Ranskassa, joka tunnetusti on halunnut pitää kirkon ja valtion asiat tiukasti erillään toisistaan, ollaan tämän kirjoituksen valmistuessa ottamassa askel, jota monet pitävät - syystäkin - äärimmilleen vietynä varovaisuutena, ainakin jos kauniisti sanotaan. Maassa säädettäneen näinä päivinä lailla siitä, ettei selvästi havaittavien uskonnollisten tunnusten kantaminen (siis niihin pukeutuminen) valtion kouluissa ole luvallista.

Suomeksi tämä tarkoittaa suurin piirtein sitä, että muslimitytöt eivät saa tulla kouluun hunnutettuina, kristityt eivät saa kantaa liian selväpiirteisiä uskonsa symboleja, esimerkiksi krusifikseja, ja ehkäpä kielletään vielä turbaanien ja liian paksun parran käyttö.

Tällaisesta kehityksestä saa toden totta olla huolissaan. Kysymys on ihmisen oikeudesta elää todeksi uskonnollista vakaumustaan. Kysymys on siitä, ettei uskonto ole kodin seinien sisäpuolelle suljettavissa oleva, pelkästään yksityinen asia, niin yksityinen, ettei sitä saa lupaa pyytämättä tuoda ilmi.

Uskonnon harjoittamisen vapaus ei saa olla totta vain suljetuissa ghetoissa tai oman kirkon sisällä. Uskonnollinen elämä on perustava osa ihmistä itseään, eikä sen näyttäminen tai uskonnollisten tapojen mukainen käyttäytyminen (sopivuuden rajoissa) yksinkertaisesti voi olla kiellettyä.

Ranskan esimerkki on huolestuttava ja ahdistava. Se osoittaa täydellistä välinpitämättömyyttä ihmisten perimmäisiä ja syvään juurtuneita arvoja kohtaan. Se osoittaa maallistuneen yhteiskunnan viime kädessä haluavan kieltää Jumalan - vieläpä vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimissä. Sellaiseksiko me tätä maailmaa haluamme rakentaa?

Marko Tervaportti

Jälkikirjoitus: Entäpä sitten katsaus toiseen laitaan? Samalla kun uskonnollisten symbolien käyttö kielletään, sallitaanko edelleen napapaidat tai uskonnonvastaiset tai Jumalaa pilkkaavat tekstit?

Helsingin piispa Józef Wróbel SCJ on nimittänyt yleisvikaari isä Tuomo T. Vimparin muiden työtehtäviensä lisäksi katolisen kirkon yhteyspapiksi Puolustusvoimia varten. Hän toimii Helsingin hiippakunnan yhdyshenkilönä Puolustusvoimissa varusmiespalvelusta suorittavia ja siellä vakituisesti työskenteleviä katolilaisia varten.

KATT

Paavi Johannes Paavali II piti maanantaina 12. tammikuuta jokavuotiseen tapaansa puheen Pyhän istuimen luokse akkreditoiduille suurlähettiläille. Puheessa pyhän isän on ollut tapana käsitellä maailman poliittista ja yhteiskunnallista tilaa, eikä tämäkään vuosi tehnyt siitä poikkeusta. Paavin puhetta odotetaan jännittyneesti ja kuunnellaan tarkkaavaisesti.

Ranskaksi puhunut paavi käsitteli katsauksessaan kriisipesäkkeitä eri puolilla maailmaa ja niiden jälkeen puuttui vielä Euroopassaan nousseeseen keskusteluun kirkon ja valtion välisistä suhteista. Hän korosti, että hallinnossa on osattava tehdä ero tunnustuksettomuuden ja materialismin välillä.

Puheensa aluksi pyhä isä muistutti, että myös vuonna 2004 maailma tarvitsee välttämättä "Betlehemin aina uutta sanomaa". Nyt nimittäin eletään aikaa, jolloin "monet kansat kärsivät aseellisten selkkausten seurauksista ja nälästä, tai ovat ilmeisten ja hankalasti voitettavien epäoikeudenmukaisuuksien ja epidemioiden uhreja".

Paavi totesi, että maailman rauha on "pahasti järkkynyt Lähi-Idän viimeaikaisten tapahtumien johdosta". Muistutettuaan kuulijoidensa mieliin, että Pyhä istuin oli tehnyt parhaansa estääkseen sotilaallisen selkkauksen syntymistä Irakissa, paavi käänsi nyt katseen tulevaisuuteen: "Nyt tärkeätä on, että kansainvälinen yhteisö auttaa irakilaisia, jotka on vapautettu sortohallinnon ikeestä, jotta he kykenisivät itse ottamaan ohjat omassa maassaan."

Paavia vaivasi myös Israelin ja Palestiinan välinen ratkaisematon konflikti, joka haittaa rauhan edistymistä koko Lähi-Idässä. Pyhä isä hylkäsi myös väkivallan käytön tuon yhä jatkuvan kriisin ratkaisemiseksi ja pahoitteli molemmilla puolilla esiintyvää koston ja terrorismin kierrettä.

Myös Afrikassa toistuvat väkivallanteot uhkaavat paavin mielestä koko alueen kehitystä. Havaittavissa on jo "yhteiskunnallisten rakenteiden tuhoutumista, joka ajaa kokonaisia kansoja epätoivoon".

Kierroksensa lopuksi paavi nosti jälleen esille terrorismin: "Kuinka voisimme jättää mainitsematta terrorismin? Sehän – levittämällä pelkoa, vihaa ja fanaattisuutta – häpäisee kaikki tarkoitusperät, joita se teeskentelee palvelevansa", paavi kysyi.

Uutena vuotena ilmestynyttä maailman rauhan päivän viestiä lainaten pyhä isä vetosi "entistä tehokkaamman ja yhteisemmän turvallisuusjärjestelmän puolesta, joka voisi vahvistaa YK:n roolia". Yksi asia kuitenkin on varmaa: Sota ei koskaan ratkaise ristiriitoja kansojen välillä.

Puheensa loppupuolen pyhä isä omisti uskonnon asemalle julkisessa elämässä, erityisesti Euroopassa. "Uskovien yhteisöitä on kaikissa yhteiskunnissa. Niillä toive osallistua julkisiin asioihin on hyväksyttävä", paavi vaati. Ikävä kyllä uskovia monesti jätetään ottamatta mukaan julkiseen keskusteluun.

Paavi Johannes Paavali II tunnusti puheessaan oikeuden vaatia uskonnollisten ja poliittisten asioiden erottamista. Siitä huolimatta hän vaati, "ettei erottaminen tarkoita täydellistä sivuuttamista". Siksi hän kutsui etsimään "tervehenkistä vuoropuhelua valtion ja kirkkojen välillä, sillä ne eivät ole toistensa kilpailijoita vaan partnereita".

Paavi totesi, että erityisesti Euroopassa tuntuu olevan "vaikeaa hyväksyä uskonto julkisella näyttämöllä". Hän toisti lopuksi tutuksi tulleen pyyntönsä, että tunnustettaisiin se merkitys, joka uskonnolla on aina ollut Euroopan kulttuurin muodostamisessa. Uskon tulisi jatkossakin vaikuttaa Euroopan unionin tulevaisuuteen.

KATT/VIS/Zenit/CWNews

Kyrkoherdar skall inte bara tillämpa församlingsrådets majoritetsbeslut, för Kyrkans struktur skiljer sig från mänskliga politiska modeller. Det sade påven Johannes Paulus II 10 januari till plenarmötet för kongregationen för prästerskapet, en avdelning av den romerska kurian som arbetar med regler för katolska prästers arbete.

Påven påminde om att Första Petrusbrevet beskrev Kyrkan som ett folk av döpta som är byggstenar i en andlig byggnad och som har en prästvärdighet eftersom de bär fram andliga offer till Gud genom Jesus Kristus.

"Alla döpta har del av detta prästvärdighet. Den tjänande eller hierarkiska prästvärdigheten är något annat. Men bägge är nära förknippade 'eftersom de bägge på olika sätt är delaktiga i Kristi enda prästvärdighet', som det andra vatikankonciliet förklarade ( (Lumen gentium 10).", påpekade Johannes Paulus II.

Samarbetet mellan präster och vanliga församlingsbor sker bland annat i församlingsråd och stiftsråd. "Dessa strukturer går tillbaka till konciliets anvisningar. Idag måste deras arbetsrutiner uppdateras," sade han.

"När prästerna utövar sin tjänst skall de inte bara tillämpa majoritetsbeslut i församlingen. Kyrkans struktur skiljer sig från mänskliga politiska modeller. Den är en hierarki som vilar på Kristi vilja och som därför är del av trosarvet (depositum fidei) som måste bevaras och föras vidare helt," sade påven.

Prefekten för kongregationen för prästerskapet kardinal Darío Castrillón Hoyos sade till Vatikanradion att den Heliga Anden inspirerar både präster och vanliga församlingsbor, men att det är prästerna och stiftets biskop som har till uppgift att bedöma vad som är inspirerat.

"Församlingsråden skapar allt mer gemenskap mellan präster och lekfolk. Också från missionsländerna hör vi rapporter om att denna gemenskap mognar allt mer," berättar han. "Detta är en stor rikedom som inte handlar om sociologi eller demokrati: det är den Heliga Anden som inspirerar lekfolket. Sedan är det herdarna och biskopen som har till uppgift att bedöma vad som är inspirerat av Gud," säger kardinal Castrillon Hoyos.

KATT/Vatikanradion

Paavillisen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston puheenjohtaja, kardinaali Walter Kasper matkustaa Venäjän federaation katolisen piispainkokouksen kutsusta Moskovaan helmikuun loppupuolella. Vatikaanin lehdistöosaston johtajan Joaquín Navarro-Vallsin mukaan kardinaalin on määrä tavata matkallaan maan katolisten piispojen lisäksi myös paikallisia uskovia.

