myöhemmin tulin sisarten taloon jäädäkseni. Seuraavana päivänä äiti Teresa otti meidät koulutukseen ensimmäiselle kokelasjaksolle ja antoi meille olkaristit ja ruusukot. Meitä oli yhdeksän tytön ryhmä ja meistä tuli ensimmäiset afrikkalaiset rakkauden lähetyssisaret.

Mitä rakkauden lähetyssisaret tekevät?

Sisarten apostolaatit ovat erilaisia eri maissa. Yksi ensimmäisistä Intiassa olivat äiti Teresan perustamat kuolevien talot, joihin hylätyt ihmiset saivat tulla kuolemaan arvokkaasti. Meillä on monissa maissa hylättyjen lasten taloja, tarjoamme myös monin paikoin sairaanhoitoa yksinäisille kohdusta hautaan asti sekä jaamme köyhille ruokaa siitä, minkä Kaitselmus meille antaa.

Toimintamuotomme riippuu siitä, mitä ihminen pystyy itse tekemään. Äiti Teresa sanoi, että kun ihminen on heikko, hän ei pysty onkimaan, vaan hänelle on annettava kalaa. Kun ihminen vahvistuu, hänelle riittää onki ja olisi suorastaan väärin antaa hänelle kalaa.

Millaisia ovat päiväsi nykyään?

Nousemme ylös aamuisin kello 4.40. Viiteen mennessä olemme kappelissa, jossa rukoilemme hetkipalveluksen ja pidämme tunnin mittaisen meditaation. Sitten on ruoanlaiton ja kotitöiden aika. Aamiaisen jälkeen käymme aamumessussa niinä päivinä kuin sellainen seurakunnassa on, ja sieltä palattuamme luemme hengellisiä kirjoituksia puoli tuntia. Torstait ovat meille intensiivisemmän rukouksen ja yhteisöelämän päiviä. Muina päivinä käymme ulkona vierailemassa perheiden luona, vanhainkodeissa, yksinäisten vanhusten luona, tai missä ikinä meitä tarvitaankin. Matkaan lähdemme lähes aina kaksittain ja rukoilemme ruusukkoa kävellessämme. Lauantaisin luonamme käy ryhmä lapsia, joille opetamme uskontoa. Illalla menemme messuun, jos emme ole päässeet aamulla. Pyhä Messu on elämämme sielu; se on meille yhtä tarpeellinen kuin ilma, jota hengitämme. Päivittäin meillä on myös tunnin mittainen adoraatio, johon kaikki ovat tervetulleita mukaan maanantaisin klo 17.30-18.30.

Saamme läheisistä kaupoista ruokaa lahjoituksena, joten meidän ei tarvitse murehtia ravinnosta. Suomessa kehotamme aina ihmisiä ajattelemaan toisia, lähtemään ulos, tekemään huopia, etteivät he istuisi itsekseen miettimässä itseään ja masentumassa. Vierailemme myös peittoja virkkaavien ryhmien luona eri puolilla Suomea, kaukanakin. Olen tullut Suomeen vuonna 2011, joten opiskelen vielä suomea, vaikka se onkin hyvin vaikeaa.

Millainen vaikutus äiti Teresan hengellisyydellä on elämässäsi?

Elän koko elämääni äiti Teresan laatiman luostarisäännön mukaan, joten hänen hengellisyytensä vaikutus on tietenkin vahva. Sanoisin kuitenkin, että elämä on aina haastavaa, oli ihminen naimisissa, yksin tai luostarissa. Jeesus vaatii minua usein tekemään asioita, joita en ehkä itse haluaisi tehdä. Kuitenkin olen itse vapaasti valinnut juuri tämän elämäntavan ja haluan olla uskollinen tekemälleni valinnalle. Kun olen täällä, se johtuu siitä, että Jumala tahtoo minun olevan täällä ja tulevan pyhäksi nimenomaan täällä.

Hengellisyydessämme on tärkeää muistaa, että me elämme Jumalan kaitselmuksesta. Olemme saaneet kaiken ilmaiseksi ja Jumala antaa meille jatkossakin kaiken, mitä tarvitsemme. Meidän ei tarvitse huolehtia tarpeistamme, koska Jumala pitää niistä huolen. Me saamme olla huolettomia ja onnellisia. Tärkeää on myös se, että meitä kutsutaan suhtautumaan jokaiseen ihmiseen Jumalan lapsena ja myös konkreettisesti kohtelemaan heitä tämän arvon mukaan. Paaviamme Franciscusta kuunnellessa huomaan usein, että hän puhuu hyvin käytännöllisesti, ihan kuin hänkin olisi äiti Teresan oppilaita.

