Kristuksen kärsimisen mietiskely — Crucifixus dolorosus

Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän. (Joh. 3:14-15)

Christus triumphans

1200-luvulle saakka ristiinnaulittu Kristus oli kuvataiteissa esitetty lähes yksinomaan Christus triumphansina, Kristus Kuninkaana, kuoleman voittajana — majesteettisena, rauhallisena hahmona, usein kuninkaan kruunu päässään, jopa ilman merkkiäkään kärsimyksestä. Kristus näytti riippumisen sijaan ikään kuin leijuvan ristillä kaikessa rauhassa. Vaikutelmaa vahvisti entisestään se, että näissä krusifikseissa oli neljä naulaa ja Kristuksen jalat olivat vierekkäin, usein tuen (ns. suppedaneumin) päällä, lävistettyinä kahdella naulalla.

1200-luvun puoliväliin tultaessa kolminaulaiset krusifiksit olivat jo tavallisimpia. Tällaisia krusifikseja, joita oli nähty jo 1100-luvulla reliefeissä, kuvitetuissa käsikirjoituksissa, lasimaalauksissa ja pienissä patsaissa, alettiin käyttää monumenteissa n. 1220-luvun jälkeen. Kolminaulaisen krusifiksin teologisesta taustasta on monia teorioita: Naulat symboloivat Pyhää Kolminaisuutta, hora tertiaa (kolmatta hetkeä) tai väkijoukon kolmea huutoa Pilatukselle: ”Ristiinnaulitse!” (Luuk. 22:17-25, Mark. 15:11-14). Koska näissä krusifikseissä Kristus-hahmon jalat olivat koukussa toistensa päällä, lävistettyinä vain yhdellä naulalla, tämä johti väistämättä myös erilaiseen asentoon. Tämä muutos sopi yhteen läpi Euroopan levinneen uuden tavan kanssa, jolla 1200-luvulla alettiin mietiskellä Kristuksen kärsimystä.

Uudenlainen hengellisyys oli saanut alkunsa mystikkojen näyistä sekä Anselm Canterburylaisen (1033-1109) ja Bernhard Clairvaux’laisen (1090-1153) opetuksista, joissa kehotettiin mystiseen yhteyteen ristin Kristuksen kanssa. Ristiretkien myötä ensimmäiset Kristuksen kärsimyksestä muistuttavat reliikit saapuivat länteen: käärinliina 1204 (käärinliinan uskottiin todistavan, että ristiinnaulitsemisessa oli käytetty vain kolmea naulaa), orjantappurakruunu, joka tuotiin ensin Venetsiaan 1238 ja Pariisiin 1239, pyhän ristin kappaleita jne.

Vuonna 1224 pyhä Franciscus Assisilainen sai stigmat Monte della Vernassa — ”rakkauden ihme, joka ällistytti Eurooppaa ja sai aikaan aivan uudenlaista vastakaikua”. (Emile Mâle, L’Art religieux de la fin du Moyen Age en France). Nämä olivat suuren epävarmuuden ja kärsimyksen vuosikymmeniä, eivät vain sotien, nälänhädän ja tautien vuoksi, vaan myös sen taistelun vuoksi, jota kirkko kävi albigenssien harhaoppia vastaan (albigenssit hyväksyivät vain Kristuksen jumalallisen luonnon ja väittivät, että hänen ihmisyytensä oli pelkkää illuusiota).

Christus patiens

Kaupungista kaupunkiin ja luostarista luostariin kulkeneiden fransiskaanien ja dominikaanien saarnat sen sijaan keskittyivät aina vain enemmän Kristuksen kärsimyksen inhimillisiin piirteisiin: he julistivat pelastusta mietiskelemällä Kristuksen ristillä kokemia ruumiillisia ja hengellisiä kärsimyksiä ja osallistumalla niihin. Italian keskiosissa etenkin dominikaanit rohkaisivat 1260-luvulla alkaneen itseään ruoskivien flagellanttien liikkeen leviämistä. Hedelmällisen inspiraation lähteen antoi myös Doctor Seraphicus, pyhä Bonaventura (1217-1274), fransiskaanien sääntökunnan yleisesimies 1257-1274, mystisillä kirjoituksillaan Pyhän Kolminaisuuden teologiasta sekä hartaudesta Kristuksen kärsimystä kohtaan.

Evankeliumien kuvauksia Kristuksen kärsimyksistä täydennettiin Vanhan testamentin ennustuksista löydetyillä yksityiskohdilla: Jesaja 1 ja 53, Psalmi 22, Jobin kirja jne. Näin kolminaulainen goottilainen krusifiksi alkoikin kuvata ristillä riippuvaa kärsivää Kristusta (Christus patiens), joka oli kruunattu orjantappuroilla.

