|
Fides 5 - 21.4.2004 |
|
|
|
Joka sunnuntai Vain vähän ennen pääsiäistä pyhä isä muistutti Roomassa ad limina apostolorum -vierailulla olleita Australian piispoja siitä, kuinka tärkeätä on huolehtia messussa käymisestä sunnuntaisin. Paavi kutsui sunnuntaivelvollisuutta tärkeimmäksi yksittäiseksi keinoksi kohdata maallistumisen uhka. Nyky-yhteiskunnassa sunnuntaista on monille tullut vain tavallisen viikonlopun osa, joka on omistettu rentoutumiselle ja ehkäpä urheilulle. Seurauksena on "niin rajoitettu horisontti, ettei enää nähdä taivasta". Entä me: näemmekö me taivaan? Vai löydämmekö yhä useammin itsekin, täällä maapallon toisella puolella, oman jumalamme vetäytymällä pelkästään maallisten harrastustemme pariin, silloinkin kun on Herran päivä, dies Domini? Annammeko elämällemme sen ansaitseman merkityksen? Annemmeko kiitoksen hänelle, jolle se kuuluu? Rakennammeko itseemme käpertymällä rauhaa ja ykseyttä? Osaammeko antaa anteeksi? Sunnuntaimessu on hyvä velvollisuus, jossa sielu saa ravintoa ja koko ihminen elämälleen turvallisen kiintopisteen. Sunnuntai ei ole kuin kerran viikossa. Se on sen arvoista! Marko Tervaportti Pohjolan piispat kokoontuivat Turussa Pohjoismaiden piispainkokous piti kevätkokouksensa 18.-24. maaliskuuta Birgittalaissisarten vieraskodissa Turussa. Kokouksen puheenjohtajana oli Oslon piispa Gerhard Schwenzer SSCC ja sitä isännöi oma piispamme Józef Wróbel SCJ. Ensimmäinen kokouspäivä omistettiin katolisten piispojen ja Pohjoismaiden luterilaisten piispojen edustajien kokoukselle. Keskustellut aiheet käsittivät tämänhetkisen ekumeenisen kehityksen arviointia, Pohjoismaissa pidettävien katolis-luterilaisten vuoropuhelujen katsauksia sekä katolisen kirkon ja luterilaisten kirkkojen julkaisemien asiakirjojen esittelyä. Erityisen mielenkiintoista katolisille osanottajille oli Luterilaisen maailmanliiton julkaisema asiakirja piispanvirasta. Suomesta piispojen ekumeeniseen tapaamiseen osallistuivat piispamme lisäksi arkkipiispa Jukka Paarma, piispa Eero Huovinen, kirkkoneuvos Risto Cantell ja arkkipiispan sihteeri Heikki Jääskeläinen sekä omasta hiippakunnastamme yleisvikaari Tuomo T. Vimpari. Piispainkokous jatkoi keskusteluaan avioliittoa ja perhettä koskevasta pastoraalikirjeestään. Se ei ole vielä valmiina julkaistavaksi, vaan edellyttää vielä paljon työtä. Eri piispojen antamia raportteja kuultiin myös katekeesista, Pohjoismaiden välisen ekumenian järjestämisestä, Euroopan unionin piispainkokousten komitean (COMECE) kokouksista ja Euroopan piispankokouksen (CCEE) kokouksesta, jotka oli pidetty viimeisen puolenvuoden aikana. Tohtori Steindl vieraili kokouksessa Kirche im Not -järjestöstä. Se tukee arvokkaalla tavalla Pohjoismaita muun muassa painamalla ja julkaisemalla katekeettista kirjallisuutta sekä tukemalla paikallisista valtakielestä poikkeavia kielellisiä ryhmiä, ns. kansallisia ryhmiä. Piispoille vakuutettiin, että tämänlainen tuki jatkuisi ja että Kirche im Not olisi kiinnostunut saamaan enemmän tietoa kirkon tilanteesta Pohjoismaissa. Piispainkokouksen edustajat on kutsuttu vierailemaan Puolan piispainkokouksessa, osallistumaan Viron kirkon juhlaan sekä Saksan katolilaisten päivään (Deutscher Katholikentag). Pyhää maan tilannetta käsiteltiin yhdessä selonteossa. Siellä tammikuussa vierailleen piispojen ryhmän viestistä keskusteltiin ja pantiin merkille se, että Pyhän maan piispat kannustavat uskovia voimakkaasti tekemään pyhiinvaellusmatkoja Pyhälle maalle ja siten työllistämään siellä asuvia kristittyjä. Toinen lukuisissa raporteissa esille tullut asia oli Euroopan suhde Afrikkaan. Piispat suhtautuvat vakavasti maanosan tilanteeseen sekä tahtovat vahvistaa maidemme ja Afrikan jo olemassa olevia yhteyksiä. Piispainkokouksen edustaja osallistuu Roomassa marraskuussa 2003 pidettävään kokoukseen, joka pidetään Euroopan ja Afrikan piispojen välillä, ja jonka aiheena on kahden maanosan välinen suhde. Piispat suhtautuvat vakavasti
uskontojen väliseen vuoropuheluun ja panivat merkille, että se tulee aiheena
entistä keskeisemmäksi. Kokous kannusti vaihtamaan tietoa erilaisista siihen
liittyvistä toimista, joihin on jo ryhdytty erityisesti Oslon ja Tukholman
hiippakunnissa. KATT Paavi kirjeessään papeille: Paavi Johannes Paavali II on jokavuotisessa kiirastorstaina julkaistavassa kirjeessään papeille vedonnut papistoon ja seurakuntiin sen puolesta, että nämä pitäisivät erityistä huolta alttaripalvelijoistaan, jotka muodostavat "pappiskutsumusten puutarhan". "Alttaripalvelijoiden ryhmä, voi teidän [pappien] johdollanne osana seurakuntayhteisöä saada arvokkaan kokemuksen kristillisestä opetuksesta ja muodostua tientynlaiseksi esiseminaariksi", paavi kirjoittaa. Hän kannustaa siksi pappeja yhdessä aktiivisten perheiden ja katekeesin kanssa kasvattamaan alttaripalvelijoista ryhmän, jossa jokainen "oppisi kasvamaan rakkaudessa Jeesukseen, tunnistamaan hänet todellisesti läsnäolevana eukaristiassa ja kokemaan liturgian kauneuden". Kiirastorstain kirjeessään pyhä isä kehottaa myös edistämään ja rohkaisemaan "aloitteita alttaripalvelijoiden hyväksi hiippakunnan tai paikallisella tasolla, eri ikäryhmät huomnioiden". "Kun lapset ja nuoret palvelevat alttarilla ilolla ja innokkuudella, he antavat ikätovereilleen puhuvan todistuksen eukaristian tärkeydestä ja kauneudesta", paavi jatkaa. Rikkaan mielikuvituksensa ja pappien ja vanhempien palvelijoille antaman hyvän opetuksen ja esimerkin innoittamina "jopa hyvin nuoret lapset voivat kasvaa uskossa ja kehittää rakkauden hengellisiä todellisuuksia kohtaan". Puhutellen pappeja, paavi huomautti: "Alttaripalvelijat näkevät teidät sunnuntaisin ja arkisin viettämässä messua. Teidän käsissänne he näkevät eukaristian 'tapahtuvan'. Teidän kasvoissanne he näkevät tuon salaisuuden ilmentyvän. Ja teidän sydämissänne he aistivat haasteen yhä suurempaan rakkauteen. ... Olkaa siis heille isiä, opettajia ja todistajia eukaristisesta hurskaudesta sekä elämän pyhyydestä!" Paavin puheen lopuksi pappiskongregaation prefekti, kardinaali Darío Castrillón Hoyos sanoi, että pappiskutsumusten edistämistä silmällä pitäen alttaripalvelijoista huolehtiminen on ratkaisevan tärkeää. "Jos lapset ja nuoret näkevät papeissa Kristuksen virassa toimimisen ja Jumalan salaisuuksien hoitamisen ilon sekä kokevat sakramenttien viettämisen, erityisesti ripin ja eukaristian viettämisen jalouden, he voivat hyvinkin miettiä, olisiko pappeuden valitseminen juuri heidän elämälleen suurimman onnen." KATT/VIS/Zenit Vegetativa patienter har rätt till näring och vätska Påven Johannes Paulus II sade i slutet av Februari att patienter i s k vegetativt tillstånd har kvar sitt människovärde och att det är fel att låta dem svälta ihjäl. ”En människa är alltid en människa”, sade Johannes Paulus II till deltagarna i en läkarkongress om behandlingen av patienter i sk vegetativt tillstånd. 