Annetussa tiedotteessa kerrottiin myös, että "vierailun aikana kardinaali Kasper kohtaa hänen pyhyytensä Aleksei II:n, Moskovan ja kaikkien Venäläisten patriarkan, sekä Smolenskin ja Kaliningradin metropoliitta Kirillin". Keskusteluja käydään lisäksi Moskovan patriarkaatin kirkollisten ulkoasiain osaston johdon kanssa katolisen ja ortodoksisen kirkon välisen ekumeenisen vuoropuhelun edistämiseksi.

Kardinaali Kasperin mukana matkalle osallistuvat kardinaalin johtaman paavillisen neuvoston sihteeri, piispa Brian Farrell LC ja isä Jozef Maj. Vierailua varjostaa jo pari vuotta jatkunut katolisen kirkon toiminnan sekä virallinen että epävirallinen vastustaminen, joka on seurausta siitä, että paavi Johannes Paavali II perusti neljä katolista hiippakuntaa Venäjälle vuonna 2002.

KATT/Zenit

Tasavallan presidentin alunperin koolle kutsuma uskontokuntien johtajien tapaaminen on johtanut säännöllisiin neuvonpitoihin. Viimeisin tapaaminen järjestettiin Helsingin juutalaisen seurakunnan synagogassa ja seurakuntakeskuksessa tammikuun lopussa.

Tapaamisessa keskusteltiin uskontojen välisen keskustelun tarpeesta maassamme ja päädyttiin lopulta pysyvän foorumin perustamisen kannalle. Joidenkin tietojen mukaan foorumille perustetaan myös valmisteluelin, josta Suomen ekumeeninen neuvosto (SEN) kantaa käynnistysvastuuta.

Katolista kirkkoa foorumissa edusti piispa Józef Wróbel SCJ isä Teemu Sipon SCJ avustamana. Seuraava tapaaminen järjestetään elokuun lopussa.

KATT/SEN/OT

Pyhän Henrikin Seura jakoi tammikuussa nimikkopyhimyksensä juhlamessun jälkeen viisi pöytästandaaria ansioituneille seuran jäsenille sekä kiitti seuran moderaattoria ja entistä katedraaliseurakunnan kirkkoherraa, isä Teemu Sippoa SCJ ansiokkaasta uurastamisesta pyhän Henrikin muiston vaalimisesta. Standaarit jaettiin Aisla Hentolalle, Rita Kairalle, Salud Mendozalle, Seppo Pylkkäselle ja Marko Pitkäniemelle.

KATT

Vid ett möte med en grupp franska biskopar på "ad limina" besök analyserade påven tre orsaker till bristen på prästkallelser.

Den första orsaken är rädslan för att binda sig för alltid. Då de lever i en föränderlig värld, där man söker sina mål med kort perspektiv som ger ögonblicklig tillfredsställelse, är de rädda för att taga risken för en oviss framtid. Detta är otvivelaktigt en väsentligt begränsande faktor för de ungas disponibilitet, som bara kan övervinnas genom att de får tilltro till perspektivet i det kristna hoppet. Detta får de bäst genom ett gott katolskt familjeliv och god religionsundervisning.

Den andra svårigheten vid inträde i ett prästseminarium är bilden av prästens uppgift. Under flere generationer har uppfattningen om vad prästens uppgift innebär förändrats mycket. Tidvis har många prästers bild av sin egen identitet blivit alldeles skakad. Prästgärningen har också ofta blivit nedvärderad i medierna. Idag kan bilden av denna tjänst för de unga inte bara verka oklar och svår att få grepp om utan därtill instabil. Därför är det viktigt att stöda det ordinerade prästaståndet och låta det intaga sin fulla plats i kyrkan i en samfundsanda som respekterar olikheter och har blick för huru dessa kompletterar varandra i förhållande till lekfolket.

Ungdomarnas tredje svårighet, vilken enligt påven är den viktigaste, har att göra med deras förhållande till Gud. De lever i en tid präglad av otaliga religiösa erbjudanden och deras kännedom om Kristus är ofta ytlig och relativ. Önskan om att bli präst närs bäst av en verklig personlig dialog med Vår Herre i ett intimt förhållande, vilket främst finner sitt uttryck i önskan att få vara tillsammans med honom.

Självfallet kommer allting, som hos barn och unga bidrar till att de får upp ögonen för Jesus som person samt för det allt avgörande förhållandet till Honom, så som det uttrycks i sakramentalt liv, i bön och tjänandet av nästan, ätt bli till nytta för att framkalla kallelser.

ur KO

6 januari vigdes en ny katolsk biskop i Hengshui i Hebei-provinsen i Kina 25 mil söder om Peking. Det skriver nyhetsbyrån AsiaNews.

Biskop Peter Feng Zinmao är 39 år och har studerat i Louvain i Belgien. Han har nu blivit hjälpbiskop i Hengshui med rätt att efterträda stiftsbiskopen när denne går i pension. Stiftsbiskopen Chen Xilu är 75 gammal och är i koma efter en hjärnblödning.

Biskop Feng utnämndes av påven Johannes Paulus II och godkändes av biskopsrådet i den katolska kyrkan i Kina. Regeringen var mer eller mindre tvungen att godkänna Vatikanens val efter två år av diskussioner. Å ena sidan var alla präster i stiftet överens. Å andra sidan finns inte den patriotiska föreningen, den regeringskontrollerade katolska kyrkan, i stiftet.

1500 människor var med på vigningen, som firades i en hyrd lokal eftersom domkyrkan i Hengshui bara rymmer 100 personer. I stiftet finns 26.000 katoliker som betjänas av 28 präster och 60 nunnor. Det är ett litet stift med tanke på att de flesta stift i Hebei-provinsen har minst 100.000 katoliker.

KATT/Vatikanradion

Kynttilänpäivälle sijoittuva sääntökuntalaisten päivä pidettiin tänä vuonna Helsingissä. Kouvolan vierailu tyssäsi lumimyrskyyn. Autoilla suunniteltu matka tyssäsi lumikinoksiin. Kouvolan Pyhän Ursulan seurakunnassa peruuntumisesta seurasi seurakuntalaisille tarjottu lämmin lounas, ja sääntökuntalaiset jatkoivat kokoontumistaan katedraaliseurakunnan tiloissa. Vierailevana luennoitsijana sääntökuntalaisten päivässä kävi Avilan Teresan spiritualiteetista esitelmöinyt Heidi Tuorila-Kahanpää.

KATT

Tosi Rakkaus Odottaa -liike tarjoaa merkittävää yhteisöllistä tukea niille, jotka haluavat pidättäytyä esiaviollisista seksisuhteista. Näin heidän on helpompi toimia vakaumuksensa edellyttämällä tavalla. Asia nousee esiin teologi Hanna Salomäen tuoreesta kirkkososiologian väitöstutkimuksesta "Tosi Rakkaus Odottaa. Seksuaalieettinen nuortenliike Suomessa."

Liikkeen jäsenet elävät kontekstissa, jossa monet tekijät tukevat pidättäytymispäätöstä. Nuoret osallistuvat aktiivisesti jonkin uskonnollisen liikkeen toimintaan. Lisäksi heidän ystävänsä ja vanhempansa tukevat ajatusta esiaviollisesta seksistä pidättäytymisestä. Kristilliset järjestöt pyrkivät liikkeen avulla välittämään uskonnollista traditiota uudelle sukupolvelle.

Tosi Rakkaus Odottaa -liikkeen tukijärjestöinä on noin kaksikymmentä kristillistä tahoa, herätysliikkeitä, vapaita suuntauksia ja oppilaitoksia. Useimpien tukijärjestöjen yhteinen nimittäjä on evankelikaalisuus.

Liikkeeseen liittyneistä 87 prosenttia on naisia ja 96 prosenttia ilmoitti pitäneensä lupauksensa pidättäytyä esiaviollisista seksisuhteista. Valtaosalla heistä (93 %) ei ollut sukupuolisuhteita myöskään ennen liikkeeseen liittymistään.

"Esillä on useita laajoja teemoja. Seksuaalisuuden ohella vaihtoehtoliikkeet ottavat kantaa muun muassa kulutukseen, ravintoon, eläinten oikeuksiin, luonnonsuojeluun ja talouteen liittyviin kysymyksiin", Salomäki sanoo.

KT-KATT

Paavillisen tiedotusvälineineiden neuvoston sihteeriksi vastikään nimitetty ja tammikuun lopussa piispaksi vihitty monsignor Renato Boccardo muistutti Avvenire-lehdelle antamassaan haastattelussa, ettei katsoja- tai lukijalukujen suuruuden pitäisi olla tiedonvälityksessä työskentelevien toiminnan ensisijaisena päämääränä.

Piispa Boccardon mielestä totuudenmukaisuus ja ihmispersoonan kunnioittaminen ovat jatkuvasti pinnallistuvalle nykymaailmalle olennaisen tärkeitä arvoja. "Mediassa tarvitaan katolilaisia, jotta myös kristillinen perspektiivi välittyisi ihmisille", Boccardo sanoo.

Median on pullollaan sellaisia käsityksiä elämästä ja ihmissuhteista, jotka antavat valheellisen kuvan todellisuudesta. "Siksi meidän täytyy kirkollisena yhteisönä kysyä itseltämme, mitä olemme tehneet ja mitä voimme tehdä, jotta saisimme koulutettua kypsiä kristittyjä ja taitavia ammattilaisia, jotka vastuullisesti ottavat vastaan heille asetetut tehtävät", piispa totesi.

KATT/Kath.net

Suomen ortodoksinen kirkko aikoo vuoden sisällä julkaista suomen kielellä psalmien kirjan Septuaginta-version. Septuaginta on kreikankielinen käännös Vanhan testamentin teksteistä. Nykyinen Vanhan testamentin suomennos on tehty pääosin heprealaisesta tekstistä.

Ortodoksisen kirkollishallituksen ja piispainkokouksen päätöksellä aloitettu käännös- ja toimittamistyö saataneen päätökseen tämän vuoden aikana. Kirja on tarkoitus julkaista vuoden 2005 alkupuolella.

