Paavi Saksassa: Muutoksen on lähdettävä meistä itsestämme

Paavi Benedictus XVI:n puhe kirkossa ja yhteiskunnassa aktiivisesti toimiville katolilaisille (Freiburg i. Br. 25.9.)

[Alkutervehdykset]

Iloitsen suuresti tästä tapaamisesta kaikkien teidän kanssanne, jotka monin tavoin toimitte kirkon ja yhteiskunnan hyväksi. Tämä antaa minulle tervetulleen mahdollisuuden henkilökohtaisesti kiittää teitä sydämellisesti panoksestanne ja todistuksestanne “sen uskon kykenevinä airuina, joka on ‘luottamus siihen, mitä toivotaan’” (Lumen gentium, 35). Sellaisiksi kutsuu Vatikaanin II kirkolliskokous niitä ihmisiä, jotka teidän laillanne näkevät vaivaa nykyhetkestä ja tulevaisuudesta uskon näkökulmasta. Työnne parissa te puolustatte auliisti uskoanne ja kirkkoa, mikä nykyään ei todellakaan ole helppoa, kuten tiedämme.

Olemme kokeneet vuosikymmenten ajan uskonnon harjoittamisen taantumista ja nähneet huomattavan suuren kastettujen joukon ajautuvan pois kirkon elämästä. Se nostaa esiin kysymyksen: pitäisikö kirkon muuttua? Eikö sen pitäisi viroissaan ja rakenteissaan mukautua nykyhetkeen, jotta se tavoittaisi tämän ajan etsivät ja epäilevät ihmiset?

Autuaalta äiti Teresalta kysyttiin kerran, mitä hänen mielestään ensimmäisenä pitäisi muuttaa kirkossa. Hän vastasi: Sinut ja minut.

Tästä pienestä kertomuksesta käy ilmi kaksi asiaa. Toisaalta äiti Teresa sanoo kysyjälle: Kirkko ei ole vain muut ihmiset, ei ainoastaan sen hierarkiaan kuuluvat paavi ja piispat. Me kaikki olemme kirkko, me kastetut. Toisaalta hän korostaa: kyllä, muutokseen on syytä, tarvitsemme muutosta. Jokainen kristitty ja koko uskovien yhteisö on kutsuttu jatkuvaan muuttumiseen.

Millaista muuttumista konkreettisesti ajatellen tarvitaan? Tarkoitetaanko sellaista uudistamista, jonka talon omistaja toteuttaa kunnostaessaan ja maalatessaan taloaan? Vai tarkoitetaanko korjausliikettä, jolla palataan oikeaan suuntaan ja nopeammalle ja suoremmalle tielle? Varmasti tästäkin on kyse, mutta nyt emme voi käsitellä kaikkea sitä. Muutoksen perussyy on opetuslasten ja kirkon apostolinen tehtävä.

Kirkon täytyy jatkuvasti uudestaan omistautua tehtävälleen. Kolme synoptista evankeliumia valaisee tämän lähetystehtävän eri puolia. Tehtävä perustuu ensiksikin henkilökohtaiseen kokemukseen: “Te olette todistajia” (Luuk. 24:48); se tulee ilmi suhteesta muihin: “Tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni” (Matt. 28:19); ja se levittää kaikille kuuluvaa sanomaa: “Saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille” (Mark. 16:15). Mutta maailman vaatimusten ja pakkojen tähden todistaminen himmenee aina uudelleen, suhteet heikkenevät ja sanoma menettää merkitystään. Kun kirkko paavi Paavali VI:n sanoin “pyrkii muokkaamaan itsestään Kristuksen kuvan kaltaisen, se eroaa jyrkästi ympäristöstään, johon se kuitenkin pyrkii vaikuttamaan (kiertokirje Ecclesiam suam, III). Toteuttaakseen tehtäväänsä kirkon täytyy aina uudestaan tehdä eroa ympäristöönsä nähden ja tulla tietyllä tavalla “ei-maalliseksi”.

Kirkon saama tehtävä on peräisin kolmiyhteisen Jumalan salaisuudesta, hänen luovan rakkautensa salaisuudesta. Jumalallinen rakkaus ei ole vain jotakin mikä on Jumalassa, hän itse ON rakkaus, se on hänen olemuksensa. Jumalallinen rakkaus ei ole olemassa vain itseään varten vaan se haluaa olemuksensa mukaisesti virrata eteenpäin. Se on tullut Jumalan Pojan ihmiseksitulon ja uhrin kautta erityisellä tavalla ihmisten keskelle, meidän luoksemme. Ja sen kautta, että Kristus, Jumalan Poika, samalla astui ulos jumaluutensa piiristä ja tuli lihaksi, tuli ihmiseksi, hän ei vain vahvistanut maailmaa maallisuudessa ja tullut sen toveriksi, jättäen kaiken olemaan niin kuin se on, vaan hän tuli muuttamaan sen.

