Hyväksikäytöstä ja sen mahdollistaneesta “kulttuurista”

Lasten ja alaikäisten seksuaalinen hyväksikäyttö on jokaisessa yksittäisessä tapauksessa aina ja ehdottomasti väärin. Se on kammoksuttava rikos, jonka toistuminen on estettävä kaikin mahdollisin keinoin, jonka tekijä on tuomittava raskaasti ja jonka uhria on tuettava kaikin mahdollisin keinoin. Kun hyväksikäyttöön syyllistyy joku auktoriteettiasemassa oleva, varsinkin uskonnollisen yhdyskunnan viranhaltija, on rikos sitäkin vakavampi.

Katolisen kirkon piirissä on varsinkin Yhdysvalloissa tullut ilmi suuria määriä hyväksikäyttötapauksia, joista koottuja raportteja on hiljattain julkaistu (ks. esim. HS 16.8.2018). Uhreja on tuhansia ja syyllisiä satoja. Aikajänne ulottuu 1940-luvulta 2000-luvulle. Suurin osa tapauksista on jo käsitelty, mutta kaikesta huolimatta luvut hätkähdyttävät meitä kaikkia.

Hyväksikäyttöongelmaa on tutkittu katolisessa kirkossa kiihtyvään tahtiin kohta 20 vuoden ajan. Kirkossa on emerituspaavi Benedictuksen päätöksellä otettu käyttöön hyvin tiukat säädökset, joilla pyritään ensisijaisesti estämään uudet tapaukset. Samaan aikaan on uudistettu kirkon toimintaohjeet ja prosessit, vaadittu lisää läpinäkyvyyttä ja korostettu siviiliviranomaisten kanssa tehtävän yhteistyön merkitystä sekä kirkon vastuuta uhrien auttamisessa.

On tärkeää huomata, että kun syytös ilmenee, syytetty pitää heti ottaa pois tehtävistä lasten ja nuorten parissa. Jos syytökset vaikuttavat vähänkään luotettavilta, tapauksen kirkollinen käsittely siirtyy Vatikaanin uskonopin kongregaatiossa toimivaan erityiseen komissioon. Kirkollinen oikeuskäsittely ei korvaa eikä poista maallisen oikeuskäsittelyn tarvetta. Kirkollinen tuomio on raskaimmillaan pappisoikeuksien lopullinen kumoaminen. Maallinen tuomio on kunkin maan omien oikeuskäytäntöjen mukainen.

Olennaista on nähdä, että hyväksikäyttäjä toimii aina ja ehdottomasti vastoin kaikkea sitä, mitä katolinen kirkko pitää hyvänä ja pyhänä. Hänen toimintansa ei ole koskaan kirkon hyväksymää tai tukemaa. Tästä huolimatta hyväksikäyttöongelmaa on pahentanut ainakin joissakin hiippakunnissa ja maissa ilmenevä salailun ja piilottelun kulttuuri: Ajatuksena lienee, että esimies – sanomatta ja tekemättä mitään alaisiaan koskevien uskottavienkaan syytösten edessä – voisi jotenkin pelastaa “kirkon maineen” ja pääsisi ainakin itse helpommalla. Tällainen toimimattomuus on melkein yhtä karmeaa kuin hyväksikäyttö sinänsä! On turhauttavaa ja anteeksiantamatonta, että tällaista on voinut tapahtua.

Me katolilaiset tiedämme varsin hyvin ja kipeästi sen, että kirkko on joissakin maissa epäonnistunut tehtävässään olla todellisen hyvän lähde ja turvallinen inhimillisen ja hengellisen kasvun paikka lapsille ja nuorille. Olisi kuitenkin pinnallista ja väärin kuvitella, että se paha, mitä on tapahtunut, olisi varsinaisesti kirkon itsensä hyväksymää tai että kukaan tavallinen katolilainen sellaista sallisi. Ei todellakaan! Me olemme sen sijaan vilpittömästi pahoillamme siitä, että suuressa joukossamme on niitäkin, joiden toimia me kaikesta sydämestämme vastustamme.

Kirkolla on kieltämättä puhdistumisen paikka. Kunnioittaen kuitenkin kaikkien uhrien omia toiveita kirkon on luovuttava ongelmien piilottelusta ja sen on kaikella selkeydellä tehtävä kaikki voitavansa, jotta hyväksikäyttäjät ja salailuun syyllistyneet saavat asianmukaiset rangaistuksensa, jotta kirkon työhön lasten ja nuorten parissa voitaisiin jälleen luottaa ja jotta kirkko voisi taas keskittyä siihen, mitä varten se on olemassa: Jeesuksen Kristuksen ilosanoman julistamiseen, hänen asettamiensa armonvälineiden jakamiseen ja sielujen pelastamiseen.

Yksikin mätä omena pilaa tässä tapauksessa kaikkien niidenkin omenien – pappien, piispojen ja kokonaisten hiippakuntien – maineen, jotka tekevät kutsumustyötään avoimesti ja iloiten, totuutta vääristämättä ja rakkautta turmelematta. Mädistä omenoista on aika päästä lopullisesti eroon.

Marko Tervaportti
Viestintäjohtaja
Katolinen kirkko Suomessa