Paavin apostolinen kirje ”Misericordia et misera”
Paavi Franciscus
Apostolinen kirje Misericordia et misera
Armoa ja rauhaa kaikille, jotka lukevat tämän kirjeen.
Misericordia et misera (laupeus ja kurja) ovat kaksi sanaa, joita pyhä Augustinus käyttää kertoessaan kohtaamisesta Jeesuksen ja aviorikoksesta tavatun naisen välillä (vrt. Joh. 8:1-11). Hän ei olisi voinut löytää kauniimpaa ja sopivampaa ilmausta tehdäkseen ymmärrettäväksi Jumalan rakkauden salaisuutta, kun se kohtaa syntisen: ”Paikalle jäivät vain kaksi: laupeus ja kurja.”[1] Kuinka paljon Jumalan laupeutta ja oikeudenmukaisuutta tuo kertomus sisältääkään! Sen opetus valaisee laupeuden ylimääräisen riemuvuoden päätöstä ja samalla osoittaa tien, jota meidät kutsutaan tulevaisuudessa kulkemaan.
1. Tuota evankeliumin kohtaa voi hyvästä syystä sanoa viettämämme pyhän vuoden ikoniksi. Se on ollut laupeudesta rikasta aikaa ja sitä on yhä edelleen vietettävä ja elettävä todeksi yhteisöissämme. Laupeus ei voi olla sivulause kirkon elämässä, vaan se on itse kirkon olemus ja tuo ilmi, käsin kosketeltavaksi, evankeliumin syvällisen totuuden. Kaikki paljastuu laupeudessa; kaikki ratkeaa Isän armahtavassa rakkaudessa.
Nainen ja Jeesus kohtasivat. Nainen oli avionrikkoja ja lain mukaan hänen oli kärsittävä kuolema kivittämällä. Jeesus palautti Mooseksen lain todelliseen alkuperäiseen merkitykseensä julistuksellaan ja antaessaan itsensä täysin aina ristille saakka. Keskeistä ei ole laki ja laillinen oikeudenmukaisuus, vaan Jumalan rakkaus, joka näkee jokaisen ihmisen sydämeen ja ymmärtää sen kätketyimmän kaipauksen; Jumalan rakkaudella on oltava etusija kaiken yli. Tässä evankeliumin kertomuksessa eivät kuitenkaan kohtaa synti ja tuomio abstraktilla tavalla, vaan syntinen ja Vapahtaja. Jeesus katsoi naista silmiin ja luki hänen sydämestään kaipauksen tulla ymmärretyksi, anteeksiannetuksi ja vapautetuksi. Synnin kurjuus puettiin armahtavaan rakkauteen. Jeesuksen tuomiota leimaa laupeus ja myötätunto syntisen tilannetta kohtaan. Niille, jotka halusivat tuomita naisen kuolemaan, Jeesus vastaa pitkän hiljaisuuden jälkeen; sen tarkoitus oli herättää Jumalan ääni omissatunnoissa, sekä naisen että hänen syyttäjiensä omissatunnoissa. Syyttäjät laskevat kivet käsistään ja lähtevät pois yksi toisensa jälkeen (vrt. Joh. 8:9). Ja tuon hiljaisuuden jälkeen Jeesus sanoo: ”Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?… En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä” (Joh. 8:10-11). Näin Jeesus auttaa naista katsomaan tulevaisuuteen toivolla ja olemaan valmis elämänmuutokseen. Tästä lähtien, jos nainen niin haluaa, hän voi ”vaeltaa rakkaudessa” (vrt. Ef. 5:2). Kun hänet kerran on laupeuteen puettu, vaikka hänessä pysyykin taipumus syntiin, sen voittaa rakkaus, joka tekee mahdolliseksi katsoa eteenpäin ja elää toisella tavalla.
2. Toisaalla Jeesus oli opettanut tämän selvästi, kun hänet oli kutsuttu aterialle fariseuksen luo ja siellä häntä lähestyi nainen, jonka kaikki tiesivät olevan syntinen (vrt. Luuk. 7:36-50). Nainen vuodatti tuoksuöljyä Jeesuksen jaloille, kasteli ne kyynelillään ja kuivasi hiuksillaan (vrt. Luuk. 7:37-38). Fariseuksen pahastuneeseen reaktioon Jeesus vastasi: ”Hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän” (Luuk. 7:47).
Anteeksianto on näkyvin merkki Isän rakkaudesta, jonka Jeesus halusi ilmoittaa koko elämällään. Jokaista evankeliumin sivua leimaa tämä käsky rakastaa aina anteeksiantoon asti. Jopa maanpäällisen elämänsä viimeisellä hetkellä, tulessaan ristiinnaulituksi, Jeesus sanoi anteeksiannon sanat: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät” (Luuk. 23:34).
Mikään, mitä katuva syntinen tuo Jumalan laupeuden eteen, ei voi jäädä vaille hänen anteeksiantonsa syleilyä. Siksi kukaan meistä ei voi asettaa ehtoja laupeudelle; se on aina taivaallisen Isän ilmainen lahja, rajattoman ja ansaitsemattoman rakkauden teko. Siksi emme voi asettua vaaraan vastustaa Jumalan rakkauden täydellistä vapautta, jolla hän käy sisään jokaisen ihmisen elämään.
Laupeus on tuon rakkauden konkreettinen teko, rakkauden, joka anteeksiantamalla muuttaa elämän. Näin tulee ilmi Jumalan laupeuden salaisuus. Jumala on laupias (vrt. 2. Moos. 34:6), iäti kestää hänen armonsa (vrt. Ps. 136). Polvesta polveen armo syleilee jokaista ihmistä, joka luottaa Jumalaan, ja muuttaa hänet tekemällä hänet osalliseksi Jumalan omasta elämästä.