Millaisia tehtäviä ja kokemuksia sinulla on ollut aikaisemmin?

Ihan aluksi asuin yhden vuoden sisarten kanssa Tansaniassa tutustuakseni sääntökuntamme rukouselämään ja apostolaattiin. Sitten meidät jaettiin kahteen ryhmään, joista toiset menivät Intiaan ja minä toisen tytön kanssa lähdin Roomaan novisiaattiin kahdeksi ja puoleksi vuodeksi. Heti novisiaatin jälkeen minut lähetettiin lähetystaloon Etiopiaan, jossa olin pieniä taukoja lukuun ottamatta 15 vuotta. Siihen aikaan Etiopia oli sodassa Somalian kanssa ja siellä oli suuri nälänhätä. Aineelliset tarpeet olivat siellä suuria; ihmisillä ei ollut ruokaa eikä juuri minkäänlaista terveydenhoitoa. Siellä näin myös ensimmäistä kertaa suuria joukkoja kuolevia ihmisiä. Ihmiset kaukaisista kylistä saattoivat tulla jonottamaan ruokaa ja kuolla jonoon nälän ja ponnistusten uuvuttamina. Tuon rankan tehtäväni välissä minulla oli valmistusvuosi ikuisiin lupauksiin: ensin menin kahdeksi viikoksi käymään kotonani ja sitten vietin vuoden Intian Kolkatassa.

Etiopian komennuksen päätteeksi palasin kuudentoista vuoden jälkeen Roomaan vuodeksi hengellistä uudistumista varten. Sitten minut lähetettiin Nairobiin Keniaan, jossa tehtävänäni oli kasvattaa uusia sisaria. Sitä tein lähes kymmenen vuoden ajan. Seuraava määränpääni oli Etelä-Sudanin nälänhätäalue, jossa tein työtä dinka-kansan parissa. Siellä kuitenkin sairastuin ja jouduin takaisin Keniaan toipumaan. Seuraava lähetystehtävä oli kolme vuotta kotimaassani Tansaniassa, mutta siellä en viihtynyt. Sitten menin taas kahdeksi vuodeksi Keniaan, missä meillä oli hylättyjen lasten koti. Kerran siellä eräs nainen tuli portille lapsi korissaan, jätti lapsen ja katosi. Emme koskaan saaneet tietää, kuka lapsen äiti on. Lapsi kasvoi ja kehittyi ja pääsi adoptioon ulkomaille.

Kenian jälkeen tarvitsin lisää rukousta ja pääsin jälleen puoleksitoista vuodeksi Roomaan. Roomasta minut lähetettiin varsin toisenlaisiin oloihin Venäjän Novosibirskiin. Siellä olin kolme vuotta auttaen perheitä, jakaen ruokaa ja hoitaen alkoholisteja. Oli järkyttävää nähdä, miten alkoholi sai ihmiset sammumaan pakkaseen, ja kuinka heidän raajansa saattoivat tämän seurauksena paleltua niin, että ne oli amputoitava. Venäjän jälkeen tulin Helsinkiin vuonna 2011.

Mikä elämässäsi on parasta?

Parasta elämässäni on Jeesus, hän yksin riittää eikä minulla voisi olla mitään enempää. Kohtaan hänet elämäni jokaisessa hetkessä, puhuessani nyt sinun kanssasi, tiskatessani tiskejä, kaikessa. Saan tehdä kaiken Jeesukselle, hänen tähtensä ja hänessä. Minä uskon, että kun pysymme uskollisena Jeesukselle, olemme todella syvästi onnellisia.

Mitä haluaisit sanoa nuorille naisille, jotka etsivät tietä elämälleen?

Nuorten elämä on usein hyvin vaikeaa. Kehottaisin kaikkia nuoria rukoilemaan, ripittäytymään säännöllisesti ja käymään messussa, sitä kautta löytyy Jumalan tahtoma elämän tie. Me sisaret rukoilemme usein meidän luoksemme tulevien nuorten kanssa. Äiti Teresa kehottaa tuomaan kaikki kärsimykset Jeesuksen jalkoihin. Se auttaa.

Jos jollain tytöllä on mielessä ajatus liittymisestä Rakkauden lähetyssisariin, ensimmäinen asia on rukoilla sitä kahden vuoden ajan. Jos kutsu on Jumalasta, se kyllä kestää ja vahvistuu.

Juho Kyntäjä

Fides 5/2014