30 vuotta pappina

Monsignore Marino Trevisini (s. 13.11.1950) sai pappiskutsumuksensa hyvin nuorena. Hän opiskeli Triesten pappisseminaarissa ja oli ennen papiksi vihkimistä kuusi vuotta maallikkolähetystyössä, mm. Intiassa, Sveitsissä, Norjassa ja Tanskassa. Papiksi isä Marino vihittiin 29.6.1982 Triestessä, missä hän toimi kappalaisena muutaman vuoden. 1986 isä Marino tuli Suomeen ja toimi pappina Oulussa 16 vuotta. 2002 silloinen Helsingin hiippakunnan piispa Josef Wróbel kutsui isä Marinon yleisvikaarikseen ja Pyhän Henrikin seurakunnan kirkkoherraksi Helsinkiin. Haastattelimme isä Marinoa kahden merkkivuoden johdosta: kesäkuussa täyttyi 30 vuotta pappina ja nyt syyskuussa 10 vuotta Pyhän Henrikin seurakunnan kirkkoherrana. Keskityimme lokakuussa alkavan uskon vuoden teemoihin.

monsignore Marino Trevisini (2012)

Uskon vuosi alkaa lokakuussa, kun on kulunut 50 vuotta Vatikaanin II kirkolliskokouksen alkamisesta. Mitä konsiili on sinulle merkinnyt opiskellessasi pappisseminaarissa 1960-luvulla?

Vatikaanin II kirkolliskokous (1962-65) on ollut minulle tosi tärkeä. Pääsin pikkuseminaariin 10-vuotiaana, juuri ennen konsiilin alkua. Kirkolliskokouksen vaikutus kesti koko 1970-luvun, ja olimme kaikki tosi innostuneita.

Kirkolliskokouksella oli heti suuri vaikutus esimerkiksi liturgiaan. Ennen konsiilia liturgia oli latinaksi. Seminaariaikanani palvelin usein messussa, missä oli samanaikaisesti kolme messua. Yksi messu oli pääalttarilla, sivualttarilla toinen ja keskelle tuli kolmas pappi. Jokaisella papilla oli oma messupalvelija ja jokainen rukoili tavallaan itsekseen. Pappi puhui hiljaisella äänellä, ilman mikrofonia. Hänen sanansa kuuli lähinnä vain messupalvelija, joka vastasi. Jos lähellä oli joku, joka osasi vähän latinaa, hänkin vastasi. Italiassa oli tapana sanoa: ”Mennään kuuntelemaan messua”, ennemmin kuin osallistumaan. Me messupalvelijat, jotka emme olleet opiskelleet latinaa – silloin olin 12 -vuotias – osasimme ulkoa muutamia sanoja, emmekä aina edes oikeita sanoja. Vastasimme automaattisesti tietämättä oikeastaan, mitä se tarkoitti. Tämä oli ehkä tavallista. Luulen, että ihmiset eivät aina edes tienneet, mitä olivat sanomassa. Ajattelen esimerkiksi äitiäni, joka oli hurskas nainen. Hän kävi säännöllisesti messussa, mutta ei osannut yhtään sanaa latinaa. Hän ei tiennyt, mitä oli vastaamassa. Hän tiesi, mitä oli tapahtumassa, mutta ei voinut seurata sisältöä. Ihmiset tiesivät, että siellä oli Jeesuksen uhri, tämä oli se pääasia, mutta he eivät pystyneet seuraamaan tarkemmin.

Lukukappaleet ja evankeliumi olivat latinaksi. Vain saarna oli kansankielellä, mutta saarna oli harvoin, ei edes joka sunnuntai. Ja monta kertaa saarna ei liittynyt Jumalan sanaan. Paastoaikana puhuttiin ehkä katumuksesta tai sakramenteista, mutta ei ollut suoraa yhteyttä Jumalan sanan tekstin ja saarnan välillä. Se oli tavallisesti enemmänkin hurskas puhe jostakin.