Kristuksen tulemiseen kuuluu se käsittämätön asia, jota kirkkoisät kutsuivat nimellä sacrum commercium, vaihtokauppa Jumalan ja ihmisen välillä. Isät selittävät sen näin: Meillä ei ole mitään annettavaa Jumalalle, me voimme tarjota hänelle vain syntimme. Hän ottaa ne vastaan ja tekee niistä omiaan ja antaa vastalahjaksi itsensä ja kirkkautensa. Todella epäsuhtainen vaihtokauppa, joka toteutuu Kristuksen elämässä ja kuolemassa! Hän ottaa synnin kantaakseen, hänestä tulee syntinen; hän ottaa itselleen meille kuuluneen ja antaa meille omansa.

Kun kirkko on uskoen elänyt ja pohtinut tätä, on tullut selväksi, että me emme pelkästään anna Jumalalle syntiämme, vaan että hän tekee meidät kykeneviksi ja antaa meille sisäisen voiman tuoda hänelle myös jotakin positiivista: rakkautemme – eli tarjota hänelle ihmiskunnan myönteisellä tavalla. Luonnollisesti on selvä, että vain Jumalan anteliaisuuden tähden ihminen, kerjäläinen, joka saa omakseen Jumalan rikkauden, pystyy antamaan Jumalalle jotakin. Jumala saa aikaan sen, että me saamme lahjan, ja samalla hän tekee meidät kykeneviksi antamaan jotakin hänelle.

Tätä epäsuhtaista vaihtokauppaa kirkon on kiittäminen kaikesta. Sillä ei ole mitään omaa annettavaa perustajalleen, se ei voi sanoa: Tämän me teimme hienosti! Kirkon olemassaolon tarkoitus on olla lunastuksen työväline, tulla Jumalan sanan kyllästämäksi ja saattaa maailma Jumalan rakkauden yhteyteen. Kirkko uppoutuu Vapahtajan saapumiseen ihmisen luokse. Kun kirkko on oma itsensä, se on aina liikkeellä, sen on aina palveltava sitä tehtävää, jonka se sai Herralta. Ja siksi sen on aina uudestaan oltava avoin maailman huolenaiheille, joihin se itsekin kuuluu, ja paneutua niihin. Mutta myös välittää eteenpäin ja tuoda nykyhetkeen se pyhä vaihtokauppa, joka alkoi inkarnaation salaisuudessa.

Kirkon historiassa näkyy kuitenkin myös vastakkainen tendenssi, jolloin kirkko on tyytyväinen itseensä, sopeutuu tähän maailmaan, on kylliksi itselleen ja soveltaa itseensä maailman normeja. Usein se panee suuremman painon organisaatiolle ja instituutiolle kuin kutsumukselleen olla avoin Jumalalle, kutsulle avautua maailmalle ja kaikille ihmisille.

Täyttääkseen todellisen tehtävänsä oikealla tavalla kirkon täytyy jatkuvasti pyrkiä irti taipumuksesta maallistua ja sen sijaan avautua uudelleen Jumalalle. Silloin se noudattaa Jeesuksen sanoja: “He eivät ole maailmasta, niin kuin en minäkään ole” (vrt. Joh. 17:16). Juuri siten Jeesus antaa itsensä maailmalle. Tietyllä tavalla voisi sanoa, että historia on tullut kirkon avuksi monien maallistumiskausien kautta, jotka ovat oleellisesti vaikuttaneet kirkon puhdistumiseen ja sisäiseen uudistumiseen.

Sekularisoivat pyrkimykset – joko kirkon omaisuuden vieminen tai etuoikeuksien poistaminen tai vastaava – ovat aina merkinneet kirkolle syvää maallistumisesta vapautumista, sillä silloin se riisuutuu maallisista rikkauksistaan ja omaksuu uudestaan köyhyyden. Silloin se jakaa Leevin suvun kohtalon, joka Vanhan testamentin kertoman mukaan oli Israelin heimoista ainoa, jolla ei ollut omaa perintömaata vaan jonka osana oli yksin Jumala, hänen sanansa ja hänen merkkinsä. Leevin suvun kanssa kirkko on tietyissä historian vaiheissa jakanut köyhyyden vaatimuksen, joka on avannut sen maailmalle, vapauttanut sen taloudellisista sidoksista, ja niin sen lähetystehtävä on saanut jälleen uskottavuutta.