3. Millainen ilo heräsikään näiden kahden naisen, avionrikkojan ja syntisen sydämessä! Anteeksianto sai heidät tuntemaan itsensä vapaiksi ja onnellisiksi, toisin kuin koskaan ennen. Häpeän ja tuskan kyyneleet muuttuivat sellaisen ihmisen hymyksi, joka tietää olevansa rakastettu. Laupeus herättää iloa, koska sydän avautuu uuden elämän toivolle. Anteeksiannon ilo on sanomatonta, mutta säteilee meissä joka kerran, kun sen koemme. Sen lähde on rakkaus, jolla Jumala kohtaa meidät; hän murtaa meitä ympäröivän itsekkyyden muurit tehdäkseen meistäkin laupeuden välikappaleita.
Kuinka merkittäviä meillekin ovat varhaisen kristillisen tekstin rohkaisevat sanat: ”Pukeudu iloisuuteen, joka aina miellyttää Jumalaa ja on hänelle otollista, ja nauti siitä. Jokainen, joka on hyvällä mielellä, tekee hyvää ja ajattelee hyvää ja halveksii murhetta… Samoin elävät Jumalalle kaikki, jotka luopuvat murheesta ja pukeutuvat sulaan iloisuuteen.”[2] Laupeuden kokeminen antaa ilon. Älkäämme antako ahdinkojen ja huolten viedä sitä mukanaan. Pysyköön se sydämiimme hyvin juurtuneena ja antakoon meidän aina tyynesti suhtautua jokapäiväisen elämän tapahtumiin.
Kulttuurissa, jota teknologia usein hallitsee, masentuneisuus ja yksinäisyys näyttävät lisääntyvän erityisesti nuorten keskuudessa. Tulevaisuus näyttää olevan epävarmuuden vankina eikä salli pysyvyyttä. Tämä synnyttää usein synkkyyttä, masennusta ja kyllästymistä ja voi vähitellen johtaa epätoivoon. Tarvitsemme toivon ja todellisen ilon todistajia karkottaaksemme harhat, jotka lupaavat helppoa onnea ja keinotekoisia paratiiseja. Monien ihmisten kokeman syvän tyhjyyden voi täyttää se toivo, jota kannamme sydämessämme, ja siitä tuleva ilo. Meidän on tunnistettava ilo, joka syntyy laupeuden koskettamassa sydämessä. Pitäkäämme siis aarteenamme apostolin sanoja: ”Iloitkaa aina Herrassa!” (Fil. 4:4; vrt. 1. Tess. 5:16).
4. Olemme viettäneet intensiivistä vuotta, jonka aikana olemme saaneet runsaasti laupeuden armoa. Voimakkaan ja terveellisen tuulen lailla Herran hyvyys ja laupeus on vuodatettu koko maailmaan. Ja Jumalan rakastavan katseen edessä, joka niin pitkäksi ajaksi on kääntynyt meidän jokaisen puoleen, emme voi jäädä välinpitämättömäksi, koska se muuttaa elämämme.
Ennen kaikkea haluamme kiittää Herraa sanoen: ”Herra, sinä olet ollut maatasi kohtaan hyvä… sinä annoit anteeksi kansasi synnit” (Ps. 85:2-3). Juuri näin on: Jumala on polkenut rikkomuksemme jalkojensa alle ja heittänyt syntimme meren syvyyteen (vrt. Miika 7:19); hän ei muista niitä enää, hän on heittänyt ne selkänsä taakse (vrt. Jes. 38:17); niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meidän syntimme (vrt. Ps. 103:12).
Tänä pyhänä vuonna kirkko on osannut kuunnella ja kokenut hyvin intensiivisesti Isän läsnäolon ja läheisyyden. Pyhän Hengen kautta hän on tehnyt kirkolle selvemmäksi Jeesuksen Kristuksen lahjan ja käskyn koskien anteeksiantoa. Herra on todella vieraillut uudestaan keskellämme. Olemme tunteneet hänen elävän henkäyksensä vuodatetun kirkon ylle ja jälleen kerran hänen sanansa ovat osoittaneet kirkon lähetystehtävän: ”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi” (Joh. 20:22-23).
5. Nyt tämän riemuvuoden päätyttyä on aika katsoa eteenpäin ja ymmärtää, kuinka voimme uskollisesti, iloiten ja innolla jatkaa Jumalan laupeuden rikkauden kokemista. Yhteisömme pysyvät elävinä ja dynaamisina uuden evankelioimisen työssä siinä määrin kuin laupeuden uudistava voima muovaa joka päivä ”pastoraalista kääntymystä”, johon meidät on kutsuttu.[3] Älkäämme rajoittako sen toimintaa; älkäämme tehkö murheelliseksi Henkeä, joka osoittaa aina uusia polkuja, joita kulkea pelastavan evankeliumin tuomiseksi kaikille.