KATT/OT

Då en influensaepidemi brutit ut i den amerikanska delstaten Colorado, har biskop Michael Sheridan av Colorado Springs förordnat vissa förändringar i mässfirandet. Han har uppmanat alla församlingar att avstå från fredshälsningen, att inte hålla varandra i handen under Fader Vår och att inte dricka ur kalken vid kommunionen. Enligt uppgift har de kaliforniska biskoparna gett liknande rättningslinjer.

ur KO

Vatikaanissa julkaistujen laskelmien mukaan paavi Johannes Paavali II:n audiensseille osallistui viime vuonna yhteensä n. 2,6 miljoonaa ihmistä. Vastaavasti Vatikaanin verkkosivuille (www. vatican.va) tehtiin vuodessa yli 22 miljoonaa käyntiä. Tästä tiedosta rohkaistuneena vatikaanin lehdistötoimisto ilmoitti tammikuun lopulla, että verkkosivut toimivat jatkossa Vatikaania ja paavia koskevan tiedotuksen pääkanavana.

KATT/VIS/CWNews

Paljon kansaa oli kastettu. Kun myös Jeesus oli kastettu, niin taivas aukeni hänen rukoillessaan ja Pyhä Henki laskeutui hänen ylleen näkyvässä muodossa, kyyhkysen kaltaisena. Ja taivaasta kuului ääni: "Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt" (Luuk. 3:21-22).

• Jeesuksen kaste Jordanilla erityisesti on valon salaisuus. Se on ilmoitusta valtakunnasta, joka jo on tullut läsnäolevaksi Jeesuksen omassa persoonassa.

• Tässä salaisuudessa Isä hyvin selvästi ilmoittaa, että Jeesus on hänen rakas Poikansa, hän on todellinen Jumalan Poika.

• Tämä ilmoitus – että Jeesus todellakin on Isän rakastama Poika – ei jätä pienintäkaan sijaa epäilyille, se on niin selvä ja kirkas.

• Valkeus loistaa pimeydessä, totuuden valo, ja tuo totuus loistaa kaikille ihmisille. Kun Jeesus tuli Jordanille kastettavaksi, paikalla oli paljon ihmisiä (Luuk. 3:21; Matt. 3:13) ja Isä ilmaisi kaikille Jeesuksen olevan Jumalan Poika.

• Totuus on selkeä, se on kirkas kuin valo; se ei voi jäädä vaille huomiota.

• Totuus ei ole vaikeasti tai hankalasti käsitettävää, se on kaikille avoinna – niin kuin Jordanilla.

• Ihmisen täytyy etsiä totuuden valoa ja hän kykenee sen myös löytämään. Kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen (Joh. 1:12).

Mikko Salo SCJ

Den helige Gilbert föddes omkring år 1083 i byn Sempringham i Lincolnshire. Han blev präst.men de första åren efter prästvigningen undervisade han i en skola. Hans far hade patronatsrätt till församlingarna Sempringham och Terrington och han erbjöd sonen denna dubbelförsamling år 1123. Men Gilbert gav största delen av inkomsterna åt de fattiga och reserverade bara en liten summa för sina nödvändigaste behov. St. Gilbert var till sin natur mycket asketisk och det till en sådan grad att omgivningen undrade huru man kunde leva på så litet. Fastän maten var enkel och knapp hade han alltid på matbordet bredvid sin plats en extra tallrik på vilken han lade de bästa bitarna. Han kallade den Jesu tallrik och den maten gick alltid till de fattiga. Det oaktat levde han till mycket hög ålder. Han var vid sin död 106 år. Till hans vanor hörde att alltid använda tagelskjorta, att ta sin korta nattvila sittande och att tillbringa en stor del av natten i bön.

Sina församlingsbor s själar skötte han med sådan omsorg att de leddes till ett heligt och närapå klosterligt liv. Sju unga kvinnor bad honom om möjlighet att leva helt för Gud och för dem byggde han ett hus som anslöts till församlingskyrkan St.Andrew i Sempringham. Där levde de i strängaste klausur = helt inom murarna. Men snart kom det flera systrar och gåvor i pengar och jord så St.Gilbert var tvungen att ge systrarna både leksystrar och lekbröder för att sköta systrarnas jordbruk. År 1147 vände han sig till Citeaux för att be abboten överta klostret. Cistercienserna hade inte möjlighet att göra det och påven Eugenius III uppmanade St Gilbert att själv fortsätta med uppgiften. I detta skede utvidgade han än en gång sin orden genom att ge den ett fjärde element: reguljära korherrar som skulle vara kaplaner för systrarna.

På detta sätt grundades Gilbertinernas orden, den enda medeltida orden som grundats i England. Orden höll sig helt till England med undantag för ett kloster i Skottland. När Henrik VIII upplöste den hade den 26 kloster. Systrarna följde St.Benediktus regel och korherrarna St.Augustinus regel. Klostren var dubbelkloster men främst avsedda för kvinnor, fastän de hade som överhuvud en korherre som genralföreståndare.

Ordens disciplin var sträng, starkt influerad av Citeaux. Dens krav på enkelhet i kyrkoinredning och gudstjänst gick så långt att de läste korbönen monotont "i en anda av ödmjukhet".

För ordens bästa var St. Gilbert tvungen att själv bli ordens första genralförståndare. Något år före sin död avsade han sig uppdraget emedan han blivit blind och alltså inte kunde ha översyn över orden.

Han dog år 1189 och blev helgonförklarad år 1202. En fransk kung lyckades lägga beslag på hans ben och de lär allt fortfarande finnas i kyrkan St. Sernin i Toulouse.

Märta Aminoff

1. Uskovia velvoittaa paasto ja liharuoasta pidättyminen, abstinenssi, tuhkakeskiviikkona ja pitkänäperjantaina. Paastoamisvelvollisuus koskee täysi-ikäisiä siihen asti, kun he täyttävät 60 vuotta, abstinenssi 14 vuotta täyttäneitä.

2. Perjantaisin jokainen 14 vuotta täyttänyt täyttää katumusvelvollisuuden esimerkiksi:

• pidättymällä liha- tai jostakin muusta ruoasta,

• pidättymällä alkoholin tai tupakan käytöstä tai jostakin muusta nautinnosta,

• pidättymällä kaikesta ruoasta tavallista pidemmän ajan; näin säästynyt raha voidaan lahjoittaa hiippakunnan Caritas-järjestön kautta käytettäväksi hätää kärsivien hyväksi,

• omistamalla erityistä huomiota perheen yhteiseen rukoukseen, osallistumiseen pyhään messuun, sakramentin palvontaan tai ristintien hartauteen,

• antamalla erityistä huomiota niille, jotka ovat köyhiä, sairaita, vanhuksia tai yksinäisiä.

3. Jokainen voi vapaasti valita sen katumuksen harjoittamisen muodon, jota hän tavallisina perjantaina noudattaa, eikä sen tarvitse aina olla sama.

4. Ei ole katsottava synniksi, jos joku ei täytä katumusvelvollisuuttaan jonain perjantaina. Vakava aikomus katumuksen harjoittamiseen on kuitenkin velvoittava.

+ Józef Wróbel SCJ
Helsingin piispa

Rakkaat veljet ja sisaret!

1. Tuhkan sirottaminen on ajatuksia herättävä tapa, joka merkitsee pyhän paastonajan alkua. Silloin liturgia kutsuu uskovia jälleen kerran perusteelliseen kääntymykseen ja täyteen luottamukseen Jumalan armeliaisuutta kohtaan.

Tämän vuoden teemana on "Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut" (Matt. 18:5). Se kutsuu meidät pohdiskelemaan lasten tilannetta. Jeesus kutsuu heitä tänäänkin luokseen. Hän tekee heistä esimerkkejä kaikille, jotka haluavat tulla hänen opetuslapsikseen. Jeesuksen sanat kutsuvat meitä näkemään, kuinka lapsia kohdellaan perheissämme, yhteiskunnassa ja kirkossa. He ovat myös se kannustin, jonka avulla voimme löytää uudelleen yksinkertaisuuden ja luottamuksen. Näitä uskovien täytyy jalostaa seuratessaan Jumalan Poikaa, joka jakoi pienten ja köyhien kohtalon. Pyhä Clara Assisilainen sanoi mielellään, että Kristus "makasi seimessä, eli maan päällä köyhänä ja kuoli alastomana ristillä" (Testamentti, Fransiskaaniset lähteet, no. 2841).

Jeesus rakasti lapsia aivan erityisesti, koska "he ovat yksinkertaisia, täynnä elämäniloa, spontaanisuutta ja ihmettelyn täyttämää uskoa" (Angelus-viesti, 18.12.1994). Siksi hän toivoo yhteisöjen avaavan sylinsä ja sydämensä lapsille, juuri sanoessaan: "Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut" (Matt. 18:5). Lasten rinnalle Jeesus asettaa "vähäisimmät veljet": kärsivät, puutteenalaiset, nälkäiset ja janoiset, muukalaiset, alastomat, sairaat ja vangitut. Toivottamalla heidät tervetulleiksi ja rakastamalla heitä – tai vastaavasti olemalla välinpitämättömiä ja halveksuvia heitä kohtaan – me näytämme suhtautumisemme itse Jeesukseen, sillä juuri heissä hän on erityisesti läsnä.

2. Evankeliumi kertoo Jeesuksen lapsuudesta Nasaretin yksinkertaisessa kodissa. Siellä hän oli kuuliainen vanhemmilleen ja hänelle "karttui ikää ja viisautta; Jumalan ja ihmisten suosio seurasi häntä" (Luuk. 2:52). Tulemalla itse lapseksi hän halusi jakaa inhimilliset kokemuksemme. Hän "luopui omastaan", apostoli Paavali kirjoittaa, ja "otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti" (Fil. 2:7-8). Kun hän sitten 12-vuotiaana oli Jerusalemin temppelissä, hän sanoi vanhemmilleen, jotka hätääntyneinä etsivät häntä: "Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?" (Luuk. 2:49). Todellakin, hänen koko elämäänsä leimasi luottava lapsen kuuliaisuus hänen taivaallista Isäänsä kohtaan. "Minun ruokani", hän sanoi, "on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen" (Joh. 4:34).

