Paavi Benedictus XVI:n viesti paaston ajalle 2010

Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen (Room. 3:22)

Rakkaat veljet ja sisaret!

Joka vuosi paastonajalla kirkko kutsuu meitä tarkastelemaan vakavasti elämäämme evankeliumin opetusten valossa. Tänä vuonna haluaisin tarjota teille joitakin ajatuksia oikeudenmukaisuuden suuresta teemasta, alkaen Paavalin vakuutuksesta: ”Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen” (Room. 3:22).

Oikeudenmukaisuus: ”antaa kullekin omansa”

Ensimmäiseksi haluan pohtia käsitteen ”oikeudenmukaisuus” merkitystä. Tavallisessa kielenkäytössä se tarkoittaa, että ”annetaan jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu”, kuten asian ilmaisi tunnetulla lauseellaan Ulpianus, roomalainen juristi 200-luvulta. Tosiasiassa tämä klassillinen määritelmä ei määrittele, mikä on se, mikä kullekin kuuluu antaa. Sitä mitä ihminen eniten tarvitsee, ei laki voi hänelle taata. Elääkseen elämäänsä täydesti ihminen tarvitsee jotakin henkilökohtaisempaa, jonka voi saada vain lahjaksi. Voisimme sanoa, että ihminen elää siitä rakkaudesta, jonka vain Jumala voi antaa, koska hän loi ihmispersoonan kuvakseen ja kaltaisekseen. Aineelliset asiat ovat tietysti hyödyllisiä ja tarpeen — jopa Jeesus itse otti asiakseen parantaa sairaita ja ruokkia häntä seuranneita väkijoukkoja, ja hän varmasti tuomitsee sen välinpitämättömyyden, joka nykyäänkin pakottaa sadat miljoonat ihmiset kuolemaan ruoan, veden ja lääkkeiden puutteessa — kuitenkin ”jakava” oikeudenmukaisuus ei anna ihmiselle kaikkea sitä, mikä hänelle ”kuuluu”. Niin kuin ihminen tarvitsee leipää, hän tarvitsee vielä enemmän Jumalaa. Pyhä Augustinus huomauttaa: jos ”oikeudenmukaisuus on se hyve, joka antaa kullekin, mitä hänelle kuuluu … missä sitten on ihmisen oikeudenmukaisuus, kun hän hylkää todellisen Jumalan?” (De civitate Dei, XIX, 21).

Mikä on epäoikeudenmukaisuuden syy?

Evankelista Markus kertoo seuraavat Jeesuksen sanat, jotka liittyvät sen aikaiseen keskusteluun siitä, mikä on puhdasta ja mikä epäpuhdasta? ” Ei ihmistä voi saastuttaa mikään, mikä tulee häneen ulkoapäin. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee hänen sisältään. … Se mikä tulee ihmisestä ulos, se saastuttaa ihmisen. Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset” (Mark. 7:14-15, 20-21). Välittömästi ruokaa koskevan kysymyksen ohella voimme huomata fariseusten suhtautumisessa ihmisessä olevan pysyvan kiusauksen: sijoittaa pahan alkusyy ulkonaiseen asiaan. Monet nykyajan ideologiat syvimmältään edellyttävät sitä: koska epäoikeudenmukaisuus tulee ”ulkopuolelta”, riittää että ne ulkoiset syyt poistetaan, jotka estävät oikeutta vallitsemasta. Tällainen ajattelutapa — Jeesus varoittaa – on luonnollinen ja lyhytnäköinen. Epäoikeudenmukaisuudella, joka on pahan hedelmä, ei ole yksinomaan ulkoisia juuria. Sen alkuperä on ihmisen sydämessä, josta sen siemenet löytyvät salaperäisessä yhteistyössä pahan kanssa. Psalmista tunnistaa tämän katkerasti sanoessaan: ”Syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun” (Ps. 51:7).

Todella, ihmistä heikentää vahva vaikutus, joka haavoittaa hänen kykyään päästä yhteyteen muiden kanssa. Luonnostaan hän on avoin jakamaan omastaan vapaasti, mutta hän löytää olemuksestaan oudon painovoiman, joka saa hänet kääntymään sisäänpäin ja pitämään itsensä muiden yläpuolella ja heitä vastaan. Tämä on itsekkyyttä, alkusynnin seurausta. Aadam ja Eeva, Saatanan valheen vietteleminä tarttuivat salaperäiseen hedelmään vastoin Jumalan käskyä ja korvasivat Rakkauteen luottamisen logiikan epäluulolla ja kilpailulla, logiikan vastaanottaa ja luottavasti odottaa Toiselta kiihkeään tarttumiseen ja omakseen tekemiseen (vrt. 1. Moos. 3:1-6), ja kokivat sen seurauksena rauhattomuutta ja epävarmuutta. Kuinka ihminen voi vapautua tästä itsekkäästä vaikutuksesta ja avautua rakastamaan?