Kun olin vielä lukiossa, ajattelimme, että kun puhutaan liturgiasta, tarkoitetaan liturgisia eleitä ja liturgisia vaatteita. Sitten meille alkoi pitää retrettejä hengellinen isä, eli rippi-isä, Remigio Carletti, joka oli liturgian professori. Hän alkoi puhua esimerkiksi pääsiäissalaisuudesta. Ja me nauroimme: mitä tarkoittaa ”pääsiäissalaisuus”? Se oli jotakin niin outoa. Olimme vakuuttuneita, että hän oli omituinen henkilö. Mutta sen sijaan hän oli henkilö, joka oli seuraamassa innokkaasti, mitä tapahtui Vatikaanin II konsiilissa ja yritti tuoda sitä meille.

Vähitellen opin, että liturgia erityisesti alkukirkossa ilmaisi, että uskon sisältö ja rukous kuuluvat todella yhteen. Kaavalla lex orandi, lex credendi (rukouksen laki on uskon laki) suuret kirkon isät ilmaisivat, että rukous ja liturgia, esimerkiksi messun prefaation ja kaanonin kautta, kuvaavat myös Pyhän Hengen salaisuutta tai muita vieton sisältöjä. Sen jälkeen kun aloin saada teologian opetusta aloin ymmärtää jotakin. 1971-72 aloitin ensimmäisen teologisen opiskeluvuoden. Uudistus avautui minulle yhtäkkiä: se oli niin kuin kaivos, missä oli aarre, joka piti kaivaa ja löytää. Tämä kaikki oli minulle täydellinen yllätys. Todella innokkaasti minä seurasin erityisesti tätä liturgista uudistusta ja opin arvostamaan tätä professoria, isä Remigiota.

Toinen professori, don Pio Vincenzi, hän oli Raamatun tutkija eli eksegetiikan professori. Hän alkoi osoittaa meille, miten liturgiassa nyt esitellään koko Raamattu. Kirkko oli kolmessa vuodessa avannut kansalle aarteen, joka on Jumalan sana. Pelkästään käymällä sunnuntaimessussa ihminen saa jotakin, joka hänen aikaisemmin olisi pitänyt itse tutkia kotona, jos kotona oli Raamattu. Tavallisilla ihmisillä ei usein edes ollut Raamattua.

Aloin saada teologista opetusta juuri silloin kun Vatikaanin II konsiilissa syntynyt uudistus alkoi kukoistaa. Uudistuksessa on ollut paljon hyviä puolia, mutta oli myös huonoja, ja oli myös jotakin naiivia. Jotkut professorit olivat niin innostuneita, että unohtivat tai heittivät pois kaiken, mitä oli aikaisemmin, ja kulkivat uusia teitä, joskus myös pinnallisesti.

Luulen, että liturgian kannalta ja Raamatun tuntemisen kannalta tämä uudistuksen aika on ollut erittäin hyvä. Teologian kannalta on ollut myös riskejä, koska tapahtui esimerkiksi, että joku sekoitti asioita ja lopulta kadotti alkuperäisen, aidon kirkon opetuksen. Esimerkiksi sveitsiläinen teologi Hans Küng silloin omalla tavallaan selitti, mikä kirkko on.

Myös maailman vaikutus tuona aikana oli voimakas, koska vuosi 1968 oli yhteiskunnallisen kuohunnan aikaa. Kirkossakin hylättiin auktoriteetit ja kaikki yritettiin tehdä eri tavalla. Joskus Vatikaanin II kirkolliskokousta kuitenkin syytetään sellaisesta, mikä ei johdu kirkolliskokouksesta. Ongelmia oli tulossa, koska elämme tässä maailmassa. Oikeastaan Vatikaanin II konsiili on yrittänyt auttaa kohtaamaan nämä ongelmat, mutta on totta, että se ei aina onnistunut siinä. On siis ollut myös vaikeuksia, mutta ainakin luulen, että Vatikaanin II konsiili on ollut suuri siunaus kirkolle.

Miten Vatikaanin II konsiilin vaikutus näkyy tänä päivänä, esimerkiksi Suomessa?