Ensi sijassa meitä kutsumaan viettämään laupeutta. Millainen rikkaus onkaan läsnä kirkon rukouksessa, kun se huutaa avuksi Jumalaa armahtavana Isänä! Liturgiassa laupeutta ei vain toistuvasti pyydetä, vaan se myös todella vastaanotetaan ja eletään todeksi. Eukaristian vietossa alusta loppuun saakka laupeus toistuu useita kertoja rukoilevan seurakunnan ja Isän sydämen välisessä vuoropuhelussa, Isän, joka iloitsee antaessaan armahtavan rakkautensa. Pyydettyämme alussa anteeksiantoa sanoen ”Herra, armahda”, meitä heti vakuutetaan: ”Armahtakoon meitä kaikkivaltias Jumala, antakoon meille syntimme anteeksi ja vieköön meidät iankaikkiseen elämään.” Tähän luottaen yhteisö kokoontuu Herran läsnäolossa, erityisesti pyhänä ylösnousemuksen päivänä. Monet ”päivän rukouksista” muistuttavat laupeuden suuresta lahjasta. Paastonaikana rukoilemme esimerkiksi näin sanoen: ”Isä Jumala, kaiken laupeuden ja hyvyyden lähde, sinä annat meille paastossa, rukouksessa ja almuissa lääkkeen syntejämme vastaan. Katso laupiaasti nöyrän tunnustuksemme puoleen ja nosta armossasi jälleen pystyyn meidät, joita omantunnon taakka painaa.”[4] Syvennymme suureen eukaristiseen rukoukseen prefaatiossa, joka julistaa: ”Sillä niin sinä rakastit maailmaa, että lähetit Poikasi meille Vapahtajaksi. Hän oli kaikessa meidän kaltaisemme kuitenkin ilman syntiä.”[5] Neljäs eukaristinen rukous on hymni Jumalan laupeudelle: ”Laupeudessasi autoit kaikkia etsimään sinua ja löytämään sinut.” ”Armahda meitä kaikkia”[6] on hellittämätön pyyntö, jonka pappi lausuu eukaristisessa rukouksessa pyytäen osallisuutta iankaikkiseen elämään. Isä meidän -rukouksen jälkeen pappi jatkaa rukousta pyytäen rauhaa ja vapautusta synnistä: ”tue meitä laupeudellasi”. Ennen rauhantervehdystä, joka vaihdetaan veljeyden ja vastavuoroisen rakkauden ilmauksena saadun anteeksiannon valossa, pappi rukoilee jälleen: ”Älä katso syntejämme, vaan kirkkosi uskoa.”[7] Näillä sanoilla pyydämme nöyrän luottavaisina ykseyden ja rauhan lahjaa pyhälle äitikirkolle. Jumalan laupeuden vietto huipentuu eukaristisessa uhrissa, Kristuksen pääsiäissalaisuuden muistossa, joka on pelastuksen lähde jokaiselle ihmiselle, historialle ja koko maailmalle. Jokainen eukaristian vieton hetki viittaa Jumalan laupeuteen.
Laupeus lahjoitetaan meille ylitsevuotavasti sakramentaalisessa elämässä. Ei ole vailla merkitystä, että kirkko on tahtonut selvästi viitata laupeuteen kahden ”parantumisen sakramenteiksi” kutsutun sakramentin kaavassa: parannuksen (ripin) ja sairaiden voitelun sakramenteissa. Synninpäästön kaava sanoo: ”Jumala, kaiken laupeuden Isä, sovitti maailman itsensä kanssa Poikansa kuoleman ja ylösnousemuksen kautta ja vuodatti Pyhän Hengen syntien anteeksi antamiseksi. Hän itse lahjoittakoon sinulle kirkkonsa palveluviran kautta anteeksiannon ja rauhan.”[8] Sairaiden voitelun kaava taas sanoo: ”Tämän pyhän voitelun kautta auttakoon sinua Herran laupeus ja Pyhän Hengen armo.”[9] Kirkon rukouksessa viittaus laupeuteen ei ole vain pareneettinen (kehottava) vaan performatiivinen. Se merkitsee, että pyytäessämme sitä uskossa se annetaan meille; tunnustaessamme sen eläväksi ja todelliseksi se todella muuttaa meidät. Tämä on uskomme perustavanlaatuinen sisältö, joka meidän on säilytettävä alkuperäisenä: ennen ilmoitusta synnistä on ilmoitus rakkaudesta, jolla Jumala loi maailman ja ihmiset. Rakkaus on ensimmäinen teko, jolla Jumala tekee itsensä tunnetuksi ja kohtaa meidät. Pitäkäämme siis sydämemme avoinna luottaen siihen, että Jumala rakastaa meitä. Hänen rakkautensa edeltää meitä aina, saattaa meitä ja pysyy kanssamme synnistämme huolimatta.
6. Tässä kontekstissa erityinen merkitys on myös Jumalan sanan kuulemisella. Joka sunnuntai Jumalan sanaa julistetaan kristillisessä yhteisössä, jotta Herran päivä saisi valaistusta pääsiäissalaisuuden valosta.[10] Eukaristian vietossa todistamme todellista vuoropuhelua Jumalan ja hänen kansansa välillä. Raamatun lukukappaleissa toistuu pelastuksemme historia Jumalan väsymättömän laupeudentyön julistuksen kautta. Jumala puhuu nykyäänkin meille kuin ystävilleen, ”vaeltaa keskuudessamme”[11] ja seurassamme ja osoittaa meille elämän tien. Hänen sanansa antaa äänen pyynnöillemme ja huolillemme ja tarjoaa hedelmällisen vastauksen, jotta voimme konkreettisesti kokea hänen läheisyytensä. Hyvin tärkeä on saarna, jossa ”totuus liittyy kauneuteen ja hyvään”[12] saadakseen uskovien sydämet vavahtamaan laupeuden suuruuden edessä! Kehotan kiinnittämään huomiota saarnan valmistamiseen ja saarnaamiseen. Se on sitä hedelmällisempää, mitä enemmän pappi itse on kokenut Herran armahtavaa hyvyyttä. Sen varmuuden välittäminen, että Jumala rakastaa meitä, ei ole retorinen harjoitus vaan pappeuden uskottavuuden edellytys. Laupeuden kokeminen on paras tie tehdä siitä todellinen lohdutuksen ja kääntymyksen viesti pastoraalisessa työssä. Saarna, kuten katekeesikin, tarvitsee aina tämän kristillisen elämän sykkivän sydämen tukea.