Julkisen elämänsä vuosina Jeesus usein muistutti, että vain ne, jotka tulevat lasten kaltaisiksi pääsevät taivasten valtakuntaan (vrt. Matt. 18:3; Mark. 10:15; Luuk. 18:17; Joh. 3:3). Hänen puheissaan pienestä lapsesta tulee vaikuttava malli opetuslapsia varten, jotka on kutsuttu seuraamaan jumalallista Mestaria lapsenomaisella sävyisyydellä. "Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa" (Matt. 18:4).

"Tulla" yhdeksi vähäisimmistä ja "ottaa vastaan" pienet: nämä ovat kaksi ulottuvuutta Herran opetuksessa, jota hän toistaa meidän aikamme opetuslapsille. Vain se, joka tekee itsensä yhdeksi "vähäisimmistä", voi rakastaen ottaa vastaan "vähäisimmät" veljemme ja sisaremme.

3. Uskollisesti monet uskovat pyrkivät noudattamaan tätä Herran opetusta. Haluan tässä mainita ne vanhemmat, jotka vapaaehtoisesti ottavat hoitaakseen suuren perheen, äidit ja isät, jotka – mieluummin kuin pitävät ammatillista menestystä tai uraa korkeimpana arvonaan – tekevät kaiken voitavansa välittääkseen lapsilleen elämän todellista merkitystä tukevat inhimilliset ja uskonnolliset arvot.

Suurella ihailulla ajattelen myös kaikkia niitä, jotka ovat sitoutuneet huolehtimaan huono-osaisista lapsista, ja niitä, jotka lievittävät lasten ja heidän perheidensä kärsimyksiä – ne ovat seurausta sodasta ja väkivallasta, riittämättömästä ruoasta ja vedestä, pakon edessä tapahtuvasta muuttoliikkeestä ja monista maailmamme epäoikeudenmukaisuuden muodoista.

Tällaisen suuren jalouden ohessa on kuitenkin sanottava sananen myös itsekkyydestä. Sitä osoittavat ne, jotka eivät "ota vastaan" lapsia. On olemassa nuoria, joita aikuisten väkivalta on perinpohjaisesti loukannut: seksuaalinen hyväksikäyttö, pakkoprostituutio, huumeiden myynti ja käyttö; lapsityön teettäminen tai lapsisotilaiden käyttö; nuorten lasten haavoittaminen eliniäksi perheen hajoamisen takia; pienten hyväksikäyttäminen vastenmielisessä elinten ja ihmisten kaupassa. Ja mikä tragedia onkaan AIDS ja sen seuraukset Afrikassa! Väitetään, että miljoonat ihmiset ovat tämän vitsauksen kourissa ja että monet heistä ovat olleet tartunnan saaneita syntymästään saakka. Ihmiskunta ei voi sulkea silmiään näin vastenmielisen tragedian edessä.

4. Mitä pahaa ne lapset ovat tehneet, jotka ovat saaneet palkakseen tuollaisen kärsimyksen? Inhimillisestä katsannosta käsin ei ole helppoa, jos edes ollenkaan mahdollista, vastata tähän häiritsevään kysymykseen. Vain usko voi antaa meille edes ymmärryksen avaimet tässä syvässä kärsimyksessä. Tulemalla "kuuliaiseksi kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti" (Fil. 2:8) Jeesus otti ihmisten kärsimykset kannettavakseen ja valaisi ne ylösnousemuksensa kirkkaalla loistolla. Kuolemallaan hän voitti kuoleman kertakaikkisesti.

Paaston aikana me valmistaudumme elämään uudestaan pääsiäisen salaisuuden, joka levittää toivon valoa koko olemassaolomme ylle, jopa sen kaikkein hankalimpiin ja kipeimpiin osiin. Pyhä viikko näyttää meille tämän pelastuksen salaisuuden pääsiäisen kolmen pyhän päivän ajatuksia herättävissä liturgisissa vietoissa.

Rakkaat veljet ja sisaret, aloittakaamme luottavaisina paastonajan vaelluksemme. Ravitkaamme sitä hartaalla rukouksella, katumuksella ja huolehtimalla vähäosaisista. Ja olkoon tämä paastonaika erityisesti aika, jolloin entistä enemmän kannamme huolta lasten tarpeista, omissa perheissämme ja koko yhteiskunnassa, sillä lapset ovat ihmiskunnan tulevaisuus.

5. Kääntykäämme Jumalan puoleen lapsenomaisella yksinkertaisuudella ja kutsukaamme häntä, niin kuin Jeesus opetti meitä Isä meidän –rukouksessa: "Abba", "Isä".

Isä meidän! Toistakaamme tätä rukousta usein paaston kuluessa. Toistakaamme sitä suurella tunteella. Kutsuessamme Jumalaa "Isäksemme" me ymmärrämme entistä paremmin, että olemme hänen lapsiaan, toistemme veljiä ja sisaria. Silloin meidän on myös helpompi avata sydämemme pienille, noudattaen Jeesuksen kutsua: "Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut" (Matt. 18:5).

Tässä toivossa pyydän teistä jokaiselle Jumalan siunauksen, Neitsyt Marian, ihmiseksi tulleen Jumalan Sanan ja koko ihmiskunnan äidin esirukousten kautta.

Vatikaanista joulukuun 8. päivänä 2003

Rakkaat sääntökuntalaiset ja rakkaat seurakuntalaiset

Vietämme tänään Herran temppeliin tuomisen juhlaa. Se ei ole kirkkovuoden suurimpia juhlia, mutta katolisessa kirkossa sillä on kuitenkin erityinen merkitys. Se on Jumalalle pyhitetyn elämän juhla. Se on siis sääntökuntalaisten juhla.

Sääntökuntalaiset voisivat tietenkin elää samalla tavalla kuin muutkin kristityt, siis perheyhteydessä ja omaa ammattiaan harjoittaen. Kuitenkin he ovat Jumalan kutsusta valinneet sääntökuntaelämän, mikä merkitsee Jeesukselle Kristukselle vihkiytymistä ja sillä tavalla hänen seuraamistaan. Hänen elämäntavastaan ja opetuksestaan he löytävät esikuvan ja konkreettisen suunnan elämälleen.

Jumalalle vihkiytyneitä on ollut jo ennen Jeesuksen syntymää samoin kuin hänen aikanaankin. Tänään kuulimme evankeliumissa profeetta Hannasta. Lyhyen avioliitossa eletyn ajan jälkeen Hanna jäi leskeksi eikä "poistunut temppelistä minnekään, vaan palveli Jumalaa yötä päivää paastoten ja rukoillen"(Lk 2:36-37). Täydellistä Herralle vihkiytymistä näemme myös opetuslasten parissa. He olivat totelleet hänen sanojaan – "Seuraa minua" (Lk 5:27) – ja jättäneet kaiken, myös perheensä, ja seuranneet häntä.

Kirkon historiassa monet kristityt, sekä miehet että naiset, ovat tehneet samoin. He ovat eläneet vain Jumalaa, hänen kirkkoaan ja toisia ihmisiä varten. Tämän elämäntavan aloitti omalla erikoisella tavallaan ensimmäisenä munkkina pidetty pyhä Antonius. Voimme lukea hänen elämänkerrastaan kuinka hän teki päätöksensä:

"Vanhempien kuoleman jälkeen Antonius jäi yksin pienen sisarensa kanssa […] ja hän ryhtyi huolehtimaan talosta ja sisarestaan. Eräänä päivänä vajaat kuusi kuukautta vanhempien kuoleman jälkeen hän meni tapansa mukaan kirkkoon. Matkalla hän mietiskeli mielessään, miksi opetuslapset olivat jättäneet kaiken ja seuranneet Herraa, ja miksi Apostolien teoissa mainitut kristityt olivat myyneet kaiken omaisuutensa ja tuoneet saamansa rahat apostolien jalkojen juureen.[…]

"Ajatellen näitä asioita hän astui sisälle kirkkoon, ja sattui niin, että silloin juuri luettiin evankeliumia. Hän kuuli Herran sanat rikkaalle miehelle: "Yksi sinulta vielä on tekemättä. Myy kaikki, mitä sinulla on ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua." […] Antonius lähti heti kirkosta ja lahjoitti kyläläisille sen, mitä hän oli saanut perinnöksi vanhemmiltaan.[…] Hän jakoi lähes kaiken köyhille ja jätti vain pienen osan itseään ja sisartaan varten. Kun hän sitten tuli jälleen kirkkoon, hän kuuli Herran sanovan evankeliumissa: "Älkää huolehtiko huomispäivästä!"

"Antonius lähti heti ulos ja lahjoitti vielä loputkin omaisuudestaan kyläläisille […] Tämän jälkeen hän omistautui elämänsä pyhittämiselle ja harjoitti tarkkaavaisesti askeettista elämää […] Hän rukoili alituisesti, koska oli oppinut, että pitää rukoilla lakkaamatta. […] Kaikki kylän asukkaat ja muut hyvää rakastavat ihmiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä, kutsuivat häntä Jumalan ystäväksi, koska he näkivät millainen ihminen hän todella oli. Toiset kutsuivat häntä pojakseen ja toiset taas veljekseen." (Athanasius: Aus der Lebensbeschreibung des heiligen Antonius. Luku 24; PG 26, 842-846. Kalevi Vuorelan käännöstä mukaillen.)

Rakkaat sisaret ja veljet! Tämä kertomus pyhästä Antoniuksesta on vain yksi esimerkki elämästä, joka on omistettu Jumalalle. Tälle vihkiytymiselle ja elämälle on kuitenkin monia eri mahdollisuuksia.

Sääntökuntalaisten elämässä voimme nähdä mitä merkitsee kokonaan Jumalalle omistautuminen. Se ilmenee sääntökuntaan kuulumisena ja kolmena lupauksena: kuuliaisuuden, köyhyyden ja puhtauden lupauksena. Jotkut sääntökuntalaiset tekevät vielä neljännen lupauksen. Esimerkiksi jesuiittaveljet saattavat tehdä erityisen kuuliaisuuden lupauksen paaville. Uskollisuus kirkolle ja pyhälle isälle on ilmaus heidän rakkaudestaan Jumalaan.

