Fides 2009/13: Pyhä Franciscus ja luonnonsuojelu

Kolmekymmentä vuotta sitten paavi Johannes Paavali II julisti Franciscus Assisilaisen, Jumalan pienen köyhän, il Poverellon, luonnonsuojelijoiden suojeluspyhimykseksi. Pyhimys itse ei varmasti ymmärtänyt luomistyön ylistyslaulunsa ajankohtaisuutta meidän ajallemme. Hän vain iloitsi luonnon kauneudesta ja kiitti Jumalaa sen nöyrästä alttiudesta ihmisen elämän rikastuttamiseksi ja hyödyksi. Nykyisin kysymyksessä ei ole enää pelkästään ihailu ja kiitos kaikkea hyvää kohtaan, jonka luonto tarjoaa meille, vaan se miten me ihmiset kannamme vastuuta luonnon aarrekammiosta, miten käytetään luonnonvaroja, varjellaanko niitä väärinkäytöltä ja säästetäänkö niitä tuleville sukupolville.

Pyhä Franciscus voi opettaa meille yhtä ja toista. Hän kunnioitti suuresti kaikkia luotuja, yhtä lukuunottamatta, kaloista ja muista eläimistä aivan maailman peruselementteihin kuten valoon, tuuleen, veteen ja maahan saakka. Hän piti kaikkia luotuja ystävinään, koska hän näki jokaisessa Luojan kuvan. Siksi hän ei pelännyt  luontoa. Oman myönteisen asenteensa tähden hän kerran kesytti suden, jota koko kylä pelkäsi. Hän puhui sen kanssa ja antoi sille ruokaa. Sillä tavalla hän opetti kyläläisiä huolehtimaan sudesta, jotta se ei ottaisi nälkäänsä heidän lapsiaan. Tästä opetuksesta viisastuneena kylä rauhoittui, ja siitä hetkestä lähtien lapset leikkivät iloisesti keskenään pihalla.

Aloite Franciscuksen luonnonsuojelun suojeluspyhimykseksi julistamiseen teki eräs kirkollinen instituutti, jonka tavoite on suunnitella Jumalan tahdon mukaista  ihmisystävällistä ympäristöä ja yleensä tutkia ekologisia kysymyksiä. Yli sata vuotta sitten ranskalainen tehtailija Leon Harmel kirjoitti lyhyen rukouksen, jossa hän katolisena yrittäjänä ilmaisi toivonsa, että hänen tehtaastaan tulisi Jumalalle otollinen uhrilahja sekä että se työ, mitä siellä tehdään, koituisi monien hyödyksi ja iloksi. Tämä rukous vaikuttanee nykyluonnonsuojelun kannalta kasvihuoneilmiön ja päästö-arvojen kauppaamisen aikana omituiselta. Mutta emme saa unohtaa, että Euroopan teollistumisen alkuvaiheissa tehtaan savuava piippu oli syy kiittää Jumalaa. Se merkitsi työnantajalle tuotantoa ja voittoa, työläisille työtä ja palkkaa perheen elatukseksi. Se oli vilpitön ja sopiva rukous, johon minun mielestäni Franciscus  hyvinkin voisi yhtyä ja jota mekin voisimme lukea, tietysti hiukan muutettuna, pyhän messun uhrilahjojen edeskannon hetkellä. Tehtailijan rukous kuului näin: ”Nouskoon tehtaan piippujen savu Jumalan ja ihmisten yhteistyön tuloksena niin kuin suitsutus taivaaseen Luojamme ylistykseksi.”

Nyt kun ilman saastumisesta on tullut meidän maapallomme suuri ongelma, savuavat piiput ovat pikkuhiljaa häviämässä, mutta uusi ilmaston häirikkö ynnä muuta on jo ilmestynyt: autojen pakoputket. On kaasutettava vähemmän, että ilmakehää ei saastutettaisi ja että ilmastonmuutos hidastuisi.

Raamatun luomiskertomuksesta luemme, että tehtyään kuusi päivää työtä Jumala oli sangen tyytyväinen työnsä laadusta, etenkin ensimmäisen ihmisparin luomisesta. Hän oli tehnyt heistä luomistyönsä kruunun. Silloin me ihmiset olemme saaneet kutsun  yhdessä Jumalan kanssa kantamaan vastuuta luomakunnan kehityksestä ja sen resurssien käytöstä. Sitten työviikon lopussa, seitsemäntenä päivänä Jumala sai rauhassa levätä. Hän nautti nähdessään, miten hyvin Aatami ja Eeva viihtyivät paratiisissa, ja iloitsi siitä, miten tunnollisesti he täyttivät saamansa tehtävät.  Valitettavasti synti tuli väliin kaikkine tunnettuine seurauksineen myös ihmisten suhtautumisessa luontoon. Se on paha häiriötekijä ihmisten suhteessa sekä Jumalaan että heidän lähimmäisiinsä ja ympäristöönsä. Samalla kun heidän itsetuntonsa on saanut pahan kolhun, he eivät enää ole kunnioittaneet luonnon itseisarvoa. He  menettävät oikean käsityksen luonnosta, sen tarkoituksesta ja hoitotarpeista sekä sen varojen rajallisuudesta.

Toisaalta me ihmiset nyt pelkäämme luonnonvoimien oikullisuutta ja väkevyyttä, toisaalta me itse muodostamme suuren uhan luonnon tasapainolle. Mutta Jumala ei lannistunut tähän kehitykseen. Hän lähetti oman Poikansa korjaamaan ihmisten väärän elämänasenteen. Kristukseen liittyneinä voimme jo nyt elää sovussa Jumalan kanssa ja hänessä kilvoitella toiveikkaasti oman ja koko luomakunnan pelastuksen puolesta. Luonto on apostoli Paavalin mukaan yhä synnytystuskissa yhdessä meidän kanssamme. Olemmehan toivossa pelastetut odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä (vrt. Room.8:19-23).

Tästä toivosta pyhä  Franciscus on iloinen esikuva. Sen tähden hänestä tuli myös luonnonsuojelupyhimys. Hän pyrki Herransa esimerkkiä noudattaen suhtautumaan koko luomakuntaan tasapuolisesti. Siksi hän piti paitsi kanssaihmisiään myös kaikkia muita luotuja veljinään ja sisarinaan, jotta kaikki sekä elottomat että elävät olennot  yhteen ääneen julistaisivat Jumalan hyvyyttä. Ehkä luonto kaipaa tällä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen meidän rakkauttamme ja huolenpitoamme, niin kuin lapsi muiden lastemme rinnalla. Siitä riippuu yhä enenevässä määrin ihmiskunnan elämänlaatu, jopa kansojen rauha ja koko maapallomme tulevaisuus.

isä Frans