Crucifixus dolorosus

1200-luvun lopulla kaikki nämä vaikutteet yhdistyivät ja niistä syntyi aivan uudenlainen krusifiksi – Crucifixus dolorosus, tuskainen goottilainen krusifiksi:

Kristus-hahmo, jonka jalat ovat koukussa, riippuu raskaasti ristillä ohuiden, venytettyjen käsivarsiensa varassa. Naulojen aiheuttamista kammottavista haavoista näkyvät käsien ja jalkojen jänteet. Kyljen haavasta vuotaa verta, joka virtaa lannevaatteelle. Kylkiluut kaartuvat jännittyneinä ja kehoa peittävät pienet veripisarat sekä ruoskimisesta aiheutuneet syvät haavat. Pää riippuu oikean olkapään puolella ja orjantappurakruunun alta vuotaa verta luisille kasvoille. Silmät ovat vain puolittain auki ja kasvot ovat kärsimyksestä syvillä juonteilla.

Tässä on Jesajan kuvaama kärsivä mies, Messias, joka otti kantaakseen maailman synnit ja antoi elämänsä lunastaakseen ihmiskunnan. Ei siis liene ihme, että katuvat ihmiset kerääntyivät yhä suurempina joukkoina näiden krusifiksien eteen rukoilemaan ja että vain joitain vuosia myöhemmin näitä tuskien krusifikseja saattoi löytää kirkoista pohjoisen Reininmaasta etelän Palermoon, lännen Perpignanista aina idän Jihlavaan saakka.

Vaikka keskiajalla kommunikaatiovaikeudet olivat valtavia, Eurooppa oli kuitenkin joillakin tavoin tätä päivää yhtenäisempi: munkkien ja pappien, kauppiaiden ja sotilaiden, käsityöläisten ja professorien sekä —erityisesti ensimmäisen pyhän vuoden (1300) jälkeen— pyhiinvaeltajien jatkuvan liikkumisen ansiosta. 1300-luvun puoliväliin mennessä Crucifixus dolorosus ‑krusifikseja tavattiin koko Euroopasta, vaikkakaan ei enää niin voimallisina ja liikuttavina kuin niistä ensimmäiset olivat olleet. Vuosisadan lopulle tultaessa tämä krusifiksityyppi oli tullut pehmeämmäksi ja menettänyt merkkinsä väkivaltaisesta kärsimisestä, viestittäen renessanssin rauhallisemmista, klassisista muodoista.

Esimerkkejä

Vielä jokin aika sitten oltiin siinä käsityksessä, että Crucifixus dolorosus ‑tyyppiset krusifiksit —huolimatta vahvoista vaikutteista Nicola ja Giovanni Pisanon 1200-luvun loppupuolen töistä— olisivat saaneet alkunsa Reininmaalta ja että Kölnin St. Maria im Kapitol ‑kirkon krusifiksi olisi kenties ollut kaikkien muiden esikuvana. Useiden tärkeimpien krusifiksien viimeaikainen restaurointi on kuitenkin johtanut uusiin tutkimuksiin sekä uskomukseen, jonka mukaan Crucifixus dolorosus ‑krusifiksityyppi olisi kehittynyt Italiassa. Nyt uskotaankin, että näistä vanhimmat säilyneet krusifiksit —kuten Palermon katedraalin Crocifisso Chiaramonte ja Perpignanin Dévôt Christ— ovat luultavasti saaneet muotonsa krusifiksista, joka ei ole säilynyt tähän päivään saakka.

Merkitys

Vuosisatojen ajan Crucifixus dolorosus ‑krusifiksit olivat syvän kunnioituksen ja hartauden kohteina. Niistä monien uskottiin saaneen aikaan ihmeitä. Niitä kannettiin kaduilla onnettomuuksien kohdattua. Osassa krusifikseistä oli aukko —sepulcrum— jossa säilytettiin reliikkejä. (Reliikkejä säilytettiin tällöin vielä muiden esineiden sisällä; myöhempinä vuosisatoina niitä alettiin pitää esillä vuorikristallisten ”ikkunoiden” takana.)

