Hyväksikäyttötapausten tutkijan haastattelu

Tässä julkaistaan haastattelu, joka ilmestyi 13.3.2010 italialaisessa Avvenire-sanomalehdessä. Haastateltava on monsignore Charles J. Scicluna, joka toimii uskonopin kongregaatiossa niin sanottuna oikeudenmukaisuuden edistäjänä (promotor iustitiae). Haastattelu koskee kongregaation tutkimuksia ja lainkäyttöä “erityisen vakavien rikosten (delicta graviora)” osalta. Niihin kuuluvat papiston tekemät pedofiiliset rikokset.

Monsignore Scicluna on uskonopin kongregaation oikeudenmukaisuuden edistäjä. Käytännössä hän toimii syyttäjänä kongregaation oikeusistuimessa, jossa tutkitaan niin sanottuja erityisen vakavia rikoksia. Näitä ovat sellaiset rikokset, joita katolinen kirkko pitää kaikkein vakavimpina, esimerkiksi rikokset eukaristiaa ja ripin sakramentin pyhyyttä vastaan sekä rikokset kuudetta käskyä (“älä tee aviorikosta”) vastaan silloin, kun tekijä kuuluu papistoon ja toinen osapuoli alle 18-vuotias. Näiden rikosten tutkiminen kuuluu uskonopin kongregaation toimenkuvaan vuonna 2001 julkaistun motu proprion “Sacramentum sanctitatis tutela” perusteella. Niinpä juuri oikeudenmukaisuuden edistäjä käsittelee monien muiden asioiden lisäksi myös pedofiliasta syytettyjen pappien järkyttävät tapaukset, joista mediassakin puhutaan. Monsignore Scicluna on ystävällinen ja rauhallinen maltalainen, mutta hänet tunnetaan samalla tunnollisesta ja tarkasta toimintatavastaan.

Monsignore, teitä pidetään “kovana”, mutta toisaalta katolista kirkkoa syytetään monesti liiasta lempeydestä pedofiilipappeja kohtaan.

Voi olla, että menneisyydessä —ehkäpä myös huonosti kohdennetusta toiveesta suojella instituution hyvää nimeä— jotkut piispat suhtautuivat käytännössä tähän ilmiöön liian lievästi. Sanon “käytännössä”, koska periaatteessa tämänkaltaisen rikoksen tuomitseminen on ollut aina täysin selvä ja yksiselitteinen. Riittänee viimeisen vuosisadan osalta muistaa vuonna 1922 julkaistua ohjetta “Crimen sollicitationis”.

Eikö se ollut vuodelta 1962?

Ei, ohjeen ensimmäinen versio on paavi Pius XI:n ajalta. Sittemmin autuaan Johannes XXIII:n pyhä virasto julkaisi uuden painoksen kirkolliskokouksen isille. Silloin ohjetta painettiin vain 2000 kappaletta, mutta se ei ollut tarpeeksi, ja sen jakaminen viivästyi. Joka tapauksessa nämä olivat toimintanormeja, joita piti seurata silloin, kun rippitilaisuutta käytettiin väärin, tai muissa vakavissa seksuaalisuuteen liittyvissä rikoksissa kuten alaikäisten seksuaalisessa hyväksikäytössä.

Eivätkö nämä normit suositelleet salaamista?

Tekstin huono englanninkielinen käännös on saanut jotkut kuvittelemaan, että pyhä istuin vaati salaamista peittääkseen tosiasioita. Mutta näin ei ollut. Salaaminen asioita tutkittaessa tarjosi mahdollisuuden suojella kaikkien asianosaisten hyvää mainetta, ensisijaisesti uhrien mutta myös syytettyjen pappien, joilla on oikeus — niin kuin kaikilla ihmisillä— tulla kohdelluksi syyttömänä kunnes heidät todistetaan syyllisiksi. Kirkko ei pidä oikeudenmukaisuuden edistämisestä lööpeissä. Seksuaalisen hyväksikäytön normeja ei ole koskaan ymmärretty kieltona ilmoittaa rikoksia siviiliviranomaisille.

