Benedictus XVI: Kirkko ja seksuaalisen hyväksikäytön skandaali

Viime aikoina on herättänyt paljon keskustelua emerituspaavi Benedictus XVI:n harvinainen artikkeli, jossa hän esitti huomioita hyväksikäyttöskandaalista. Baijerilaisessa Klerusblatt-lehdessä julkaistavaksi kirjoitetun tekstin julkaisivat 11.4.2019 myös CNA ja useat tiedotusvälineet. Julkaisemme tässä koko artikkelin suomennettuna.

21.-24. helmikuuta 2019 paavi Franciscuksen kutsusta kaikkien maailman piispainkokousten puheenjohtajat kokoontuivat Vatikaaniin keskustelemaan uskon ja kirkon kriisistä, jota koettiin maailmanlaajuisesti seurauksena järkyttävistä uutisista koskien alaikäisten hyväksikäyttöä pappien taholta. Raportoitujen tapausten laajuus ja vakavuus on syvästi järkyttänyt pappeja ja maallikkoja ja saanut monet kyseenalaistamaan kirkon uskon sellaisenaan. Siksi piti antaa vahva merkki ja etsiä uutta alkua, jotta kirkko jälleen tehtäisiin uskottavaksi kansojen valona ja auttavana voimana tuhoavia valtoja vastaan.

Koska minä itse olin vastuuasemassa paimenena tuon kriisin julkisen puhkeamisen aikaan ja sen kasvaessa, minun oli – vaikka nyt emerituspaavina en enää suoraan kanna vastuuta – kysyttävä itseltäni, mitä jälkikäteen katsoen voisin tehdä auttaakseni uutta alkua. Siksi, siitä alkaen, kun tuon piispainkokousten puheenjohtajien kokouksen koollekutsumisesta oli ilmoitettu, tein muistiinpanoja, joilla voisin antaa muutamia huomioita avuksi tällä vaikealla hetkellä. Otettuani yhteyttä valtiosihteeriin, kardinaali Paroliniin, ja pyhään isään itseensä näytti sopivalta julkaista näin syntynyt teksti Klerusblatt-lehdessä.

Työni on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä kohdassa yritän aivan lyhyesti esittää kysymyksen yleisen yhteiskunnallisen kontekstin, jota ilman ongelmaa ei voi ymmärtää. Yritän osoittaa, että 1960-luvulla tapahtui valtava prosessi, jollaista tässä suuruusluokassa historiassa tuskin koskaan on ollut. Voi sanoa, että kahtenakymmenenä vuotena 1960–1980 siihen saakka päteneet mittapuut seksuaalisuuteen liittyneissä kysymyksissä romahtivat ja syntyi normittomuus, jota siitä saakka on yritetty pysäyttää.

Toisessa kohdassa yritän osoittaa tämän tilanteen vaikutuksia pappiskoulutukseen ja pappien elämään.

Lopuksi haluaisin kolmannessa osassa kehittää joitakin näkökulmia oikeaa vastausta varten kirkon taholta.

I

1- Asia alkaa valtion määräämällä ja toteuttamalla lasten ja nuorten johdatuksella seksuaalisuuden olemukseen. Saksassa silloinen terveysministeri, rouva Strobel, teetti filmin, jossa kaikki, mitä siihen saakka ei ollut saanut julkisesti näyttää, mukaan lukien sukupuoliyhteys, esitettiin nyt opetustarkoituksessa. Se, mikä ensin oli tarkoitettu vain nuorten opetukseen, myöhemmin kuin itsestäänselvyytenä hyväksyttiin yleiseksi mahdollisuudeksi.

Samanlaisia vaikutuksia oli Itävallan hallituksen julkaisemalla Sexkoffer-seksikasvatusmateriaalilla. Seksi- ja pornofilmeistä tuli nyt todellisuutta aina siihen saakka, että niitä esitettiin elokuvateattereissakin [Bahnhofskinos]. Muistan vielä, kuinka eräänä päivänä kävelin Regensburgin kaupungissa ja näin suuren elokuvateatterin edessä ihmisjoukot jonottamassa ‒ muuten olimme kokeneet sellaista vain sota-aikoina, kun odotettiin jotakin erityisjakoa. Muistan myös, kuinka tulin kaupunkiin pitkänäperjantaina 1970 ja kaikilla mainostauluilla oli suurikokoinen mainosjuliste, jossa oli kaksi täysin alastonta ihmistä syleilemässä toisiaan.

Vapauksiin, joita vuoden 1968 vallankumous pyrki saavuttamaan, kuului myös tämä täysi seksuaalinen vapaus, joka ei sallinut enää mitään normeja. Noille vuosille tyypillinen väkivalta-alttius liittyi läheisesti tähän henkiseen romahdukseen. Itse asiassa lentokoneissa ei enää sallittu seksifilmejä, koska matkustajien pienyhteisössä puhkesi väkivaltaisuuksia. Koska liioittelut pukeutumisessa samoin synnyttivät aggressioita, rehtorit yrittivät saada käyttöön koulupuvun, joka mahdollistaisi oppimisilmapiirin.

Vuoden 1968 vallankumouksen fysionomiaan kuului, että tuolloin pedofiliakin diagnosoitiin sallituksi ja sopivaksi. Ainakin nuorille ihmisille kirkossa, mutta ei vain heille, tämä oli monelta kannalta hyvin vaikeaa aikaa. Olen aina ihmetellyt, kuinka nuoret ihmiset tuossa tilanteessa saattoivat lähestyä pappeutta ja hyväksyä sen kaikkine seurauksineen. Laaja seuraavan pappissukupolven romahdus noina vuosina ja hyvin suuri määrä palauttamisia maallikkosäätyyn olivat seurausta kaikista näistä kehityksistä.