370 läkare från 42 länder deltar i kongressen, som organiserades av italienska förbundet för katolska läkare. Man talar om vegetativt tillstånd när en patient är medvetslös under lång tid med föga eller inget hopp om att vakna igen. I anglosaxiska länder diskuterasmöjligheten att avsluta dessa patienters liv genom att sluta ge dem föda och vätska, vilket påven tog bestämt avstånd från. ”Jag känner plikten att med kraft slå fast att varje människas värdighet inte förändras av att hennes livs konkreta omständigheter ändras. En människa är alltid en människa, även om hon är svårt sjuk eller förhindras utföra sina högre funktioner”, sade påven. ”Också våra bröder och systrar som befinner sig i det kliniska tillstånd som kallas ’vegetativt tillstånd’ har kvar hela sin människovärdighet. Gud Faderns kärleksfulla blick fortsätter att betrakta dem och erkänna dem som sina barn, som behöver mer hjälp än andra”, fortsatte han. Påven påpekade att föda och vätska inte är en medicinsk behandling som man i vissa fall kan avsluta. ”Att det finns föga hopp om att bli bättre när det vegetativa tillståndet har varat över ett år gör det inte etiskt riktigt att sluta ge patienten det minimum av vård som omfattar föda och vätska”, sade Johannes Paulus II. Det enda möjliga resultatet skulle ju vara att patienten svälter och törstar ihjäl. KATT/Vatikanradion Paavi muisteli Fatimaa Jokaviikkoisella yleisaudienssillaan puhunut paavi Johannes Paavali II otti maaliskuun 24. päivänä teemakseen tasan 20 vuotta aikaisemmin tapahtuneen ihmiskunnan vihkimisen Neitsyt Marialle. Siten hän täytti Fatimassa ilmestyneen Jumalanäidin toiveen. Paavi aloitti puheensa muistuttamalla yleisöä siitä, että 25. maaliskuuta vietetään Herran ilmoittamisen juhlapyhää. Se "auttaa meitä mietiskelemään Marian kohdussa ihmiseksi tulleen ikuisen Sanan lihaksitulemista". Pyhä isä lisäsi vielä, että Marian "fiat - tapahtukoon" -vastauksessa ilmenee myös Jeesuksen kuuliaisuus Jumalan pelastussuunnitelmalle, "jolle meidän kaikkien on sanottava 'kyllä'". Paavi on pontifikaattinsa aikana jo kolmesti suorittanut vihkimyksen Neitsyt Marialle. 8. joulukuuta 1978 hän vihki kirkon ja maailman Neitsyt Marian perisynnittömälle sikiämiselle. Kesäkuussa 1979 hän uusi tuon vihkimyksen vieraillessaan Puolassa. Lopulta 25. maaliskuuta 1984 hän suoritti vihkimyksen, joka hänen omien sanojensa mukaan täytti Fatimassa ilmestyneen Neitsyen ehdot. Pyhä isä sanoi: "Kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä päivästä, jolloin maailman kaikkien piispojen kanssa hengellisesti yhteenliittyneenä uskoin koko ihmiskunnan Neitsyt Marian tahrattomalle sydämelle täyttääkseni Fatiman Neitsyen anomuksen." Paavin mielestä nykymaailma on aivan liian täynnä "vihaa, väkivaltaa, terrorismia ja sotaa". Hän pyysi rukouksia kaikkien viattomien ihmisten puolesta, jotka kärsivät väkivallasta. KATT/VIS/CWNews Puolan piispoille uusi puheenjohtaja Przemyslin arkkipiispa Jozef Michalik on valittu seuraamaan kardinaali Jozef Glempiä Puolan piispainkokouksen puheenjohtajana. Varsovan arkkipiispa ja Puolan priimas Glemp toimi tehtävässä 23 vuoden ajan, ja hänet muistetaan mm. demokratian voittokulkua edistäneestä välitystehtävästään Puolan kommunistisen hallinnon ja Solidaarisuus-liikkeen välillä 1980-luvulla. Piispainkokouksen uusi puheenjohtaja Michalik on 62-vuotias. KATT/Zenit Kerry utmanar sin biskop och tar emot kommunionen Den demokratiske presidentkandidaten John Kerry utmanade sin egen biskop genom att ta emot kommunionen under en påskmässa i hemstaden Boston, enligt nyhetsbyrån Reuters. John Kerry och hans hustru Teresa Heinz är bägge katoliker, men under de senaste veckorna har flera katolska biskopar i USA sagt att katolska politiker som går emot den katolska kyrkans lära när det gäller abort, stamceller och andra viktiga etiska frågor inte bör ta emot kommunionen. Den katolske biskopen i St. Louis uppmanade rentav prästerna i stiftet att vägra ge Kerry kommunionen. Ärkebiskopen i Kerrys hemstad Boston Sean O'Malley sade före påsk att den katolska kyrkan ger kommunionen till dem som går fram och utgår från att de går fram i god tro. Men han sade att politiker vars åsikter strider mot katolsk lära själva borde avstå från att gå fram. KATT/Vatikanradion Uusi kiinalaispiispan pidätys Jo toinen katolinen piispa on lyhyen ajan sisällä pidätetty Kiinassa. Vatikaanin lehdistöosaston johtaja, Joaquín Navarro-Valls tiedotti asiasta huhtikuussa: "Olemme jälleen saaneet tietää, että aikaisemmin 20 vuotta vankilassa ollut katolinen piispa on pidätetty uudelleen Kiinan kansantasavallan viranomaisten toimesta. Jälleen kerran katolisen kirkon hierarkian jäseneltä on riistetty hänen henkilökohtainen vapautensa ilman, että on tarjottu mitään oikeudellisia motiiveja." Kysymyksessä on 69-vuotias Zheng Dingin piispa Julius Jia Zhiguo. Hän johtaa yhtä Kiinan väkirikkainta hiippakuntaa lähellä Pekingiä. Edellinen piispan pidätys tapahtui vain puolitoista kuukautta sitten. Silloin pidätys kesti puolitoista viikkoa. KATT/Zenit Paavi jatkoi pitkäperjantain perinnettä Paavi Johannes Paavali II otti tänäkin pitkänäperjantaina Pietarinkirkossa vastaan perinteiseen tapaansa ns. tavallisten ihmisten ripittäytymisiä. Yli tunnin ajan paavi kuunteli viiden miehen ja kuuden naisen ripit. Ripittäytyjistä kaksi oli espanjalaista, kaksi puolalaista, kaksi italialaista, kaksi ukrainalaista, yksi yhdysvaltalainen, yksi kanadalainen ja yksi slovakki. Paavin nähtyään Pietarinkirkossa sattumalta paikalla olleet ihmiset yltyivät raikuviin suosionosoituksiin. Kaikki basilikaan päässeet olivat joutuneet tarkkojen turvatarkastusten kohteeksi. KATT/Zenit/VIS Bönen hjälper I USA ber 43 % av läkarna för sina patienter och man anser att religiös tro har minst lika stor verkan som medicin. Bönens effekt undersöks vetenskapligt och det finns många forskningsprojekt som visar på att bön och ett regelbundet deltagande i gudstjänster förebygger både fysisk och psykisk sjukdom. Att uppleva mening, sammanhang och tillit har en välgörande hälsoeffekt. I bönen ingår tanken på förlåtelse. Verklig förlåtelse hjälper människan att få större helhet och leder fram till att ge kärleken plats. Förlåtelse och försoning är oerhört viktiga i varje människas väg till psykisk och fysisk hälsa. ur Jungfru Maria Kristus – maailman valo Pyhän eukaristian asettaminen Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: „Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.” Sitten hän otti maljan, kiitti Jumalaa, antoi heille ja sanoi: „Juokaa tästä, te kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi. Ja minä sanon teille: tästedes en maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä teidän kanssanne Isäni valtakunnassa” (Matt. 26:26-29). Pääsiäisjuhla oli jo tulossa, ja Jeesus tiesi, että oli tullut se hetki, jolloin hänen oli määrä siirtyä tästä maailmasta Isän luo. Hän oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti (Joh. 13:1). 1. Tässä salaisuudessa Jeesus antaa todistuksen loppuun asti kestävästä rakkaudestaan ihmisiä kohtaan – ihmisiä, joiden pelastuksen tähden hän antaa itsensä uhriksi. 2. Avautuu uskon salaisuus: Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:6), sekä myös: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää (1. Joh. 1:5). 