Vielä olemme vähän alussa. Mielestäni konsiilin vaikutus ei ole vielä päässyt täydellisesti seurakuntiin. Paavi Paavali VI sanoi, että liturgian suhteen ei riitä se, että muutetaan riittejä tai kieltä, vaan ihmisille pitäisi myös tuoda katekeesin kautta liturgian merkitys, että he ymmärtäisivät, mitä se tarkoittaa. Tässä on vielä tehtävää.

Joskus kun puhutaan traditiosta, asiaa ei mielestäni ajatella loppuun asti. Kirkolle traditio tarkoittaa aina apostolisen ajan traditiota. Tradition lähteenä on siis Jeesuksen ja apostolien aika. Tähän lähteeseen palaaminen oli myös selvästi ilmaistu pyrkimys, kun Trenton konsiili yritti uudistaa liturgiaa. Trento yritti tuoda takaisin esi-isiemme tradition sisällön ja alkuperäisen liturgian, mutta onnistui vain tiettyyn pisteeseen, koska tradition kaikki lähteet eivät vielä olleet käytettävissä. Kun luetaan, mitä Vatikaanin II konsiili puhuu liturgiasta, se lähtee juuri tästä Trenton yrityksestä. Trento yritti päästä alkuperäiseen apostoliseen traditioon. Vatikaanin II konsiilissa tiedettiin enemmän lähteistä, koska on ollut ihmisiä, jotka ovat omistaneet elämänsä liturgisten tekstien tutkimiseen. Siksi voitiin ottaa askel eteenpäin, mutta linja oli sama. Näin ollen voi sanoa, että Vatikaanin II konsiili otti merkittävän askeleen alkuperäisen tradition suhteen. Muuten, jos traditio lähtisi 1500-luvulta, se olisi aika moderni traditio (vrt. Messukirjan johdanto nrot 6-9).

Ilman muuta, jos ei tutkita tarpeeksi syvästi tradition merkitystä, on riski, että jokainen vielä nyt voi keksiä jotakin omaansa. On totta, että liturgiassa on ollut paljon väärinkäyttöjä. Ratkaisu on se, että otetaan vakavasti se, mitä kirkko tarjoaa, niin että voisimme syventää ymmärrystämme. Uskon, että silloin kun piispat työskentelivät Vatikaanin II konsiilin aikana he saivat Pyhän Hengen vaikutuksen. Heidän kanssaan työskentelivät sen ajan parhaat tutkijat ja teologit. Siellä olivat esimerkiksi Josef Ratzinger, Henri de Lubac, Yves Congar ja Karl Rahner, joita vielä nytkin pidetään parhaina katolisina teologeina. Konsiili on juuri heidän työnsä hedelmä. Olisi hyvä kunnioittaa ja rakastaa sitä, mitä olemme kirkolta saaneet. Tähän tarvitaan nöyryyden henkeä.

Entä konsiilin vaikutus muualla maailmassa?

Sain nähdä, miten konsiilin uudistuksia sovellettiin, kun vietin vuoden Intiassa ennen papiksi vihkimistä. Siellä jotkut olivat ymmärtäneet väärin, mitä konsiilin uudistus esimerkiksi inkulturaation suhteen tarkoitti. Periaatteessa inkulturaatio on hyvä asia, mutta se ei tarkoita sen unohtamista, että kristinusko on usko, joka perustuu lihaksi tulleeseen Jeesukseen. Jeesus tuli lihaksi tietyn kansan keskellä, hän oli juutalainen. Intiassa oli laaja, erityisesti jesuiittojen edistämä liike, joka yritti inkulturoida liturgiaa. Pahinta oli, että tämä kosketti myös Jumalan sanaa ja messun elementtejä. He käyttivät kyllä Uutta testamenttia, mutta sanoivat, että Vanha testamentti oli jotakin, joka koskee vain juutalaisten kansaa. Koska Intiassa oli oma historia, heidän mielestään Vanhan testamentin sijasta voi käyttää Vedanta- ja Veda-tekstejä. Tätä kirkko ei koskaan hyväksynyt. Olin Intiassa 1978-79, silloin tämä liike oli aika laaja. Sama koski messun elementtejä, leipää ja viiniä. Sanottiin, että ne kuuluvat Välimeren maiden kulttuuriin, juutalaiseen kulttuuriin, mutta että Intiassa ei käytetä leipää eikä viiniä. Ehdotettiin, että voisi käyttää riisiä ja teetä. Ja oli pappeja, jotka käyttivät niitä. Tällä ei ole mitään tekemistä konsiilin uudistusten kanssa, mutta tällaistakin ilmeni.