7. Raamattu on suuri kertomus Jumalan laupeuden ihmeistä. Jokainen sivu on täynnä Isän rakkautta; luomisesta alkaen hän tahtoi painaa maailmankaikkeuteen rakkautensa merkkejä. Profeettojen sanojen ja viisauskirjojen kautta Pyhä Henki muovasi Israelin historiaa ja opetti tunnistamaan Jumalan läheisyyden ja rakkauden kansan uskottomuudesta huolimatta. Jeesuksen elämä ja julistus leimasivat ratkaisevasti kristillisen yhteisön historiaa. Se käsitti lähetystehtävänsä Kristuksen käskyn perusteella: olla hänen laupeutensa ja anteeksiantonsa pysyvä väline (vrt. Joh. 20:23). Pyhän Raamatun kautta, jonka kirkon usko pitää elävänä, Herra jatkuvasti puhuu morsiamelleen ja osoittaa tien jota kulkea, jotta pelastuksen evankeliumi saavuttaisi kaikki ihmiset. Toivon sydämestäni, että Jumalan sanaa vietettäisiin, tunnettaisiin ja levitettäisiin yhä enemmän, jotta tuosta laupeuden lähteestä kumpuava rakkauden salaisuus ymmärrettäisiin paremmin. Siitä muistuttaa apostoli: ”Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään” (2. Tim. 3:16).
Jokaisen kristillisen yhteisön olisi hyvä yhtenä liturgisen vuoden sunnuntaina uudistaa sitoumuksensa Raamatun levittämiseen, tuntemiseen ja syvempään tutkimiseen: omistaa yksi sunnuntai kokonaan Jumalan sanalle ymmärtääkseen, mikä ehtymätön rikkaus sisältyy tähän Jumalan jatkuvaan vuoropuheluun kansansa kanssa. Luovat aloitteet voivat auttaa uskovia tulemaan Jumalan sanan välittämisen eläviksi välineiksi. Varmasti näihin aloitteisiin kuuluu lectio divinan yleistyminen, jotta pyhän tekstin rukoilevan lukemisen kautta hengellinen elämä saisi tukea ja kasvua. Lectio divina, joka keskittyy laupeuden teemaan, tekee mahdolliseksi tuntea käsinkosketeltavasti pyhän tekstin hedelmällisyyttä, kun sitä luetaan kirkon koko hengellisen tradition valossa: se innoittaa väistämättä konkreettisiin rakkauden tekoihin.[13]
8. Laupeuden vietto tapahtuu aivan erityisellä tavalla parannuksen sakramentissa. Se on hetki, jolloin tunnemme Isän syleilyn: hän tulee meitä vastaan antaakseen meille armon olla jälleen hänen lapsiaan. Me olemme syntisiä ja kannamme ristiriidan taakkaa sen välillä, mitä tahtoisimme tehdä ja mitä sen sijaan tosiasiassa teemme (vrt. Room. 7:14-21). Armo kuitenkin aina edeltää meitä ja sillä on laupeuden kasvot, laupeuden, joka saa aikaan sovituksen ja anteeksiannon. Jumala antaa meidän ymmärtää suuren rakkautensa juuri syntisyytemme edessä. Armo on voimakkaampi ja voittaa kaiken mahdollisen vastarinnan, sillä rakkaus voittaa kaiken (vrt. 1. Kor. 13:7).
Anteeksiannon sakramentissa Jumala näyttää meille tien palata takaisin hänen luokseen ja kutsuu meitä uudestaan kokemaan hänen läheisyytensä. Anteeksiannon voi saada ennen kaikkea alkamalla elää todeksi rakkautta. Siitä muistuttaa myös apostoli Pietari kirjoittaessaan: ”Rakkaus peittää paljotkin synnit” (1. Piet. 4:8). Vain Jumala antaa synnit anteeksi, mutta hän pyytää meitäkin olemaan valmiita antamaan anteeksi toisille, niin kuin hän antaa anteeksi meille: ”Ja anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa” (Matt. 6:12). Kuinka surullista onkaan pysyä itseemme sulkeutuneina, kykenemättä antamaan anteeksi! Kauna, viha ja kosto pääsevät voitolle, tekevät elämästämme onnetonta ja estävät iloisen laupeuden työn.
9. Vaikuttava armon kokemus kirkolle riemuvuoden aikana on varmasti ollut laupeuden lähettiläiden palvelutehtävä. Heidän pastoraalinen toimintansa korosti sitä, että Jumala ei aseta rajoja niille, jotka etsivät häntä katuvin sydämin, koska hän tulee kaikkia vastaan Isänä. Olen saanut paljon todistuksia niiden ilosta, jotka ovat jälleen saaneet kohdata Herran ripin sakramentissa. Älkäämme hukatko tilaisuutta elää todeksi uskoamme myös kokemuksena sovituksesta. ”Suostukaa sovintoon Jumalan kanssa” (2. Kor. 5:20) on apostolin kutsu meidänkin päivinämme, jotta jokainen uskova löytäisi rakkauden voiman, joka tekee hänestä ”uuden luomuksen” (2. Kor. 5:17).