2- Riippumatta tästä kehityksestä samanaikaisesti katolinen moraaliteologia kärsi romahduksen, joka teki kirkon puolustuskyvyttömäksi näitä yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia vastaan. Yritän aivan lyhyesti hahmotella tämän kehityksen kulkua. Aina Vatikaanin II kirkolliskokoukseen saakka katolinen moraaliteologia perusteltiin laajalti luonnollisesta laista käsin, kun taas pyhään Raamattuun viitattiin vain taustana tai vahvistuksena. Kirkolliskokouksen kamppailussa ilmoituksen uudesta ymmärtämisestä luonnollisen lain optio pitkälti siirrettiin syrjään ja vaadittiin kokonaan Raamattuun perustuvaa moraaliteologiaa. Muistan vielä, kuinka jesuiittojen tiedekunta Frankfurtissa koulutti hyvin lahjakasta nuorta isä Schülleriä kehittämään kokonaan Raamattuun perustuvaa moraalioppia. Isä Schüllerin kaunis väitöskirja osoittaa ensimmäistä askelta Raamattuun perustuvan moraaliopin rakentamisessa. Isä Schüller lähetettiin sitten Amerikkaan jatko-opintoja varten ja hän palasi takaisin havaittuaan, että moraalioppia ei voinut esittää systemaattisesti yksin Raamatusta käsin. Hän yritti sitten kehittää pragmaattisemmin etenevää moraaliteologiaa, voimatta tarjota vastausta moraalin kriisiin.

Lopulta tuli vallitsevaksi teesi, että moraali on määritettävä yksin ihmisen toiminnan päämääristä käsin. Vanhaa lausetta ”tarkoitus pyhittää keinot” ei tosin vahvistettu tässä karkeassa muodossa, mutta sen ajattelumuodosta oli tullut määräävä. Siten ei voinut olla mitään absoluuttisen hyvää ja yhtä vähän mitään absoluuttisen pahaa, vaan vain suhteellisia arvoratkaisuja. Enää ei ollut absoluuttista hyvää, vaan vain se, mikä oli suhteellista, hetkestä ja olosuhteista riippuen parasta.

Katolisen moraaliopin perustan ja esittämisen kriisi saavutti myöhäisellä 1980-luvulla ja 1990-luvulla dramaattisia muotoja. 5. tammikuuta 1989 ilmestyi 15 katolisen teologian professorin allekirjoittama ”Kölnin julistus”, joka keskittyi erilaisiin kriisikohtiin suhteessa piispojen opetusviran ja teologian tehtävän välillä. Tämä teksti, joka ensin ei ylittänyt tavanomaisten protestien mittoja, kasvoi hyvin nopeasti protestihuudoksi kirkollista opetusvirkaa vastaan ja kokosi voimakkaasti nähtävissä ja kuultavissa olevan maailmanlaajuisen protestipotentiaalin Johannes Paavali II:n odotettua opillista tekstiä vastaan (vrt. D. Mieth, Kölner Erklärung, LThK, VI3, 196).

Paavi Johannes Paavali II, joka tunsi oikein hyvin moraaliteologian tilanteen ja seurasi sitä tarkasti, antoi nyt aloittaa kiertokirjeen työstämisen, jonka piti jälleen korjata nämä asiat. Se ilmestyi otsikolla Veritatis splendor 6. elokuuta 1993 ja herätti voimakkaita vastareaktioita moraaliteologien taholta. Jo sitä ennen Katolisen kirkon katekismus oli vakuuttavalla tavalla systemaattisesti esittänyt kirkon julistaman moraaliopetuksen.

En koskaan unohda sitä, kuinka tuolloinen johtava saksalainen moraaliteologi Franz Böckle, joka eläkkeelle jäätyään oli palannut kotimaahansa Sveitsiin, julisti kiertokirjeen Veritatis splendor mahdollisten ratkaisujen suhteen, että jos tuo kiertokirje sanoisi, että on tekoja, jotka on aina ja kaikissa olosuhteissa luokiteltava pahoiksi, hän haastaisi sen kaikilla käytettävissään olevilla resursseilla. Hyvä Jumala säästi hänet tuon päätöksen täytäntöönpanolta; Böckle kuoli 8. heinäkuuta 1991. Kiertokirje julkaistiin 6. elokuuta 1993 ja tosiaankin sisälsi määritelmän, että on tekoja, joista ei koskaan voi tulla hyviä. Paavi oli täysin tietoinen tuon ratkaisun tärkeydestä tuolla hetkellä. Juuri tätä kirjoituksensa osaa varten hän oli vielä kerran konsultoinut johtavia asiantuntijoita, jotka sinänsä eivät osallistuneet kiertokirjeen toimitustyöhön. Hän ei voinut eikä saanut jättää mitään epäilystä siitä, että hyvyyksien punnitsemisen moraalilaskelman on kunnioitettava lopullista rajaa. On hyvyyksiä, jotka eivät koskaan ole punnittavissa. On arvoja, joita ei saa koskaan hylätä jonkin vielä suuremman arvon takia ja jotka ovat myös fyysisen elämän säilyttämisen yläpuolella. On marttyyriutta. Jumala on tärkeämpi kuin fyysinen henkiinjääminen. Elämä, jonka hintana olisi Jumalan kieltäminen, elämä, joka perustuisi lopulliseen valheeseen, ei ole elämää. Marttyyrius on kristillisen olemassaolon peruskategoria. Se, että marttyyrius ei Böcklen ja monien muiden edustamassa teoriassa pohjimmiltaan ole enää moraalisesti välttämätöntä, osoittaa, että tässä on pelissä itse kristinuskon olemus.

