Ensimmäisen ordinariaatin alkuhetket

Englannissa opiskelevan Anders Hambergin raportti anglikaanipiispojen vihkimyksistä ja ensimmäisen personaaliordinariaatin perustamisesta.

Minulla oli mahdollisuus osallistua niiden kolmen entisen anglikaanipiispan vihkimiseen katolisiksi diakoneiksi ja papeiksi, jotka muodostavat ytimen siitä uudesta ordinariaatista, jonka perustamisen paavi Benedictus XVI on tehnyt mahdolliseksi. Näin paavi vastaa niiden anglikaanien pyyntöön, jotka haluavat liittyä katoliseen kirkkoon.

Jo aiemminkin on tapahtunut aivan kuin aaltoina anglikaanien kääntymisiä katolisuuteen, 1800-luvulla Newmanin aikoina, ja nyt viimeksi kun anglikaanit hyväksyivät naispappeuden 1992. Näissä yhteyksissä kääntyjät otettiin kirkkoon yksityisinä ihmisinä, kun taas uusi ordinaatti tekee mahdolliseksi kokonaisten ryhmien vastaanottamisen kirkkoon ja sen, että he voivat jatkaa seurakuntina ja säilyttää omia traditioitaan.

Mitä tämä mahdollisuus anglikaanisen perinnön säilyttämiseen tarkasti ottaen merkitsee, on vielä hieman epäselvää. Monet tähän ensimmäiseen kääntyjien ryhmään kuuluvat ovat jo tottuneet käyttämään jumalanpalveluksissaan Roomalaista messukirjaa ja muita katolisia liturgisia kirjoja. Millaisiksi ordinariaatin rakenteet ja hengellinen elämä muodostuvat, on vasta kehittymässä. Monella tavalla näiden tammikuun 15. päivänä katolisiksi papeiksi vihittyjen entisten anglikaanipiispojen tilanne on kokeilua.

Huolimatta anglikaanien osoittamasta suuresta kiinnostuksesta ja innosta erityisesti sosiaalisessa mediassa, enemmistö ordinariaatin mahdollisista uusista jäsenistä Englannissa odottaa ja seuraa sitä, miten ensimmäinen pioneerien ryhmä otetaan vastaan katoliseen kirkkoon ja millaiseksi sen elämä muodostuu, ennen kuin he tekevät lopullisen päätöksensä liittyäkö vai ei.

Diakoniksi vihkiminen

Diakoniksi vihkiminen tammikuun 13. päivänä oli pienimuotoinen tilaisuus Westminsterin arkkihiippakunnan pappisseminaarissa Allen Hall’issa, jossa myös jotkut suomalaiset ja norjalaiset pappiskandidaatit ovat opiskelleet. Messu alkoi perinteisellä Newmanin virrellä “Firmly I believe and truly”, kun vihittäviä seurasi seminaarin kappeliin vielä suurempi joukko konselebrantteja, kuin mihin me sakaristonhoitajat olimme varautuneet. Seminaarin kuoro johti tutun Missa de Angelis -messun laulamista. Tavallisuudesta poiketen saarnaa ei pitänytkään piispa Allan Hopes, hänkin entinen anglikaani, vaan isä Tony Philpott, joka kuvasi diakonaatin merkitystä esimerkeillä Apostolien teoista ja kirkon historiasta.

Yksi koskettavista hetkistä seurasi heti kätten päällepanemisen jälkeen, kun uudet diakonit puettiin stolaan ja dalmatikaan. Pukijoiden joukossa oli ainakin yksi entinen anglikaani, joka nyt sai pukea dalmatikan sille entiselle piispalle, joka monia vuosia aikaisemmin oli vihkinyt hänet anglikaanisen kirkon diakoniksi. Juuri ennen messun päättymistä pyydettiin uusien diakonien rouvat ottamaan vastaan erityinen siunaus, kuten tavallisesti tapahtuu pysyvien diakonien vihkimyksen yhteydessä. Messun jälkeen oli buffet-tilaisuus puheineen ja onnitteluineen. Sen lopuksi seminaristit lauloivat “Ad multos annos” uusille diakoneille. Verrattuna siihen, mitä oli tulossa, tämä tilaisuus oli pieni ja lämmin yhdessäolon hetki.

Papiksi vihkiminen

Aamupäivällä tammikuun 15. päivänä tehtiin kirkkohistoriaa. Westminsterin katedraalissa, joka ei todellakaan ole mikään pieni kirkko, oli vain muutama seisomapaikka vapaana, kun alkukulkue lähti liikkeelle. Yli sata metriä pitkä kulkue messupalvelijoita, seminaristeja, pappeja, apotteja ja piispoja saapui kirkkoon, heidän jälkeensä papiksivihittavät sekä arkkipiispa Vincent Nichols. Ennen messua arkkipiispa esitti uskonopin kongregaation prefektin, kardinaali Levadan tervehdyksen ja luki dekreetin, jolla “Walsinghamin Neitsyt Marian personaaliordinariaatti” perustetaan ja annetaan autuaan John Henry Newmanin suojelukseen.