Mistä lupauksen antamisessa on kysymys? Ensiksikin se on Jumalan kunnioittamista. Raamatussa lupaus esitetään hyvänä tekona. Vanhassa testamentissa lupaus mainitaan usein. Psalmissa 76 kehotetaan tekemään lupaus Herralle Jumalalle ja pitämään se. Myös pyhä Paavali teki lupauksen, luultavasti kiitollisena Korintissa hyvin edenneestä lähetystyöstä. (Apt 18:18).

Sääntökuntalaisten tekemät lupaukset ovat antautumista. Niillä he lahjoittavat Jumalalle jotain sellaista, mihin heitä ei velvoiteta, mutta minkä he tekevät vapaasta tahdostaan, rakkauden ilmaisuna Jumalalle. Näiden lupausten arvo on ensi sijassa siinä, että Jumalalle ei luovuteta jotain arvokasta esinettä, rahaa tai omaisuutta – tai jotain omasta ajasta. Lupausten arvo on siinä, että niissä sääntökuntalaiset antavat Jumalalle itsensä, koko elämänsä. Jumalalle annetaan siis se, mikä on jokaiselle ihmiselle kaikkein arvokkainta.

Sääntökuntalaiset ovat tärkeä osa kirkon perustusta. Rukoillen ja usein myös uhrautuen ja omastaan luopuen he anovat muille ihmisille kääntymistä ja ikuista pelastusta. He antavat todistuksen hengellisestä elämästä, he toimivat katekeettoina ja johtavat liturgiaa. He auttavat muita ymmärtämään uskontunnustuksen sisältöä ja moraalisia vaatimuksia sekä elämään niiden mukaan. He ovat vanhempien apuna, kun nämä kasvattavat omia lapsiaan. He ahkeroivat laupeudentyössä ja vierailevat yksinäisten, vanhusten ja sairaiden luona. He toimivat erilaisissa kirkon työtehtävissä ja hyvin usein ilman korvausta. Ilman sääntökuntalaisia kirkko ei voisi täyttää tehtäväänsä yhtä hyvin, varsinkaan silloin, kun kirkko on niin pieni ja köyhä kuin meidän täällä tai kirkot monessa lähetysmaassa.

Haluan tässä juhlassa kiittää sydämellisesti kaikkia sääntökuntalaisiamme siitä, että he ovat antautuneet Jumalalle ja tekevät työtä hiippakunnassamme. Toivon samalla, että he voivat Jumalan avulla pysyä uskollisina kutsumukselleen, kirkolle, evankeliumille ja pyhälle isälle. – Teidän käsissänne ja rukouksienne varassa on monien ihmisten pelastuminen. Aamen.

+ Józef Wróbel SCJ
Helsingin piispa

"Killan paluu on ollut ilmassa aiemminkin, mutta yleisvikaari Tuomo T. Vimpari toi sen nyt määrätietoisesti Euroopasta takaisin Suomeen", Bäckström sanoo.

"Katolinen kirkko on Suomessa ollut reformaation jälkeen melko hiljainen kirkko, niin näkyvyydeltään kuin yhteiskunnallisestikin, ja niin ei minun mielestäni pitäisi olla."

Bäckström toteaa kuitenkin, että Sakramenttikillan toiminnan lähtökohta on hyvin selkeästi kesäkuussa vietettävän Kristuksen pyhän ruumiin ja veren juhlan eli Corpus Christin järjestäminen, mikä ei ole lainkaan vaatimaton tehtävä. Bäckström innostuu kuvaillessaan tapahtumaa, joka on katolisissa maissa hyvin juhlava ja näkyvä.

"Seurakunta tulee killan johdolla kadulle. Siellä on orkesteri, ja piispa pitää käsissään pyhää sakramenttia katoksen alla, jota killan jäsenet kantavat", Bäckström maalailee katukulkueen etenemistä.

"Ihmiset näkevät, että katolinen kirkko viettää suurta juhlaa. Kierrämme silloin ensimmäistä kertaa Tehtaankadun, Raatimiehenkadun ja Puistokadun ja palaamme sitten Pyhän Henrikin aukiolle."

Samana päivänä järjestetään ehkä myös lounas jossakin paikallisessa ravintolassa, elementti, joka varmasti osaltaan luo yhteisöllisyyden henkeä. Illalla killan jäsenet kokoontuvat vielä omaan avec-päivällistilaisuuteensa.

Ensimmäinen juhla vietetään vielä hiukan matalammalla profiililla, mutta Corpus Christistä on tarkoitus kehittää elävä tapahtuma, joka juurtuu suomalaiseen juhlakalenteriin.

Juhlasta kehittyy toivon mukaan suosittu tapahtuma, mutta sakramenttikillasta ei ole tarkoitus tehdä massaliikettä. Perinteisesti killan jäsenet ovat naimisissa olevia miehiä. Killan kappalaisena toimii isä Vimpari. Bäckström ei koe perinnettä millään muotoa ahtaaksi.

"Katolinen perinne on päinvastoin hyvin lähellä sydäntäni, myös tässä muodossa. On tärkeää, että elämme siinä jatkumossa."

Corpus Christin järjestämisen lisäksi kiltalaiset tapaavat toisiaan pyhässä messussa ja päivällisillä. Bäckström toivoo, että siitä tulee yksi niistä kirkon piirissä toimivista yhteisöistä, joiden piirissä käydään keskustelua ajankohtaisista asioista. Ne antavat osaltaan kirkolle kosketuspintaa yhteiskuntaan ja lisäävät kirkon herkkyyttä kuulla ajan ääniä.

"Mielestäni kirkko tarvitsee tällaista kosketuspintaa. Olen parturimestari, ja julkikatolilaisena keskustelen paljon ihmisten kanssa, tavallaan toimin venttiilinä siihen suuntaan", Bäckström miettii.

"Siinä tulee oikoneeksi ihmisten käsityksiä kirkosta, jos taas toisaalta on syntynyt sellainenkin mielikuva, että kirkon ymmärryksessä suomalaista kulttuuria kohtaan on kehittämisen varaa."

Bäckström toteaa, että suomalaisuuden hyvät puolet on tunnustettava. Muuten kirkon tie täällä on oleva kovin kivinen. Bäckström ei nimittäin alkuunkaan sulata sitä, että kirkon jäsenmäärä Suomessa on jäänyt jonnekin 8000 rekisteröidyn katolilaisen tietämiin. Onhan se tuplautunut 1980-luvulta, mutta on silti mitätön. Alle sadantuhannen jäsenmäärään emme saa olla tyytyväisiä, Bäckström linjaa.

"Meidän on aika tulla esiin. Suomalaisten hengellisyyden kaipuu on suuri, ja katolinen kirkko on se, jolla on tähän kaipuuseen vastaus", Bäckström sanoo.

"Olen peruskatolilainen, jolla on monista käytännön asioista oma mielipide, mutta teologialla minä en spekuloi. Raamattu, traditio ja kirkkoisät ovat kirkon opin perusta, ja se riittää minulle: minä hyväksyn koko paketin. Kirkon helmassa on hyvä olla."

Mistä siis aloittaa? Bäckström korostaa luonnollisesti jokaisen omaa vastuuta kirkon vahvistamisessa. Seurakunnassa jos missä pätee: se, joka antaa, myös saa toiminnasta paljon. Kaikki elementit ovat nyt koossa, ensi kertaa reformaation jälkeen: yhteys ennennäkemättömän yhtenäiseen Eurooppaan, talous, lain tuki – se voima on nähtävä. Mutta miten näkyä ulospäin?

"Olen ajatellut, että taiteiden yö on loistava tilaisuus tarjota hengellistä ravintoa. Aika on siihen enemmän kuin kypsä", Bäckström sanoo.

"Kahvitarjoilua kirkon edustalla, se on kuin kutsu lämpimästi valaistuun kirkkoon, jonka rukous ja kaunis musiikki täyttävät."

Ja messu, se on Bror Bäckströmille koko uskonelämän ydin. Kaikki muu on loppujen lopuksi vähemmän tärkeää, taiteiden yönäkin.

"Katolisessa kirkossa on valtava rukouksen voima. Ihmiset tulevat kirkkoon rukoilemaan rukoilemaan pyhän sakramentin äärelle. Rukouksen henki jää kirkkoon samalla tavalla kuin graniitti, jota ihmiset vuosisadasta toiseen koskettelevat, tulee sileäksi ja kauniiksi", Bäckström sanoo.

"Niin kirkkokin puhuttelee ihmistä. Ei tarvitse kuin mennä käymään vanhaan kirkkoon, niin aistii sen, että ihmisten rukoukset ovat täyttäneet sen niin ilossa kuin ahdistuksessakin."

Olli Orkoneva

Tässä dominikaaniveljien hoitamassa kirkossa on pyhälle ruusukkolle omistettu kappeli, johon vuodesta 1985 lähtien suomalaiset ovat kerran vuodessa kokoontuneet Pyhän Henrikin juhlalliseen messuun. Kappeli on noin sata vuotta sitten kaunistettu italialaisen markiisin avustuksella, jolla oli suomalainen aviopuoliso: Irma Castren. Kappelin seinällä on laatta, joka kertoo tästä. Äsken poisnukkunut suuri ekumeenikko Inga-Brita Castren on samasta suvusta. Joka vuosi kappelissa vietetään joko katolista eukaristiaa tai evankelis-luterilaista jumalanpalvelusta, mutta tehtävät on aina ekumeenisesti jaettu niin, että liturgian viettäjä on aina toinen kuin saarnaaja. Tänä vuonna saarnavuorossa oli Eero Huovinen ja oma piispamme Józef vietti pyhän messun.

Pyhän Henrikin juhlaa varten Helsingistä Roomaan oli saapunut myös 40 laulajaa käsittävä Pyhän Cecilian kuoro. Ulrika Bergrothin johdolla se huolehti kauniisti musiikista messun aikana. Kuoro lauloi vierailunsa aikana myös muissa tilaisuuksissa taitavasti ja kaunisti sekä ruotsiksi että suomeksi ja latinaksi. Messun lopuksi kaikui iloisesti kirkon holveissa keskiaikainen Ramus virens olivarum -laulu Piae Cantiones –laulukokoelmasta. Siinä kiitetään Jumalaa siitä, että kristinusko tuli Suomeen ja ihmiset tulivat katolisiksi.

