Fides 2009/11: Ei riitä näyttää hyvältä ja rehelliseltä

[Tällä kerralla Fideksen pääkirjoituksessa lähinnä vain siteerattiin paavi Benedictuksen saarnaa Tsekin tasavallassa.]

Pyhä isämme Benedictus vieraili Tsekin tasavallassa syyskuun lopussa. Vierailun kohokohta oli pyhä messu Tsekin kansallispyhimyksen Venceslauksen muistoksi. Messussa pitämässää saarnassa paavi kutsui kaikkia etsimään joka hetki Jumalan tahtoa. Saarna puhukoon puolestaan:

… Tänä aamuna olemme tulleet alttarin ääreen kunnioittamaan pyhän marttyyri Venceslauksen muistoa, jonka reliikkejä minun oli mahdollista kunnioittaa ennen tätä messua hänelle omistetussa basilikassa. Hän vuodatti verensä teidän maassanne ja hänen kotkansa, jonka … te olette valinneet tämän vierailuni symboliksi, on myös Tshekin jalon kansakunnan tunnus. Tämä suuri pyhimys, jota te kutsutte mielellänne tshekkien ikuiseksi ruhtinaaksi, kutsuu meitä aina seuraamaan uskollisesti Kristusta, hän kutsuu meitä olemaan pyhiä. Hän on itse pyhyyden malli kaikille ihmisille, varsinkin yhteisöjen ja kansojen johtajille. Silti kysymme itseltämme: Onko pyhyys meidän aikanamme yhä tarpeellista? Vai pidetäänkö sitä epäkiinnostavana ja hyödyttömänä? Emmekö nykyään anna paljon enemmän arvoa menestykselle ja kunnialle? Mutta kauanko maallinen menestys kestää, mikä arvo sillä on?

Viime vuosisata, niin kuin teidän maanne todistaa, näki monien vaikutusvaltaisten hahmojen häviön. He näyttivät nousseen lähes saavuttamattomiin korkeuksiin. Yhtäkkiä he kuitenkin huomasivat, että heidän valtansa oli poissa. Näyttää siltä, että ne, jotka kielsivät ja yhä kieltävät Jumalan eivätkä sen seurauksena kunnioita ihmistä, elävät mukavaa elämää ja ovat aineellisesti menestyviä. Tarvitsee kuitenkin vain raapaista pintaa, kun jo huomataan, kuinka surullisia ja vailla täyttymystä nämä ihmiset ovat. Vain ne, jotka pitävät sydämessään pyhää jumalanpelkoa, voivat myös luottaa ihmiseen ja elää rakentaen oikeudenmukaisempaa ja veljellisempää maailmaa. Tänään tarvitaan uskottavia uskovia, jotka ovat valmiita levittämään yhteiskunnan kaikkiin osiin kristillisiä periaatteita ja tavoitteita, joiden innostamaa heidän toimintansa on. Juuri tätä on pyhyys, kaikkien kastettujen yhteinen kutsumus, joka motivoi ihmiset tekemään velvollisuutensa uskollisesti ja rohkeasti, ilman että he katsovat omia itsekkäitä tavoitteitaan vaan pyrkivät yhteiseen hyvään, etsimällä joka hetki Jumalan tahtoa.