Historian esimerkit osoittavat, että kun kirkosta tulee vähemmän maallinen, sen missionaarinen tehtävä loistaa selvemmiin. Taloudellisista ja poliittisista painolasteista ja etuoikeuksista vapautettu kirkko voi paremmin ja todella kristillisellä tavalla kääntyä maailmaa kohti, olla sille avoin. Se voi elää vapaammin kutsumustaan palvoa Jumalaa ja palvella lähimmäisiä. Lähetystyön tekemisen velvollisuus, joka liittyy kristilliseen kulttiin ja määrittää sen rakennetta, tulee selvemmin esiin. Se avautuu kohti maailmaa, ei voittaakseen ihmisiä instituutioon, joka ajaa omia valtapyrkimyksiään, vaan saattaakseen heidät lähemmäksi omaa itseään, johtamalla heidät hänen luokseen, josta jokainen ihminen voi pyhän Augustinuksen tavoin sanoa: Hän on minua lähempänä kuin itse olen itseäni (vrt. Tunnustukset 3, 6,11). Hän, joka on äärettömästi minua ylempänä, on kuitenkin minussa sillä tavalla, että hän on todellinen sisimpäni. Tällainen kirkon avautuminen maailmalle antaa esimerkin myös yksittäiselle kristitylle siitä, millä tavalla hän voi tehokkaalla ja sopivalla tavalla olla avoin maailmalle.

Kyseessä ei ole uuden strategian löytäminen kirkon arvostuksen lisäämiseksi. Pikemminkin kyse on pelkkien ulkonaisten keinojen hylkäämisestä ja sellaisen täyden vilpittömyyden etsimisestä, joka ei sulje pois tai torju mitään nykyisyydestämme, vaan elää uskoa raittiisti tässä ja nyt, hyväksyen sen kokonaisuudessaan ja karsien siitä kaiken sen, mikä vain näennäisesti kuuluu uskoon, mutta todellisuudessa on tapaa ja tottumusta.

Voimme ilmaista asian myös toisella tavalla: Kristillinen usko on kaikkien aikakausien ihmisille pahennus, ei vain meidän ajallemme. Se että iankaikkkinen Jumala välittää meistä ihmisistä ja haluaa tuntea meidät, että Käsittämätön tuli tietyksi ajaksi tiettyyn paikkaan käsitettäväksi, että Kuolematon kärsi ja kuoli ristillä, että meille kuolevaisille luvataan ylösnousemus ja ikuinen elämä – tämän kaiken uskominen on ihmisille kerta kaikkiaan kova vaatimus.

Tämä uskon pahennus (skandalon), jota ei voi peruuttaa, ellei samalla peruuteta itse kristinuskoa, on valitettavasti viime aikoina piilotettu uskon julistajien muiden skandaalien alle. On vaarallista, että nämä skandaalit astuvat ensisijaisen ristin pahennuksen tilalle ja estävät pääsyn sen luokse ja peittävät evankeliumin varsinaisen vaatimuksen sen julistajien rikoksien alle.

Sitäkin suuremmalla syyllä nyt on aika löytää oikea tapa irrottautua maailmasta, rohkeasti siirtyä pois kirkon maallistumisesta. Tämä ei tietenkään tarkoita vetäytymistä pois maailmasta, päinvastoin.

Maallisuuden taakasta vapautetun kirkon on mahdollista varsinkin karitatiivisen työnsä avulla välittää sekä kärsiville että heidän auttajilleen kristillisen uskon antama erityinen elämän voima. “Karitatiivinen työ ei ole kirkolle jonkinlaista sosiaalista avustustoimintaa, joka voitaisiin jättää toistenkin huoleksi, vaan se kuuluu kirkon olemukseen, on luovuttamaton ilmaus sen omasta elämästä” (kiertokirje Deus caritas est, 25). Kuitenkin myös kirkon karitatiivisen työn on tulee aina uudestaan joutua olosuhteiden vaatimuksesta irtoamaan maallisuudesta, jotta se ei kuihtuisi kirkollisista juuristaan loittonemisen tähden. Vain syvä suhde Jumalaan tekee mahdolliseksi täysipainoisen avun lähimmäisille, aivan niin kuin ilman lähimmäisestä välittämistä suhde Jumalaan köyhtyy.

Avoimuus maailman huolille tarkoittaa siksi maallisuudesta loitontuneelle kirkolle todistamista evankeliumin mukaisesta Jumalan rakkauden vallasta sanoin ja teoin, tässä ja nyt. Tämä tehtävä viittaa samalla nykyisen maailman ulkopuolelle, koska nykyinen elämä liittyy iankaikkiseen elämään.

Eläkäämme siis yksittäisinä uskovina ja kirkon yhteisönä sen suuren rakkauden yksinkertaisuutta, joka on samalla kertaa maailman yksinkertaisin ja vaikein asia, koska se vaatii oman itsensä lahjoittamista, ei enempää eikä vähempää.

Rakkaat ystävät! Haluan lopuksi pyytää meille kaikille Jumalan siunausta ja Pyhän Hengen voimaa, jotta me omassa vaikutuspiirissämme voisimme jatkuvasti ja aina uudelleen tuntea Jumalan rakkauden ja hänen armonsa ja todistaa siitä!

Paavi Benedictus XVI

© Copyright 2011 – Libreria Editrice Vaticana