3. Eukaristian sakramentin asettaminen on käännekohta: aiemmin Jeesus sanoi: „Minun aikani ei ole vielä tullut” (esim. Joh. 2:4), mutta nyt: „Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu, ja Jumala on kirkastunut hänessä. Ja kun Jumala on hänessä kirkastunut, on Jumala myös itsessään kirkastava hänet, ja Jumala tekee sen aivan pian” (Joh. 13:31-32). Mikko Salo SCJ 100 vuotta autuaan äiti Elisabeth Hesselbladin muutosta Roomaan Meille Birgittalaissisarille 25. maaliskuuta ei ole ainoastaan Herran syntymisen ilmoittamisen juhlapäivä, vaan sillä on myös sääntökuntamme historiassa oma erityinen merkityksensä, jota muistelemme suurella kiitollisuudella. Tasan sata vuotta sitten, 25. maaliskuuta 1904 sääntökuntamme perustaja autuas äiti Elisabeth Hesselblad (1870-1957), silloin vielä nimeltään Maria, palasi lopullisesti takaisin Amerikasta Eurooppaan asettuen asumaan karmeliittasisarten luokse pyhän Birgitan taloon Rooman Piazza Farnesella. Oli kulunut vuosi hänen edellisestä ja ensimmäisestä Rooman vierailustaan, jolloin hän oli saanut vahvistuksen sakramentin. Marian ilmestyspäivänä Pyhän Birgitan kirkon alttarilla silloinen Ruotsin piispa Albert Bitter oli antanut hänelle paavi Leo XIII:n erityisen siunauksen. Tuolloin hän kirjoitti päiväkirjaansa seuraavasti. ”Konfirmaatiopäiväni oli jälleen uusi armon päivä. Minulle kävi yhä selvemmäksi, että minun tuli omistaa elämäni pyhän Birgitan ja oman rakkaan maani palvelukseen”. Pyhän Birgitan talo ja kirkko vetivät häntä puoleensa kuin magneetti. Aina kun vain oli mahdollista, hän pistäytyi siellä rukoilemassa. Rooman vierailunsa loppupuolella rukoukseen polvistuneena hän kuuli jälleen sisäisen äänen, joka sanoi: ”Täällä sinun pitää työskennellä. Sinun, pyhän Birgitan tyttären, tulee työskennellä Jumalan hyväksi, ja Birgitta on itse auttava sinua”. Myöhemmin hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Minne tahansa tulin, missä pyhää sakramenttia säilytettiin, kuulin saman äänen: ”Palaa Roomaan, pyhän Birgitan taloon”. Vuoden kuluttua unelma näytti olevan toteutumaisillaan. Marian ainoana huolena oli hänen oma terveytensä. Sillä hänen vanha sairautensa – vuotava vatsahaava – oli uusiutunut ja eivätkä lääkäritkään lupailleet paljoa. Toiveita paranemisesta ei annettu. Muuan huolestunut ystävä meni jopa niin pitkälle yrityksissään estää Mariaa matkustamasta, että hän lähetti sähkeen laivan kapteenille varoittaen, että eräs tämän matkustajista oli kuolemansairas ja voisi kuolla matkan aikana. Kaikesta huolimatta Maria pysyi päätöksessään jättää Yhdysvallat, joka oli ollut hänen kotimaansa 18 vuotta. Luottavaisin mielin hän lähti Välimeren kautta kohti Italiaa yhdessä nuorimman veljensä Sten Sturen kanssa. Oli maaliskuu ja vuosi 1904. Karmeliittasisarilta Roomasta oli puolestaan saapunut rohkaisevia kirjeitä, että he odottivat häntä pyhän Birgitan taloon. He odottivat hänen tulevan kotiin. Maaliskuun 24. päivänä he rantautuivat Napoliin, josta seuraavana päivänä Herran syntymän ilmoittamisen juhlana he jatkoivat junalla kohti Roomaa saapuen sinne illalla. Pyhän Birgitan talossa he saivat lämpimän vastaanoton karmeliittasisarilta. Pian heidän tulonsa jälkeen molemmat ohjattiin omiin huoneisiinsa. Sten Sturelle annettiin huone luostarin vierestä, kun taas Maria omaksi suureksi hämmästyksekseen vietiin heti luostarin sisälle klausuurin puolelle. Hän ei ollut missään tapauksessa odottanut, että hänet hyväksyttäisiin näin nopeasti. Myöhemmin, kohdatessaan uudelleen luostarin äiti Hedwigin, Maria sai tietää, että hänen kirjeensä olivat koskettaneet syvästi tätä hienostunutta, lämmintä ja ystävällistä sisarta, josta säteili rakkautta ja kiinnostusta. Ja hän oli hyvin iloinen saatuaan sisartensa joukkoon sellaisen sielun, joka oli niin vilpittömästi pyhän Birgitan lapsi. Jäätyään yksin huoneeseensa Maria tunsi itsensä rauhalliseksi ja luottavaiseksi. Hän oli hyvin varma siitä, että Jumala kyllä ohjaisi kaiken parhain päin, kuten aina tähänkin asti. Olihan siitä todisteena se melkeinpä pieni ihme, että hän oli päässyt pyhän Birgitan taloon. Eri puolella maailmaa olevissa luostareissamme tätä kyseistä juhlaa on vietetty juhlallisin menoin ja autuasta äiti Elisabethia on muistettu monella tavalla. Myös paavi lähetti omat onnittelunsa sähkeen muodossa. Joissakin luostareissa monet sisaret ovat joko uudistaneet luostarilupauksensa tai antaneet ensimmäiset lupauksensa. Näin teki Roomassakin seitsemän noviisia, heidän joukossaan myös Turusta tuleva sisar Irene. Samaan aikaan niin Filippiineillä, Intiassa, Meksikossa kuin täällä Euroopassakin postulanteista on tullut noviiseja ja aspiranteista postulantteja. Turussa puolestaan sisar Violetta vietti luostarielämänsä 25-vuotismuistojuhlaa. Pyhän messun juhlan kunniaksi vietti piispamme Józef Wróbel SCJ. Luojalle kiitos, että viinipuu jatkaa kasvuaan. Sr. Marja-Liisa O.Ss.S
Piispamme saarna pääsiäisenä 2004 Rakkaat sisaret ja veljet! Liturgia kutsuu meidät kaikki pyhään messuun osallistujat osallisiksi pääsiäissanoman ilosta. Onhan ylösnousemuksen juhla suurin kirkkovuoden juhlista. Siihen sisältyy täysimääräisesti koko pelastushistorian ilo. Myös joulujuhla tuottaa suurta iloa. Kuitenkin se, joka mietiskelee Jeesus-lasta avoimin sydämin, ajattelee myös hänen elämänsä viimeisiä päiviä, hänen rukoustaan Getsemanessa, hänen vangitsemistaan, ristintietään, ristiinnaulitsemistaan ja tuskallista kuolemaansa. Jeesuksen kuolema merkitsee meille äärettömän paljon. Hänessä on toteutunut meidän lunastuksemme, syntiemme sovitus. Ristillä vuotanut veri puhdistaa meidät niiden taakasta. Se ilmaistiin selvästi viimeisellä aterialla: ”Jeesus otti maljan […] antoi opetuslapsille ja sanoi: ’Juokaa tästä, te kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.” Matt. (26:27-28) Jeesuksen tehtävä ei lopulta voinut päättyä ristillä eikä hänen kuolemansa voinut olla lunastuksemme kohokohta. Lunastus ei ole ainoastaan vanhurskauttamista, vaan myös synnistä vapauttamista. Uudessa luomisessa se lahjoittaa uuden elämän, niin kuin pyhä Paavali sanoo. Jeesuksen ylösnousemuksella on juuri tämä tärkeä vaikutus: Ylösnousemuksellaan Jeesus on saattanut päätökseen sen, minkä hän kärsimisensä ja kuolemansa päivänä oli aloittanut. Jeesuksen ylösnousemuksesta alkoi uusi elämä. Tässä mielessä Jeesuksen ylösnousemuksella on monia ulottuvuuksia. Ennen kaikkea Jeesus voittaa kuoleman vallan. Mutta kysymys ei ole ainoastaan hänen kuolemastaan, vaan meidän kaikkien kohtalosta. Omalla ylösnousemuksellaan Jeesus ilmoittaa tulevasta, jokaisen ihmisen ylösnousemuksesta, niin kuin pyhä Paavali korostaa: ”Kristus on herätetty kuolleista, esikoisena niiden joukosta, jotka ovat kuolleet. […]Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi” (1. Kor. 15:20-22) Kun ajattelemme ylösnousemusta rajoitetummin, niin se merkitsee myös jokaisen ihmisen hengellistä ylösnousemusta: perisynnin alainen saa kasteessa lahjaksi uuden elämän. Niin kuin pyhä Paavali kirjoittaa, jokainen kristitty pääsee kasteessaan osalliseksi Jeesuksen ylösnousemuksesta: ”Jumala rakasti meitä niin suuresti, että hän teki meidät, rikkomustemme tähden kuolleet, eläviksi Kristuksen kanssa. […] Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan taivaassa” (Ef. 2:4/5-6). Jeesuksen ylösnousemusta voi tarkastella lopulta myös siitä näkökulmasta, että se on kuolemansynnin voittamista. Kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan Jeesus kertoo, ettei raskasta syntiä seuraavan hengellisen kuoleman tarvitse olla kaiken loppu. Ihmisen tulee tehdä parannus ja nousta hengellisesti jälleen ylös. Meidäthän on luotu sitä varten, että elämme Jumalan yhteydessä, ei kuolemaa varten ilman Jumalaa. Juuri ylösnousemuksellaan Jeesus näyttää tämän uuden perspektiivin ja avaa meille oven todelliseen elämään. Rakkaat sisaret ja veljet! Kun ajattelemme Jumalan kaikkivaltiutta, voimme rauhallisesti todeta, että Jumala voisi vanhurskauttaa ihmisen myös ilman Poikansa julmaa kuolemaa. Hän voisi sanoa jokaiselle ihmiselle: Unohdan syntisi ja väärät tekosi minua vastaan. Sinä olet jälleen lapseni. Mutta Jumala toimi toisella tavalla. Hän valitsi Poikansa julman kuoleman ja hänen ylösnousemuksensa. Voimme kysyä: miksi näin? Siihen on luultavasti useita syitä. Poikansa ristinkuolemalla Jumala halusi varmaankin näyttää meille, mitä seurauksia synnillä on ja kuinka meidän syntimme loukkaavat Häntä, kuinka kauheilta ne näyttävät hänen silmissään. Samalla hän halusi näyttää meille sen, kuinka paljon hän rakastaa meitä. Jeesus itse vahvistaa sen sanoessaan apostoleille: ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” (Joh.15:13) Olen vakuuttunut siitä, että Jeesus Kristus hyväksyi myös itse kärsimisensä ja kuolemansa. Hän