Fides: Suhteellisuuden tajua
Pääkirjoitus – Fides 05/2009
Pyhän viikon kynnyksellä traagiset kuvat L’Aquilan kaupungista ja sen laitamilta täyttivät tiedotusvälineet. Maanjäristys, ilmiö, joka italialaisittain ei ole kovinkaan epätavallinen, muutti kymmenien tuhansien ihmisten elämän kertaheitolla: ystävät katosivat tai kuolivat, kodit tuhoutuivat, rakkaimmatkin omat tavarat ja muistoesineet hautautuivat kasaan painuvien rakennusten alle. Eloon jääneiden tuskan saattoi hyvin aavistaa kuvista, joita julkaistiin: heidän itkevät silmänsä ja pölystä käheytyneet suunsa huusivat: ”Kaikki on mennyttä!”
Maanjäristyksen uhrit, niin elävät kuin kuolleetkin, ansaitsevat myötätuntomme ja rukouksemme. Parantuminen sen vaikutuksista ja muistoista vie pitkään, varmasti kauemmin kuin kaupunkien ja kylien rakentaminen uudelleen. Rakkaimpien poismeno on tuskainen kokemus, omaisuuden menettäminen tuo varmaankin järkyttävän tyhjyyden ja toivottomuuden tunteen. Aika pysähtyy, eikä kukaan oikein tiedä, mistä lähtisi liikkeelle. Mutta jostakin on pakko aloittaa.
Niin ymmärrettävä ja hyväksyttävä kuin tunne kaiken menettämisestä onkin, ei kaikki kuitenkaan ollut mennyttä. Ehkä on kuitenkin oltava kiitollinen siitä, että itse on hengissä, on voitava olla kiitollinen siitäkin, ettei maanjäristyksen uhreja ollut enempää kuin kolmesataa. Kiitollisuutta voi osoittaa myös siitä, että apu ja avustukset ovat hyvinvointivaltiossa käden ulottuvilla — niin ei suinkaan ole kaikkialla maailmassa.
Tietenkin tuhot Italiassa kohdistuvat myös kauniisiin, korvaamattoman arvokkaisiin kulttuurikohteisiin, esimerkiksi keskiaikaisiin kirkkoihin. Meille kristityille niiden muisto on arvokas ja merkitys tärkeä. Muistanemme vielä, miltä tuntui nähdä Assisin kirkkojen vauriot syksyllä 1997. Osa yhteistä perintöämme uhkasi tuhoutua, olkoonkin, että sillä kertaa se saatiin pelastettua.
Epätoivoisessakin tilanteessa meidän kannattaa yrittää katsoa pelkän pahan ja ikävän yli; nähdä se, kaikki se, mistä yhä saamme olla kiitollisia, todellisemmassa, pysyvämmässä merkityksessä. Eihän meidän lopullinen toivomme kuitenkaan ole tässä ajassa eikä sen mukavuuksissa, vaan siinä uutuudessa ja toivossa, josta Kristuksen ylösnousemus on meille varma ja kestävä merkki.
Marko Tervaportti