Moraaliteologiassa oli tosin tällä välin tullut pakottavaksi toinen kysymyksenasettelu: vallitsevaksi tuli teesi, että kirkollisella opetusviralla olisi lopullinen kompetenssi (”erehtymättömyys”) vain varsinaisissa uskonkysymyksissä, moraalikysymykset eivät voisi olla kirkollisen opetusviran erehtymättömien ratkaisujen kohteena. Tässä teesissä on toki jotakin oikeaakin ja se ansaitsee tulla laajemmin keskustelluksi. Mutta on olemassa moraalin minimisisältö, joka liittyy erottamattomasti uskon perusratkaisuun ja jota on puolustettava, ellei halua kutistaa uskoa teoriaksi vaan tunnustaa sen konkreettista elämää koskevat vaatimukset. Kaikesta käy ilmi, kuinka perusteellisesti kirkon auktoriteetti moraaliasioissa kyseenalaistetaan. Joka kieltää kirkolta tällä alalla lopullisen opettamiskompetenssin, pakottaa sen vaikenemaan juuri siinä, missä on kyse totuuden ja valheen rajasta.

Riippumatta tästä kysymyksestä kehitettiin moraaliteologian laajoissa piireissä teesi, että kirkolla ei ole eikä voi olla omaa moraalioppia. Siinä viitataan siihen, että kaikille moraaliteeseille löytyisi rinnakkaistapauksia muista uskonnoista ja siksi erityisesti kristillistä moraalia ei voisi olla. Mutta kysymykseen raamatullisen moraalin erityisluonteesta ei vastata sen kautta, että jokaiselle yksittäiselle lausumalle voi löytää rinnakkaistapauksen muista uskonnoista. Pikemminkin on kyse raamatullisen moraaliopetuksen kokonaisuudesta, joka sellaisenaan on uusi ja toisenlainen suhteessa yksittäisiin osiin. Pyhän Raamatun moraaliopetuksen erityisyys on lopulta ankkuroitumisessa kuvaan Jumalasta, uskossa yhteen Jumalaan, joka on näyttänyt itsensä Jeesuksessa Kristuksessa ja elänyt ihmisenä. Dekalogi on raamatullisen jumalauskon soveltamista ihmiselämään. Jumalakuva ja moraali kuuluvat yhteen ja paljastavat siten erityisen uutuuden kristillisessä suhtautumisessa maailmaan ja ihmiselämään. Lisäksi kristinuskoa on alusta saakka kuvattu sanalla hodós, tie. Usko on tie, tapa elää. Vanhassa kirkossa luotiin katekumenaatti elintilaksi yhä moraalittomammaksi tulevaa kulttuuria vastaan, elintilaksi, jossa kristillisen elämäntavan erityisyyttä ja uutuutta harjoitettiin ja samalla suojeltiin suhteessa yleiseen elämäntapaan. Ajattelen, että nykyäänkin ovat välttämättömiä jonkinlaiset katekumenaaliset yhteisöt, jotta kristillinen elämä ylipäänsä voi säilyttää ominaislaatunsa.

II

Ensimmäiset kirkolliset reaktiot

1- Kauan valmisteltu ja jatkuva kristillisen moraalikäsityksen hajoamisprosessi koki, kuten yritin osoittaa, 1960-luvulla radikalismin, jollaista aiemmin ei ollut. Tämän kirkon moraalisen opetusauktoriteetin hajoamisen täytyi välttämättä vaikuttaa myös sen eri elämänalueille. Kun kontekstina on kaikkien maailman piispainkokousten puheenjohtajien tapaaminen paavi Franciscuksen kanssa, meitä kiinnostaa ennen kaikkea kysymys papillisesta elämästä ja lisäksi kysymys pappisseminaareista. Koskien papilliseen palvelutehtävään valmistautumisen problematiikkaa seminaareissa on itse asiassa todettava tuon valmistautumisen aiemman muodon laajamittainen romahdus.

Eri pappisseminaareissa muodostui homoseksuaalisia klubeja, jotka toimivat enemmän tai vähemmän avoimesti ja selvästi muuttivat seminaarien ilmapiiriä. Eräässä eteläsaksalaisessa seminaarissa pappiskandidaatit ja kandidaatit pastoraalityön maallikkotehtävään (Pastoralreferent) elivät yhdessä. Yhteisillä aterioilla olivat yhdessä seminaristit, naimisissa olevat pastoraalityöntekijät osin vaimojensa ja lastensa kanssa ja joskus tyttöystäviensä kanssa. Seminaarin ilmapiiri ei voinut tukea pappiskutsumukseen valmistautumista. Pyhä istuin tiesi tuollaisista ongelmista, vaikkakaan ei täsmällisesti informoituna. Ensimmäisenä askeleena määrättiin apostolinen visitaatio Yhdysvaltojen seminaareihin.