Oikeudenmukaisuus ja ”sedaqah”

Israelin viisausperinteen ytimestä löydämme syvälle käyvän yhteyden Jumalaan uskomisen (”Hän nostaa köyhän tomusta”) (Ps. 113:7) ja lähimmäistä kohtaan osoitetun oikeudenmukaisuuden väliltä. Heprean sana ”sedaqah”, joka itsessään viittaa oikeudenmukaisuuden hyveeseen, ilmaisee tämän hyvin. Sedaqah tosiasiassa merkitsee toisaalta täyttä hyväksyntää Jumalan tahdolle Israelissa, toisaalta samanarvoisuutta suhteessa lähimmäisiin (vrt. 2. Moos. 20:12-17), erityisesti köyhiin, muukalaisiin, orpoihin ja leskiin (vrt. 5. Moos. 10:18-19). Mutta nuo kaksi merkitystä kuuluvat yhteen, koska köyhälle antaminen ei ole israelilaiselle muuta kuin sen palauttamista Jumalalle, mitä ollaan velkaa hänelle, joka säälii kansansa kurjuutta. Ei ollut sattuma, että Mooses sai laintaulut Siinainvuorella Punaisenmeren ylittämisen jälkeen. Lain kuunteleminen ennakoi uskoa Jumalaan, joka ensimmäisenä ”kuuli kansansa itkun” ja ”astui alas päästääkseen heidät egyptiläisten käsistä (vrt. 2. Moos. 3:8). Jumala tarkkaa köyhien itkua ja vastalahjaksi hän odottaa tulevansa kuulluksi: Hän pyytää oikeudenmukaisuutta köyhiä (vrt. Sir. 4:4-5, 8-9), muukalaisia (vrt. 2. Moos. 22:20) ja orjia kohtaan (vrt. 5. Moos. 15:12-18). Oikeudenmukaisuuteen pääsemiseksi on välttämätöntä luopua itseriittoisuuden illuusiosta, syvästä sulkeutuneisuuden tilasta, joka juuri on epäoikeudenmukaisuuden alkuperä. Toisin sanoen, se mitä tarvitaan, on vielä syvempi ”pois lähteminen” kuin se, minkä Jumala toteutti Mooseksen avulla, sydämen vapauttaminen, jota laki itsessään on voimaton toteuttamaan. Onko ihmisellä siis mitään toivoa oikeudenmukaisuudesta?

Kristus, Jumalan oikeudenmukaisuus

Kristillinen hyvä sanoma vastaa myönteisesti ihmisen oikeudenmukaisuuden janoon, kuten pyhä Paavali vakuuttaa kirjeessä roomalaisille: ”Nyt Jumala on kuitenkin laista riippumatta tuonut ilmi vanhurskautensa,… Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi” (Room. 3:21-25). Mitä sitten on Kristuksen vanhurskaus? Se on oikeudenmukaisuutta, joka tulee armosta; siinä ei kukaan tee poikkeusta, ei paranna itseään tai muita. Se tosiasia, että ”sovitus” tulee Kristuksen ”verestä”, merkitsee että kenenkään ihmisen uhrit eivät vapauta häntä hänen rikkomustensa painosta, vaan sen tekee Jumalan rakkauden teko, hänen, joka avaa itsensä äärimmäisyyteen saakka, jopa siihen saakka, että hän itsessään kantaa ihmiselle kuuluvan ”kirouksen” antaakseen takaisin Jumalalle kuuluvan ”siunauksen” (vrt. Gal. 3:13-14). Mutta tämä nostattaa välittömän vastalauseen: Millaista oikeudenmukaisuutta on se, että oikeamielinen mies kuolee syyllisen puolesta ja syyllinen saa puolestaan oikeamieliselle kuuluvan siunauksen? Eikö tämä merkitse, että kukin saa vastakohdan siitä, mitä hänelle ”kuuluisi”. Tosiasiassa tässä me löydämme jumalallisen oikeudenmukaisuuden, joka on täysin erilaista kuin sen inhimillinen vastine. Jumala on maksanut Pojassaan meidän puolestamme hinnan vaihtokaupasta, hinnan joka on todella yletön/ylenpalttinen. Ennen ristin oikeutta ihminen saattoi kapinoida, sillä se paljastaa, ettei ihminen ole itseriittoinen vaan tarvitsee Toisen toteuttaakseen itsensä täysin. Kääntyminen Kristuksen luokse, evankeliumin uskominen merkitsee viime kädessä poistumista itseriittoisuuden illuusiosta ihmisen oman tarvitsevuuden löytymiseksi ja hyväksymiseksi — toisten ihmisten ja Jumalan tarvitsemisen, hänen anteeksiantonsa jaystävyytensä tarvitsemisen. Niin me ymmärrämme, kuinka usko on kertakaikkiaan erilaista kuin luonnollinen, hyvältä tuntuva, ilmeinen tosiasia: vaaditaan nöyryyttä hyväksyä se, että tarvitsen Toisen vapauttamaan minut ”siitä mikä on minun”, antamaan minulle ilmaiseksi ”sitä mikä on hänen”. Tämä tapahtuu erityisesti sovituksen ja eukaristian sakramenteissa. Kristuksen työn ansiosta me pääsemme ”suurimpaan” oikeudenmukaisuuteen, joka on rakkauden oikeudenmukaisuutta (vrt. Room. 13:8-10). Se osoittautuu jokaisessa tapauksessa enemmän velalliseksi kuin velkojaksi, koska se on saanut enemmän kuin olisi koskaan voinut odottaa. Tämän kokemuksen vahvistamana kristitty on lähetetty osallistumaan oikeudenmukaisen yhteiskunnan luomiseen, missä kaikki saavat tarvittavan voidakseen elää ihmisen arvokkuuteen kuuluvalla tavalla ja missä oikeudenmukaisuutta elävöittää rakkaus.

Rakkaat veljet ja sisaret, paastonaika huipentuu pääsiäisen kolmeen pyhään päivään, jolloin me myös tänä vuonna vietämme jumalallista oikeudenmukaisuutta — rakkauden täyteyttä, lahjaa, pelastusta. Olkoon tämä katumuksen aika jokaiselle kristitylle aidon kääntymyksen ja Kristuksen salaisuuden vahvan tuntemisen aikaa, hänen, joka tuli täyttämään kaiken vanhurskauden. Näiden ajatusten myötä annan sydämestäni teille kaikille apostolisen siunaukseni.

Vatikaanissa,
30. lokakuuta 2009

Paavi Benedictus XVI

© Copyright 2009 – Libreria Editrice Vaticana