Evankeliumissa kuulimme Jeesuksen puhuvan selvästi tästä aiheesta: ”Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?” (Matt. 16:26) Tällä tavalla me huomaamme, että ihmisen elämän todellista arvoa ei mitata pelkkien aineellisten hyvyyksien ja hetkellisten tavoitteiden avulla, koska aineelliset hyvyydet eivät tyydytä ihmisen sydämen syvää merkityksen ja onnellisuuden janoa. Siksi Jeesus ei epäile ehdottaa opetuslapsille ”kapeaa tietä” pyhyyteen: ”joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä” (16:25). Ja tänä aamuna hän päättäväisesti toistaa meille: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua ” (16:24). Epäilemättä tämä on kovaa puhetta, vaikeaa hyväksyä ja toteuttaa käytännössä, mutta pyhien todistus vakuuttaa meille, että se on mahdollista kaikille, jotka luottavat Kristukseen ja antavat itsensä hänelle. Heidän esimerkkinsä rohkaisee niitä, jotka kutsuvat itseään kristityiksi, olemaan uskottavia eli pitämään kiinni niistä periaatteista ja siitä uskosta, jonka he tunnustuvat. Ei riitä näyttää hyvältä ja rehelliseltä, sellainen on todella oltava. Ja hyvä ja rehellinen ihminen on se, joka ei pimitä Jumalan valoa omalla itsellään, joka ei tuo itseään esiin, vaan antaa Jumalan paistaa läpi.

Tämä on se, mitä voimme oppia pyhältä Venceslaukselta. Hän oli niin rohkea, että piti taivasten valtakuntaa tärkeämpänä kuin niitä houkutuksia, joita maallinen valta tarjosi. Hänen katseensa ei koskaan kääntynyt pois Jeesuksesta Kristuksesta, joka kärsi puolestamme ja jätti meille esikuvan, että seuraisimme hänen jälkiään, niin kuin pyhä Pietari kirjoittaa juuri kuulemassamme toisessa lukukappaleessa (1. Piet. 1:3-6; 2:21b-24). Kuuliaisena Herran opetuslapsena nuori ruhtinas Venceslaus pysyi uskollisena evankeliumin opetukselle, jonka hän oli saanut pyhältä isoäidiltään, marttyyri Ludmilalta. Seuratessaan tuota opetusta, jo ennen kuin hän sitoutui rakentamaan rauhaan perustuvia suhteita omassa maassaan ja naapurimaiden kanssa, hän pyrki levittämään kristinuskoa, kutsumaan pappeja ja rakentamaan kirkkoja. Ensimmäisestä muinaisslaavilaisesta legendasta voimme lukea, että hän ”palveli Jumalan palvelijoita ja kaunisti monia kirkkoja” ja että ”kaikille köyhille hän teki hyvää; hän vaatetti alastomia, ravitsi nälkäisiä ja otti vastaan muukalaisia evankeliumin sanan mukaisesti. Leskille hän ei sallinut kenenkään tekevän vääryyttä, ja hän rakasti kaikkia ihmisiä, köyhiä ja rikkaita”. Hän oppi Herralta olemaan ”anteeksiantava ja laupias ” (vuoropsalmi, Ps. 103), ja evankeliumin hengen elävöittämänä hän pystyi jopa antamaan anteeksi veljelleen, joka yritti tappaa hänet. Aivan oikein te siksi kutsutte häntä kansakuntanne ”perilliseksi” ja tunnetussa laulussa pyydätte häntä pitämään huolta, ettei se tuhoudu.

Venceslaus kuoli marttyyrinä Kristuksen tähden. On mielenkiintoista huomata, että hänet tappamalla hänen veljensä Boleslaus onnistui kyllä saamaan haltuunsa vallan Prahassa mutta että kruunu hänen seuraajiensa päässä ei kanna hänen nimeään vaan Venceslauksen, todistuksena siitä, että ”sen kuninkaan valtaistuin, joka tuomitsee köyhiä totuudessa, pysyy vankkana iäti” (vrt. tämän päivän lukupalvelus). Tätä tosiasiaa pidetään Jumalan ihmeellisenä väliintulona, hänen, joka ei hylkää uskoviaan: ”valloitetut viattomat voittivat julman valloittajan, aivan niin kuin Kristus voitti ristillä” (vrt. Pyhän Venceslauksen legenda), eikä marttyyrin veri huutanut vihaa eikä kostoa, vaan ennemminkin anteeksiantoa ja rauhaa. … (Paavi Benedictus XVI, saarna 28.9.2009)

Saamme olla Jumalalle hyvin kiitollisia paavin opetusvirasta ja esimerkistä!