Eero Huovinen muistutti saarnassaan ristinmerkin merkityksestä kristinuskon oleellisimpana ja kalleimpana tunnusmerkkinä sekä kirkon liturgiassa että meidän henkilökohtaisessa hengellisessä elämässämme. Hän otti pois pelon ristinmerkin tekemiselle muistuttamalla siitä, että jopa Martin Luther kehotti seuraajiaan tekemään sen aamurukouksena.

Juhlamessun jälkeen birgittalaissisarten yleisabbedissa äiti Tekla Famiglietti OSSS kutsui kaikki läsnäolevat pyhän Birgitan taloon Piazza Farnesella. Siellä sisaret tarjosivat kokojoukolle upeat kirkkokahvit, puheita pidettiin ja lahjoja vaihdettiin. Kuoro esitti Lars Wickströmin nimenomaan tätä tilaisuutta varten säveltämän Birgittabön-laulun, jonka kertosäkeen laulamiseen kaikki vieraat osallistuivat reippaasti: "Visa mig vägen och hjälp mig att vandra den."

Saman päivän aamuna ryhmämme kävi kardinaali Walter Kasperin luona ekumenianeuvoston tiloissa Via della Conciliazionen varrella. Tämän kerran Suomen "edustajajoukkoon" kuuluivat paitsi kaksi Helsingin piispaa myös rouva Anja-Tuulikki Huovinen, teologi Matti Repo sekä piispa Huovisen sihteeri Jari Jolkkonen. Katolisesta kirkosta mukana oli piispamme lisäksi allekirjoittanut.

Vaikka ryhmämme oli pieni, meidät vietiin suureen, juhlalliseen neuvottelusaliin, jossa kardinaali otti meidät sydämellisesti vastaan yhdessä kardinaalin tärkeimpien avustajien, mm. neuvoston sihteerin piispa Brian Farrellin LC ja toimistopäällikon mons. John A. Radanon kanssa.

Kardinaali muisteli lämpimästi antoisaa matkaansa Suomeen viime syksyllä Birgitta-vuoden yhteydessä, ja piispa Józef ilmaisi hartaan toivomuksensa, että ekumeniassa päästäisiin eteenpäin tekemällä työtä "molemmissa päissä", niin kuin Vanhan testamentin kertomuksessa tunnelista Siloan lammikolle. Eero Huovinen puhui kasteen sakramentin merkityksestä ja Herramme läsnäolosta ehtoollisessa. Luterilaisten kirkkojen maailmanliiton varapuheenjohtajana Huovisen sanoja pidettiin tietysti tavallista suuremmassa arvossa.

Tapaamisen jälkeen kävelimme suoraan Vatikaaniin, jossa paavi Johannes Paavali II otti meidät vastaan. Iloitsimme suuresti havaittuamme pyhän isän olevan suhteellisen hyvässä kunnossa. Paavi vastasi lyhyesti piispa Huovisen puheeseen ja muisteli sen jälkeen elävästi matkaansa Pohjoismaihin kesäkuun alussa vuonna 1989. Hän muisti vielä Helsingin tuomiokirkonkin, josta piispa Huovinen antoi hänelle kuvakirjan. Paavi sanoi vilpittömästi uskovansa, että hänen matkansa oli edistänyt ekumeniaa Pohjoismaissa.

Tässä tilaisuudessa kätellessäni itse paavia sain kiittää häntä uudesta pyhää eukaristiaa käsittelevästä kiertokirjeestä Ecclesia de Eucharistia. Annoin hänelle samalla Katolisen tiedotuskeskuksen toimittaman suomenkielisen käännöksen, jonka paavi otti iloisesti vastaan. Lopuksi saimme paavilta siunauksen kansallemme, ekumenialle ja hiippakunnillemme, sairaille, perheillemme ja itsellemme.

Pyhän Henrikin juhlallisuuksien ohella vierailumme Roomassa oli täpötäynnä muita mielenkiintoisia ja muistiin painuvia tapahtumia ja tapaamisia. Ryhmämme sai asua pyhän Birgitan talossa Piazza Farnesella, ja se oli suuri elämys kaikille. Talo sijaitsee keskeisellä paikalla lähellä sekä Pietarinkirkkoa että Forum Romanumia, Trastevereä ja Rooman vanhimpia kaupunginosia. Birgittalaissisaret huolehtivat hyvin siitä, että olimme aina pyhiinvaelluskuntoisia. Kävimme myös Vatikaanin museossa rouva Huovisen asiantuntevalla opastuksella. Ihailimme erityisesti sikstiiniläiskappelissa olevia Michelangelon kauniisti entisöityjä seinämaalauksia.

Pääsimme yhtenä iltana konserttiin, joka järjestettiin pyhän isän jo 25 vuotta jatkuneen paaviuden kunniaksi. Paavi itse oli läsnä. Hänen vieressään istuivat Rooman juutalaisen ja islamilaisen yhteisön edustajat. Tilaisuuden aiheena oli myöhästynyt kiitollisuudenosoitus paaville arvokkaasta työstä maailman rauhan puolesta. Paavi piti lyhyen puheen, jossa hän korosti, että "rakkaus voittaa kaikki esteet: se saa erämaassakin oikeudenmukaisuuden ja rauhan kukoistamaan".

Myös Suomen Italian suurlähettiläs Alec Aalto kutsui meidät lounaalle virka-asuntoonsa. Sen jälkeen tutustuimme Villa Lanteen, Suomen kulttuuri-instituuttiin Gianicolo-kukkulalla. Sancta Cecilia -kuoron laulaessa antaumuksella mm. Maamme-laulun saimme ihailla kaunista näkymää kaupungin ylle. Vierailun viimeiseltä päivällä kuoro sai myös tilaisuuden laulaa paaville Ave Marian suuressa audienssisalissa ja yhdessä hänen kanssaan he pääsivät valokuvaan. Lopuksi kardinaali Kasper kutsui suomalaiset jäähyväislounaalle omassa virka-asunnossaan. Puheissaan kaikki olivat samaa mieltä: kristittyjen ykseydessä on ennen kaikkea kysymys siitä, kuinka me kaikki voimme entistä syvemmin kääntyä Kristuksen puoleen, ymmärtää hänen ilosanomaansa ja yhdessä seurata häntä Pyhässä Hengessä.

Kardinaali Walter Kasperin vaakunan tunnuslause kuuluu: "Veritas in Caritate", eli "Totuus rakkaudessa". Meidän erinomaisen pyhiinvaelluksemme päätteeksi kardinaalin sihteeri Matthias Türk, joka koko vierailun ajan oli toiminut apunamme, vei meidät lentokentälle – sopivasti Vatikaanivaltioon rekisteröidyllä pikkubussilla.

Isä Frans Voss SCJ

Rakkaat ystävät Suomesta! Jälleen kerran saan toivottaa Roomassa vierailulla olevan ekumeenisen delegaationne luokseni pyhän Henrikin, Suomen suojelijan juhlapyhänä. Tämän kristittyjen ykseyden rukousviikon yhteydessä haluan ilmaista kiitollisuuteni niistä ekumeenisista edistysaskeleista, joita katolilaiset ja luterilaiset ovat tehneet yhteistä vanhurskauttamisasiakirjaa seuranneiden viiden vuoden aikana. Lupaava merkki tästä edistyksestä polullamme kohti täyttä ja näkyvää ykseyttä on ollut myös uuden vuoropuhelun aloittaminen Suomen ja Ruotsin luterilaisten ja katolilaisten välillä. Toivon, että kommuunio-spitritualiteetti yhä enemmän leimaisi luterilaisten ja katolilaisten keskinäisiä suhteita: siinä nimittäin näkyvät ne kirkollisen elämän piirteet, jotka he jo jakavat keskenään ja jotka vahvistavat heidän yhteistä rukoustaan ja todistustaan Jeesuksen Kristuksen evankeliumista. - Kaikille teille pyydän sydämellisesti Jumalan runsasta siunausta.

KATT

Paavillisen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston puheenjohtaja, kardinaali Walter Kasper johti ekumeenisen viikon päätöstapahtumaa Rooman Pyhän Paavalin basilikassa tammikuun lopulla toiveekkaassa mutta maltillisessa hengessä. Kardinaalin mukaan viimeisten 10 vuoden aikana on "huolimatta silloin tällöin esiintyvästä uupumuksesta tehty myös monia suuria edistysaskeleita". Ja ennen kaikkea "meistä on tullut ystäviä", kardinaali korostaa.

Rukousviikon teema oli tänä vuonna: "Rauhani minä annan teille." "Tämän rauhan sanoman tärkeyden edessä", Walter Kasper totesi, "sydämemme täyttyvät kivusta ja häpeästä, koska kuva, jonka maailma ja jopa kirkkomme näyttävät meille, on kovin erilainen".

Kirkon hajaannuksesta huolestunut kardinaali jatkoi: "Emme voi teeskennellä, että kaikki on hyvin. Joskus voimme havaita ekumeenista väsymystä, merkkejä uudesta konfessionalismista, yrityksistä estää yhteistä ykseyden matkaamme toteutumasta. Ja juuri kun olemme päässeet yli joistakin vanhoista meitä erottaneista ongelmista, uusia tulee esiin, varsinkin etiikassa."

"Pelkästään inhimilliseltä kannalta katsottuna näemme paljon syitä huoleen ja epätoivoon", kardinaali totesi, mutta vakuutti samalla, että kristittyjä leimaa toivo eikä heidän ole syytä antautua epätoivoon.

"Vatikaanin II kirkolliskokous korosti, että ekumeeninen liike on Pyhän Hengen synnyttämä. Ja kun Jumalan Henki aloittaa jotakin, hän saattaa sen myös päätökseen", Kasper rohkaisi lopulta ekumeenista kuulijakuntaansa. Hän toi vielä mieliin pyhän isän sanat viime vuodelta: "On minun suuri toiveeni, että Rooman kirkko, jolle Kaitselmus on osoittanut ainutlaatuisen 'johtoaseman rakkaudessa', voisi yhä selvemmin tulla veljellisten ekumeenisten suhteiden malliksi."