Kuitenkin tätä asiakirjaa on joskus käytetty tarkoituksena osoittaa, että nykyinen paavi —silloin kun hän oli entisen pyhän viraston prefekti— on objektiivisesti vastuussa pyhän istuimen politiikasta peitellä tosiasioita.

Onko näin?

Tuollainen syytös on väärä ja herjaava. Tässä yhteydessä haluaisin painottaa joitakin asioita. En usko, että vuosien 1975 ja 1985 välillä tuotiin kongregaatiomme tietoon ainoatakaan tapausta pappien pedofiliasta. Lisäksi vuoden 1983 kanonisen oikeuden lakikirjan julkaisun jälkeen oli jonkin aikaa epätietoisuutta siitä, mitkä erityisen vakavat rikokset oli varattu tämän viraston hoitoon. Vasta vuoden 2001 motu proprion myötä pedofiliarikokset tulivat yksinomaan meidän tehtäväksemme. Siitä lähtien kardinaali Ratzinger osoitti suurta viisautta ja päättäväisyyttä näissä tapauksissa. Hän osoitti samalla suurta rohkeutta kohdatessaan kaikkein vaikeimpia ja hankalimpia tapauksia, sellaisia, joissa henkilöt eivät itse hyväksy tehtyjä päätöksiä. Siksi nykyisen paavin syyttäminen peittelystä on sekä väärin että herjaavaa.

Mitä tapahtuu, kun pappia syytetään erityisen vakavasta rikoksesta?

Mikäli syytös on perusteltu, piispalla on velvollisuus tutkia syytöksen pitävyys ja sisältö. Ja jos tämän alustavan tutkimuksen tulos vastaa syytöstä, piispalla ei ole enää mitään valtaa toimia asiassa, vaan hänen täytyy siirtää tapaus kongregaatiollemme, jossa sitä käsittelee sen kurinpidollinen osasto.

Mistä tuo osasto koostuu?

Minun lisäkseni, joka olen yksi tämän viraston esimiehistä ja toimin myös muiden asioiden parissa, siihen kuuluu toimistopäällikkö, isä Pedro Miguel Funes Diaz, seitsemän pappia ja lakimies, jotka hoitavat näitä tapauksia. Kongregaation muut virkamiehet ovat myös tärkeänä apuna kunkin tapauksen kielestä ja erityispiirteistä riippuen.

Osastoa syytetään laiskuudesta ja hitaudesta — onko siihen syytä?

Tuo on epäoikeudenmukainen kommentti. Suuri määrä tapauksia tulvi pöydillemme vuosina 2003 ja 2004, monet tulivat Yhdysvalloista ja koskivat vanhoja tapahtumia. Viime vuosina, kiitos Jumalalle, ilmiö on suuresti vähentynyt, ja nyt tavoitteemme on pystyä käsittelemään tapaukset saman tien, kun ne tulevat meille.

Kuinka monta tapausta olette tähän mennessä käsitelleet?

Viimeisten yhdeksän vuoden aikana (2001-2010) olemme tutkineet syytöksiä noin 3000 hiippakunta- ja sääntökuntapappia vastaan. Syytökset ulottuvat viimeisten 50 vuoden ajalle.

Kyse on siis 3000 pedofiilipapista?

Ei ole oikein sanoa noin. Voimme sanoa, että noin 60 prosenttia tapauksista liittyy pääsääntöisesti seksuaaliseen kiinnostukseen samaa sukupuolta olevia nuoria kohtaan, 30 prosenttia liittyy heteroseksuaalisiin suhteisiin ja 10 prosenttia liittyy pedofiliaan sanan varsinaisessa merkityksessä, eli seksuaaliseen kiinnostukseen puberteetti-ikää nuorempia lapsia kohtaan. Niinpä varsinaisesta pedofiliasta syytettyjen pappien tapauksia on yhdeksän vuoden aikana ollut noin 300. Pyydän, ettette ymmärrä minua väärin: tapauksia on aivan liikaa, mutta on huomattava, ettei ilmiö sittenkään ole niin laajalle levinnyt kuin on annettu ymmärtää.