teki sen osoittaakseen ihmisille solidaarisuutensa, erityisesti niitä kohtaan, jotka kärsivät elämässään ja joiden kohtalona on tuskallinen kuolema ilman, että kukaan voi tai haluaa auttaa heitä. Tässä tapauksessa Jeesuksen ylösnousemuksella on erityinen merkitys: hän tuo itsessään sanoman näille ihmisille. Ylösnousemuksellaan Jeesus tahtoo sanoa heille selvästi, että ihmisen kärsimys ei ole arvotonta ja että se ei ole lopullinen kuva tulevaisuudesta. Ihmisen kärsimys muuttuu lopulta ylösnousemuksen iloksi. Ja vielä enemmän: tämä kärsimys, oikeastaan kaikki ihmisen ruumiin ja hengen haavat tulevat lopulta ikuisen kunnian ja onnen lähteiksi, aivan kuin Jeesuksen Kristuksen haavat, hänen lävistetyt kätensä, jalkansa ja kylkensä ovat hänen kunniansa erityinen perusta. Hyvin usein häntä kunnioitetaan juuri ristiinnaulittuna ja ristiä kunnioittamalla. Lopuksi haluan sydämestäni tervehtiä teitä tänä juhlapäivänä, rakkaat sisaret ja veljet. Toivon, että te voitte kokea syvää ylösnousemuksen iloa, ei ainoastaan tästä kauniista päivästä nousevaa iloa, vaan myös sitä iloa, jonka perusta on uskossa; iloa siitä, että Jumalan lupauksen mukaan olemme osallisia Vapahtajamme, Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksesta. Solidaarisuudesta meitä kohtaan hän on edellämme kulkenut ”ihmisen tien” ja osoittanut meille oman elämämme koko merkityksen. Hän haluaa lahjoittaa meille lopulta ikuisen onnen. Aamen. + Józef Wróbel SCJ Piispamme saarna krismamessussa 6.4. Rakkaat kanssaveljet pappeudessa! Rakkaat sisaret ja veljet! Olemme kokoontuneet tänä iltana Kristuksen alttarin ääreen viettämään yhdessä krismamessua. Samalla tämä messu on ilmaus pappien ja heidän piispansa välisestä yhteenkuuluvuudesta. Tämä ei ole vain ihmisten välistä yhteyttä, vaan sillä on ennen kaikkea sakramentaalinen luonne. Yhteenkuuluvuus näkyy ja sitä eletään monella eri tavalla, mutta sen perusta on pappeuden sakramentissa, jonka jokainen pappi saa piispalta. Vaikka papeilla ei olekaan pappeuden koko täyteyttä ja oman papillisen valtansa täyttämisessä he ovat riippuvaisia piispoista, heidät on kuitenkin liitetty piispaansa pappeuden arvossa. Vihkimyksen sakramentin voimalla he ovat todellisia pappeja, joiden tehtävä on viettää pyhää jumalanpalvelusta. Jokaisella papilla on siis sama palvelutehtävä kuin piispallakin. Jokainen pappi on kutsuttu olemaan pappi (sacerdos), paimen ja opettaja. Papit on liitetty piispaansa myös viranhoidon kautta. He harjoittavat palvelutehtäväänsä vain yhteydessä piispansa. Kuuliaisuuden lupaus ja rauhantervehdys, jonka he antavat piispalle vihkimysliturgiassa, ovat merkki siitä, että he ovat työtovereita, veljiä ja ystäviä (Vrt. KKK nro 1567). Paitsi piispansa kanssa, papit muodostavat yhteisön myös keskenään. Heidät on vihkimyksessä otettu papilliseen yhteisöön ja liitetty toisiinsa tässä sakramentaalisessa veljeydessä. He muodostavat hiippakunnassa yhden presbyteriumin. Se näkyy selvästi papiksi vihkimisen liturgiassa, kun kaikki läsnäolevat papit panevat kätensä vastavihityn päälle. Presbyteriumin yhteys ilmenee myös pappisviran harjoittamisessa. Kaikki papit ovat piispan työtovereita, vaikka heillä on hiippakunnassa hoidettavanaan erilaisia palveluvirkoja tai he kuuluvat erilaisiin hengellisiin liikkeisiin. Paimenviran hyvä hoito edellyttää, että papit edustavat hiippakunnassa erilaisia spiritualiteetteja. Jos papit olisivat kasvaneet vain samassa hengellisessä yhteisössä, olisi hiippakunta hengellisesti hyvin köyhä. Välttyäkseen sellaiselta kapea-alaisuudelta jokainen paikalliskirkko tarvitsee pappeja, jotka yhdessä edustavat hengellistä moninaisuutta. Silloin uskovat voivat helposti saavuttaa pääsyn evankeliumin rikkauksiin. Siksi myös minun on huolehdittava siitä, että hiippakuntamme papisto olisi hengellisesti monipuolinen. Toistaiseksi meidän pappimme edustavat neljää hengellistä ryhmää. Meillä on hiippakuntapappeja, Jeesuksen pyhän sydämen pappeja, Neokatekumenaalisen tien ja Opus Dein pappeja. Meillä on myös erilaisia sääntökunta- ja maallikkoryhmiä edustamassa omaa spiritualiteettiansa. Aika ajoin käyvät lisäksi dominikaanit, jesuiitat, karmeliitat ja fransiskaanit johtamassa täällä retriittejä. Toivon myös, että dominikaani-isät asettuvat pian takaisin hiippakuntaamme ja jatkavat täällä toimintaansa. Spiritualiteettien moninaisuus ei ole ihmisten keksimää. Jokainen todellinen, siis teologisesti ja kirkollisesti aito, spiritualiteetti on kyllä jonkun ihmisen aloittama. Hän on saanut kuitenkin innoituksensa Pyhältä Hengeltä ja tunnustuksen työlleen kirkolta. Hengellisten liikkeiden perustajat voidaan liioittelematta lukea profeettojen piiriin. Heille kuuluu suurelta osalta kiitos siitä, että kirkko säilyttää tuoreutensa evankeliumin julistamisessa – aikojen saatossa ja aikakausien tarpeiden mukaan. Tiedämme hyvin, että eri spiritualiteetit ovat läheisessä yhteydessä kirkon lähetystehtävään sen eri tasoilla. Näitä ovat tavallinen seurakunnassa tapahtuva pastoraalityö, katekeesi ja sakramenttien jakaminen, mutta myös sellaiset erityisalat, joissa usein vaaditaan enemmän erikoistumista, koulutusta, kulttuurin tuntemusta, sosiaalista osallistumista, terveystietoa, karitatiivista toimintaa ja niin edelleen. Rakkaat sisaret ja veljet! Rakkaat papit! Ketään ei pakoteta suuntautumaan elämässään jonkun spiritualiteetin mukaan. Ketään ei myöskään pakoteta liittymään johonkin sääntökuntaan. Toisaalta kukaan ei voi halveksia ainuttakaan kirkon tunnustamaa spiritualiteettia, koska niin kuin jo totesin, ne ovat ensiksikin lähtöisin Pyhästä Hengestä ja toiseksi kirkko on tunnustanut ne. Se, joka halveksii jotain spiritualiteettia, halveksii Jumalan kirkolleen antamaa erityistä lahjaa. Ottaen huomioon oman kirkollisen todellisuutemme, minun on tänään sanottava, että se, joka nousee sellaisia aidosti kirkollisia instituutioita, kuten esimerkiksi Opus Deitä tai Neokatekumenaalista tietä vastaan ja saattaa niitä pahaan valoon, halveksii Jumalan rakkautta kirkkoaan kohtaan. Sellaisten ihmisten pitäisi kysyä itseltään onko heillä todella oikea katolinen henki ja toivovatko he todella kirkon parasta. Niin kuin jo sanoin, spiritualiteetti on erityinen karisma, siis erityinen Jumalan antama lahja kansalleen. Siksi myös uskovilla on oikeus päästä perehtymään näihin erilaisiin hengellisiin liikkeisiin. Kirkko, myös meidän hiippakuntamme, odottaa eri hengellisten ryhmien edustajilta sitä, että he elävät uskollisina säännölleen ja tuovat apostolaatissaan julki oman spiritualiteettinsa. Se on heidän velvollisuutensa, jota voisin kutsua jopa kuudenneksi kirkon käskyksi. Halusin tänään tässä juhlassa tuoda esiin spiritualiteettien moninaisuuden hiippakunnassamme ja samalla osoittaa niiden arvon ja merkityksen kirkon elämässä. Siksi haluaisin pyytää kaikkia hiippakuntalaisia arvostamaan tätä moninaisuutta. Haluaisin kutsua myös kaikkia hiippakuntamme hengellisiä ryhmiä jatkuvasti kehittämään spiritualiteettiaan, todistamaan siitä rohkeasti ja antamaan omalla karismallaan lahjansa uskovillemme ja näin rikastuttamaan heitä hengellisesti. Aamen. + Józef Wróbel SCJ ”Kun Jumala sulkee yhden oven, hän avaa toisen” Sisar Mary Vénard LeBeau CPPS istuu Tallinnan Vene-kadun varrella katolisen kirkon pihalla olevan asuntonsa keittiön pöydässä ja kertoo eläytyen työstään Viron englanninkielisen opetuksen, vammaisten ja katulasten hyväksi. On perjantai, ja sisar on tapansa ja aikataulunsa mukaan tullut viikonlopuksi Tartosta Tallinnaan. Runsas vuosikymmen sitten näytti nimittäin siltä, että silloin 70-vuotiaan nunnan päivätyö oli takanapäin, mutta se jatkuu yhä. ”Tarinani Suomessa