Kiitän kaikkia laupeuden lähettiläitä tästä arvokkaasta palveluksesta, joka pyrki tekemään vaikuttavaksi anteeksiannon armon. Tämä ylimääräinen palvelutehtävä ei kuitenkaan pääty pyhän oven sulkemiseen. Tahdon sen jatkuvan vielä, kunnes toisin säädetään, konkreettisena merkkinä riemuvuoden armon elävästä ja toimivasta vaikutuksesta kaikkialla maailmassa. Paavillisen uuden evankelioimisen edistämisen neuvoston tehtävä on ohjata laupeuden lähettiläiden työtä suoranaisena ilmauksena huolenpidostani ja läheisyydestäni ja myös löytää sopivimmat tavat harjoittaa tätä arvokasta palveluvirkaa.
10. Pappeja kehotan jälleen kerran valmistautumaan huolellisesti ripin palveluvirkaan; se on todellinen papillinen lähetystehtävä. Kiitän teitä palveluksestanne ja pyydän teitä olemaan vastaanottavia kaikkia kohtaan; todistajia isällisestä rakkaudesta, oli synti kuinka vakava tahansa; huolehtivia auttaessanne ripittäytyjiä miettimään tekemäänsä pahaa; selkeitä esittäessänne moraaliperiaatteita; käytettävissä saattaessanne uskovia katumuksen tiellä kulkien kärsivällisesti heidän rinnallaan; kaukokatseisia
arvioidessanne jokaista yksittäistapausta; anteliaita jakaessanne Jumalan anteeksiantoa. Niin kuin Jeesus päätti pysyä hiljaa pelastaakseen aviorikoksesta tavatun naisen kuolemantuomiolta, niin olkoon pappi jalosydäminen rippituolissa tietäen, että jokainen ripittäytyjä muistuttaa häntä hänen omasta tilanteestaankin: hän on syntinen, mutta laupeuden palvelija.
11. Toivon meidän kaikkien mietiskelevän apostoli Paavalin sanoja hänen elämänsä loppuvaiheessa, kun hän tunnustaa Timoteukselle olleensa syntisistä suurin, ”mutta sen tähden minä sain laupeuden” (vrt. 1. Tim. 1:16). Hänen sanoillaan on voimaa herättää meitäkin mietiskelemään elämäämme ja näkemään Jumalan laupeuden toiminnan, joka muuttaa, käännyttää ja muovaa sydämemme: ”Minä kiitän Herraamme Kristusta Jeesusta, joka on antanut minulle voimaa. Kiitän häntä siitä, että hän katsoi minut luotettavaksi ja otti minut palvelukseensa, vaikka olin ollut herjaaja, vainooja ja väkivallantekijä. Hän armahti minut” (1. Tim. 1:12-13).
Muistakaamme yhä uudella pastoraalisella innolla apostolin sanat: ”Jumala on Kristuksen välityksellä tehnyt meidän kanssamme sovinnon ja uskonut meille tämän sovituksen viran” (2. Kor. 5:18). Me itse ensimmäisinä olemme saaneet anteeksi tämän palveluviran vuoksi; meidät on tehty henkilökohtaisesti todistajiksi Jumalan anteeksiannon yleismaailmallisuudesta. Mikään laki tai käsky ei estä Jumalaa syleilemästä poikaa, joka palaa hänen luokseen tietäen erehtyneensä ja päätettyään aloittaa uudelleen. Pysähtyminen pelkästään lakiin merkitsee uskon ja Jumalan laupeuden tekemistä turhaksi. Lailla on propedeuttinen arvo (vrt. Gal. 3:24), sen päämäärä on rakkaus (vrt. 1. Tim. 1:5). Kristitty on kutsuttu elämään evankeliumin uutuudessa, ”Hengen lain mukaan, joka antaa elämän Kristuksessa Jeesuksessa” (vrt. Room. 8:2). Myös monimutkaisimmissa tapauksissa, joissa on kiusaus soveltaa pelkästään normeista johtuvaa oikeudenmukaisuutta, on uskottava Jumalan armosta virtaavaan voimaan.
Meillä rippi-isillä on kokemusta monista omien silmiemme edessä tapahtuneista kääntymyksistä. Tunnemme siis vastuumme eleistä ja sanoista, jotka voivat koskettaa ripittäytyjien sydäntä, jotta he löytäisivät anteeksiantavan Isän läheisyyden ja hellyyden. Älkäämme hukatko näitä tilaisuuksia käytöksellä, joka olisi ristiriidassa ripittäytyjän etsimän laupeuden kokemuksen kanssa. Auttakaamme pikemminkin valaisemaan ihmisten omaatuntoa Jumalan äärettömällä rakkaudella (vrt. 1. Joh. 3:20).
Parannuksen sakramentin on jälleen löydettävä keskeinen paikkansa kristillisessä elämässä. Tämä vaatii pappeja asettamaan elämänsä ”sovituksen viran” (2. Kor. 5:18) palvelukseen niin, että keneltäkään vilpittömästi katuvalta ei estetä pääsyä Isän rakkauteen, Isän, joka odottaa hänen paluutaan, ja kaikille tarjotaan mahdollisuus kokea anteeksiannon vapauttava voima.
Otollinen tilaisuus voi olla ”24 tuntia Herralle” -aloitteen vietto paaston IV sunnuntain tienoilla. Tätä aloitetta on jo toteutettu monissa hiippakunnissa ja se on voimakas pastoraalinen kehotus ripin sakramentin syvälliseen viettämiseen.