Syytettyjä on kolme tuhatta. Kuinka monta on tarkastettu ja tuomittu?

Tällä hetkellä voimme sanoa, että täysi oikeudenkäynti rangaistuksineen tai hallinnollisine päätöksineen, on tapahtunut noin 20 prosentin kohdalla. Yleensä näin on toimittu lähtöhiippakunnassa —tosin meidän valvonnassamme— ja vain hyvin harvoin täällä Roomassa. Teemme tämän myös nopeuttaaksemme käsittelyä. 60 prosentissa tapauksista ei oikeudenkäyntiä ole järjestetty, ennen kaikkea siksi, että syytetyt ovat olleet jo iäkkäitä, mutta heitä vastaan on silti tehty hallinnollisia ja kurinpidollisia päätöksiä, jollaisia ovat esimerkiksi kielto viettää messua uskovien läsnäollessa, kielto kuunnella rippejä tai velvollisuus viettää rukouksen täyttämää elämää eristyksissä. On tehtävä ehdottoman selväksi, että näissä tapauksissa, joista jotkut ovat olleet huomiotaherättäviä ja joista media on ollut kiinnostunut, mitään anteeksiantoa ei ole tapahtunut. On totta, ettei mitään muodollista (julkista) tuomiota ole annettu, mutta jokin tarkoitushan on sillä, että joku velvoitetaan elämään hiljaisuudessa ja rukouksessa…

Mistä koostuvat viimeiset 20 prosenttia?

Voimme sanoa vielä, että 10 prosentissa tapauksista, silloin kun on kyse erityisen vakavista asioista ja kun todistusaineistoa on riittävästi, pyhä isä on tehnyt raskaan päätöksen ja määrännyt pappisoikeuksien epäämisen. Tämä on hyvin vakava mutta välttämätön ratkaisu, joka tehdään hallinnollista tietä pitkin. Viimeisen 10 prosentin osalta syytetyt papit ovat itse pyytäneet vapautusta pappeuden velvollisuuksista. Nämä pyynnöt on hyväksytty nopeasti. Näissä tapauksissa on monesti ollut kysymys papeista, joiden hallusta on löytynyt pedofiilistä pornogragista aineistoa, mistä syystä myös siviiliviranomaiset ovat tuominneet heidät.

Mistä nämä 3000 tapausta ovat peräisin?

Suurelta osin Yhdysvalloista, josta vuosina 2003-2004 tuli peräti noin 80 prosenttia kaikista tapauksista. Vuonna 2009 Yhdysvaltojen osuus on pudonnut noin 25 prosenttiin kaikista eri puolilta maailmaa ilmoitetuista 223 tapauksesta. Viime vuosina (2007-2009) tapausten vuosittainen keskiarvo on ollut noin 250. Monista maista on vain yksi tai kaksi tapausta. Niinpä maita, joista tapahtumia raportoidaan, on enemmän, mutta tapausten kokonaismäärä on joka tapauksessa selvästi vähenemässä. On pidettävä mielessä, että hiippakunta- ja sääntökuntapappeja on maailmassa noin 400 000. Ikävä kyllä tämä tilasto ei kovin usein välity siinä mielikuvassa, jonka saa sanomalehtien kansista.

Minkälainen on tilanne Italiassa?