Näitä krusifikseja kunnioitetaan tänäkin päivänä , mutta ehkäpä niiden teologinen merkitys ymmärrettiin paremmin aiempina vuosisatoina — siitä huolimatta, että suurin osa uskovista ei osannut lukea ja kirjoittaa. He yksinkertaisesti tiesivät, että heidän edessään oli Jesajan kärsivä mies:

Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet. Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan, vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet. (Jes. 53:3-5)

Käsien ja jalkojen kammottavat haavat oli ennustettu psalmeissa:

… minut ympäröi vihamiesten piiri.Käteni ja jalkani ovat runnellut, ruumiini luut näkyvät kaikki. Ilkkuen he katsovat minuun, jakavat vaatteeni keskenään ja heittävät puvustani arpaa. (Ps. 22:17-19)

Ruoskimisen haavat ovat myös Jesajalta:

Jalkapohjista päälakeen ei tervettä paikkaa, vain mustelmaa ja juomua ja verestä haavaa. Ei niitä ole puhdistettu, ei sidottu eikä öljyllä pehmitetty. (Jes. 1:6)

Pienet veripisarat joka puolella kehoa viittasivat kärsimiseen Getsemanen puutarhassa:

Suuressa tuskassaan Jeesus rukoili yhä kiihkeämmin, niin että hänen hikensä vuoti maahan veripisaroiden tavoin. (Luuk. 22:44)

Ristin sekä orjantappurakruunun vihreä väri viittasi elämän puuhun ja Kristukseen uutena Aadamina sekä hänen sanoihinsa Jerusalemin tyttärille ristintiellä:

Silloin ihmiset sanovat vuorille: ’Kaatukaa meidän päällemme’, ja kukkuloille: ’Peittäkää meidät.’ Jos näin tehdään vihannalle puulle, mitä tapahtuukaan kuivalle!” (Luuk. 23:30-31)

Kaikkein tärkeintä oli kuitenkin se, että uskovat tiesivät mietiskelevänsä Kristusta tosi Jumalana ja tosi ihmisenä, todellista miestä, joka oli kärsinyt ja kuollut ja jonka kylki oli kuoleman jälkeen lävistetty keihäällä. Ja kuitenkin, siitä huolimatta, kuten hänen täynnä myötätuntoa olevat silmänsä ristillä osoittivat, he saivat mietiskellä elävää ja tosi Jumalaa, joka uhrinsa kautta oli tuonut lunastuksen ihmiskunnalle.

Diana E. Kaley

• Artikkeli on kirjoitettu kirjoittajan äidin Flora McDougall-Kaleyn muistoksi. Flora McDougall-Kaley oli Sisilian monumentteja vaalivan yhdistyksen (International Association for Sicilian Monuments) perustaja. Yhdistys kunnosti Palermon katedraalin Chiaramonte-krusifiksin vuosina 1990-1993. Kirjoittaja osallistui myös itse tähän työhön.

… Ristiinnaulitun katseleminen herätti pyhässä Antonius Padovalaisessa kiitollisuuden tunteita Jumalaa kohtaan ja arvostusta ihmispersoonan arvokkuutta kohtaan. Näin kaikki uskovat ja epäuskoiset voivat löytää Ristiinnaulitusta ja hänen kuvastaan elämää rikastuttavan merkityksen. Pyhä Antonius kirjoittaa: ”Kristus, joka on sinun elämäsi, riippuu edessäsi, jotta voisit katsella ristiä niin kuin peilistä. Siitä voit ymmärtää, että haavasi olivat niin kuollettavia, ettei mikään muu lääke kuin Jumalan Pojan veri voi niitä parantaa. Jos katsot oikein tarkkaan, voit tajuta, kuinka suuri on ihmisarvosi ja arvokkuutesi… Ei missään muualla kuin ristin peilistä itseään katsoen voi ihminen paremmin ymmärtää, kuinka suuri on hänen arvonsa” (Sermones Dominicales et Festivi III, pp. 213-214).

Näitä sanoja mietiskellen voimme ymmärtää paremmin Ristiinnaulitun kuvan merkityksen kulttuurillemme, ihmisyydellemme, joka on syntynyt kristinuskosta. Juuri Ristiinnaulittua katsellessamme me näemme, niin kuin pyhä Antonius sanoo, kuinka suuri arvokkuus ja merkitys ihmisellä on. Mistään muusta emme voi ymmärtää, kuinka arvokas ihmispersoona on, sillä juuri Jumala tekee meistä niin tärkeitä; hän pitää meitä niin tärkeinä, että me hänen mielestään olemme hänen kärsimyksensä arvoisia. Näin kaikki ihmisen arvokkuus näkyy Ristiinnaulitun peilissä ja häneen kohdistuva katseemme on aina tunnustus ihmisen arvokkuudesta.

Paavi Benedictus XVI
Yleisaudienssi, 10.2.2010