12. Tämän tarpeen huomioon ottaen ja jotta mikään este ei tulisi sovituksen pyynnön ja Jumalan anteeksiannon välille, annan tästä alkaen kaikille papeille valtuuden palveluvirkansa voimasta antaa absoluution abortin synnin tehneille. Täten laajennetaan valtuus, jonka olin myöntänyt riemuvuoden ajaksi[14], ja tämä pätee kaikista vastakkaisista määräyksistä huolimatta. Haluan kaikin voimin korostaa, että abortti on raskas synti, koska se lopettaa viattoman elämän. Yhtä voimallisesti minun on korostettava, että ei ole olemassa syntiä, jota Jumalan laupeus ei voisi saavuttaa ja pyyhkiä pois löytäessään katuvan sydämen, joka etsii sovitusta Isän kanssa. Jokainen pappi ohjatkoon, tukekoon ja lohduttakoon katuvia tällä erityisen sovituksen tiellä.
Riemuvuoden ajaksi olin antanut uskoville, jotka eri syistä käyvät Pyhän Pius X:n pappisveljeskunnan kirkoissa, valtuuden vastaanottaa pätevästi ja laillisesti sakramentaalisen synninpäästön.[15] Näiden uskovien pastoraaliseksi hyödyksi ja luottaen heidän pappiensa hyvään tahtoon, jotta Jumalan avulla voitaisiin palauttaa täysi yhteys katolisessa kirkossa, säädän henkilökohtaisena päätöksenäni, että tämä valtuus laajennetaan jatkumaan myös riemuvuoden yli, kunnes toisin säädetään, jottei kukaan jäisi vaille sakramentaalista sovituksen merkkiä kirkon anteeksiannon kautta.
13. Laupeudella on myös lohdutuksen kasvot. ”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani” (Jes. 40:1) on profeetan palava vetoomus, joka kaikuu nykyäänkin, jotta toivon sana saavuttaisi kärsimystä ja tuskaa kokevat. Älkäämme koskaan antako riistää meiltä toivoa, joka tulee uskosta ylösnousseeseen Herraan. Usein meitä koetellaan ankarasti, mutta varmuuden siitä, että Herra rakastaa meitä, ei pidä koskaan heiketä. Hänen laupeutensa ilmenee myös läheisyydessä, kiintymyksessä ja tuessa, jota monet veljet ja sisaret voivat tarjota surun ja ahdingon päivinä. Kyynelten kuivaaminen on konkreettinen teko, joka murtaa yksinäisyyden kierteen, johon usein olemme sulkeutuneet.
Me kaikki tarvitsemme lohdutusta, koska kukaan ei ole immuuni kärsimykselle, tuskalle ja ymmärtämättömyydelle. Millaista tuskaa voikaan aiheuttaa kateudesta, mustasukkaisuudesta ja vihasta johtuva kaunainen sana! Millaista kärsimystä aiheuttaakaan kokemus pettämisestä, väkivallasta ja hylkäämisestä; millaista katkeruutta rakkaitten ihmisten kuolema! Jumala ei kuitenkaan koskaan ole kaukana ihmisistä, jotka kokevat näitä tragedioita. Rohkaiseva sana, ymmärtävä syli, rakastava syleily, rukous, joka vahvistaa… ne kaikki ovat ilmauksia Jumalan läheisyydestä veljien ja sisarten tarjoaman lohdutuksen kautta.
Toisinaan hiljaisuudestakin voi olla suurta apua; toisinaan ei ole sanoja, joilla vastata kärsivän kysymyksiin. Sanojen puutteen voi kuitenkin korvata läsnä ja lähellä olevan, rakastavan ja kätensä ojentavan ihmisen myötätunto. Hiljaisuus ei ole lannistumista, päinvastoin se on voiman ja rakkauden hetki. Myös hiljaisuus kuuluu lohdutuksen kieleen, koska se muuttuu tavaksi jakaa veljien ja sisarten kärsimykset.
14. Aikanamme, jonka monien kriisien joukossa on myös perheen kriisi, on tärkeää tuoda lohduttavan voiman sana perheillemme. Avioliiton lahja on suuri kutsumus, johon puolisoiden on Kristuksen armon avulla vastattava anteliaalla, uskollisella ja kärsivällisellä rakkaudella. Perheen kauneus pysyy muuttumattomana kaikista ongelmista ja vaihtoehtoisista ehdotuksista huolimatta: ”Rakkauden ilo, jota eletään todeksi perheissä, on myös kirkon iloa.”[16] Elämän matkan, joka johtaa miehen ja naisen kohtaamaan toisensa, rakastamaan toisiaan ja lupaamaan Jumalan edessä ikuista uskollisuutta, keskeyttää usein kärsimys, pettäminen ja yksinäisyys. Iloon lasten lahjasta liittyy huoli heidän kasvustaan ja kasvatuksestaan, tulevaisuudesta, joka on elämisen arvoinen.
Avioliiton sakramentin armo ei vain lujita perhettä etuoikeutettuna paikkana, jossa eletään todeksi laupeutta, vaan se velvoittaa kristillistä yhteisöä ja kaikkea pastoraalityötä tuomaan esiin perheen suuren arvon. Tämä riemuvuosi ei kuitenkaan kadota näkyvistämme perheiden nykytodellisuuden monimutkaisuutta. Laupeuden kokemus auttaa meitä katsomaan kaikkia inhimillisiä ongelmia Jumalan rakkauden kannalta, joka ei koskaan väsy ottamaan vastaan ja kulkemaan rinnalla.[17]
On muistettava, että jokainen kantaa mukanaan oman historiansa rikkautta ja taakkaa, joka erottaa hänet kaikista muista ihmisistä. Elämämme iloineen ja kärsimyksineen on jotakin ainutlaatuista ja toistamatonta ja tapahtuu Jumalan armahtavan katseen alla. Tämä edellyttää ennen kaikkea papeilta tarkkaavaista, syvällistä ja kauaskatseista hengellistä harkintaa, jotta jokainen, ketään poissulkematta, missä tahansa tilanteessa hän elääkin, voisi tuntea konkreettisesti olevansa Jumalan vastaanottama, osallistua aktiivisesti yhteisön elämään ja kuulua Jumalan kansaan, joka väsymättä kulkee kohti Jumalan valtakunnan, oikeudenmukaisuuden, rakkauden, anteeksiannon ja laupeuden valtakunnan, täyteyttä.