Toistaiseksi ilmiö ei vaikuta kovin suurelta, tosin minua huolettaa jonkin verran tietty vaikenemisen kulttuuri, joka tässä maassa on yhä liian yleinen. Italian piispainkokous (CEI) tarjoaa erinomaista teknis-oikeudellista neuvonantoapua piispoille, jotka joutuvat käsittelemään tällaisia tapauksia. Olen myös tyytyväinen siitä, että olen voinut huomata Italian piispojen entistä paremmin tutkivan ne tapaukset, joita heidän käsiteltäväkseen tulee.

Sanoitte, että täysi oikeudenkäynti on toteutunut 20 prosentissa niistä 3000 tapauksesta, joita olette tutkineet viimeisten yhdeksän vuoden aikana. Päättyivätkö kaikki syytetyn tuomitsemiseen?

Monet aikaisemmat oikeudenkäynnit päättyivät syytetyn tuomitsemiseen. Mutta on ollut myös tapauksia, joissa pappi todettiin syyttömäksi tai joissa syytöksiä ei voitu pitää riittävänä todistuksena. Kuitenkin kaikissa tapauksissa on papin syyllisyyden tai syyttömyyden lisäksi tutkittu se, pystyykö pappi toimimaan julkisessa virassa.

Toistuvasti kirkon hierarkiaa on syytetty siitä, ettei se ole ilmoittanut siviiliviranomaisille pedofiliarikoksista, jotka ovat tulleet heidän tietoonsa. Mitä ajattelette tästä?

Joissakin englanninkielisissä maissa samoin kuin Ranskassa silloin kun piispat saavat tietoonsa pappiensa rippisalaisuuden ulkopuolella tekemiä rikoksia, heidän on ilmoitettava nämä tapaukset oikeuslaitokselle. Tämä on raskas velvollisuus; piispat joutuvat silloin toimimaan tavalla, joka muistuttaa sitä, että isä antaisi ilmi oman poikansa. Kaikesta huolimatta meidän ohjeemme on, että lakia tulee noudattaa.

Miten tehdään maissa, joissa tätä lakivelvoitetta ei ole?

Näissä tapauksissa emme pakota piispoja ilmiantamaan pappejaan, mutta kannustamme heitä olemaan yhteydessä uhreihin ja rohkaisemaan heitä tekemään ilmiannon papista, joka on käyttänyt heitä hyväksi. Lisäksi pyydämme piispoja antamaan kaiken hengellisen —eikä vain hengellisen— avun näille uhreille. Yhdessä hiljattain esiintyneessä tapauksessa, jossa pappi tuomittiin maallisessa oikeusistuimessa, tehtiin juuri niin. Tämä kongregaatio esitti kantajille, jotka toivoivat kanonista oikeudenkäyntiä, että he uhrien hyödyksi ja uusien rikosten ehkäisemiseksi ottaisivat yhteyttä siviiliviranomaisiin.

Viimeinen kysymys: Onko tällaisille erityisen vakaville rikoksille olemassa jonkinlaista rajoituspykälää?

Tässä otatte esille mielestäni hyvin herkän asian. Aikaisemmin, siis ennen vuotta 1889, kanoninen oikeus ei tuntenut minkäänlaisia rajoituspykäliä. Vakavimmille rikoksille määriteltiin vasta vuoden 2001 motu proprion yhteydessä kymmenen vuoden määräaika. Seksuaalisen hyväksikäytön tapauksessa määräaika alkaa siitä, kun alaikäinen uhri täyttää 18 vuotta.

Onko se tarpeeksi?

Käytäntö on osoittanut, että kymmenen vuoden määräaika ei ole riittävä tällaisissa tapauksissa. Parempi olisi erityisen vakavien rikosten osalta palata vanhempaan käytäntöön, jossa ei ollut rajoituksia. Marraskuun 7. päivänä vuonna 2002 kunnioitettava Jumalan palvelija Johannes Paavali II, seuraten monien yksittäisten piispojen järkevää toivetta, antoi tälle virastolle oikeuden poistaa tuo rajoituspykälä tapauskohtaisesti. Yleensä näin on sittemmin toimittu.

KATT/VIS/RV