Fides 10/2010: Yhtä perhettä
Katolista uskoa kuvataan monesti, ainakin täällä protestanttisessa Pohjolassa, yhteisölliseksi uskoksi. Kuvaus on osuva, mutta sitä ilmiötä ja todellisuutta, mistä se kertoo, ei saa eikä voi pitää itsestäänselvyytenä.
Ollakseen olemassa yhteisö tarvitsee ihmisiä, jotka siihen kuuluvat, mutta myös jonkun, joka nämä ihmiset siihen kutsuu. Yhteisöä kuvaa myös veljellinen rakkaus, solidaarisuus ja myötätunto sekä taito pyytää ja antaa anteeksi. Siihen kuuluu myös yhdessä tekemisen ja kokemisen riemu.
Hyvä yhteisö on kuin hyvä perhe. Niin kuin jokainen perhe on omanlaisensa, niin myös jokainen kirkollinen yhteisö – yhdistys, seurakunta, sääntökunta jne. – on oma kokonaisuutensa. Niin kuin perheen hyvinvointi riippuu kaikkien sen jäsenten hyvinvoinnista, niin riippuu kirkollisen yhteisönkin hyvinvointi siitä, miten hyvin sen jäsenet kokevat kuuluvansa siihen, miten hyvin he tuntevat olevansa todellinen, arvostettu ja rakastettu osa omaa yhteisöään.
Tämä asettaa meistä jokaiselle suuren vastuun, joka on samankaltainen, vaikkei aivan samanlainen, kuin jokaisen omaa perhettään kohtaan tuntema vastuu. On pidettävä huolta lähimmäisestä; ei vain kaukomailla vaan vieressämme tai edessämme saattaa olla joku, joka tarvitsee huolenpitoamme, välittämistämme, neuvojamme, tukeamme, olkapäätämme, tässä ja nyt. Ehkä hän on hiljaa, ehkä hän vetäytyy, ehkä hän ei osaa viestiä siitä, että apu olisi tervetullut.
Ja silti meidän on mentävä apuun. Silti meidän on uskallettava välittää toisille rakkauttamme, joka on vain kuin pieni varjoisa säde Jumalan rakkauden valosta. Meidän ei kuulu kääntää päätämme ja kävellä ohi sen paikan, missä apua kaivataan. Jos lapsi itkee, äiti ei kävele ohi. Jos perhettä kohtaa tragedia, kaikki perheenjäsenet jakavat sen seuraukset ja siihen liittyvän tuskan.
Olkaamme toisillemme laupiaita samarialaisia. Hypätkäämme keskelle vaikeuksia silloinkin, kun meitä ei sinne erikseen ole kutsuttu. Joku, lähimmäinen, voi tarvita apua, tukea tai lohtua. Jollekin juuri sinä voit olla pelastuksen väline.
Kristittyjä leimasi jo varhaisimpina aikoina keskinäisen jakamisen ja toisistaan huolehtimisen henki. Yhdessä, ja vain yhdessä, he saattoivat järjestää paikan Herran muiston vietolle ja yhteiselle rukoukselle. Jumalan rakkaudesta varmoina ja täynnä palavaa sielujen pelastuksen janoa he olivat huolissaan jokaisesta ja tekivät parhaansa lähimmäistensä hyväksi. Kärsimyksessäkin iloiten.
Onko meissä enää tuota Jumalan rakkaudesta voimansa saavaa palveluhenkeä, jonka ravitsemina me osaisimme unohtaa itsemme toisten hyväksi? Vai ovatko minun oikeuteni ja minun tarpeeni yhä vielä ensimmäisellä sijalla? Pelkäänpä, että aivan liian usein rakkauden voima on aivan liian heikko.
Niin kuin perheetkin kärsivät itsekkyydestä, niin kärsii siitä kirkollinenkin yhteisö. Olemme yhtä perhettä vain asettamalla Jumalan ensimmäiselle sijalle ajatuksissamme, sanoissamme ja teoissamme. Yrittäkäämme edes.