15. Erityisen tärkeä on kuoleman hetki. Kirkko on aina kokenut tuon dramaattisen siirtymän Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen valossa; hän on avannut tien varmuuteen tulevasta elämästä. Meillä on suuri haaste kohdattavana erityisesti nykykulttuurissa, joka usein pyrkii banalisoimaan kuolemaa, pitämään sitä illuusiona tai häivyttämään sen näkyvistä. Kuolema on kohdattava ja siihen on valmistauduttava tuskallisena ja väistämättömänä, mutta merkittävänä siirtymänä: se on viimeinen rakkauden teko jälkeemme jääviä ihmisiä kohtaan ja Jumalaa kohtaan, jota kohti kuljemme. Kaikissa uskonnoissa kuoleman, kuten syntymänkin, hetkeen liittyy uskonnollinen läsnäolo. Vietämme hautajaisia toivontäyteisenä rukouksena vainajan sielun puolesta ja lohdutuksena niille, jotka surevat rakkaan ihmisen menetystä.
Olen vakuuttunut siitä, että elävän uskon innoittaman pastoraalityön pitäisi johtaa kokemaan, että liturgiset merkit ja rukouksemme ovat Herran laupeuden ilmaus. Hän itse tarjoaa toivon sanat, koska ei mikään eikä kukaan voi erottaa meitä hänen rakkaudestaan (vrt. Room. 8:35). Papin on tärkeää jakaa tämä hetki ja kulkea rinnalla, koska se tuo ilmi kristillisen yhteisön läheisyyden heikkouden, yksinäisyyden, epävarmuuden ja surun hetkellä.
16. Riemuvuosi päättyy ja pyhä ovi suljetaan. Mutta sydämessämme laupeuden ovi pysyy aina avoinna. Olemme oppineet, että Jumala kumartuu puoleemme (vrt. Hoos. 11:4), jotta mekin voisimme jäljitellä häntä kumartumalla veljiemme ja sisartemme puoleen. Monet kaipaavat paluuta Isän kotiin, joka odottaa heidän tuloaan; tätä kaipausta ovat herättäneet myös vilpittömät ja anteliaat Jumalan hellyyden todistajat. Pyhä ovi, jonka kautta kuljimme tänä riemuvuonna, on saattanut meidät rakkauden tielle, jota meidät kutsutaan kulkemaan joka päivä uskollisesti ja iloiten. Se on laupeuden tie, jolla kohdata monia veljiä ja sisaria, jotka ojentavat kätensä kulkeakseen yhdessä.
Halu olla lähellä Kristusta edellyttää lähimmäisenrakkautta, koska mikään ei ole Isälle niin mieluista kuin konkreettinen merkki laupeudesta. Laupeus tulee luonnostaan näkyväksi ja kosketeltavaksi konkreettisissa teoissa. Kun laupeus on kerran todella koettu, ei ole paluuta takaisin; laupeus kasvaa jatkuvasti ja muuttaa elämän. Se on aito uusi luominen, se saa aikaan uuden sydämen, joka kykenee rakastamaan täysin, ja avaa silmämme näkemään kätkettyjä tarpeita. Kuinka tosia ovatkaan sanat, joilla kirkko rukoilee pääsiäisvigiliassa luomiskertomuksen lukukappaleen jälkeen: ”Jumala, ihmeellisesti sinä olet luonut ihmisen, ja vielä ihmeellisemmin olet hänet pelastanut.”[18]
Laupeus uudistaa ja lunastaa, koska se on kahden sydämen kohtaamista: Jumala tulee kohtaamaan ihmisen. Se lämmittää ja parantaa: kivisydän muutetaan eläväksi sydämeksi (vrt. Hes. 36:26), joka kykenee rakastamaan synnistään huolimatta. Tässä huomaan, että minut on todella ”luotu uudeksi” (vrt. Gal. 6:15): minua rakastetaan, siis olen olemassa; minulle on annettu anteeksi, siis synnyn uudesti uuteen elämään; olen ”saanut laupeuden”, ja siksi minusta tulee laupeuden väline.
17. Pyhän vuoden aikana, erityisesti “laupeuden perjantaina”, olen voinut käsin koskettaa sitä, kuinka paljon hyvää maailmassa on. Usein se jää huomiotta, koska se toteutuu päivittäin hienovaraisella ja hiljaisella tavalla. Harvoin se nousee uutisaiheeksi, mutta on lukemattomia konkreettisia esimerkkejä hyvyydestä ja hellyydestä pieniä ja puolustuskyvyttömiä, yksinäisiä ja hylättyjä kohtaan. On todella olemassa rakkauden edistäjiä, joilta ei puutu solidaarisuutta köyhiä ja onnettomia kohtaan. Kiitämme Herraa näistä arvokkaista lahjoista, jotka kutsuvat löytämään lähimmäisyyden ilon inhimillisen heikkouden ja kärsimyksen edessä. Kiitollisena ajattelen lukuisia vapaaehtoisia, jotka joka päivä antavat aikaansa tuodakseen omistautumisellaan ilmi Jumalan läsnäolon ja läheisyyden. Heidän palveluksensa on aito laupeuden teko, joka auttaa ihmisiä lähestymään kirkkoa.