Vatikaani on osallistunut kristittyjen ykseyden rukousviikkoon virallisesti vuodesta 1966 alkaen. Silloin oli kulunut vain kaksi vuotta kirkolliskokouksen ekumeniadekreetin hyväksymisestä ja paavi Paavali VI:n ekumeenisesta rukoushetkestä Jerusalemin patriarkan Athenegoras I:n kanssa, jossa pyydettiin Jeesuksen sanoin: "että he kaikki olisivat yhtä" (Joh. 17:22).

KATT/Zenit

Teksti on katkelma piispa Eero Huovisen
pyhän Henrikin päivänä Roomassa pitämästä saarnasta

Turun kaupunginorkesterin entinen konserttimestari Irma Nissinen-Kaasalainen kuoli itsenäisyyspäivänä 6.12.2003 Turussa. Hän oli syntynyt 18. huhtikuuta 1910 Hangossa.

Pitkän elämänsä aikana Irma Nissinen joutui näkemään kaikki maatamme kohdanneet sodat viime vuosisadan aikana. Pikkutyttönä hän katseli sotilaiden marsseja sisällissodan ajan Helsingissä.

Talvisodan kauhuista Nissiselle jäi hyvin omakohtainen ja konkreettinen muisto. Viipurista lähtenyt evakkojuna joutui ilmahyökkäyksen kohteeksi, ja pienen tytön äiti, toista lastaan odottava lupaava muusikko pakeni muiden matkustajien kanssa junasta paksussa lumikinoksessa metsään turvaan.

Evakkomatka päättyi Tampereelle, missä tarjoutui konserttimestarin paikka kaupunginorkesterissa. Jatkosodan aikana Nissinen esiintyi viulistina useilla viihdytyskiertueilla Itä-Karjalassa.

Irma Nissinen opiskeli Helsingin musiikkiopistossa ja myöhemmin Lontoossa, Pariisissa, Brysselissä sekä eri paikoissa Saksassa, viimeksi Darmstadtissa 1956.

Hän työskenteli konserttimestarina Helsingin teatteriorkesterissa, Tampereen kaupunginorkesterissa ja Turun kaupunginorkesterissa kahteen otteeseen, ensin 1936-38 ja sen jälkeen vuodesta 1941 eläkkeelle jäämiseensä asti syksyllä 1973.

Nissinen esiintyi Turussa usein orkesterin solistina ohjelmistonaan mm. Henryk Wieniawskin, Pablo de Sarasaten, Johann Sebastian Bachin ja Camille Saint-Saënsin musiikkia. Omia konsertteja Nissisellä oli kotimaan lisäksi mm. Englannissa ja Ruotsissa.

Ajatus kääntyä katoliseksi kypsyi Nissisen sydämessä 1950-luvulta alkaen. Esiintyessään kerran katolisen kirkon jouluyön messussa Nissinen oli pannut merkille saarnaavan papin ankarat sanat. Siirryttyään eläkkeelle parikymmentä vuotta myöhemmin hän toteutti päätöksensä.

Irma Nissinen osallistui aktiivisesti kotiseurakuntansa Pyhän Birgitan ja autuaan Hemmingin seurakunnan toimintaan. Hän kävi säännöllisesti pyhässä messussa, viimeksi vielä menneen syksyn pyhäinpäivänä. Nissinen myös johti aikaisemmin seurakunnan kuoroa.

Kirkon pyhimyksistä pyhä Antonius oli Irma Nissiselle erityisen läheinen. Hän oli kerran matkoillaan osunut Padovassa pyhän Antoniuksen nimikkoluostariin, ja kaiken siellä kokemansa jälkeen omaksui tämän suojeluspyhimyksekseen kantaen pyhän Antoniuksen ristiä aina kuolinvuoteelleen saakka.

Matti Lehtonen

Aktiivisuus näkyy monella tavoin. Tavallisessa sunnuntaimessussa on tyypillisesti yli tuhat seurakuntalaista ja kirkot alkavatkin käydä pieniksi.

Ikävä kyllä monet eivät voi vastaanottaa sakramentteja oman elämäntilanteensa takia. Tyypillisiä ongelmia ovat avoliitto, avioliittoon liittyvät ongelmat ja moniavioisuus. Usein nämä ongelmat koskevat erityisesti katoliseen uskoon kääntyneitä, jotka eivät vielä ole saaneet elämäänsä järjestykseen kirkon kannalta.

Kamerunin kirkko on kasvava kirkko. Katekeetta Elizabeth Nomasi kertoi, että viime vuonna hänen seurakunnassaan oli 112 aikuiskastetta Neitsyt Marian taivaaseenottamisen juhlapäivänä.

Kamerunin kirkko on vielä lähetyskirkko, mutta pikku hiljaa se alkaa oppia elämään omillaan. Monet lähetystyöntekijät ovat jo vanhoja eikä uusia ole juuri tulossa. Kamerunissa itsessään on onneksi paljon uusia kutsumuksia, ja seminaarit ovat vielä täysiä toisin kuin meillä Euroopassa. Pappeja ei silti ole vielä riittävästi, sillä välimatkat ovat pitkiä ja seurakunnat kasvavat koko ajan.

Yksi suurimpia ongelmia Kamerunissa on kuitenkin pula koulutetuista katekeetoista. Kamerunissa katekeetat ovat usein kokopäiväisiä seurakunnan työntekijöitä, joiden on tultava toimeen hyvin vähällä. Usein heiltä kuitenkin puuttuu riittävä koulutus.

Kamerun on aloittanut englantilaisen Maryvale-instituutin kanssa katekeettojen koulutuksen, ja Maryvale on nyt perustamassa maahan omaa keskusta. Vuoden kestävään koulutukseen on osallistunut tähän mennessä jo noin 25 katekeettaa. Koulutus järjestetään Kamerunissa.

Katekeettojen päätehtävänä on sakramenttiopetus. Katekeetat työskentelevät seurakunnissa, mutta kiertelevät myös kouluissa opettamassa katolista moraalia sekä keskustelevat seurakuntalaisten kanssa heidän ongelmistaan.

AIDS on osa monen perheen todellisuutta. Vaikka Kamerun ei kuulu AIDS-tilastoissa synkimpiin Afrikan maihin, monet nuoret kuolevat siihen. Odotettu elinikä on vain hieman yli 50 vuotta. Kirkko järjestää AIDS-valistusta, jota koordinoi oma AIDS-työryhmä.

Kirkko ei hyväksy kondomien käyttöä eikä esitä sitä edes vaihtoehtona, vaan kehottaa ihmisiä Kamerunissakin elämään puhtaasti ja siveästi, niin sinkkuna kuin avioliitossakin.

Katekeetta Paul Forti kertoi, että Kamerunissa seurakuntalaiset pyrkivät todella auttamaan kirkkoa sekä taloudellisesti että tekemällä vapaaehtoistyötä. Seurakunnan rakennus- ja korjaustyöt tehdään talkoovoimin. Isä Michael Bibi sanoi, että kirkossa kokoontuu paljon erilaisia ryhmiä niin rukoilemaan kuin palvelemaankin. Seurakuntalaiset hoitavat vanhuksia, käyvät vankiloissa ja sairaaloissa, joihin he vievät pieniä lahjoja. Varoja ja tavaroita kerätään jakamalla kukin omastaan – usein hyvin vähästä.

Samoin kuin meillä Suomessa katolilaisten odotetaan tukevan kirkkoa: vähintään 1 prosentilla tuloistaan. Monet ovat kuitenkin paljon anteliaampia ja kirkko on todella kiitollinen ihmisten sitoutumisesta kirkon tukemiseen. Kaupungeissa kolehti on merkittävä paikallisiin olosuhteisiin nähden. Ero saattaa olla kuitenkin satakertainen köyhään ja autioituvaan maaseutuun verrattuna. Monet ihmiset pyytävät myös messuintentioita ja tukevat siten seurakuntaa.

Kamerunissa suosituin sunnuntaimessu on jo aamukuudelta. Isä Michael sanoi, että ihmiset haluavat aloittaa päivänsä Jumalan kanssa. Kun he tulevat messuun aikaisin aamulla, jää koko loppupäivä vapaaksi. Sunnuntaisin hänen seurakunnassaan on neljä messua: 6.00, 7.45, 9.30 ja 11.00. Joskus hän viettää itse kaikki nämä neljä messua. Messun kieli on yleensä englanti.

Isä Michaelin mukaan "Kamerunissa ihmisillä on enemmän aikaa. Siksi messu saattaa kestää joskus melkein 2,5 tuntia, mutta se ei ole ongelma." Messuissa soitetaan tyypillisesti rumpumusiikkia ja lauletaan paljon.

Tapasin isä Michaelin Maryvalessa, jonne hän oli tullut tekemään teologian jatko-opintoja. Hän oli ensimmäistä kertaa käymässä Euroopassa. Hän oli yllättynyt, että Euroopassa monet eivät laula tai osallistu juurikaan messuun. Tosin hän myös samalla totesi, että afrikkalaistenkin tulisi välttää liioittelua messun musiikin tai keston suhteen.

Viime aikoina on usein sanottu, että Eurooppa on evankelioitava uudelleen. Monet Euroopan alueet ovat maallistumisen myötä muuttumassa lähetysalueiksi. Meillä ei enää ole tarpeeksi kutsumuksia ja monia seminaareja on jo suljettu. Afrikassa ja monissa muissa köyhissä Afrikan ja Aasian maissa on kuitenkin vielä paljon uusia kutsumuksia. Isä Michael näkikin mahdollisena, että tulevaisuudessa myös Kamerunista tulisi pappeja Eurooppaan. "Olemmehan kaikki osa yhtä katolista kirkkoa ja meidän on oltava valmiita auttamaan toisiamme", isä Michael muistuttaa.

