Katolinen näkökulma Hävinneiden historiaan

Fides 07/2010, s. 14-15:

Kuten professori Magnus Nyman toteaa Hävinneiden historian sivulla 20: ”Mitään katolisesta näkökulmasta laadittua reformaation aikakauden ruotsinkielistä yleiskatsausta ei ole olemassa. Tavallisesti sanotaan jäähyväiset katolisuudelle joskus vuoden 1530 vaiheilla ja jätetään viestikapula sitten erilaisille protestanttisuuden edustajille.” Näin myös tapahtui.

Kustaa I Vaasa hallitsi ensin valtionhoitajana (1521) ja sitten valittuna kuninkaana vuodet 1523 – 1560. Kuninkaan sotavelkojen lyhentäminen aiheutti Ruotsi-Suomessa talouskriisin. Kustaa Vaasa tarvitsi rahaa valtansa lujittamiseksi ja maata. Sen aikaisen katsomuksen mukaan hallitsija ei voinut olla kuningas ellei omistanut maata. Molempiin löytyi kuin tilauksesta ratkaisu reformaatiosta, sillä Nymanin mukaan Kustaa Vaasa ei ollut erityisen uskovainen. Hän oli pragmaatikko. Valta, valtakunta ja kuninkuus olivat hänelle tärkeitä. Siten vuosiluvut 1527, 1529 ja 1536 tulevat taustoitetuksi. Tietysti reformaation käynnistämisessä ne ovat merkittäviä, kuten Hannu Purhonen kirjoituksessaan on tuonut esille. Hän tuo lisäksi mielenkiintoista lisävalaistusta kirkon yhteiskunnallisesta osallistumisesta. Purhonen jättää kuitenkin meille katolilaisille tärkeät asiat kertomatta.

Kirjassa on osin käsitelty vuoden 1593 Upsalan valtiopäivien päätöksiä katolisen kuningas Sigismundin aikana. Näillä valtiopäivillä Ruotsin ev.lut. kirkko hyväksyi ns. Augsburgin tunnustuksen vuodelta 1555. Hyväksyminen periytyi Suomen ev.lut. kirkolle 1809 valtioisännän vaihduttua, eikä se ole itsenäisyyden aikana muuttunut. Augsburgin tunnustus ja uskonrauha on kaivettava esille muista lähteistä, jotta voisi selvittää itselleen, mitä ne todella pitivät sisällään.

Kustaa II Aadolf (1611-1632) turvatakseen selustansa poissaolonsa ajaksi antoi katolilaisille kohtalokkaan asetuksen vuonna 1617. Ilmeisesti jo tällöin käytiin salaisia neuvotteluja Ranskan kanssa mahdollisen suursodan varalta Euroopassa. Kuningas lähtikin jo seuraavana vuonna Keski-Eurooppaan sotimaan katolisten sotajoukkoja vastaan tunnetuin seurauksin. Mainitulla asetuksella Ruotsin (mukaan lukien Suomen) katolilaisista tehtiin lainsuojattomia. Kuka tahansa sai tappaa kohtaamansa katolilaisen, joka ei ollut poistunut maasta kolmen kuukauden kuluttua asetuksen voimaantulosta. Nykyhistoria tuntee edellä mainitun asetuksen, mutta siitä ei puhuta. Hyvä niin, sillä teot kuuluvat aikaansa.

Kuningatar Kristiina nousi valtaistuimelle isänsä, Kustaa II Aadolfin jälkeen halliten vuodet 1632-1654. Kristiina-kuningattaren pako Roomaan ja kääntyminen katolisuuteen on kerrottu kirjassa. Tapaus lienee ollut aikoinaan skandaali ainakin Pohjoismaissa.

Toinen meitä katolilaisia hiertänyt asia tulee esille Hävinneiden historian luvussa Propagandan kieli.

En toista mitä kirjassa on sanottu. On todettava, ettei propagandan kieli päättynyt 1600-lukuun. Kun katolilaiset oli ”siivottu pois”, propagandan kieli jatkui tehokkaana ja yksipuolisena, koska vastavoimaa ei enää ollut. Missä vaiheessa ev.lut. kirkko luopui tämän alan aktiivisesta harjoittamisesta, ei ole tiedossani. Maallikot ovat kuitenkin säilyttäneet opetuksen hyvin mielessään. Nurjamielinen suhtautuminen on jatkunut pitkälle 1900-lukua. Propagandan kieli eli ja voi hyvin.

Kun Helsinkiin puuhattiin 1850-luvun puolivälissä katolisen seurakunnan perustamista*, kirjoitti Z. Topelius historiallista romaanisarjaa ”Välskärin kertomuksia”, sattumaa tai ei. Tämänhän teoksen jokainen suomalainen on nuoruudessaan lukenut. Kirjassa jatkuu propagandan kieli jesuiitta Hieronymuksen hahmossa, joka nykykielellä on ”pahis”, kuin muistutuksena aikalaisille katolilaisten ”vaarallisuudesta ja viekkaudesta”. Suuri yleisö on mieltänyt tämän historiallisena totuutena. Tähän on todettava, ettei historiassa absoluuttista totuutta olekaan. Historia täydentyy ja muuttuu koko ajan. Löytyy uusia lähteitä, uusia näkökulmia jne. Hävinneiden historia on osaltaan osoittanut tämän.

Edellä viittasin propagandan kielen eläneen pitkälle 1900-lukua. Omat kokemukseni liittyvät 1940-lukuun, osin 1960-lukuun. Ne olivat vastenmielisiä ja syvästi loukkaavia. Meistä katolilaisista oli tehty vihattuja. Vasta yleinen maallistuminen ja ekumenia on tuonut helpotusta. Toivottavasti Hävinneiden historiaa luetaan yhtä innokkaasti kuin Välskärin kertomuksia.

Niilo Henrik Hieronymus Mohell

* Perustettiin 1856, perustelujen mukaan venäläisen sotaväen tarpeisiin. Viipurissa oli katolinen seurakunta jo vuodesta 1799.


Magnus Nyman: Hävinneiden historia. KATT 2009. Sid. 309 sivua. 32 €