Fides 02/2010: Miksi pappien vuosi?
Meidän kirkossamme on parhaillaan menossa erityinen pappien vuosi. Se alkoi viime vuoden Jeesuksen pyhän sydämen juhlasta ja päättyy tänä vuonna samaan juhlaan. Pappien vuoden suojelija on köyhä pappi Jean Marie Vianney, joka syntyi 1700-luvun lopulla Ranskan vallankumouksen aikaan. Hän sai ensimmäisen kommuunionsa salassa, heinäladossa, hankaluuksien välttämiseksi niiden taholta, jotka pyrkivät hävittämään kristinuskon maastaan väkivallalla, uusien aatteiden: vapauden, tasa-arvon ja veljeyden nimissä.
Jean Marie ei ollut erityisen lahjakas. Lyonin piispa vihki hänet papiksi enemmän hänen henkilökohtaisen hurskautensa kuin oppineisuutensa vuoksi. Hänestä tuli Arsin, pikku maalaiskylän paimen. Häntä ei otettu iloisesti vastaan. Köyhät talonpojat olivat vieraantuneet uskosta ja tuskin muistivat Jumalan ilosanoman elämänohjeita. Nuori pappi kärsi heidän uskon puutteestaan tavattomasti. Useamman kerran hän tunsi kiusausta jättää laumansa oman onnensa nojaan ja halusi pyytää piispaltaan siirtoa muualle. Mutta hänen uskonsa voitti yhä uudestaan tämän kiusauksen.
Parinkymmenen vuoden aikana kylästä tuli esikuvallisen elävä seurakunta, joka välitti orvoista ja lasten kasvatuksesta, avioliitot eheytyivät ja kirkkorakennus korjattiin. Kirkosta tuli taas seurakuntalaisten yhteinen rukouspaikka, ja pyhän eukaristian vietto oli viikon huippukohta kaikille isoille ja pienille kyläläisille.
Papista tuli luotettu rippi-isä, esimerkki ja elämänohjaaja monille. Jopa Ranskan muista lääneistä ja ulkopuoleltakin ihmisjoukot tulivat Arsin kirkkoherran luokse pyytämään hengellistä ohjausta ja parannuksen sakramenttia.
Miksi tämä maalaispappi veti luokseen niin paljon ihmisiä? Miksi tällaisesta kirkkoherrasta tuli pappien vuoden suojelija ja nykypappien esikuva?
Uskonsa tähden.
Viime vuosikymmenien aikana kirkon pappiskuva on hämärtynyt monista syistä. Koin tämän voimakkaasti eräässä hengellisessä kokouksessa, jossa sekä pappi että lääkäri pitivät mielenkiintoisen puheen. Ihmettelin vain sitä, miksi lääkäri puhui laajasti uskonasioista ja pappi mielen ja ruumiin terveyttä koskevista tekijöistä.
Roolijako näytti menneen hiukan sekaisin. Meidän katolisessa kirkossamme Suomessa perinteellinen roolijako on vielä olemassa —nimenomaan meidän diasporatilamme tähden, jossa papit alusta asti ovat pyrkineet palvelemaan hajallaan asuvia seurakuntalaisia. Mutta hiippakuntamme kasvaessa olisi ehkä tärkeää ottaa enemmän huomioon uusien ihmistä koskevien tieteitten opetuksia pastoraalisen työn suunnittelussa, lasten, nuorten ja aikuisten uskonnollisessa opetus- ja kasvatustyössä sekä yleensä sielunhoidossa.
Ei ole häpeällistä tunnustaa sitä, että me papit tarvitsemme jatkokoulutusta ja hengellistä kasvamista, jotta me tulkitsisimme ajan merkkejä uskosta käsin ja toimemme vastaisivat ajan haasteisiin nopeasti muuttuvissa elämänoloissa. Täytyyhän jo tavallisen työtekijän oppia useamman kerran elinaikanaan ammattinsa uusia työmenetelmiä tai jopa vaihtaa ammatista toiseen.
Näin ollen pappisvuoden tavoite on nostaa pappien profiilia, henkilökuvaa ja toimenkuvaa kirkossa ja maailmassa niin, ettei seurakuntalaisilla olisi enää vääriä odotuksia papeista eikä papeilla kohtuuttomia vaatimuksia seurakuntalaisia kohtaan. On erotettava tarkasti toistaan kaikkien kirkon jäsenten yleinen pappeus ja papiston sakramentaalinen pappeus. Pappi ei ole kutsumuksessaan vain sosiaalityöntekijä tai kirkkokansan terapeutti, eikä pelkästään autoritaarisesti seurakuntaa johtava paimen, vaan Jumala kansan palvelija. Aika on muuttunut ja sen mukaan myös johtajuuden toimintatavat. Pyhän Raamatun pappiskutsumus on palvella kirkon kansaa niin kuin kirkon varsinainen Herra, Jeesus Kristus: hänen kanssaan ja hänen valtuuttamanaan.
Pappeus on yksi seitsemästä sakramentista, jotka kattavat koko ihmiselämän. Pappi ravitsee ja vahvistaa Pyhän Hengen voimalla meidän yhteyttämme Kristukseen ja hänen kauttaan taivaalliseen Isäämme. Sakramenteissa aina korostetaan ensisijassa Jumalan armon työtä. Vasta toiseksi ihmisen osuutta, tämän armonlahjan vastaanottamista, joka tekee sakramentin hedelmälliseksi hyvissä töissä. Kun pappi toimii kutsumuksensa mukaan Kristuksen persoonassa, hän tekee näkyväksi Vapahtajan sovitus- ja ohjaustyön arvottomuudestaan huolimatta. Loppujen lopuksi Kristus itse toimii ja toteuttaa pelastuksen vihityn palvelijan kautta. Papin arvottomuus ei voi estää Kristusta toiminnasta (ks. Katolisen kirkon katekismus, 1584).
Vuosituhannen vaihtuessa Rooman kongregaatio, joka hoitaa kirkon yli kolmeasataatuhatta pappia, kirjoitti laajan asiakirjan ”Pappi kolmannella vuosituhannella”. Alaotsikkona oli pappi Sanan opettajana, sakramenttien palvelijana ja yhteisön johtajana.
Aikoinaan, neljännellä vuosisadalla, pyhä kirkonopettaja Augustinus pyysi hiippakuntalaisilta sekä ymmärtäväisyyttä että armahtavaisuutta itseänsä kohtaan sanoen: ”Teille olen piispa; teidän kanssanne olen kristitty.” Kun kunnioitamme pappeja heidän virkansa pyhyyden vuoksi, saamme heidän kauttaan armon uskonelämällemme. Kun muistamme heitä esirukouksessamme, autamme heitä uskollisesti täyttämään saamaansa koko elämän kutsumusta.
Frans Voss SCJ