alkoi, kun kalleimman veren sisaret perustivat tänne sotavuosien jälkeen englantilaisen koulun. Olin seikkailunhaluinen ja halusin Suomeen”, sisar Mary Vénard kertoo. Jumalalla on suunnitelma meille jokaiselle, ja me ymmärrämme sen suunnitelman vain hitaasti. Sisar oli tähän aikaan nuori nainen, joka halusi todella auttaa ihmiskuntaa. Se seikkailu jatkuu edelleen. ”Jumala käyttää nuoren ihmisen yksinkertaisia haluja suunnitelmiensa toteuttamiseen”, sisar Mary Vénard pohtii. ”Opetimme luterilaisia nuoria, jotka oppivat kunnioittamaan syvästi katolista kirkkoa, ja se auttaa minua yhä työssäni täällä Virossa.” Hän näyttää koulusta kertovan kirjan takasivua. Vuonna 1985 päivätty sivu on täynnä allekirjoituksia ja niiden yllä teksti: ”kiitollisuudella siitä, mitä olet meille antanut”. ”Tämä on se henki. Ja se henki elä yhä. Olimme siellä antamassa kristillistä kasvatusta. Olemme pitäneet jatkuvasti yhteyttä. he tukevat työtäni täälläkin”, sisar sanoo. Hän jatkaa nauraen: ”Olen sanonut avoimesti, että kerään avustuksia: pitäkää varanne, koska minun käteni on aina ojossa!” Kun sisaret luovuttivat koulun seurakunnalle, he tekivät sen vastikkeetta. Vain koulun toiminnan jatkuminen oli tärkeää. 70-vuotispäivillään sisar halusi monien suomalaisten tavoin ”olla matkoilla. Tallinnassa sattui olemaan niin kylmä, että hän ei voinut nukkua. ”Silloin ajattelin, että työni Suomessa voi olla lopussa, mutta voisin tulla tänne. Kirjoitin asiasta ylisisarelle, ja hän vastasi, että kun jumala sulkee yhden oven, hän yleensä samalla avaa toisen”, sisar Mary sanoo. ”Se on totta!” Vammaisia oli sittenkin Kun Neuvostoliitto kaatui, kaikki tulivat Viroon tekemään rahaa. Sisar Mary Vénard halusi ajatella niitä, jotka eivät muutoksesta hyötyneet. Neuvostoaikana vammainen otettiin pois yhteiskunnasta ja piilotettiin, jotta voitiin sanoa, ettei heitä ole. Tähän oli saatava muutos – vammaisia pitää tietysti opettaa tavallisissa luokissa, jos se on mahdollista. Asenteet ovat edelleen kypsymättömät, mutta nyt koulun ensimmäinen vammainen on valmistumassa. ”Täällä opetussysteemi hajosi kokonaan. neuvostosysteemiä ei haluttu, mutta muustakaan ei tiedetty. Koulusta tuli liian salliva. Esimerkiksi Suomenkin olisi pitänyt rakentaa peruskoulu kansakoulun pohjalle”, sisar uskoo. ”Nyt kaikkien pitäisi ajatella samalla tavalla ja olla väärällä tavalla tasa-arvoisia. Ei elämä ole sellaista!” Siihen, millaista elämä on, on sisar Mary Vénardilla ilmeisen hyvä perspektiivi. Hän on saanut seurata oppilaitaan 40 vuoden ajan. Se antaa perspektiiviä oppilaiden luonteen miettimiseen ja on opetustyössä arvaamattoman suuri voimavara. ”Teen opettajantyötä, koska nautin siitä. Elämäni on rikas ja mielekäs, enkä oikein osaa ajatella, että ihmisen pitäisi syödä leipänsä otsansa hiessä. Toisaalta en ymmärrä, että eläkeläinen tuntee itsensä tarpeettomaksi… en minä ole koskaan tuntenut itseäni tarpeettomaksi. Sisarissakin juuri aktiivitoiminnasta vetäytyneet ovat tärkeimpiä, koska heillä on aikaa rukoukselle.” ”Nautin työstäni” Sisar Mary Vénard on opettanut suunnilleen 46 vuotta, ja aina alimmalla tasolla, 5-7 –vuotiaita, jotka vasta oppivat, miten opitaan. Hän pitääkin itseään enemmän kasvattajana kuin opettajana. Nyt, laatiessaan englanninkieliselle opetukselle opetussuunnitelmaa, junaillessaan vammaisille avustajia kouluopetukseen osallistumista varten ja katulapsille aineellista ja henkistä apua, sisar on saanut huomata, miten hänen elämänsä langat ovat punoutuneet yhteen. Pohja nykyisen työn onnistumiselle syntyi vuosikymmenten kuluessa Suomessa. Entiset oppilaat asuvat nyt ympäri maailmaa, mutta hän voi yhä luottaa heidän tukeensa. Esimerkiksi Rotary Club Denver Southeast tukee häntä merkittävästi – ja sisar opetti sen nykyistä johtajaa 1950-luvulla! Kaikilla ei ole isoja rahoja. Yksikin ihminen voi silti tehdä paljon, eikä siihen tarvita kuin auto ja aikaa, sisar Mary Vénard sanoo. ”Tarvitsen lisää ihmisiä, jotka voivat kuljettaa tavaraa autoillaan Suomesta. Saisin tänne paljon tavaraa, mutta ei ole kuljettajia.” Olli Orkoneva
Monsignor Vello Salo ei hellitä: ”Jos elän jonkun vuoden, haluaisin saada vielä jotain aikaan – hyvän raamatunkäännöksen”, sanoo monsignor Vello Salo keskustellessamme Piritan uuden luostarin kirjastohuoneessa. ”Työt ovat kyllä hiukan toistensa tiellä. Metodistikirkko kutsui minut lehtoriksi teologian kurssille, ja haluan tehdä myös sen työn hyvin.” Työtä siis riittää nyt 79-vuotiaalla isä Salolla, kuten on riittänyt koko eliniän: pienellä kielialueella ei asiantuntevia kirjoittajia ole ollut jonoksi asti, ja kirjoitettavaa on paljon. Matka Virosta ulkomaille ja takaisin on ollut pitkä ja värikäs. Sodan loppuvaiheet veivät Suomessa vapaaehtoisena sotaan osallistuneen miehen Roomaan kesällä 1945. ”Roomassa näin ensi kertaa katolisuutta, kun Suomen lähetystössä toiminut Göran Schildt vei minut nukkumaan birgittalaisluostariin. Vuonna 1948 tuli sitten kutsu papiksi”, isä Salo muistelee. Viroon ei ollut sodan jälkeen palaamista., mutta koska Virossa tarvittaisiin hyvää raamatunkäännöstä, hän aloitti lisensiaattitutkintoon johtaneet opinnot paavillisessa raamattuinstituutissa. Väliin mahtui opetustöitä Irakissa ja Jerusalemissa. Tohtoriksi hän valmistui vuonna 1975, ja siirtyi sen jälkeen Toronton yliopistoon hoitamaan vanhan testamentin professuuria. Ohessa syntyivät mm. Viron runouden antologia ja etymologinen sanakirja. ”Minun oli tarkoitus hoitaa virkaa 18 vuotta, mutta Viro vapautui sitä ennen, ja muutin kotiin”, isä Salo kertoo. ”Ei täällä ollut mitään uutta. Olin seurannut tapahtumia kaiken aikaa ja kirjoittanut Viron kirkkohistoriankin. Olin kuitenkin jo liian vanha kirkon töihin.” Kuka opettelisi kielen? Isä Salo tarkoittaa työtä ihmisten kanssa ja kirkon hallinnossa. Omakielisen papiston tarve oli huutava, eikä tilanne ole vuosien varrella juuri muuttunut. Isä Salo ei peittele harmiaan. ”Tallinnassa on tuhat katolilaista, ja papiston pitäisi kyetä kirjoittamaan ja saarnaamaan viroksi. Vaikuttaa siltä, että meistä ei olla kiinnostuneita”, isä Salo miettii. ”Pystyvistä papeista on tietysti pulaa, ja kukapa niitä ilokseen antaisi pois. Mutta ennen sotaa meillä oli pappi, joka otti kansalaisuuden ja opetteli kielen. Ja kun hänet lähetettiin Siperiaan, hän meni Siperiaan. Se oli kristityn työtä.” Sanoille on katetta, sillä isä Salo on nähnyt kirkon toimintaa monessa maassa Saksaa, Jordaniaa, Irakia, Ruotsia ja Kanadaa myöten. Ongelmat eivät ole kaikkialla samoja, mutta järkevää tekemistä ja asioita, joihin on tartuttava, on löytynyt kaikkialta. Niitä olisi täälläkin, ja parhaillaan kaiken muun ohessa uskonnollisen runouden antologiaa kokoava isä Salo voi vain ihmetellä sitä, että kaupungin sydämessä, parhaalla paikalla sijaitsevan entisen birgittalaissisarten vieraskodin tiloja ei ole saatu tehokkaaseen käyttöön. ”Uusi vieraskoti täällä Piritassa on onneksi täydessä toiminnassa, vaikka minun mielestäni siitä voisi aivan hyvin kertoa aktiivisemmin. Paikka on kaunis, eikä autoja tyhjennetä, kun niidenkin paikka on aidan sisäpuolella.” Koko maailma kiinnostaa Mistä löytyy vieläkin kipinä työntekoon, vaikka iän mukanaan tuomat rasitteet väsyttävät eikä sydänkään tahdo enää ottaa kierroksia, kuten isä Salo asian muotoilee? Vaikka hän ei enää pystykään seuraamaan asioita entisellä tavalla, raamatunkäännös etenee yhä, ja huomisen lukukappaleiden käännökset lähtivät isä Salon työpöydältä eilen. Vastaus löytynee asenteesta, jota valaisee lause Jüri Talvetin Viron kirjallisuuslehteen hiljan tekemässä haastattelussa: ”En ole koko elämäni aikana nähnyt mitään, mikä ei olisi kiinnostavaa.”