Koska Vatikaanin II kirkolliskokouksen jälkeen myös kriteerit piispojen valitsemiseksi ja nimittämiseksi oli muutettu, oli myös piispojen suhde seminaareihinsa hyvin erilainen. Kriteerinä uusien piispojen nimitykselle nähtiin nyt ennen kaikkea heidän ”konsiliaarisuutensa”, joka tietenkin saatettiin ymmärtää hyvin eri tavoin. Itse asiassa monissa osissa kirkkoa konsiliaarinen asenne ymmärrettiin kriittiseksi tai kielteiseksi asenteeksi siihenastista traditiota kohtaan, joka piti nyt korvata uudella radikaalin avoimella suhteella maailmaan. Eräs piispa, joka aiemmin oli ollut seminaarin rehtori, oli esityttänyt seminaristeille pornofilmejä, oletettavasti tarkoituksena tehdä heistä vastustuskykyisiä uskonvastaista käytöstä kohtaan. Oli – eikä vain Yhdysvalloissa – yksittäisiä piispoja, jotka kielsivät katolisen tradition kokonaisuudessaan ja pyrkivät rakentamaan hiippakunnissaan jonkinlaista uutta modernia ”katolisuutta”. Ehkä on mainitsemisen arvoista, että monissa seminaareissa opiskelijoita, jotka saatiin kiinni kirjojeni lukemisesta, ei pidetty pappeuteen sopivina. Kirjani kätkettiin kuin huono kirjallisuus ja niitä luettiin ikään kuin vain tiskin alla.

Seurannut visitaatio ei tuonut uusia tietoja, koska ilmeisesti eri voimat liittoutuivat kätkeäkseen todellisen tilanteen. Toinen visitaatio määrättiin ja toi huomattavasti enemmän tietoja, mutta jäi kokonaisuudessaan vaille seurauksia. Silti 1970-luvulta saakka tilanne seminaareissa yleisesti ottaen vakiintui. Kuitenkin vain siellä täällä ilmeni uutta pappiskutsumusten vahvistumista, koska tilanne kokonaisuudessaan oli kehittynyt toisin.

2- Pedofiliakysymys tuli, sikäli kun muistan, polttavaksi vasta 1980-luvun jälkipuoliskolla. Yhdysvalloissa se oli tuohon mennessä jo kasvanut julkiseksi ongelmaksi, niin että piispat etsivät apua Roomasta, koska kirkkolaki, sellaisena kuin se on uudessa kanonisen oikeuden lakikirjassa (1983), ei näyttänyt riittävältä välttämättömiin toimenpiteisiin ryhtymiseksi. Rooman ja roomalaisten kanonistien oli ensin vaikea suhtautua tähän huoleen; heidän mielestään väliaikaisen pidättämisen pappisvirasta piti riittää puhdistuksen ja selvyyden aikaansaamiseksi. Sitä amerikkalaiset piispat eivät voineet hyväksyä, koska siinä papit jatkoivat piispan palveluksessa ja siten heitä voitiin yhä pitää suoranaisesti piispaan sidoksissa olevina. Uuden lakikirjan tietoisesti löyhäksi rakennetun rikosoikeusosion uudistaminen ja syventäminen tapahtui hidasta rataa.

Mutta siihen liittyi periaatteellinen ongelma käsityksessä rikosoikeudesta. ”Konsiliaarisena” pidettiin vain niin sanottua ”garantismia” [Garantismus]. Se tarkoittaa, että ennen kaikkea piti taata syytetyn oikeudet, aina siihen saakka, että käytännöllisesti katsoen tuomio oli suljettu pois. Vastapainona syytettyjen teologien usein riittämättömälle puolustautumismahdollisuudelle heidän oikeutensa puolustautumiseen ulotettiin nyt garantismin merkityksessä niin laajalle, että tuomiot tuskin enää olivat mahdollisia.

Sallittakoon minulle tässä kohtaa pieni ekskurssi. Pedofiliarikosten laajuuden suhteen mieleen ovat painuneet Jeesuksen sanat: ”Jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänet heitettäisiin mereen myllynkivi kaulassa” (Mark. 9:42). Tämä lause ei alkuperäisessä merkityksessä puhu lasten seksuaalisesta viettelemisestä. Sana ”vähäiset” kuvaa Jeesuksen kielenkäytössä yksinkertaisia uskovia, jotka itseään älykkäinä pitävien intellektuaalinen ylpeys voi saattaa lankeemukseen. Jeesus suojelee siis tässä uskon aarretta uhaten painokkaasti rangaistuksella niitä, jotka vahingoittavat sitä. Lauseen moderni käyttö ei sinänsä ole väärä, mutta se ei saa peittää alkuperäistä merkitystä. Siinä käy selväksi, kaikenlaista garantismia vastaan, että tärkeitä ja takaamisen arvoisia eivät ole vain syytetyn oikeudet. Yhtä lailla tärkeitä ovat suuret hyvyydet kuten usko. Tasapainoisen kirkkolain, joka vastaa Jeesuksen sanoman kokonaisuutta, ei siis pidä olla vain garantistisesti syytetyn puolella, jonka kunnioittaminen on oikeushyvä. Sen on suojeltava myös uskoa, joka sekin on tärkeä oikeushyvä. Oikein rakennettuun kirkkolakiin täytyy siis sisältyä kaksinkertainen takuu – syytetyn oikeuksien suojelu ja pelissä olevan hyvän suojelu. Jos nykyään toteaa tämän sinänsä selvän käsityksen, yleensä kysymyksessä uskon oikeushyvän suojelemisesta asia kaikuu kuuroille korville. Uskolla ei näytä yleisessä oikeustietoisuudessa enää olevan suojeltavan hyvän statusta. Tämä on vakava tilanne, jota kirkon paimenten on harkittava ja otettava se vakavasti.

