Fides 2010/12: Kristillisen avioliiton solmiminen

Suomessa morsiamen äiti tekee usein aloitteen hääjärjestelyistä varaamalla kirkon. Hän soittaa pappilaan ja kysyy: ”Onko kirkko vapaa silloin ja silloin, jolloin nuori pari aikoo mennä naimisiin?” Pappi katselee seurakunnan almanakkaa, ja äiti on helpottunut, kun pappi näyttää vihreää valoa. Mutta ei-katolisen morsiamen äiti hämmästyy, kun pappi kysyy: ”Asuvatko lapset ulkomailla?” Äiti sanoo: ”Eivät. Miten niin?” Pappi vastaa: ”Olisi tärkeä, että morsiuspari itse tulisi käymään pappilassa, ja että pappina voisin keskustella heidän kanssaan paitsi vihkimisjuhlan järjestelyistä myös kirkollisen avioliiton merkityksestä ja sen edellytyksistä. Siksi meillä on silloin tällöin jopa avioliittoonvalmennuskurssi.”

Kun pari saapuu, on aluksi saatava kuntoon paperisota. On otettava ylös kaikki henkilötiedot, hankittava tuoreet kastetodistukset niistä seurakunnista, joissa kumpikin on liittynyt kirkkoon – Kristuksen ruumiiseen. Viranomaisilta on saatava myös avioliiton esteettömyystodistus. Sen jälkeen alkavat papin kanssa keskustelut niistä aiheista, jotka sisältyvät myös valmennuskurssin ohjelmaan.

Avioliitto on katolisessa kirkossa sakramentti. Se vaatii, että on selvitettävä sakramentin toimittamisen pätevyys ja muutamia kysymyksiä, joista ilmenee morsiusparin aikomus solmia kristillinen avioliitto: tahtovatko he olla yhdessä kuolemaan asti, pyrkivätkö he olemaan uskolliset toisilleen sekä ovatko he valmiit ottamaan vastaan heille syntyvät lapset, hoitamaan lapsensa ja kasvattamaan heidät Kristuksen ja hänen kirkkonsa opetuksen mukaan.

Keskustelun ydinkysymys ei ole vain ulkonaisia seikkoja tai vain kirkon käskyjä koskeva, vaan ydin on kristillisen uskon merkitys avio- ja perhe-elämälle. Pappi voi kysyä heiltä mm. kuinka he aikovat selviytyä kirkon opetuksesta siinä kohdin, että Kristuksen ja Raamatun mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, joka kestää kuolemaan saakka. Hän puhuu myös siitä, miksi katolinen kirkko uskaltaa pitää kiinni tästä käsityksestään aikana, jolloin hyvin helposti ongelmien syntyessä vaihdetaan partneria ja jolloin yleisessä mielipiteessä ei edes ole enää selvää, että avioliitto on miehen ja naisen välinen asia. Keskustelussa papin tehtävä ei ole tuomita niitä, joiden avioliitto on epäonnistunut. Hän haluaa vain kertoa kristillisen avioliiton päämääristä ja niiden tärkeydestä.

Keskusteltaessa näistä kysymyksistä pappi korostaa morsiusparin uskon merkitystä. Jotkut morsiusparit saattavat vuorostaan ihmetellä sitä, että kristillisessä avioliitossa ratkaiseva tekijä on puolisoiden usko. Avioliitto on uskon salaisuus, kirkon sakramentti, jossa Jumala itse on tahtonut tulla mukaan avioparin yhteiselämään pelastukseksi ja heidän rakkautensa pyhitykseksi niin, että he jakavat toistensa kanssa elämänsä ja myös uskonsa, ja Jumala itse on heidän rakkautensa lähde. Tällöin heidän keskinäinen kunnioituksensa ja kiintymyksensä vahvistuu ja heidän ja heidän perheensä rakkautta varjellaan kylmenemiseltä ja sisään lämpiämiseltä. Tätä uskon lahjaa ei aina heti ymmärretä. Nykyisin ajatellaan usein, että avioliitto ihmissuhteena on pelkästään psykologinen asia. Päinvastoin – ihmiskunnan pelastustaloudessa Jumalan rakkaus ylittää psykologian kaavat ja mahdollisuudet. Jumalallehan kaikki on mahdollista. (Luuk.18:27). Englanninkielinen sanontatapa ”families that pray together, stay together” (perheet, jotka rukoilevat yhdessä, pysyvät yhdessä) muistuttaa tästä todellisuudesta.

Sen jälkeen kun on puhuttu uskosta kristillisen avioliiton perustavanlaatuisena perustana, on pohdittava yhdessä myös avioelämän muita asioita: miten aviopuolisoiden suhde voi kasvaa, parantua ja uudistua elämän antamien haasteitten myötä? Tässä tietysti käsitellään myös psykologisia ja biologisia tekijöitä. Avioliitto ei todellakaan ole lasten asia, vaan täysikasvuisten, joilla on jalat maassa ja sydän oikeassa paikassa. Parille puhutaan niistä harhakuvista, joita heillä kenties on toisistaan syystä tai toisesta. Nämä heidän on kohdattava rohkeasti ja murskattava ajoissa, jotta ne eivät häiritsisi heidän yhdeksi kasvamistaan. Tällöin heidän avioelämänsä voi rikastua päivästä päivään. Heidän on opittava hyväksymään toistensa erilaisuutta miehenä ja naisena ja opittava tuntemaan siihen sisältyvää kumppanuutta ja avunantoa. Näin heillä on mahdollisuus osata täydentää toinen toistansa, jos he ovat tietoisia vahvuuksistaan ja heikkouksistaan eivätkä hermostu toisen epätäydellisyyksistä. Tällöin he voivat olla myös laupiaita toisiansa kohtaan ja antaa anteeksi toistensa virheet. He osaavat jopa ottaa toisiltaan vastaan hengellisiä lahjoja. Tärkeää on myös se, että he pystyvät suhtautumaan myönteisesti toistensa sukulaisiin ja ystäviin, kuten myös toistensa työhön ja harrastuksiin. Varsinkin elettäessä seka-avioliitossa on tärkeää, että puolisot kunnioittavat toistensa uskonnollista vakaumusta eivätkä estä toista noudattamasta oman uskontonsa hyviä tapoja.

Kristillisen avioliiton ihanne ilmenee parhaiten apostoli Paavalin kirjeestä efesolaisille (Ef. 5:19-33), jossa hän puhuu aviopuolisoiden välisestä suhteesta. Viime vuosina tekstiä vastaan on hyökätty paljon aviopuolisoiden samanarvoisuuden nimissä, ikään kuin kirkko ei olisi huomannut puolisoiden muuttunutta osaa nykymaailmassa. Mutta tämä ei ole apostoli Paavalin tarkoittama asia. Paavali pikemminkin opetti Kristuksen ja kirkon yhteyden salaisuuden avulla miehen ja vaimon välistä yhteyttä, heidän yhdeksi lihaksi tulemisensa salaisuutta. Avioliiton sakramentin kautta puolisot tulevat toisilleen ja perheelleen avioliittonsa jokaisena päivänä Jumalan armolahjan välittäjiksi — sekä myötä- että vastoinkäymisissä – siihen saakka, kunnes kuolema heidät erottaa, ja sen jälkeenkin he saavat tuonpuoleisessa elämässä, taivaassa, iloita toistensa läheisyydestä. Niinpä apostolin mukaan jokainen mies on kutsuttu rakastamaan vaimoansa niin kuin itseään ja vaimo samoin miestään, koska Jumala rakastaa ihmisiä.

isä Frans