Olli Orkoneva Yhteyksiä yritettiin luoda jo 1500-luvulla: Reformaation aikanakin tehtiin muutamia merkittäviä yrityksiä korjata ne Rooman näkökulmasta suuret vahingot, jotka reformaatio aiheutti. Suuria osia Euroopasta oli irtaantunut Rooman kirkosta. Saksan ja Englannin ohella myös koko Skandinavia, Alankomaat, Unkari ja osa Baltian maista. Tähän aikaan (1517 - 1600) vaikutti muuan Laurentius Nicolai. Hän syntyi 1538 Tönsbergissa eteläisessä Norjassa. Opiskeluaikanaan hän sai sukunimekseen Norvegus (norjalainen). Luterilainen oppi oli virallistettu Tanska-Norjassa vuoden verran ennen Laurentiuksen syntymää. Siitä huolimatta sai katolinen pappi Laurits Mattsson jatkaa katolisia jumalanpalveluksia seurakunnassaan Tönsbergissa. Näyttää siltä, että isä Lauritsilla on ollut suuri vaikutus Laurentiuksen kasvatukseen. Myös koko seutu oli vielä vahvasti katolisen kirkon vaikutuksen alainen. Matkustettuaan opiskelemaan Louvainin yliopistoon Laurentius tuli katolilaiseksi. Hänet vihittiin papiksi ja hän liittyi jesuiittaveljestöön. Laurentiuksen ensimmäinen tehtävä oli järjestää retrettejä, mista syystä hän sai lisänimen “piscator animarum” - sielujen kalastaja. Missio Suecica yritti palauttaa yhteyden Vuonna 1575 hänet nimitettiin “Missio Suecican” (Ruotsin lähetystyön) johtajaksi. Laurentius katsoi tehtäväkseen saada Ruotsin silloinen kuningas Juhana III takaisin katoliseen kirkkoon. Laurentius oli varma, että kansa seuraisi kuninkaansa esimerkkiä “koska suuri osa kansasta oli vielä katoliseen uskontoon taipuvaista siitä huolimatta, etta luterilainen kerettiläisyys oli jo 40 vuoden aikana yrittänyt käännyttää sen”. Tukholmassa Laurentius pian huomasi, että hänellä oli vastassaan Juhanan nuorempi veli Kaarle. Tämä uhkasi solmia sopimuksen Tanskan Frederik II:n kanssa ja ottaa vallan Ruotsissa, jos Ruotsi tulisi katoliseksi. Laurentius oli varma, että Juhanan puoliso Katariina Jagellonica olisi suureksi avuksi. Katariina oli Puolan kuninkaan, Sigismund I:n tytär, hanen äitinsä oli Milanon Sforza-suvusta. Katariina toi Puolasta kolme katolista pappia mennessään 1562 naimisiin Juhanan kanssa, joka silloin piti hoviaan Suomessa Turun linnassa. Juhanan jouduttua vangiksi Gripsholmin linnaan (1563 - 67) Ruotsiin, Katariinaa painostettiin lähtemään takaisin Puolaan, mutta tämä kieltäytyi ja seurasi miestään vankeuteen Gripsholmiin. Vankeusaikana molemmat saivat tilata kirjoja. Niiden avulla he täydensivät latinan ja kreikan taitojaan ja alkoivat lukea sekä idän että lännen kirkkoisien teoksia alkukielellä. Omaperäinen koulumestari Tukholmassa Laurentius sai kuninkaalta luvan asettua tyhjäksi jääneeseen harmaaveljien eli fransiskaanien Riddarholmin luostariin. Siellä hän avasi koulun, ns. “Collegium paedagogicum”, johon tuli suunnilleen 300 oppilasta. Luostari-Lasse, niin kuin Laurentiusta nyt kutsuttiin, valikoi oppilaiden joukosta parhaat, jotka hän valmisteli opintoihin ulkomaille. Heille, suunnilleen 60lle, hän ilmoitti olevansa katolinen pappi. Kuninkaan luvalla Luostari-Lasse päätti, ettei opettaisi sen paremmin vallitsevaa luterilaista kuin katolistakaan teologiaa, vaan oppilaitten annettaisiin tutustua sekä idän että lännen kirkkoisien teksteihin. Läntisistä isistä opinto-ohjelmaan kuuluivat Augustinus, Lérinin saariluostarin munkit ja Lyonin arkkipiispa Ireneus, idästä Basileios Suuri, Johannes Damaskolainen ja Theodor Studiitta. Luterilaiset papit kuulijoina Aina Luostari-Lassen pitäessä oppilailleen luentoja, kuuntelemaan tuli yli kaksikymmentä Tukholmassa toimivaa luterilaista pappia. Luennot pidettiin usein keskustelun muodossa. Kirkkoisien tekstien tutkiminen oli varmasti ainoa mahdollinen, mutta toisaalta myös varma tie ekumeniaan. On ymmärrettävää, että vanhoilliset katolilaiset suhtautuivat epäillen tähän kaikille täysin uuteen opetusmenetelmään. Possevino tekee lopun yrityksestä Joulukuussa 1577 Tukholmaan tuli muutamia jesuiittoja osallistumaan Luostari-Lassen työhön. Heidän joukossaan oli mm. taitava diplomaatti Antonio Possevino, joka Roomassa oli saanut tehtäväksi keskustella Juhana III:n kanssa niistä ehdoista, joilla Ruotsi yhdistyisi takaisin katoliseen kirkkoon. Sen lisäksi hänen piti tutkia, millä tavoin Luostari-Lassen “Missio Suecica” toimi. Possevinon saapuminen tuhosi Lassen toimintaedellytykset täydellisesti. Hänet “vapautettiin” tehtävästään koulun rehtorina ja hän sai kuulla Possevinolta kovaa kritiikkiä toiminnastaan. Helmikuussa 1578 Possevino oli sitä mieltä, että Luostari-Lassen oli lähdettävä Ruotsista, koska näki hänen toiminnassaan jopa kerettiläisiä piirteitä. Juhana III puolusti kuitenkin Lassea ja esti hänen karkottamisensa. Nykyaikainen metodi Jälkeenpäin voidaan varmasti arvioida, etta Possevino teki virheen. Hän tuomitsi Luostari-Lassen liian nopeasti ja tutkimatta hänen aikaansaannoksiaan, joissa oli paljon myönteistä. Luostari-Lasse oli näyttänyt sekä omille oppilailleen että monille luterilaisille papeille tien ekumeniaan tutkimalla alkukirkon käsityksiä kirkon yhteyden välttämättömyydestä. Vuonna 1580 Luostari-Lasse lähti pois Ruotsista. Hän kuoli jesuiittaluostarissa Vilnassa 1622. Possevino matkusti Roomaan, missä hän esitti Juhana III:n ehdot Ruotsin paluulle katoliseen kirkkoon. Pääkohdat olivat: l. jumalanpalvelusten piti olla kansankielisiä, 2. ehtoollinen tuli jakaa kirkkokansalle sekä leivän että viinin muodossa, 3. naimisissa oleville miehille tuli antaa mahdollisuus pappisvihkimykseen eli selibaatista luopuminen. Rooman vastaus oli kielteinen. Läntinen riitus hallitsi ajattelua Oli traagista, että samaan aikaan, kun Vatikaani sai tutustua näihin ehdotuksiin, katolisessa kirkossa oli monia latinalaiseen riitukseen kuulumattomia itäisiä kirkkoja, joissa nuo kolme ehtoa olivat olleet jo vuosisatoja voimassa. Näitä ovat esim. maroniittikirkko, syyrialaiset, koptit, melkiitit, kaldealaiset ja Intiassa malankabaarit. Roomassa ajateltiin roomalaiskatolisesti, sen sijaan, että olisi ajateltu katolisesti. Tämä kirjoitus pohjautuu pääasiassa Harriet Westerlundin artikkeliin “Klosterlasses mission i Sverige”, joka on ilmestynyt aikakausijulkaisussa Signum 3/2002 Tukholmassa. Isä Robert de Caluwé Ungdomsarbete i Sverige Det är något väldigt positivt med större helger inne i fastan. Askesen bryts för en stund och festen bryter fram. Så var det också vid den helige Josefs fest den 19.3. i Åbo. Först firade de nordiska biskoparna gemensammt högmässa på kvällen och sedan åkte jag till Sverige och satt på båten och drack ett glas vin med vår präst som skulle till Åland. Målet med resan var nu inte för min del Åland utan Sverige och Svenska Unga Katolikers årsmöte på stiftsgården Marielund utanför Stockholm. SUK är Stockholms katolska stifts centra för ungdomsarbete. SUK fungerar som ett förbund underställt stiftet. Efter att ha fått en mötesinbjudan given åt mig av pater Frans Voss SCJ och några korta konsulteringsrundor med fader Vimpari och med fru Listo-Tervaportti som har hand om Catholic Students Club i Helsingfors, beslöt jag att fara iväg för att besöka deras årsmöte. Mötet följde normal årsmötes upplägning och behandlade de olika distriktens och avdelningarnas rapporter, diskuterade budget och gick igenom verksamhetsberättelsen. Också om det drog ut sent gick det enligt berättelserna snabbare än förra gången, då hade man suttit och diskuterat budget och bokslut in till tretiden på natten. När man på frivillig basis och utan budget arbetar som ungdomsledare är det lite överväldigande att sitta med och diskutera hur de miljoner som förbundets omsättning utgör skall disponeras. SUK:s ekonomi är kanske ändå inte av så stort intresse för oss här i landet. Betydligt intressantare var diskussionen om SUK:s verksamhetsplan för år 2004. Den gav en del tankar för verksamheten också här, t.ex. organiserar de varje år ett läger där de olika nationella grupperna får presentera sin kultur. Det är varje år en skild grupp som står värd, detta år blir det t.ex. orientalerna som organiserar lägret. Också många andra verksamhetsformer var av stort intresse. En ur finländsk synvinkel speciellt intressant punkt på verksamhetsplanen var tanken att utveckla samarbetet med Finland genom att bjuda in vår stiftsungdomsorganisation till SUK:s verksamhet samt att verka för att vi skulle åka till Världsungdomsdagen i Köln 2005 med SUK. Under besöket fick jag också träffa representanterna från Norge som också de var intresserade av samarbete, men som inte hade något lika konkret som svenskarna att