Konsiili on avannut ovet inkulturaatiolle, dialogille maailman kanssa, ekumenialle, jotka ovat hyviä asioita, mutta jos me käytämme niitä väärin, päästämme kirkkoon jotakin, joka ei sinne kuulu. Kirkon pitäisi evankelioida maailma, mutta tapahtuukin, että maailman elementtejä tuodaan kirkkoon.

Loppujen lopuksi mitä tarkoittaa olla kristitty? Mikä on kristitty maailmassa? Tämä on se haaste. Kirkko on antanut hyviä asioita, uudistanut liturgian ja antanut mahdollisuuden tuntea paremmin Raamattua, jotta voisimme syventää omaa uskoamme. Jos kaikki tämä käytetään väärin, lopputulos voi olla traaginen. Mielestäni ratkaisu tähän ei ole turvautua menneisyyteen, vaan elää oikealla tavalla, aidosti, tätä aikaa. Konsiili voi auttaa meitä paljon syventämään oman uskomme perusteita ja juuria, jotta voimme olla kristittyjä tänään. Tämä on peruskysymys myös tulevaisuudessa: mitä tarkoittaa olla kristitty tässä maailmassa, tässä yhteisössä? Tärkeintä on juuri syventää omaa uskoamme. Kuka on Kristus? Kuka on Kristus minulle? Mikä asema hänellä on minun elämässäni? Olipa kyse rukouksesta tai liturgiasta, tämä on se peruskysymys.

Ja uskon syventäminen voi tapahtua monella tavalla, eri väyliä pitkin?

Ilman muuta. Minä, joka tulen Italiasta, näen, että konsiilin aikana on kukoistanut erilaisia liikkeitä. Johannes Paavali II sanoi, että aina kun Jumala tulee oman kansansa luo esimerkiksi kirkolliskokouksen kautta, hän antaa myös uusia hengen lahjoja eli karismoja. Näin tapahtui 1500-luvulla Trenton jälkeen. Juuri samanaikaisesti Jumala herätti pyhimyksiä, esimerkiksi Avilan Teresan, Ristin Johanneksen, Ignatius Loyolan, Franciscus Xavierin ja Italiassa Filippo Nerin. Heitä oli niin paljon, koska he olivat juuri niitä, jotka toivat kansalle konsiilin teologisen uudistuksen.

Samoin Vatikaanin II konsiilin aikana on ollut pyhimyksiä, kuten itse paavit, jotka ovat olleet todella suuria paaveja kirkon historiassa. Harvoin löydetään niin hyviä paaveja toinen toisensa jälkeen kuin Johannes XXII, Paavali VI, Johannes Paavali II ja nyt Benedictus XVI. He ovat todella suuria teologeja ja myös pyhimyksiä. Samalla on ollut esimerkiksi Kalkutan Teresa. On ollut Chiara Lubich, joka on perustanut Focolare-liikkeen. Sitten Comunione e Liberazione, jonka perusti isä Luigi Giussani. Tämä ryhmä tekee todella hyvää työtä erityisesti nuorten kanssa. Opus Dei on myös tässä joukossa. Ja Neokatekumenaalinen tie, joka on auttanut paljon minua, erityisesti ymmärtämään, että kysymys ei ole vain ulkopuolisesta uudistuksesta, vaan henkilökohtaisesta uudistumisesta, eli siitä mikä on minun suhteeni Kristuksen kanssa. ”Mitä sinulle merkitsee Jeesuksen ylösnousemus, konkreettisesti? Miten elämäsi on muuttunut?” Neokatekumenaalinen tie on auttanut minua myös rakastamaan paljon kirkkoa. Kirkko on minun äitini, minun paikkani on tässä kirkossa. Ilman muuta tämä on auttanut minua myös löytämään oman pappiskutsumukseni.

