Fides: Katolinen bussinkuljettaja
Viime aikoina eri puolella Eurooppaa julkisten kulkuvälineitten mainostekstit ovat herättäneet keskustelua Jumalan olemassaolosta. Ne, jotka joutuvat odottamaan bussia, saavat erikoisen mietiskelytehtävän. Heitä haastetaan ottamaan kantaa Jumalan puolesta tai häntä vastaan. Bussin ulkomainokset kutsuvat nyt uskovat tarkistamaan jumalasuhdettaan. Toisille mainokseen sisältyy pelkästään kehotus ottaa hetken yhteys Jumalaan ja kiittää häntä saadusta elämän turvasta.
Toiset pahentuvat näihin heidän vakaumustaan loukkaaviin lauseisiin.
Epäilevät tulevat vain entistä ahdistetummiksi. Toisia rohkaistaan jatkamaan elämäänsä omin neuvoin tai – mikä on sitäkin pahempaa – vahvistetaan pintapuolisissa elämäntavoissa.
Tässä mainostempussa on myös hyvä puoli, mikäli siitä syntyy julkinen keskustelu Jumalasta. Se on todistuksena siitä, että Jumalan olemassaolo ei enää ole pelkästään yksityisasia. Ajattelen, että joku on huolissaan minusta, mikä on hieno asia. Mutta miksi hän haluaa tehdä kyseenalaiseksi sen, mikä juuri minulle ja monille muille minun kanssani on meidän elämänilomme ja turvamme perusta? Vai onko sen tarkoitus pelkästään tarjota sopiva vaihtoehto niille kymmenelle prosentille suomalaisista, joita ei ole rekisteröity Jumalaan uskoviksi. Toisaalta kenenkään sosiaalityöntekijän päähän ei edes juolahtaisi tuollainen tapa lähestyä asiakkaitaan. Päinvastoin hän lähtee aina ihmisen omasta arvomaailmasta, kunnioittaen tämän elämänvakaumusta!
Onneksi aikuisen ja kypsän kristityn elämänvakaumus ei perustu mittavaan ulkomainokseen vaan Jumalan kutsuun, jonka ihminen kuulee hiljentyessään sisimmässään. Tietysti emme saa aina olettaa, että niillä, jotka eivät usko Jumalaan niin kuin me, olisi paha tahto. Pikemminkin me kristityt uskomme, että Jumala on lähellä jokaista ihmistä, jolla on hyvä tahto ja joka pyrkii vilpittömästi elämään omasta vakaumuksestaan käsin. Missä rakkaus ja hyvyys on, siellä on Jumala! Tämä vakaumus on meidän toivomme perustana maailman pelastuksen suhteen ja se antaa tässä ajassa jokaiselle ihmiselle mahdollisuuden kasvaa yhä syvemmin elämän totuuden tuntemisessa, mihin epäilemättä kuuluu myös usko Jumalan olemassaoloon. Tämä pätee meihin kristittyihin niin kuin vannoutuneisiin jumalankieltäjiinkin.
Bussin mainos muistuttaa minua eräästä bussinkuljettajasta syntymäkaupungissani Amsterdamissa. Hän oli minun opiskelutoverini isä. Hänen reittinsä meni kaupungin keskustan läpi. Aina kun hän ohitti bussillaan katolisen kirkon, hänellä oli tapana töräyttää autonsa torvea. Tätä hän ei tehnyt bussiyrityksen käskystä, ammattiliiton suosituksesta tai Brysselin direktiiviä noudattaen. Se tuli suoraan miehen omasta päästä ja sydämestä. Hän vain oli katolilainen, joka halusi torvensoitollaan tervehtiä Jumalaa ja ilmaista uskonsa Vapahtajan läsnäoloon kirkon alttarin sakramentissa.
Katolisissa maissa ihmiset ohittaessaan kirkkorakennusta mielellään menevät hetkeksi sisään hiljentymään. Joskus matkustajat kysyivät tuolta kuljettajalta, miksi hän soitti torveaan, vaikkei ollut mitään vaaraa tiellä. Silloin hän selitti tapaansa. Sen takia jotkut kunnioittivat häntä. Toiset pitivät miestä hiukan outona, mutta ei kukaan valittanut miehen torvensoitosta esimerkiksi kaupungin hallitukselle. Onhan oltava hiukan suvaitsevainen ja annettava toisille tilaa olla oma itsensä. Tämä ei maksa paljoa. Se vaatii vain huumorintajua. Tämä on oikeastaan osa hyvin toimivan yhteiskunnan rauhaisan yhdessäolon salaisuutta.
Niin kauan kuin tämä suvaitsevaisuuden asenne ilmaisee yksityisen ihmisen vapautta olla oma itsensä ja kunnioittaa toisten ajatuksia ja elintapoja, tämä voi synnyttää ihmisten kesken vuoropuhelun, joka on hedelmällistä ja rikastavaa.
Mutta jos suvaitsevaisuuden nimissä tehdään esimerkiksi toisten vakaumus naurunalaiseksi ja painostetaan ihmisarvonvastaisin keinoin kanssaihmisiä mukautumaan itselleen vieraaseen arvomaailmaan, silloin ei enää ole kysymyksessä ihmisten keskinäinen kunnioitus vaan henkinen väkivalta ja valtataistelu. Hyvin järjestetty yhteiskunta asettaa kansalaisten käyttäytymiselle rajoja, joita esimerkiksi lasten ja nuorten kasvatustyössä kipeästi kaivataan ja joiden puute aiheuttaa myös monille aikuisillekin kärsimystä ja muuta vahinkoa. Ellei aseteta rajoja, meillä on ainakin lohdutuksena psalmin sana, että ”Herran enkeli on asettunut vartioon. Hän suojaa niitä, jotka palvelevat Herraa. Onnellinen se, joka turvaa häneen” (Ps. 34:8-9).
isä Frans