Katekeetta Paul Forti totesi että eurooppalaiset ovat evankelioineet Afrikan, ja jos joskus tulee Afrikan vuoro evankelioida Eurooppa, afrikkalaisten tulee olla valmiita palvelemaan kirkkoa siinä tehtävässä. Hän viittasi myös paavi Johannes Paavali II:een, joka on sanonut, että kirkko on luonteeltaan missionäärinen. Siksi meidän olisi tuettava toinen toistamme.

Kamerun tarvitsee monen muun Afrikan maan tavoin myös ulkopuolista taloudellista apua. Kamerunilaiset totesivatkin, ettei Jumalan sanaa voi saarnata tyhjälle vatsalle. Lopuksi isä Michael painotti vielä kuinka tärkeää on elää Jumalan sanan mukaisesti.

"Ei riitä, että käy messussa sunnuntaisin kuuntelemassa Jumalan sanaa, vaan meidän on myös oltava valmiita todella elämään sen mukaan. Meidän on oltava valmiita antamaan Jumalan sanan ohjata omaa elämäämme ja arkipäiväämme – antamaan sanan muuttua myös teoiksi. Myös siinä katekeettojen tehtävä on tärkeä."

Ihmiset tarvitsevat opastusta, kuinka elää kristittynä tässä maailmassa – niin Kamerunissa kuin Suomessakin.

Irene Alvarez

Rakkaat kristityt, kära medkristna! Kun suurella ilolla ja kiitollisuudella vietämme tänään pyhän Henrikin juhlaa, hetki sitten julistettu evankeliumi tarjoaa meille kiitollisuutemme perimmäisen syyn (vert. Joh. 4:34-39). Jeesus kertoo siinä hyvin kauniilla tavalla, miten satoa kylvävän ja sadonkorjaajan ilo on sama. Sen vuoksi satoa korjaavat saavat iloita sen kylväneen vaivannäöstä.

Tämä vertaus on totta myös meidän kohdallamme. Myös me olemme uskossa perillisiä, sillä olemme saaneet uskon täyteyden Jumalan suurena lahjana, suurimpana elämän lahjan jälkeen, mutta mekin olemme saaneet sen toisten välityksellä. Piispat ovat välittäneet sen puhtaana ja täytenä apostoleilta, papit ovat saarnanneet sitä, vanhemmat ja katekeetat ovat jakaneet sen lapsille, pyhät ja autuaat ovat eläneet sen sankarillisesti todeksi, marttyyrit ovat antaneet henkensä sen puolesta. Mekin saamme näin "korjata toisten satoa" (vert. Joh. 4:37), mutta erityisellä tavalla voimme korjata pyhän Henrikin satoa, hänen, joka tämänpäiväisen liturgian mukaan "omalla marttyyrikuolemallaan laski perustan Kristuksen kirkolle Suomessa" (1. eukaristinen rukous).

Vaikka tiedämme pyhän Henrikin elämästä vähän, siinä on jotakin, jota ehkä emme usein muista. Kun hän, englantilaissyntyinen lähetyspiispa, saapui Suomeen, hän ei jäänyt maan silloisiin taajamiin ja ikään kuin odottanut leppoisasti, että suomalaiset olisivat ehkä tulleet hänen luokseen (vert. Ad gentes 5). Kristuksen lähetyskäskylle uskollisena hän lähti vaaroja uhmaten kohti tuntematonta pohjoista kastaakseen kaikki ihmiset - kaukaisimmatkin - Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettaakseen heitä noudattamaan kaikkea, mitä Jeesus Kristus, maailman ainut Vapahtaja, oli käskenyt noudattaa (Matt. 28:19-20). Tällä matkalla hän sai surmansa Köyliönjärvellä ja osakseen sen iankaikkisen, katoamattoman palkinnon, jonka Jeesus Kristus on uskollisille huoneenhaltioilleen luvannut. Näin Henrikin marttyyri-kuoleman kautta toteutuivat vuoropsalmin sanat: "Jotka itkien menevät kylvämään vakkaansa kantaen, ne riemuiten palaavat kotiin" - taivaan kotiin - "lyhteet sylissään" (Ps. 126:6).

Pyhän Henrikin esimerkki osoittaa, ettei kotimaamme Suomi, tämä maa ja tämä kansa, ole jollakin tavalla kristinuskon vaatimatonta "reuna-aluetta". Päinvastoin: pyhän Henrikin lähetystyön ja marttyyrikuoleman kautta meidät on liitetty elävänä paikalliskirkkona koko maailmanlaajuisen kirkon ykseyteen, sen sydämeen; meidät on liitetty kolmiyhteisen Jumalan pelastuksen todellisuuteen, jonka Kristuksen kirkko välittää ja josta se itse on merkki (Lumen gentium 2, 8). Niinpä mekin elämme Pyhässä Hengessä samasta uskosta, josta Henrik eli. Julistamme samaa evankeliumin ilosanomaa kuin hänkin julisti. Vietämme samoja sakramentteja, joita hänkin vietti. Meillä on sama ykseys apostoli Pietarin seuraajan, paavin, kanssa, joka hänelläkin on. Tässä on se sato, jota Henrik kylvi, ja josta me tänään iloitsemme ja eukaristiassa kiitämme Jumalaa: "Niinpä kansa Suomen maan, iloitse, kun kerran katoliseks’ armossaan, sun teki Sana Herran" (Ramus virens).

När vi i dag firar den helige Henriks fest, tackar vi vår treenige Gud för de stora verk han fullbordade i och genom honom. Men Henrik kunde bli helig endast genom att han själv ville tjäna Gud och ägna sitt liv åt honom och åt hans kyrka, genom att han själv var en sådan vis människa festens första bibelläsning talar om. "De som förlitar sig på Gud skall förstå sanningen och de trogna skall förbli hos honom i kärlek" (Vish. 3:9). Så är det verkligen: den som öppnar sig för Gud, öppnar sitt hjärta för Guds frälsande kärlek och för den sanning som han uppenbarat i sin enfödde Son Jesus Kristus. Precis som den helige Henrik, är även vi genom dopets nåd kallade till att vara vittnen, att vittna om Guds sanning och kärlek. Henriks exempel uppmuntrar oss att göra detta med mod, både i vår vandring som enskilda kristna och som en lokalkyrka. Såsom apostoln Paulus vet vi ju att ingen och inget "kan skilja oss från Guds kärlek i Jesus Kristus vår herre" (Rom. 8:39).

Pyhän Henrikin elämässä toteutui monella tapaa Viisauden kirjan sanoma. Hänkin oli sellainen viisas mies, joka kasteen kutsumukselleen uskollisena otti vastaan todellisen viisauden, Jeesuksen Kristuksen, jonka Paavalin mukaan "Jumala on antanut meille viisaudeksi" (1 Kor. 1:30). Jeesuksen Kristuksen, hyvän paimenen, lailla Henrik todisti pappina ja piispana olevansa sellainen hyvä paimen, joka "panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta" (Joh. 10:11; Johannes Paavali II, Pastores gregis 25). Ja näin Jumalan työ Henrikissä saattoi jatkua ja saada täyttymyksensä, hänestä tuli entistä selvemmin Kristuksen itsensä kaltainen aina julmaa kuolemaa myöten, ja hänestä tuli lopulta se pyhä, jota yhä tänään kunnioitamme ja rakastamme esikuvanamme.

Tässä on Henrikin sanoma meille lähes 850 vuoden takaa: meidät kaikki on kutsuttu seuraamaan Jeesusta Kristusta rohkeasti pyhyyden tiellä! Niin kuin Vatikaanin 2. kirkolliskokous opettaa (Lumen gentium 40), meistä jokainen on kutsuttu tulemaan Pyhän Hengen voimasta pyhäksi, siis elämään sankarillisesti todeksi yhteisen kasteen kutsumuksemme arkisen elämän keskellä. Me teemme sen monella tapaa, varmasti kukin omalla tavallamme. Mutta kaikki teemme sen olemalla rukouksen ihmisiä, todistamalla uskosta rakkauden teoin, välittämällä elävän uskomme lapsille, epäileville ja ei-uskoville, huolehtimalla köyhistä ja kärsivistä, puolustamalla totuutta ja elämän lahjaa, rakastamalla lähimmäisiämme, elämällä ehtymättömässä toivossa (vert. Gaudium et spes 21). Kuten pyhän Henrikin esimerkki osoittaa, pyhyyden kutsumuksen eläminen todeksi on mahdollista, se on mahdollista Suomessakin, se on mahdollista vaikeissakin olosuhteissa, se on mahdollista jopa vihollisten keskellä. Sillä apostoli Paavali kysyy: "Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta?" Ja vastaa: Ei mikään (vert. Room. 8:39).

Kära kristna! När vi är samlade i eukaristins tacksägelse- och offermåltid, låt oss anbefalla oss åt den helige Henriks förböner och följa hans sporrande exempel i helighet. Låt oss efterlikna hans mod i att leva ut dopets kallelse och låt oss fröjda oss av att vi idag enligt evangeliets ord har "lönen av hans möda" (Joh. 4:38), fullheten av den kristna tron och det sakramentala livet, som för oss till det eviga livet.

Rakkaat kristityt! Näin suuri on se sato, jonka pyhä marttyyripiispa Henrik kylvi Suomeen. Näin suuri on se pelastuksen todellisuus, johon Isä meidät Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä on kirkossaan liittänyt. Näin suuri on taivaallinen suojelijamme, jolta iloiten ja kiitollisina pyydämme:

Pyhä Henrik, rukoile kotimaamme Suomen puolesta,
rukoile oman hiippakuntasi puolesta,
rukoile seurakuntamme puolesta,
rukoile meidän puolestamme!

Ja kun hetken kuluttua uskontunnustuksessa tunnustamme sen saman uskon, jonka marttyyripiispa Henrik toi Suomeen, ja jonka puolesta hän antoi henkensä, me lausumme hänelle, Jumalan pyhälle ja rohkealle kylvömiehelle:

"Meidät jotka riemukkaina,
kilvan kiitämme sua aina,
seuraan enkeleitten saata,
ilohon, jok’ ei voi laata,
autuaitten asumaan" (sekvenssi).

Aamen.

Tuomo T. Vimpari