Kirkko ei ole niin kuin kasvihuone, missä on tuhansia ja tuhansia samanlaisia joulutähtiä, vaan pikemminkin puutarha, missä on erilaisia kukkia ja kasveja ja puita. Toista voi arvostaa paremmin juuri tämän erilaisuuden vuoksi. Olemme erilaisia, mutta kuitenkin on jotakin, mikä on yhteistä. Näin on minun mielestäni kirkossa: vaikka olemme erilaisia, Henki on sama. Tämä on juuri se asian ydin: jos meillä on Henki. Kuten Paavali sanoi: ”Mutta se, jolla ei ole Kristuksen Henkeä, ei ole hänen omansa” (Room. 8:9). Kysymys ei ole siitä, minkälainen vaate meillä on tai että se olisi kaikilla sama, vaan asuuko meissä Kristuksen Henki.

Myös ekumeenisissa kokouksissa joskus huomaa, että vaikka toiset eivät ole katolilaisia, meillä on sama Henki. Ja tämä on suurenmoinen asia. Aina kun huomaa, että Jumalan Henki on läsnä, kuten esimerkiksi Taizé-yhteisössä, se on ihmeellistä. Kaikki palvelevat yhdessä Jumalan valtakuntaa.

Tietenkin voi myös olla pelkästään seurakunnassa. Kuitenkin yksi asia, jonka nyt huomaan, on että ihmiset tarvitsevat tukea. Aikaisemmin erityisesti nuorten tai perheiden tukena olivat sukulaiset tai kyläyhteisöt, mutta näin ei ole enää. Pappina huomaan, että kun nuoret menevät naimisiin, he eivät tunne ketään. Kun tulee ensimmäinen kriisi, kuka tukee heitä? Siksi luulen, että nämä Pyhän Hengen synnyttämät ryhmät voisivat tukea ihmisiä, erityisesti nuoria ja pariskuntia.

Millaista on olla kirkkoherrana seurakunnassa, jossa on niin paljon eri kulttuureista tulevia ihmisiä? Kansallisuuksiakin yli 80?

Kun tulin Pyhän Henrikin seurakuntaan 10 vuotta sitten, seurakunta oli jo kansainvälinen ja nyt se vielä kasvaa. Joskus sanotaan, että tässä tilanteessa voi olla vaikeaa säilyttää niitä asioita, jotka koetaan suomalaisiksi. Aikoinaan oli ajatus, että esimerkiksi päämessu olisi tarkoitettu erityisesti suomalaisille, mutta nykyään suomalaiset ovat ehkä vähemmistö. Suurin osa päämessuun osallistujista luullakseni kuitenkin hallitsee suomea. Myös kirkkokahveilla suomalaiset ovat usein vähemmistönä, koska seurakuntasalimme on pieni, eivätkä kaikki mahdu sinne yhtä aikaa. Tämä vähän huolestuttaa minua.

Toisaalta on mahtava näky messussa, kun kaikki ovat luonnollisesti yhdessä: kiinalainen, afrikkalainen, filippiiniläinen ja suomalainen. He ovat todella hurskaita ja esimerkiksi rauhantervehdys annetaan luontevasti. Huomaan, että se merkki on aito. Luulen, että sen kautta myös heti ymmärtää, mikä on katolinen kirkko: se on kansainvälinen. On totta, että seurakunnassamme on ainakin 80 eri kansallisuutta. Tämä toisaalta on haaste. Siinä, miten voimme palvella heitä kaikkia, suuri kysymys on kieli. Mutta pääasia on tämä: antaa ihmisille mahdollisuus osallistua liturgiaan ja ilmaista oma uskonsa, niin että he pystyvät rukoilemaan. Tämä on kirkkoherrana ja pappina minun ensisijainen huoleni. Toinen asia on, että liturgia olisi sopiva kaikille. Kuten Jeesus sanoo: ”Sapatti on ihmistä varten”. Siksi myös liturgia ja sunnuntaimessu ovat ihmisiä varten.