föreslå. Jag fick också framföra hälsningar till stiftsungdomsprästen f. Conny Årlind och blev ombjuden att hälsa vår biskop från en annan av stiftsungdomsprästerna, p. Mariusz Chamaczuk SDB. Slutligen fick jag förstås också njuta av gott och trevligt sällskap med katolska ungdomar och ungavuxna, något som inte händer alltför ofta. Anders Hamberg Tuhkakeskiviikkona Vietnamissa Yksi harrastuksistani on matkailu. Se vie minut milloin mihinkin, ja jostain syystä usein juuri tuhkakeskiviikkona tunnun olevan poissa kotoa. Tuhkakeskiviikko on minulle tärkeä kirkollinen päivä. Ihminen tekee elämässään monenlaista, ja siksi on hyvä katsoa myös taaksepäin. Tähän velvoittaakin paastonaika, jonka alku tuhkakeskiviikko on. Tuhkaristin hakijoita on Suomessakin runsaasti. Viimeksi pari vuotta sitten sain tuhkaristin Pekingissä, ja sielläkin oli kirkko täynnä väkeä. Huomasin kalenteria katsoessani, että tällä kerralla olisin tuhkakeskiviikkona Vietnamin rannikolla, Phan Thiet-nimisessä kaupungissa. Vietnamissa on n. 10 prosenttia väestöstä katolista, ja kristityt ovat keskittyneet maan eteläosiin. Arvelin, että kirkko ei olisi kaukana. – Alkumatka suuntautui Kambodzhaan. Siellä en juuri kirkkoja nähnyt, vaikka tietenkin niitä on. Me kiipeilimme hindutemppeleillä (nykyään buddhalaisia), joista suurin ja komein oli Angkor Vat. Yhden kirkon näin kuitenkin, ja se olikin erikoinen: Tonle Sap-järvellä kelluvassa kylässä näin kelluvan katolisen kirkon, jonka seinässä kerrottiin sen tarkoitus myös englanniksi. Kelluvassa kylässä, jossa kävimme mm. koulussa, asuu pääkansallisuuden khmerien lisäksi myös vietnamilaisia, joten kirkko on siellä varmaan juuri siksi. Phan Thietissä kävin etukäteen katsomassa läheisen kirkon messuaikataulua, jotta osaisin oikeaan aikaan paikalle. Messujen ajat olivat useilla kielillä, mutta tuhkakeskiviikosta ei ollut mainintaa, ellei sitten vietnamiksi. Iltamessu alkoi 17.30. Kirkko oli samaa tyyliä, jollaisia olin nähnyt 4 tunnin matkalla Saigonista Phan Thietiin jo useita: rakentamisaika luultavasti 1970-1980-luku, suunnittelu väljä. Korkea kellotorni kertoo talon kirkoksi, mutta myös kristilliset symbolit ovat selkeästi esillä. Vietnamilaiset tunnustavat väriä jo kotitaloissaan, fasadissa on monesti nähtävissä kaunis pyhä perhe tai Maria, buddhalaisilla feeniks-lintu. Ensimmäiseksi kirkkoon saapui suuri joukko pikkulapsia, laskin heitä olleen n. 150. He istuivat kirkon edessä muutaman ”isosen” valvomina, ja olivat meikäläisittäin ajatellen huomattavan kilttejä. Aluksi pappi selitti heille messun sisältöä, ja viittilöi päälakeensa, josta lopultakin ymmärsin olevani oikeassa messussa. Sitten soi kirkonkello, ja kovaa soikin. Ilmeisesti sen kutsumana kirkkoon saapui nopeasti suuri joukko pääasiassa aika nuoria ihmisiä, jotka täyttivät sen ääriään myöten. Istumapaikkoja oli ehkä 500-600. Kirkon täytyttyä kumistettiin myös peräosassa olevaa suurta rumpua, ilmeisesti messun alkuhetken merkiksi. Messu alkoi. Vanhahkolla, valkotukkaisella papilla oli avustajinaan kuusi kauniisti puettua messupoikaa, jotka suorittivat tehtävänsä sotilaallisen täsmällisesti. Papin istuin oli alttariseinään upotetun tabernaakkelin alla. Tabernaakkelin ovi oli kalan muotoinen. Hyvin abstrakti alttaritaulu esitti Pyhää Kirjaa. Seinustoilla oli patsaat, joissa toisessa Jeesus kuvattiin Marian, toisessa Joosefin kanssa. Pyhien sädekehät loistivat neonvalosta. Messu eteni vauhdilla, tuhkaristin ja kommuunion jakoa varten papille tuli harmaakaapuisia miespuolisia avustajia. Kirkkokansa tiesi täsmälleen, miten tuli menetellä, jotta satapäinen joukko saisi ensin tuhkan ja myöhemmin Kristuksen ruumiin viivytyksittä. Kristuksen verta ei jaettu. Pitkien puheosuuksien aikana (joista en ymmärtänyt yhtäkään sanaa) ehti seurata muita osallistujia. Istuin lasten joukossa, koska olin tullut aikaisin ja asettunut heille tarkoitettuun kirkon osaan. Isoset pitivät tiukkaa järjestystä, johon oli mahdollisuuksiakin, koska pikku pikisilmät olivat selvästi suomalaislapsia rauhallisempia. Ennen messua oli pihalla pelattu jalkapalloa, ja sen aiheuttama meteli oli korvia huumaavaa. Ehkä se olikin hyvä tapa purkaa liikaenergiaa? Messun kaava oli luonnollisesti sama kuin Suomessa, joten tiesin aina, missä mentiin. Mitään messukirjoja ei ollut käytettävissä. Lauluja laulettiin useita, vietnamilaiset tuntuvat (kuten Suomessakin) olevan musikaalisia. Pikkulapset osallistuivat lauluun voimakkaasti. Kun tuli tuhkan vuoro, se ripotettiin päälaelle, hiusten joukkoon, eikä se hotelliin palatessa näkynyt (Kiinassa risti tehtiin otsaan, ja lähti kokonaan vasta huolellisessa pesussa). Pian messu päättyi, ja suuri ihmisjoukko virtasi lähikaduille. Pikkulapset pääsivät ujoudestaan, ja halusivat kaikki (siltä ainakin tuntui) sanoa ulkomaalaiselle ”Helou” ja myös koskettaa käsivartta. Taas olin saanut kokemuksen kirkkomme yleismaailmallisuudesta! Markku Vähätalo Böcker I helgonens värld Det har nyligen kommit ut en verkligt trevlig helgonbok för barn. Det är inte en bok avsedd för undervisning utan för nöjesläsning. Författaren berättar om 15 helgon för vilka hon reserverat ungefär 4 sidor per helgon, en är en helsidesbild. Helgonen är från olika tider allt från 300-talets Nikolaus, Lucia Och Martin till 1900talets Maximilian Kolbe och den saliga Moder Teresa av Calcutta. Berättelserna är välskrivna, fartfyllda och ofta spännande. Hon håller sig icke strikt till de gamla legenderna och ibland tycker jag att de hade blivit ännu bättre ifall hon gjort det. Men även så här är den mycket trevlig. Illustrationerna är också lyckade. Boken är ett lyckat exempel på samarbete mellan ett förlag, Libris, och Katolska Pedagogiska Nämnden i Sverige. Det är en bok som jag varmt rekommenderar som kommunionsgåva åt läsande barn. Vid månadsskiftet fanns den på Akademiska bokhandeln. (Den har också kommit ut på finska i samma utstyrsel.) Se upp i Calcutta St. Eriks bokförlag har igen gett ut en trevlig, intressant och givande ungdomsroman. Den heter Se upp i Calcutta och handlar i huvudsak om en ung svensk flicka som genast när hon blivit student far till Calcutta för att arbeta några månader som volontär i Moder Teresas kloster. Boken bygger på författarinnans egna erfarenheter och känns mycket äkta. Kulturchockerna, det förfärliga eländet i Calcutta, det tunga och ovana arbetet, men också vänskapsbanden som knyts mellan volontärerna från olika länder, kommer väl och naturligt fram. Ett sidotema berättar om en flicka från Kerala, vilken samtidigt som svenskan kommer till Calcutta för att bli novis i klostret. Dessa flickors vägar korsas genom att de tidvis arbetar på samma avdelningar och även här uppstår en varm vänskap som ger den svenska flickan en djupare förståelse för Indiens och dess invånares problem. En kärlekshistoria som har hopp om en fortsatt utveckling ger berättelsen en liten förgyllning. Boken ger en trevlig och uppiggande läsupplevelse. Märta Aminoff Kristuksen kärsimys Jotkut vielä keskustelevat. Jotkut valmistavat juomat ja välipalat niin, että niitä voisi helposti löytää. Valot sammuvat. Koko tarina alkaa vyöryä nopeasti. Ensin tuska jossakin puutarhassa. Yksin. Sitten tulevat muut ihmiset. Alkaa väkivaltainen ja brutaali ihmisen tuhoaminen. Hänet vangittiin, tuomittiin, ruhjottiin, lävistettiin, lyötiin hengiltä. Veri valuu. Kärsimys. Salissa on hiljaisuus. Näytä siltä, ettei kukaan syö tai juo. Jossakiin kuuluu itkua. Joku huoahtaa ”Jeesus”. Lopussa vilahtaa toivon valo. Sitten se loppui. Valot syttyvät. Ihmiset nousevat ja suuntaavat ulos. Melkein kukaan ei puhu. Jotkut kuiskaavat toisilleen. Voidaan kysyä, oliko se väkivaltainen elokuva – koska juuri elokuvasta olen kertonut? Tietysti se oli väkivaltainen. Mutta sellainen oli Jeesuksen viimeinen taival. Oliko pakko näyttää kaikki? En tiedä. Mutta tiedän sen, että jos joku katsoo tämän elokuvan uskon silmin, hän pystyy hedelmällisesti mietiskelemään sitä suurta tapahtumaa ja salaisuutta, joka tapahtui Jeesuksessa: meidän pelastustamme. En aio verrata elokuvaa muihin väkivaltaisiin elokuviin, koska sen ovat tehneet jo muut eri paikoissa. Haluaisin pysähtyä tähän. Tästä aiheesta nimittäin kertoo meidän uskomme. Hän, Jeesus, vuodatti verensä meidän puolestamme. Veren vuodattaminen on aina väkivaltaista. Voi olla, että olemme jo liian tottuneita ristiin ja mieheen, joka sille naulittiin. Voi olla, ettemme enää tajua, kuinka paljon piti kärsiä ennen kuin joutui ristille ja kuinka paljon piti kärsiä itse ristillä. Useimmiten