Fides 06/2010: Kristityt maailmassa

Diognetoksen kirjeessä kolmannelta vuosisadalta puolustetaan katolilaisten ja ylipäänsä kristittyjen elämäntyyliä miellyttävällä tavalla. Kirjoittaja sanoi uskovien elävän vilpitöntä elämää Jumalan ilosanoman hengessä.

Kristityt pyrkivät rakastamaan vilpittömästi Jumalaa yli kaiken noudattamalla sekä henkilökohtaisesti että yhteisesti hänen tahtoaan. He puolustavat elämän kulttuuria kunnioittamalla lähimmäisiään pienestä pitäen ihmisinä ja Jumalan kuvina niin kuin omaa itseään. Eläen yhteydessä Kristuksen kanssa he hoitavat evankeliumin hengessä avioliitoa ja perhe-elämäänsä, tekevät ahkerasti työtään ja palvelivat lojaalisti yhteiskuntaansa. He vain ihmettelevät, miksi heitä vainottiin, millä perusteella he olivat ansainneet sellaista kohtelua.

Toistan muutamia kirjeen ajatuksia. Me kristityt elämme maailmassa, mutta emme tämän maailman tavalla. Me tottelemme säädettyjä lakeja, mutta omalla tavallamme eläen ylitämme nämä lait, ts. me emme tyydy niiden minimaalisen noudattamiseen. Me rakastamme kaikkia ihmisiä. Kuitenkin meidät tuomitaan, vaikka meitä ei tunneta. Meitä pilkataan, mutta me siunaamme pilkkaajiamme.

Nykyisin niin sanotuissa sivistyneissä maissa meitä kristittyjä ei enää vainota niin röyhkeästi kuin alkukirkon aikana. Mutta yhä syntyy marttyyreitä. Ehkä nyt enemmän kirkon moraalin ja sosiaaliopin takia kuin evankeliumin ainutlaatuisen jumalakuvan tähden. Meitä kiusataan enemmän henkisesti ja painostetaan sosiaalisesti. Ilmaistaan kovasti paheksuen se, että emme mukaudu kaikkiin maailman trendeihin ja tapoihin. Tietämättömyys kristinuskosta, jopa meidän omissa riveissämme, on aiheuttanut paljon kärsimystä. Toisinajattelevat pitävät meidän eroavia mielipiteitämme ja elämäntapojamme omaa sielunrauhaansa uhkaavina. Kuitenkin haluamme vain olla uskolliset Jumalan sanalle. Tällöin emme halua kiusata tai tuomita ketään, pikemminkin tarjota maailmalle paremman vaihtoehdon elämiselle. Pyrkikööt he vain siihen mihin heidän omantuntonsa heitä kehottaa, mutta sallikoot meille vapauden elää niin kuin itse pidämme parhaana.

Mutta miksi meitä syytetään siitä, kun emme mukaudu heidän elämäntapoihinsa, ikään kuin me kaikki olisimme tekopyhiä tai niin vähäuskoisia, että meitä olisi säälittävä. Todella me emme ole niin kuin kaikki muut ihmiset tai täydellisiä, mutta kärsimme asiattomista yleistyksistä.

Ymmärrämme, että kristinusko on lahja, niin suuri lahja, että mekään emme edes aina käsitä kaikkia Jumalan rakkauden ja armahtavuuden ulottuvuuksia. Toivomme, että kasvaisimme joka päivä Kristuksen vapauttavan sanoman ymmärtämisessä. Me rukoilemme, että kaikki ihmiset niin kuin me itse, saisivat oppia tuntemaan ja kokemaan sen elämän rikkautta, joka kristinuskoon sisältyy.

Alkukirkon kristityt tiesivät hyvin, että palvelija ei ole Herraansa suurempi (Joh.13:16) ja että heidän kohtalonsa ei eroa paljon mestarinsa esimerkistä, jota he pyrkivät noudattamaan. Heitä rohkaisi suuresti Vapahtajan vuorisaarnan kehotus: Iloitkaa ja riemuitkaa, kun teitä minun tähteni herjataan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri (Matt. 5:11-12) Siksi meidän tulee heidän laillaan olla ihmettelemättä aikalaistemme epäuskoa ja olla välittämättä meitä loukkaavista huomautuksista ja väheksyvästä asenteesta. Nämä ovat ensisijassa suuria huutomerkkejä, jotka haastavat meitä elämään todeksi uskomme. He haluavat kokeilla meidän uskomme aitoutta. Sen tähden meidän kristittyjen vilpittömyyden mitta on kärsivällisyys ja myötäkärsimys toisiamme ja muita ihmisiä kohtaan.

Mukautuminen yleisiin mielipiteisiin on tietysti helpompaa kuin oleminen erilaisena eksoottisena outona olentona. Mutta kun kuljemme rohkeasti Kristuksen meille viitoittamaa tietä, meillä on jotakin annettavaa nykyihmiselle, joka kaipaa pysyvää ja katoamatonta sisältöä elämäänsä.

Samasta syystä sama Diognetoksen kirje kehottaa meitä elämään rauhallisesti uskoamme todeksi, sillä sitä mitä sielu on ruumiissa, sitä me kristityt olemme maailmassa. Sielu rakastaa ruumista ja sen jäseninä, vaikka ruumis ei hyväksy sielua ja torjuu vielä ”verensiirron”. Kuitenkin, kun sielua kiusataan, se tulee vain vahvemmaksi. Samoin on meidän kristittyjen laita. Jumala on asettanut meidät Kristuksessa näin merkitsevään asemaan, eikä meidän ole lupaa luopua tästä vastuullisesta tehtävästä maailman pyhitykseksi.

Sielu antaa elämän ruumiille. Se pitää ruumiin ja kaikki sen jäsenet koossa.

Mikäli ihmiset eivät vielä ole integroituneet, se kutsuu heidät nöyrästi yhteyteen. Ihmiskunnan sieluna me kristityt olemme saaneet tehtävän antaa kaikkien ihmisten elämälle sen varsinaisen merkityksen ja päämäärän. Siksi Vatikaanin toinen kirkolliskokous on korostanut sitä, että uskovien yhteisönä kirkko on Kristuksessa mitä läheisimmän jumalayhteyden ja koko ihmiskunnan ykseyden merkki ja välikappale. Tämä merkitsee, että olemme ikään kuin hapate taikinassa. Ilman hapatetta taikina ei nouse eikä siitä tule koskaan maukasta leipää. Meidän on huolehdittava siitä, että meidän hapatteemme – Kristuksen maailmaan lähettämä Jumalan Pyhä Henki – on meissä aina tuore ja voimakas. Pyhä Henki on ikään kuin kirkon sielu.

isä Frans