Olen iloinen nähdessäni, että sen lisäksi mitä pappina yritämme tarjota ihmiset itse järjestävät jotakin, kuten maallikkokarmeliittaryhmä, joka säännöllisesti maanantai-iltana rukoilee. On myös alkamassa pieni vietnamilainen rukousryhmä, joka kokoontuu torstaisin. On paljon hyviä asioita.

Kirkko on suuri yhdistävä tekijä, ja voi ajatella että se on palvelus myös yhteiskunnalle. Elämällä ja viettämällä liturgiaa voimme olla esimerkkinä siitä, miten eri kansallisuudet voivat toimia yhdessä ja voi myös syntyä ystävyyksiä.

Miksi uskon vuotta vietetään?

Jeesus sanoi jo Pietarille, että sinä luulet uskovasi, mutta sinun uskosi pannaan koetukselle. Ja ylösnousemuksen jälkeen hän sanoo: vahvista veljiesi uskoa. Paavin tehtävään, opetusvirkaan, kuuluu vahvistaa uskovien uskoa. Luulen, että hän siksi haluaa omistaa tämän vuoden tähän teemaan.

Joskus pidämme itsestään selvänä, että meillä on usko. On totta, että usko on Jumalan lahja, mutta se on jotakin, joka pitää uudistaa koko ajan. Usko on ensisijaisesti suhde Jumalan kanssa. Jeesus koko ajan yritti herättää ihmisille uskoa. Ollessaan käymässä Nasaretissa Jeesus esimerkiksi sanoo olevansa hämmästynyt siitä, että ihmisillä ei ollut uskoa. Ihmiset eivät uskoneet, että Jumalan voima tai Jumalan suunnitelma voisi toteutua Jeesuksessa, että hän olisi Messias.

Monta kertaa meitä estää uskomasta se, että meillä on jo odotuksia, että asioiden pitäisi mennä niin kuin me odotamme. Ja monta kertaa ei tapahdu näin. Jumala kutsuu meitä uskomaan häneen, uskomaan, että hänen tiensä, hänen viisautensa on erilainen, mutta voimakkaampi, viisaampi kuin meidän. Ja antautumaan Jumalan tahtoon, seuraamaan häntä. Usko on ensisijaisesti se sisäinen asenne, että luotamme Jumalaan, pidämme hänen suunnitelmaansa tärkeämpänä ja viisaampana kuin omaamme. Uskomme Jumalaan, uskomme Kristukseen. Tämä tekee meistä kristittyjä.

Tietysti usko koskee myös uskon sisältöä, eli loppujen lopuksi sitä, mikä on totuus. Elämme maailmassa, missä tuntuu olevan erilaisia totuuksia. Kristus taas sanoo, että totuus on yksi. Me kristityt uskomme, että totuus on Kristus, Kristus on totuuden todistaja. Me uskomme, että Kristus on ilmoittanut meille Jumalan kasvot ja myös totuuden. Kristuksen seuraaminen johtaa meitä totuuteen.

Usko on myös tie. Se ei ole vain ”paketti”, jonka olemme saaneet ja joka pitää säilyttää, vaan se on tie, joka johtaa meitä yhteyteen Jumalan kanssa. Me elämme, koska joku rakastaa meitä, koska pystymme rakastamaan. Tämä tulee todeksi täysin, kun löydämme päämäärämme Jumalassa, koska hän itse on rakkaus. Tämä on meidän elämämme päämäärä.

Joskus uskomme voi olla vahvempi, joskus heikompi, joskus sitä ei ole ollenkaan. Usein elämme niin kuin olisi itsestään selvää, että meillä on usko. Voimme olla kirkossa, käydä messussa, mutta loppujen lopuksi ehkä haluaisimme, että Jumala toteuttaisi meidän tahtomme. Ehkä käytämme uskontoa hyväksi, jotta voisimme taivuttaa Jumalan tekemään, mitä me haluamme.

Näemme Abrahamin historiassa, että usko on matka. Abraham lähti isänsä kodista koska luotti Jumalaan, mutta matkalla hän koki myös epäuskon Jumalaa kohtaan. Hän tulee myös tuntemaan Jumalan. Uskon huippu on, kun hän luottaa niin syvästi Jumalaan, että on valmis uhraamaan ainoan poikansa.

