Fides 05/2010: Huipulla tuulee
Huipulla tuulee. — Tämä sananparsi on yhä ajankohtainen. Siihen sisältyy varoitus jokaiselle, jolla on vastuullinen asema tai virka valtiollisessa, yhteiskunnallisessa tai ylipäätään julkisessa elämässä. Tämä pätee myös kirkkoon nähden.
Ihmisen persoona, hänen asemansa tai hänen edustamansa instituution uskottavuus riippuu suuresti siitä, mikä on johtajuuden imago. Poliitikkojen uskottavuus laskee tavallisesti vaalien jälkeen. Ennen vaaleja kansa innostuu heidän lupauksistansa. Vaalien jälkeen, kun lupauksia ei toteuteta, äänestäjät ovat pettyneitä ja valittujen kannatus heikkenee. Tämä lienee se syy, minkä vuoksi ihmiset tulevat välinpitämättömiksi politiikkaa kohtaan.
Johtajuuden uskottavuus on tärkeä virike yhteishengen luomiseen työpaikalla, puolueen toiminnassa ja valtiossa. Julkinen anteeksipyyntö tehdyistä virheistä ja laiminlyönneistä voi palauttaa menetetyn uskottavuuden. Mutta vain sillä edellytyksellä, että tulevaisuudessa tehdään parannusta ja annetaan konkreettisia merkkejä suunnan oikaisemisesta.
Viime aikoina meidän katolisen kirkkomme uskottavuus on kärsinyt julkisuudessa. Esille on tullut kirkon palvelijoiden harjoittamaa alaikäisten lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. Monet rikokset ovat tapahtuneet jo 50, 40 tai 30 vuotta sitten. Mikä tietenkään ei vähennä tehtyjen syntien ja niiden rikosten fyysisten, psyykkisten ja hengellisten seurauksien merkitystä uhrien elämässä ja kirkon uskottavuudessa, eikä ekumeenisesti kanssakristittyjen piirissä, saati sitten meidän omassa kirkkokunnassamme.
On selvää, ettei ihmisten hyväksikäyttö missään muodossa —ei lasten eikä aikuisten— ole koskaan voinut olla millään tavoin tavoitteena kirkossamme. Päinvastoin.
Kirkon historian eri aikakausina on aina ollut kirkon jäsenissä heikkoja kohtia, jotka ovat kaivanneet parannusta, ja kerran parannettujen jälkeen on tullut esille uusia, toisenlaisia ongelmia. Kun nämä on taas hoidettu, ilmaantuu jälleen uusia ja niin edelleen. Aina on korjattavaa, jotakin mikä mättää, pimeyttä, joka on kirkastettava.
Tämä on paavin ja muiden piispojen erityinen tehtävä. Tämä on myös merkki siitä, että kirkon uskottavuus perustuu varsinaisesti Jumalan armahtavuuteen. Loppujen lopuksi Jumala ei koskaan jätä kansaansa oman onnensa nojaan.
Chiara Lubich, Focolaren hengellisen liikkeen perustaja, ymmärsi tämän hyvin. Hän kirjoitti jäsenilleen seuraavan muistutuksen: ”Jumala sallii pimeyden hetket, levottomuuden ja katkeruuden hetket, jotta me oppisimme tuntemaan, keitä me olemme, ja jotta kerran tultuamme tietoisiksi kurjuudestamme ja olemattomuudestamme palaisimme takaisin Jumalan puoleen, luottaen kokonaan Häneen, ainoastaan Häneen.”
On aina kilvoiteltava tämän luottamuksen puolesta ja huolehdittava siitä, että elämme yhteydessä Jumalan kanssa. Silloin meistä ei tule tekopyhiä, jotka opetamme kaunista ja ylevää moraalia, mutta salassa emme välitä ylösnousseen Herramme opetuksista. Kun kirkko pyrkii vesittämättä julistamaan ja istuttamaan pelastuksen sanoman kaikkien kulttuurien ja kansojen sydämiin, tämä onnistuu vain silloin, kun me kirkon jäsenet olemme avoimia Jumalan Pyhän Hengen kehotuksille.
Paitsi kirkon johtajilla, on myös jokaisella meistä oma vastuu kirkon uskottavuudesta. Se joka noudattaa Jumalan tahtoa, kasvaa Jumalan tuntemisessa ja lähimmäistensä ainutlaatuisen ihmisarvon kunnioituksessa. Hän julistaa Jumalan uskottavuutta omalla elämällään ja tekee Jumalan rakkauden ja armahtavaisuuden läpinäkyviksi kanssaihmisilleen. Hän rakentaa kirkkoa, jakaa rauhaa ja elämäniloa ympäristössään. Kun taas se, joka ei noudata —joskus syystä tai toisesta ihminen ei pysty siihen— vähentää käytöksellään kirkon uskottavuutta ja samalla Jumalan uskottavuutta, Jumalan, joka on itse rakkaus ja rakastaa jokaista ihmistä äärettömästi.
On mielenkiintoinen tosiasia, että niin sanotun ylioppilaitten kulttuurivallankumouksen aikana 1960-luvulla yhteiskunta ja valtiot eri puolella maailmaa kiinnostuivat ajamaan ihmisoikeuksia, jotka oikeastaan ovat lähtöisin kristinuskosta. Valitettavasti kirkon ja valtion välinen yhteistyö ei ole vielä tuottanut kaikkialla niin hyviä hedelmiä kuin toivottiin —kahdestakin eri syystä. Toinen syy on maailmassa vallitseva sekularisointimieli, joka on taipuvainen pitämään kirkon ja uskonnon merkitystä pelkästään yksilön asiana. Toisaalta kristikansa, etenkin katolinen kirkko, suhtautuu varovaisesti sellaiseen kulttuuriin, jossa demokratiaa valtion harjoittaman tasapuolisuuden nimessä ei oteta kylliksi huomioon verrattuna kristinuskon mukaiseen arvomaailmaan ja kirkon jäsenten lukumäärään. Tämä luottamuspula voisi hyvinkin poistua päiväjärjestyksestä, jos keskusteltaisiin yhdessä avoimesti ja kunnioitettaisiin toistensa erilaisia tehtäviä yhteiskunnassa. Valtiovallan oma tehtävä ja velvollisuus on valvoa kansalaistensa hyvinvointia ja suojella väärinkäytöksiltä, myös niiden, jotka ovat kirkon palveluksessa.
Kirkon tehtävä on vaikuttaa hapatuksen tavoin maailman kasvojen uudistumiseen Jumalan rakkauden ja armahtavaisuuden hengessä. Herramme Jeesus on opettanut, että on annettava keisarille, mikä keisarille kuuluu, ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu (Matt. 22:21). Tämä asenne edistäisi epäilemättä rauhaa ja sopua kaikissa maissa ja parantaisi kristinuskon ja kirkon uskottavuutta maailmassa. Tästä syystä evankelista Luukas totesi kirjoittamissaan Apostolien teoissa, että Jerusalemin ensimmäiset kristityt olivat koko kansan suosiossa (Apt. 2:47). Kukaan ei pelännyt heitä, eikä heillä ollut mitään kätkettävää. He olivat Jumalan uskottavia palvelijoita.
isä Frans