Lyhyisiin muistiinpanoihin pappiskoulutuksen tilanteesta kriisin julkisen puhkeamisen aikoihin haluan liittää par viittausta kirkkolain kehitykseen tässä kysymyksessä. Sinänsä pappien tekemien rikosten käsittelystä on vastuussa papiston kongregaatio. Mutta koska tuolloin siellä hallitsi tilannetta garantismi, olin yhtä mieltä paavi Johannes Paavali II:n kanssa siitä, että oli sopivaa siirtää kompetenssi näiden rikosten käsittelyssä Uskonopin kongregaatiolle ja otsikon ”Delicta maiora contra fidem” alle. Tämän siirron myötä oli mahdollista myös ankarin rangaistus eli pappissäädystä erottaminen, jota muiden lakisäännösten alaisena ei olisi ollut mahdollista määrätä. Se ei ollut temppu, jotta ankarin rangaistus voitiin antaa, vaan seuraa uskon tärkeydestä kirkolle. Itse asiassa on tärkeää nähdä, että tuollaisissa pappien rikoksissa lopulta vahingoitetaan uskoa: vain siellä, missä usko ei enää määritä ihmisten toimintaa, tuollaiset rikkomukset ovat mahdollisia. Rangaistuksen vakavuus tosin edellyttää selviä todisteita rikoksesta – tämä garantismin sisältö pysyy voimassa. Toisin sanoen: jotta ankarin rangaistus voidaan laillisesti määrätä, todellinen rikosoikeusprosessi on välttämätön. Siinä kuitenkin niin hiippakunnat kuin Pyhä istuinkin olivat ylityöllistettyjä. Muotoilimme siis rikosprosessin vähimmäismuodon ja jätimme avoimeksi mahdollisuuden, että Pyhä istuin itse ottaa prosessin vastuulleen, jos hiippakunta tai metropolialue ei kykene siihen. Joka tapauksessa Uskonopin kongregaation on arvioitava prosessi syytetyn oikeuksien takaamiseksi. Mutta lopulta loimme Feria IV:ssa (kongregaation jäsenten kokoontumisessa) vetoomusinstanssin, jotta prosessissa on myös valitusmahdollisuus. Koska tämä kaikki oikeastaan ylitti Uskonopin kongregaation resurssit ja siten on syntynyt ajallisia viivästyksiä, jotka kyseessä olevan asian takia täytyi estää, paavi Franciscus on ryhtynyt lisäuudistuksiin.

III

1- Mitä meidän on tehtävä? Pitääkö meidän luoda toinen kirkko, jotta asiat voidaan korjata? Tuo kokeilu on jo tehty ja jo epäonnistunut. Vain kuuliaisuus ja rakkaus Herraamme Jeesusta Kristusta kohtaan voi osoittaa oikean tien. Yrittäkäämme siis ensiksi uudelleen ja sisältä käsin ymmärtää, mitä Herra on tahtonut ja tahtoo meiltä.

Sanoisin ensinnäkin, että jos haluamme lyhyesti tiivistää Raamatussa esitetyn uskon sisällön, voimme sanoa: Herra on aloittanut kanssamme rakkaustarinan ja haluaa liittää siihen koko luomakunnan. Vastavoima pahaa vastaan, joka uhkaa meitä ja koko maailmaa, voi lopulta olla vain se, että myönnymme tähän rakkauteen. Se on todellinen vastavoima pahalle. Pahan valta syntyy, kun kieltäydymme rakastamasta Jumalaa. Lunastettu on se, joka uskoo itsensä Jumalan rakkauden varaan. Lunastamattomuutemme johtuu kyvyttömyydestä rakastaa Jumalaa. Se, että oppii rakastamaan Jumalaa, on siis ihmisten lunastuksen tie.

Yrittäkäämme selittää hiukan tarkemmin tätä Jumalan ilmoituksen olennaista sisältöä. Silloin voimme sanoa, että ensimmäinen perustava lahja, jonka usko meille tarjoaa, on varmuus siitä, että Jumala on olemassa. Maailma ilman Jumalaa voi olla vain maailma ilman merkitystä. Sillä mistä tulee kaikki, mitä on? Joka tapauksessa sillä ei ole henkistä perustaa. Se on vain jotenkin olemassa eikä sillä silloin ole mitään päämäärää eikä mitään merkitystä. Silloin ei ole hyvän tai pahan mittapuita. Silloin voi lyödä itsensä läpi vain se, mikä on muita vahvempi. Valta on silloin ainoa periaate. Totuus ei merkitse mitään, sitä ei oikeastaan ole. Vain jos asioilla on henkinen perusta, jos ne ovat tahdottuja ja ajateltuja – vain kun on olemassa Luoja, Jumala, joka on hyvä ja tahtoo hyvää – voi ihmisten elämälläkin olla merkitys.