Myös Marian piti kulkea uskon tie, kun hän uskoi enkelin ilmoitukseen, mutta vielä suurempi ja täydellisempi hänen uskonsa on ristin juurella, missä hän antaa ainoan poikansa Jumalalle, uskoen häneen. Maria ei kiroa eikä ole epätoivoinen, koska on oppinut uskomaan.

Monta kertaa me luulemme, että me uskomme. Sitten tulee jokin tapahtuma, joka panee meidän uskomme koetukselle. Siksi tarvitsemme perustan uskollemme. Jos uskomme ei ole hyvin perustettu, se ei kestä, kun tulee vaikeuksia. Niin kuin Jeesus sanoo, että jos rakennamme talomme ilman perustaa, se ei kestä sitten kun tulee koetuksia.

Miksi on niin tärkeää, että kristityillä on vahva usko? Elämme maailmassa, jossa tuntuu siltä, että monilla ei ole uskoa. Ihmiset elävät ja tekevät ratkaisuja ilman mitään suhdetta Jumalaan. Onko kriisi perheessä? – No, erotaan. Onko pelkoja, koska olet raskaana ja luulet, ettei ole tarpeeksi rahaa? – No, tehdään abortti. Vanhuus tai sairaus ovat ehkä pitkiä – ja sitten ajatellaan käyttää eutanasiaa. Kaikille näille asioille loppujen lopuksi on yksi syy, eli ei ole uskoa. Eletään niin kuin ihminen olisi mikä tahansa esine, eikä osata katsoa syvemmälle: mikä on elämän tarkoitus, mikä ihminen on.

Usko on kuin valo, joka sytytetään pimeässä huoneessa. Mikä tämä valo on? Jeesus sanoo: ”Minä olen maailman valo. Niin kauan kuin olen maailmassa, minä olen maailman valo” (Joh.8:12; Joh. 9:5). Ja nyt Hän, joka elää kirkossa, joka on Hänen ruumiinsa, Hän sanoo: ”Te olette maailman valo” (Matt. 5:14). Tämä valo on se, että elämme uskossa, että kaikki mitä me teemme, on yhteydessä juuri uskon kanssa. Luulen, että tämä on se erittäin tärkeä asia, josta paavi haluaa muistuttaa meitä. Usko ei ole vain meidän hyväksemme, vaan kyseessä on myös maailman kohtalo. Jos kirkko on terve, myös maailma toimii paremmin, koska silloin maailma voi nähdä valoa, voi nähdä suunnan, joka voi auttaa todella elämään. Jos kirkko itse on heikko eikä pysty todistamaan omasta uskostaan, myös maailma on vielä ilman toivoa. Siksi on tärkeää, että me pysähdymme mietiskelemään uskomme tilaa, onko se terve, onko se vahva, vai onko se kriisissä.

Sisältääkö uskon vuosi myös jonkin ekumeenisen näkökulman?

Ekumeeninen suhde toteutuu, kun me lähestymme Kristusta. Kristus on kristityn elämän keskipiste. Paavali sanoo, että uskon kautta Kristus elää meissä. Jos me katolilaiset nyt tämän uskon vuoden aikana saamme tilaisuuden lähestyä Kristusta, on selvä, että myös välimatka toisiin tulee lyhyemmäksi. Kun muut kristityt näkevät, että katolilaiset pyrkivät elämään vakavammin heidän suhteensa Kristuksen kanssa, tämä ehkä herättää heissä terveellistä kilpailua, joka voi myös auttaa tässä suhteessa. Paavi kehottaa meitä katolilaisia vahvistumaan uskossa, jotta myös suhteemme muiden kanssa voisi toimia paremmin. Ekumenia toimii hyvin, jos meillä on vahva ja selvä usko, koska muuten emme osaa suhtautua oikealla tavalla. Jos elämme hyvin, ilman muuta se tuottaa myös hyvää hedelmää ekumeenisella tasolla.

Meiju Salonen

 Tämä kirjoitus on korjattu versio Fides-lehden numerossa 9/2012 ilmestyneestä tekstistä.