olemme kiitollisia siitä, mitä Jeesus teki meidän puolestamme. Mutta emme pysähdy miettimään Hänen kärsimänsä tuskan kokonaismäärää. Voi olla, että olemme tottuneet siihen kaunisteltuun ruumiiseen, joka on naulittu ristille. Taiteessa Jeesus on harvoin veren peitossa. Mutta vaikka taiteilija olisi tiennytkin, millaisia ”työvälineitä” ruoskimisessa käytettiin, vain harvoin se on näkyvissä. Esimerkin vuoksi kannattaa käydä täällä: http://home.comcast.net/~van-wyhe/trial.htm. Mutta Jeesus kärsi, hän kärsi kamalan kidutuksen ja kuoleman. Kun joku näkee niin reaalisesti toteutetun ruoskimisen elokuvassa, hän voi huutaa ”se on kamala”, mutta hän voi myös kuiskata ”Jeesus”. (Flagellation (englanniksi): www.newadvent.org/cathen/06092a.htm). Siirtäkäämme ajatukset nyt Torinoon, kaupunkiin, jossa Torinon käärinliinaa säilytetään. Meidän ei ole pakko uskoa sen aitouteen. Kuitenkin se voi auttaa meitä ymmärtämään sitä, mitä evankeliumien kertomusten mukaisissa kidutuksissa on tapahtunut. Voimme nähdä Kristuksen pään. Sille asetettiin kruunu orjantappurapuusta. Siitä jäi selvä jälki myös käärinliinaan. Otsalta voi laskea 13 piikinjälkeä, takana 20. Koska pään sivut eivät ole näkyvissä jotkut arvioivat, että jälkiä voisi olla noin 50. Kun katsoo koko ruumista, joka sekin on jättänyt jälkensä käärinliinaan, voimme nähdä jälkiä, jotka ovat peräisin noin 120:sta roomalaisella lyijy- tai luupainoisella, kolmihaaraisella ruoskalla tehdystä iskusta. Iskuhaavojen jälkiä on 360. Jotkut laskevat koko ruumiissa olevan noin 700 haavaa. Juutalaisten tavan muukaan iskuja pitäisi olla 39 (40-1), mutta tämä ruoskinta oli roomalainen eli sitä jatkettiin pyörtymiseen asti eikä iskuja siten laskettu. Pilatushan halusi vapauttaa Jeesuksen. Tästä syystä hän halusi antaa vain tavallisen kurituksen (vrt. Luuk. 23, 16) ja päästää Jeesuksen sitten vapaaksi. Käärinliinasta näkyy kuitenkin, että henkilö, joka jo oli kärsinyt tavallinen kurituksen, ei päässyt vapaaksi. Hänet ristiinnaulittiin. Polvessa voi nähdä suuren ruhjevamman, joka selitetään kaatumisella. Voimme lukea Raamatusta, että Simon Kyreneläinen joutui kantamaan Jeesuksen ristiä. Syytä ei kerrota, mutta voimme sen hyvin kuvitella: Jeesuksen voimat alkoivat ehtyä. Sotilaan, joka oli vastuussa siitä, että Jeesus saapuisi Golgatalle elossa, oli pakko keksiä jotakin. Ristiinnaulitsemisen jäljistä ja haavasta oikeassa kyljessä ei tarvitse paljon kertoa. Lisää tietoa käärinliinasta on esimerkiksi täällä: www.sekl.fi/js/ajassa/shroudtr.htm sekä http://vastaus.net/luku/page.php?show=26&yk-si=y&idkat=135 . Oliko Jeesuksen Kristuksen kuolema väkivaltainen? Oli. Minusta on myös hyvä muistaa, että se oli väkivaltainen. Jeesus vuodatti verensä meidän puolestamme. Tämä tapahtuma yhdistää meitä ristin puun alla. Historiassamme voimme nähdä, kuinka suuret onnettomuudet (sekä luonnolliset että muut) voivat yhdistää ihmisiä rukoilemaan. Jeesuksen kärsimyksessä todistamme suuren onnettomuuden historiaa: Jumala ja ihminen törmäävät. Mutta tässä törmäyksessä Jumala ottaa seuraukset itselleen. Niin Hän pelastaa meidät. Nyt me ihmiset voimme itkeä ja yhdistyä rukouksessa Hänen ristinsä alla. Tietysti sen takaa nousee jo meidän ilomme, aivan niin kuin aurinko nousee pimeän yön jälkeen. Hän valaisee meidän itkumme omalla ylösnousemuksellaan. Herra voitti kuoleman. Zdzislaw Huber SCJ Mitä katolilaisuus merkitsee minulle? Tätä kysymystä varmaan moni muukin miettii silloin tällöin. minulle itselleni se on kaikki, ja se alkaa siitä, kun minut pyhässä kasteessa on otettu Jumalan suuren perheen jäseneksi. Kun minut sitten aikuisiällä Jumalan suuresta armosta otettiin katoliseen kirkkoon, moni, hyvin moni on kysynyt, miksi juuri katolilaisuus? Siihen on ollut aiemmin vaikea vastata. Olen vastannut, että katolisessa kirkossa on jotain kaunista, kotain sellaista, joka minua veti puoleensa. Näinhän katolisessa kirkossa on. Se kaunis, joka puoleensa on vetänyt, on elävä Jeesus, vapahtajamme, ystävämme, tukemme, turvamme. Omalla kohdallani on viime vuosina elämä rajusti heitellyt. Vähän ajan sisällä olen kolme rakkaintani menettänyt. Kuolema on vieraillut. Oma vakava sairastumiseni, jolloin pahimmillaan oli vaara, että omakin elämä päättyy. Kaikissa näissä tuskan hetkissä on usko ollut kantava voima. On ollut tilanteita, jolloin ei ole jaksanut kuin uskontunnustuksen, Isä meidän –rukouksen, Terve Maria –rukouksen. Ne ovat kuitenkin olleet kuin suunnannäyttäjiä tuskasta valoon, niin kuin lukemattomille sukupolville ennen minua. Nyt, kun olen vähän paremmassa kunnossa, ja teen muusikontöitä, aina lähtiessäni juttelen kotona hetken Jeesukselle kotialttarin ääressä. Sitten ristinmerkki ja matkaan. Eräs katolinen hengellinen mietiskelykirja sanoo: “Katolilaisuus ei ole kuin hattu, joka heitetään hattuhyllylle.” Se ei ole sitä. Minä olen katolilainen, katolilaisuus on minussa, päästä varpaisiin, täältä ikuisuuksiin. Saan olla onnellinen ja iloinen, nöyrästi ”ylpeä” siitä, että olen katolilainen. Veli-Jaakko Frantzi Hänen pyhyytensä Urbi et Orbi –viesti Pääsiäissunnuntaina, huhtikuun 11. päivänä 2004 1. ”Resurrexit, alleluia – Hän on noussut kuolleista, halleluja!” Tänäkin vuonna tuo iloa täynnä oleva pääsiäisen julistus, joka kaikui voimakkaana viime yön vigiliassa, vahvistaa toivoamme. ”Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista” (Luuk. 24:5-6). Näin enkeli rohkaisee naisia, jotka ovat kiirehtineet haudalle. Näillä sanoilla pääsiäisliturgia toistaa meille, kolmannen vuosituhannen miehille ja naisille: Kristus nousi kuolleista, hän elää meidän keskellämme! Hänen nimensä on nyt ”Elävä”, eikä kuolemalla ole enää valtaa häneen (vrt. Room. 6:9). 2. Resurrexit! Tänään sinä, ihmissuvun Lunastaja, nouset voittajana haudasta. Sinä tarjoat meille, kovin monien uhkaavien varjojen ahdistamille, ilon ja rauhan toivotuksesi. Sinun puoleesi, Kristus, meidän elämämme ja oppaamme, kääntyvät ne, joita levottomuus ja lohduttomuus piinaavat. He tekevät niin saadakseen kuulla sen toivon julistuksen, joka ei petä. Löytäköön ihmiskunta sinusta, Herra, tänä kuolemasta saavuttamasi voiton päivänä rohkeutta solidaarisesti vastustaa sitä pahuutta, joka sitä vaivaa. Löytäköön se erityisesti voimaa kohdata terrorismi, joka on epäinhimillinen ja surullista kyllä kasvava ilmiö. Terrorismi kieltää elämän ja tuo kovin monien työteliäiden ja rauhaa rakastavien ihmisten päivittäisen elämän keskelle ahdistusta ja epävarmuutta. Valaiskoon viisautesi hyvän tahdon ihmisiä tarpeellisissa toimissa tätä vitsausta vastaan. 3. Nopeuttakoon kansallisten ja kansainvälisten instituutioiden toiminta nykyisten vaikeuksien yli pääsemistä. Edistäköön se entistä tehokkaamman ja rauhallisemman maailmanjärjestyksen saavuttamista. Saakoot maailman johtajat vahvistusta ja tukea pyrkimyksissään ratkaista tyydyttävällä tavalla ne jatkuvat selkkaukset, jotka aiheuttavat verenvuodatusta tietyillä Afrikan alueilla, Irakissa ja Pyhällä maalla. Suo sinä, ainosyntyinen monien veljien joukossa, että kaikki itseään Abrahamin lapsiksi kutsuvat löytäisivät uudelleen veljeyden, joka heitä yhdistää ja joka herättää heissä yhteistyön ja rauhan suunnitelmia. 4. Kuunnelkaa te kaikki, jotka kannatta huolta ihmiskunnan tulevaisuudesta! Kuunnelkaa te hyvän tahdon ihmiset! Antakoon koston houkutus tilaa rohkeudelle antaa anteeksi; Mikäli tulevaisuutemme on yhteinen, on kaikkien tehtävä ja velvollisuus rakentaa sitä kärsivällisen ja uutteran kaukonäköisyyden avulla. 5. ”Herra, kenen luo me menisimme?” Sinulla, joka olet voittanut kuoleman, vain sinulla ”on ikuisen elämän sanat” (Joh. 6:68). Sinua kohti me nostamme luottavaisesti rukouksemme: siitä tulee avun ja lohdutuksen pyyntö monien väkivallan uhrien perheiden puolesta. Auta meitä työskentelemään lakkaamatta oikeudenmukaisemman ja solidaarisemman maailman puolesta, jonka sinä ylösnousemuksellasi olet vihkinyt. Tässä tehtävässä meidän vierellämme on hän, joka uskoi, että Herran antama lupaus on täyttyvä (vrt. Luuk. 1:45).
Pyhän isän sanat, jotka hän lausui Urbi et Orbi –siunauksen jälkeen: Tänä vuonna, kalenterin onnellisen yhteensattuman johdosta me lännen ja idän kristityt vietämme pyhää pääsiäisjuhlaa samana päivänä. Ilmaisen sydämelliset terveiseni kaikille, erityisesti kunnioitetuille itäisten kirkkojen patriarkoille, piispoille ja uskoville. Rukoilen ylösnoussutta Herraa, että me kaikki kastetut voisimme pian joka vuosi samana päivänä elää yhdessä uudestaan tämän uskomme olennaisen juhlan. Surrexit Christus. Alleluia! |