Se, että on olemassa Jumala Luojana ja kaikkien asioiden mittapuuna, on alkuperäinen tarve. Mutta Jumala, joka ylipäänsä ei ilmaisisi itseään, ei antaisi tuntea itseään, pysyisi oletuksena eikä siis voisi määrittää elämämme muotoa. Jotta Jumala todella myös on tietoisen luomisen Jumala, meidän on odotettava, että hän jossakin muodossa ilmaisee itsensä. Hän on tehnyt sen monin tavoin, ratkaisevasti kuitenkin kutsussa Abrahamille; se antoi ihmisille Jumalaa etsiessä suunnan, joka johtaa kaikkien odotusten tuolle puolen: Jumala itse tulee luoduksi, puhuu ihmisenä meidän ihmisten kanssa.

Niin lopulta lauseesta ”Jumala on” tulee todella ilosanoma juuri siksi, että hän on enemmän kuin tieto, koska hän luo rakkautta ja on rakkaus. Tämän tuominen jälleen ihmisten tietoisuuteen on ensimmäinen ja perustava tehtävä, jonka Herra on meille antanut.

Yhteiskunta, josta Jumala on poissa – yhteiskunta, joka ei tunne häntä ja suhtautuu häneen niin kuin hän ei olisi olemassa ‒ on yhteiskunta, joka kadottaa mittapuunsa. Aikanamme keksittiin iskulause Jumalan kuolemasta. Meille vakuutettiin, että kun Jumala kuolee yhteiskunnassa, se vapautuu. Todellisuudessa Jumalan kuolema yhteiskunnassa merkitsee myös vapauden loppua, koska kuolee merkitys, joka antaa suunnan. Ja koska katoaa mittapuu, joka osoittaa meille suunnan opettamalla meitä erottamaan hyvän ja pahan. Länsimainen yhteiskunta on yhteiskunta, jossa Jumala on poissa julkisesta elämästä eikä hänellä ole sille enää mitään sanottavaa. Ja siksi se on yhteiskunta, jossa inhimillisen mittapuu yhä enemmän katoaa. Yksittäisissä kohdissa sitten yhtäkkiä havaitaan, että jokin, joka on pahaa ja tuhoaa ihmisiä, on tullut itsestäänselvyydeksi. Niin on pedofilian suhteen. Vielä hiljattain aivan sallituksi teorisoituna se on levinnyt yhä laajemmalle. Ja nyt tunnistamme järkyttyneinä, että lapsillemme ja nuorillemme tapahtuu asioita, jotka uhkaavat tuhota heidät. Sen, että se saattoi levitä myös kirkkoon ja pappien keskuuteen, täytyy järkyttää meitä erityisessä määrin.

Miten pedofilia saattoi saavuttaa sellaiset mittasuhteet? Pohjimmiltaan syynä on Jumalan poissaolo. Myös me kristityt ja papit olemme mieluummin puhumatta Jumalasta, koska tuo puhe ei näytä olevan käytännöllistä. Toisen maailmansodan järkytyksen jälkeen olimme Saksassa laatineet perustuslakimme mittapuuna nimenomaan vastuu Jumalan edessä. Puoli vuosisataa myöhemmin vastuuta Jumalan edessä ei ollut enää mahdollista omaksua ohjaavaksi periaatteeksi Euroopan perustuslakiin. Jumala nähdään pienen ryhmän puolueasiana eikä voi olla enää mittapuuna yhteiskunnalle kokonaisuudessaan. Tässä päätöksessä heijastuu lännen tilanne, jossa Jumalasta on tullut vähemmistön yksityisasia.

Ensimmäinen tehtävä, jonka on seurattava aikamme moraalisista järkytyksistä, on se, että me itse alamme jälleen elää Jumalasta käsin ja Jumalaan suuntautuen. Meidän on ennen kaikkea itse jälleen opittava tunnustamaan Jumala elämämme perustaksi eikä sivuuttaa häntä jonkinlaisena tyhjänä fraasina. En koskaan unohda varoitusta, jonka suuri teologi Hans Urs von Balthasar kerran kirjoitti minulle yhdessä korttikirjeistään: ”Kolmiyhteistä Jumalaa, Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä ei pidä edellyttää, vaan pitää esillä [nicht voraussetzen, sondern vorsetzen]!”

Itse asiassa teologiassakin Jumala usein edellytetään itsestäänselvyytenä, mutta konkreettisesti ei toimita hänestä käsin. Jumala-teema näyttää niin epätodelliselta, niin kauas etääntyneeltä niistä asioista, jotka vievät aikamme. Ja kuitenkin kaikki muuttuu, kun Jumalaa ei edellytä, vaan pitää esillä. Ei jätä häntä jollakin tavalla taustalle, vaan tunnistaa hänet ajatustemme, sanojemme ja tekojemme keskukseksi.

2- Jumala tuli ihmiseksi meidän vuoksemme. Ihmisolento on hänelle niin rakas, että Jumala yhdistyi ihmiseen ja niin aivan käytännöllisesti tuli inhimilliseen historiaan. Hän puhuu kanssamme, hän elää kanssamme, hän kärsii kanssamme ja otti vuoksemme kantaakseen kuoleman. Siitähän me puhumme teologiassa perusteellisesti oppinein sanoin ja ajatuksin. Mutta juuri siten syntyy vaara, että teemme itsestämme uskon herroja sen sijaan, että antaisimme uskon uudistaa ja hallita meitä.

Pohtikaamme tätä keskeisessä kohdassa, pyhän eukaristian vietossa. Se, kuinka suhtaudumme eukaristiaan, voi herättää vain huolta. Vatikaanin II kirkolliskokouksessa oli oikeutetusti kyse siitä, että tämä Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolon sakramentti, hänen persoonansa, kärsimyksensä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa läsnäolon sakramentti tuotaisiin jälleen kristillisen elämän ja kirkon olemassaolon keskukseen. Osin niin on todella tapahtunutkin, ja haluamme sydämestämme kiittää siitä Herraa.