Erityisellä bullalla nimitettiin isä Keith Newton ordinariaatin johtajaksi. Hän on aiemmin toiminut anglikaanisen kirkon tehtävissä Lontoossa ja jonkin aikaa Malawissa sekä Richboroughin apulaispiispana. Sitten kutsuttiin uudet diakonit esiin ja luettiin pyhän isän antama erityinen lupa vihkiä heidät papeiksi, minkä jälkeen messu jatkui tavalliseen tapaan.

Saarnassaan arkkipiispa Nichols tunnusti näiden papiksi vihittävien anglikaanisessa kirkossa tekemän työn merkityksen ja kiinnitti huomiota niihin vaikeisiin valintoihin, jotka he olivat joutuneet tekemään. Tämän hän otti lähtökohdakseen näyttääkseen Newmanin tien totuuteen, ja kuinka hänen mielestään on paavin tehtävä pyytää uskollisuutta totuudelle eikä vain omalle itselle. Samalla hän viittasi Newmanin ja nyt vihittävien tekemiin uhrauksiin ja osoitti, miten me voimme yhdistää oman uhrimme ja kärsimyksemme messun uhriin, joka rakentaa kirkkoa päivästä päivään. Lopuksi piispa uskoi ordinariaatin kasvun Walsinghamin Neitsyt Marian haltuun.

Vihkimisen kulku

Vihkimisseremoniaan liittyi se epätavallinen seikka, että juuri vihittyjen uusien pappien rouvat kantoivat esiin stolat ja messukasukat, joihin avustavat papit pukivat nämä vastavihityt. Kätten päällepanemisen tavoin hyvin liikuttava hetki oli myös rauhantervehdys, jolloin kaikki läsnäolevat katoliset papit menivät antamaan tervehdyksen juuri vihityille. Monet konselebrantit itse olivat entisiä anglikaaneja, osa heistä myös entisiä anglikaanipappeja, jotka olivat saaneet vihkimyksensä näiltä nyt vihityiltä katolisilta papeilta, kun nämä vielä olivat anglikaanipiispoja.

Kommuunion yhteydessä katedraalin kuoro – yksi maailman parhaista – lauloi Edward Elgarin sävellyksen “Ave Verum Corpus”. Newmanin varjo lepäsi jälleen messun yllä, kun se loppui hänen virteensä “Praise to the Holiest in the Height”. Kun laulu vaikeni urkujen loppusoitto hukkui suosionosoituksiin ja yleiseen riemuun, kun loppukulkue arvokkaasti palasi sakaristoon. Siellä papit ja muut liturgiaan osallistuneeet menivät jonoina vastavihittyjen pappien eteen ja polvistuen suutelivat heidän käsiään ja vastaanottivat heidän ensimmäisen siunauksensa.

Kaikuja maailmalta

Uusi ordinariaatti on saanut paljon huomiota ja myös maallinen media on seurannut tapahtumia eri näkökulmista. Viimeksi tammikuun 24. päivänä kertoi The Daily Telegraph, joka on yksi suurimmista päivälehdistä, että vielä eräs ryhmä, johon kuuluu 300 maallikkoa ja seitsemän pappia kuudesta eri anglikaanisesta seurakunnasta, on ilmoittanut aloittaneensa ordinariaattiin liittymisen prosessin. Kuinka suuri vaikutus ordinariaatilla on koko maailmanlaajuiseen anglikaaniseen yhteisöön ja miten ordinariaatti kasvaa, jää nähtäväksi. On jo kuulunut ääniä halukkaista yhteisöistä USA:ssa ja suunnitelmia perustaa vastaava ordinariaatti Australiaan ennen helluntaita. Miten Englannin ordinariaatti kehittyy ja selviytyy ensimmäisten kuukausien aikana, voi olla ratkaisevaa sen ja vastaavien ordinariaattien synnylle ja kasvulle eri puolilla maailmaa.

Anders Hamberg

Walsinghamin Neitsyt Maria

Englannin personaaliordinariaatti omistettiin Walsinghamin Neitsyt Marialle. Tämä Neitsyt Marian titteli on lähtöisin uskomuksesta, että Maria ilmestyi hurskaalle saksilaiselle aatelisnaiselle Richeldis de Faverches’lle Walsingham-nimisessä kylässä Norfolkissa vuonna 1061. Lady Richeldis rakennutti paikalle pyhän talon, josta vähitellen tuli pyhäkkö ja suosittu pyhiinvaelluspaikka.

Richeldisin jälkeen talo jäi hänen poikansa Geoffreyn vastuulle. Tämä puolestaan jätti ohjeet prioraatin perustamiseksi Walsinghamiin. Prioraatti siirtyi augustinolaiskuoriherrojen hoitoon 1100-luvun puolivälissä.

1538 kuningas Henrik VIII:n sotilaat tappoivat ainakin kaksi prioraatin munkkia ja tuhosivat pyhäkön. Vasta 1897 paavi Leo XIII onnistui avaamaan paikalle uudistetun katolisen pyhäkön.

KATT/Wikipedia