Mutta laajalti hallitsee toinen asenne: ei hallitse uusi kunnioitus Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen salaisuuden edessä, vaan sellainen tapa suhtautua siihen, joka tuhoaa salaisuuden suuruuden. Vähenevä osallistuminen sunnuntaiseen eukaristianviettoon osoittaa, kuinka vähän me nykyajan kristityt enää pystymme arvostamaan sen lahjan suuruutta, joka on hänen todellinen läsnäolonsa. Eukaristia halvennetaan seremonialliseksi eleeksi, jos pidetään itsestäänselvyytenä, että kohteliaisuus vaatii tarjoamaan sen perhejuhlissa tai tilaisuuksissa, kuten häissä ja hautajaisissa, kaikille, jotka sukulaisuussyistä on kutsuttu. Itsestäänselvyys, jolla monin paikoin läsnäolijat yksinkertaisesti vain vastaanottavat myös pyhän sakramentin, osoittaa, että kommuuniossa nähdään vain seremoniallinen ele. Kun siis pohdimme, mitä on tehtävä, käy selväksi, että emme tarvitse toista, itse suunnittelemaamme kirkkoa. Välttämätöntä on pikemminkin, että uudistamme uskomme sakramentissa meille lahjoitettuun Jeesuksen Kristuksen todellisuuteen.

Keskusteluissa pedofilian uhrien kanssa tämä välttämättömyys on tullut tietoisuuteeni yhä pakottavammin. Nuori nainen, joka oli alttaripalveluksessa messupalvelijana, kertoi minulle, että kappalainen, hänen esimiehensä messupalvelijana, aloitti hänen seksuaalisen hyväksikäyttönsä aina sanoilla: ”Tämä on minun ruumiini, joka sinun edestäsi annetaan.” On ilmeistä, että tämä nainen ei voi enää kuunnella konsekraatiosanoja tuntematta järkyttävästi itsessään hyväksikäyttönsä koko tuskaa. Meidän on anottava Herralta anteeksiantoa ja ennen kaikkea huudettava häntä avuksi ja pyydettävä, että hän opettaisi meitä kaikkia uudelleen ymmärtämään hänen kärsimisensä ja uhrinsa suuruuden. Ja meidän on tehtävä kaikkemme suojellaksemme pyhän eukaristian lahjaa väärinkäytöksiltä.

3- Ja lopulta on kirkon salaisuus. Unohtumattomana pysyy lause, jolla lähes 100 vuotta sitten Romano Guardini ilmaisi iloisen toivon, jota hän ja monet muut tuolloin kokivat: ”Painoarvoltaan ennekuulumaton tapahtuma on alkanut; kirkko herää sieluissa.” Sillä hän halusi sanoa, että kirkkoa ei enää koettu ja nähty kuten aiemmin pelkkänä meidät kohtaavana ulkonaisena koneistona, jonkinlaisena virastona, vaan sen alettiin tuntea olevan läsnä sydämissä – ei vain jonakin ulkoisena, vaan sisäisesti meitä koskettavana. Noin puoli vuosisataa myöhemmin tunsin tätä prosessia uudelleen pohtiessani ja sen suhteen, mitä oli tapahtunut, kiusausta kääntää lauseen päinvastaiseksi: ”Kirkko kuolee sieluissa.” Itse asiassa kirkkoa tarkastellaan nykyään laajalti vain jonkinlaisena poliittisena koneistona. Siitä puhutaan käytännöllisesti katsoen lähes yksinomaan poliittisin kategorioin, ja tämä pätee jopa piispoihinkin, jotka pitkälti muotoilevat käsityksensä huomisen kirkosta yksinomaan poliittisesti. Kriisi, jonka monet hyväksikäyttötapaukset pappien taholta aiheuttivat, ajaa näkemään kirkon jonakin epäonnistuneena, joka meidän olisi nyt perusteellisesti otettava omiin käsiimme ja muovattava uudelleen. Mutta meidän itse tekemämme kirkko ei voi olla toivo.

Jeesus itse vertasi kirkkoa nuottaan, jossa on hyviä ja huonoja kaloja, jotka lopulta Jumalan itsensä täytyy erottaa. Sen rinnalla on vertaus kirkosta peltona, jossa kasvaa hyvää viljaa, jonka Jumala itse on kylvänyt, mutta myös rikkaviljaa, jonka ”vihamies” salaa on kylvänyt. Todellakin rikkavilja on Jumalan pellossa, kirkossa, ylenmäärin näkyvissä, ja myös nuotan huonot kalat osoittavat vahvuutensa. Mutta kuitenkin pelto pysyy Jumalan peltona ja nuotta Jumalan nuottana. Ja kaikkina aikoina ei ole vain rikkaviljaa ja huonoja kaloja, vaan myös Jumalan kylvö ja hyviä kaloja. Molempien julistaminen yhtä painokkaasti ei ole väärää apologetiikkaa, vaan välttämätön palvelus totuudelle.

Tässä yhteydessä on välttämätöntä viitata tärkeään tekstiin Johanneksen Ilmestyksestä. Paholaista kuvataan siinä syyttäjäksi, joka syyttää veljiämme Jumalan edessä päivin ja öin (Ilm. 12:10). Ilmestyskirja tarttuu siinä ajatukseen, joka on Jobin kirjan kehyskertomuksen keskipisteessä (Job 1 ja 2:10; 42:7-16). Siellä kerrotaan, että Paholainen yritti Jumalan edessä vähätellä Jobin vanhurskautta vain ulkonaiseksi. Siinä oli kyse juuri siitä, mitä Ilmestyskirja sanoo: Paholainen haluaa osoittaa, että vanhurskaita ihmisiä ei ole; että kaikki ihmisten vanhurskaus on vain ulkoista esitystä. Lähemmin ravisteltuna näennäinen vanhurskaus putoaa nopeasti pois. Kertomus alkaa Jumalan ja Paholaisen välisellä väittelyllä, jossa Jumala oli viitannut Jobiin todella vanhurskaana. Häntä koetellaan nyt esimerkkinä siitä, kuka on oikeassa. Ota pois hänen omaisuutensa ja näet, että hänen hurskaudestaan ei jää mitään jäljelle, argumentoi Paholainen. Jumala sallii hänelle tämän yrityksen, josta Job selviytyy positiivisesti. Paholainen yllyttää edelleen ja sanoo: ”pelasti sentään oman nahkansa! Mutta ojennapa kätesi ja koske hänen lihaansa ja luihinsa. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja!” (Job 2:4-5). Niin Jumala sallii Paholaiselle toisen kierroksen. Hän saa koskea Jobin nahkaankin. Häntä kielletään vain tappamasta Jobia. Kristityille on selvää, että Job, joka seisoo Jumalan edessä esimerkkinä koko ihmiskunnasta, on Jeesus Kristus. Ilmestyskirjassa ihmisen draama esitetään meille koko laajuudessaan. Luojaa, Jumalaa vastaan on Paholainen, joka panettelee koko ihmiskuntaa ja koko luomakuntaa. Hän ei sano vain Jumalalle, vaan ennen kaikkea ihmisille: katsokaa, mitä tämä Jumala on tehnyt. Väitetysti hyvä luomakunta. Todellisuudessa se on kokonaisuudessaan täynnä kurjuutta ja inhottavuutta. Luomakunnan panetteleminen on todellisuudessa Jumalan panettelemista. Se haluaa todistaa, että Jumala itse ei ole hyvä, ja houkutella meidät pois hänestä.

Sen ajankohtaisuus, mitä Ilmestyskirja tässä meille sanoo, on ilmeistä. Nykyään syytöksessä Jumalaa vastaan on ennen kaikkea kyse siitä, että hänen kirkkoaan kokonaisuudessaan parjataan ja siten taivutellaan meidät pois siitä. Ajatus meidän itsemme paremmaksi tekemästä kirkosta on todellisuudessa Paholaisen ehdotus, jolla hän haluaa houkutella meidät pois elävästä Jumalasta valheellisen logiikan kautta, johon lankeamme liian helposti. Ei, kirkko ei nykyäänkään koostu vain huonoista kaloista ja rikkaviljasta. Jumalan kirkko on olemassa nykyäänkin, ja juuri nykyäänkin se on väline, jonka kautta Jumala pelastaa meidät. On hyvin tärkeää asettaa Paholaisen valheita ja puolitotuuksia vastaan koko totuus: kyllä, kirkossa on syntiä ja pahaa. Mutta nykyäänkin on pyhä kirkko, joka on tuhoutumaton. Nykyäänkin on paljon nöyrästi uskovia, kärsiviä ja rakastavia ihmisiä, joissa todellinen Jumala, rakastava Jumala näyttää meille itsensä. Jumalalla on nykyäänkin todistajansa (”martyres”) maailmassa. Meidän on vain oltava tarkkaavaisia nähdäksemme ja kuullaksemme heidät.

Sana marttyyri on otettu prosessioikeudesta. Prosessissa Paholaista vastaan Jeesus Kristus on ensimmäinen ja varsinainen Jumalan todistaja, ensimmäinen marttyyri, jolla siitä saakka on ollut lukemattomia seuraajia. Nykyajan kirkko on enemmän kuin koskaan marttyyrien kirkko ja siten elävän Jumalan todistaja. Katsoen ja kuunnellen valppain sydämin voimme nykyään kaikkialla, erityisesti yksinkertaisten ihmisten keskuudessa, mutta toki myös kirkon korkeissa piireissä, löytää todistajia, jotka elämällään ja kärsimyksellään puolustavat Jumalaa. On sydämen vitkastelua, että emme halua havaita sitä. Julistuksemme suuriin ja olennaisiin tehtäviin kuuluu, sikäli kun pystymme, uskon elintilojen luominen ja ennen kaikkea niiden löytäminen ja tunnistaminen.

Asun talossa, pienessä ihmisten yhteisössä, jotka yhä uudelleen huomaavat tuollaisia elävän Jumalan todistajia arkipäivässä ja iloiten kertovat siitä minullekin. Elävän kirkon näkeminen ja löytäminen on ihmeellinen tehtävä, joka vahvistaa meitä itseämme ja antaa meidän yhä uudelleen iloita uskosta.

Pohdintojeni päätteeksi haluaisin kiittää paavi Franciscusta kaikesta siitä, mitä hän tekee näyttääkseen meille yhä uudelleen Jumalan valon, joka nykyäänkään ei ole sammunut. Kiitos, pyhä isä!

Benedictus XVI