18. On aika antaa tilaa laupeuden mielikuvitukselle, synnyttää uusia tekoja, jotka ovat armon hedelmää. Kirkon on nykyään kerrottava niitä ”monia muitakin tunnustekoja”, joita Jeesus teki ja joista ”ei ole kerrottu tässä kirjassa” (Joh. 20:30), jotta ne olisivat puhutteleva ilmaus Kristuksen ja Kristuksesta elävän yhteisön rakkauden hedelmällisyydestä. On kulunut yli 2000 vuotta, ja silti laupeudentyöt jatkuvasti tekevät näkyväksi Jumalan hyvyyden.
Vielä nykyäänkin kokonaiset väestönosat kärsivät nälkää ja janoa, ja meitä järkyttävät kuvat lapsista, joilla ei ole mitään syödäkseen. Ihmismassat siirtyvät jatkuvasti maasta toiseen etsien ruokaa, työtä, kotia ja rauhaa. Sairaus eri muodoissaan on pysyvä kärsimyksen syy, joka vaatii apua, lohtua ja tukea. Vankilat ovat paikkoja, joissa vankeusrangaistukseen usein liittyy vakaviakin epäinhimillisistä oloista johtuvia koettelemuksia. Lukutaidottomuus on yhä yleistä, se estää poikia ja tyttöjä kouluttautumasta ja altistaa heitä uusille orjuuden muodoille. Äärimmäisen individualistinen kulttuuri erityisesti länsimaissa johtaa menettämään tajun solidaarisuudesta ja vastuusta toisia kohtaan. Monet ihmiset eivät nykyään tunne Jumalaa; se on pahinta köyhyyttä ja suurin este ihmiselämän loukkaamattoman arvokkuuden tunnustamiselle.
Ruumiillisen ja hengellisen laupeuden teot ovat meidänkin aikanamme osoitus laupeuden valtavasta myönteisestä merkityksestä sosiaalisena arvona. Se kehottaa käärimään hihat palauttaaksemme arvokkuuden miljoonille ihmisille, veljillemme ja sisarillemme, jotka on kutsuttu kanssamme rakentamaan ”luotettavaa kaupunkia”.[19]
19. Monia konkreettisia laupeuden merkkejä on toteutettu tänä pyhänä vuonna. Yhteisöt, perheet ja yksittäiset uskovat ovat löytäneet uudelleen jakamisen ilon ja solidaarisuuden kauneuden. Tämä ei kuitenkaan riitä. Maailma synnyttää jatkuvasti uusia hengellisen ja aineellisen köyhyyden muotoja, jotka hyökkäävät ihmisten arvokkuutta vastaan. Siksi kirkon on aina oltava valppaana ja valmiina tunnistamaan uusia laupeudentöitä ja toteuttamaan niitä anteliaasti ja innolla.
Ponnistelkaamme siis kaikin voimin löytääksemme konkreettisia, viisaita muotoja lähimmäisenrakkauden ja laupeudentekojen toteuttamiseen. Laupeus on inklusiivista, se pyrkii laajenemaan jatkuvasti. Siksi meitä kutsutaan antamaan uudet kasvot perinteisille laupeudentöille. Laupeus on ylitsevuotavaa, ulottuu aina kauemmas ja kantaa hedelmää. Se on kuin hapate, joka hapattaa taikinan (vrt. Matt. 13:33), kuin sinapinsiemen, josta kasvaa suuri puu (vrt. Luuk. 13:19).
Ajatelkaamme esimerkiksi yhtä ruumiillista laupeudentyötä: ”alastomien vaatettaminen” (vrt. Matt. 25:36, 38, 43, 44). Se muistuttaa meitä alkuajasta Eedenin puutarhassa, kun Aadam ja Eeva huomasivat olevansa alasti ja kuullessaan Herran lähestyvän häpesivät ja piiloutuivat (vrt. 1. Moos. 3:7-8). Tiedämme, että Herra rankaisi heitä, mutta kuitenkin hän ”teki Aadamille ja hänen vaimolleen nahasta vaatteet ja puki heidät niihin” (1. Moos. 3:21). Häpeä voitetaan ja arvokkuus palautetaan.
Katsokaamme myös Jeesusta Golgatalla. Jumalan Poika on ristillä alaston; sotilaat ottivat hänen vaatteensa ja heittivät niistä arpaa (vrt. Joh. 19:23-24); hänellä ei ole enää mitään. Ristillä käy äärimmäiseen saakka ilmi se, kuinka Jeesus jakaa niiden osan, jotka ovat menettäneet arvokkuutensa, koska heiltä on riistetty välttämättöminkin. Niin kuin kirkko on kutsuttu olemaan ”Kristuksen vaate”[20] pukeakseen Herransa, niin kirkon on myös työskenneltävä ollakseen solidaarinen maailman alastomia kohtaan, jotta he saisivat takaisin arvokkuuden, joka heiltä on riistetty. Jeesuksen sanat ”minä olin alasti, ja te vaatetitte minut” (Matt. 25:36) velvoittavat siis olemaan kääntämättä katsettamme uusien köyhyyden ja syrjinnän muotojen edessä, jotka estävät ihmisiä elämästä arvokkaasti.
Se, että ei ole työtä eikä saa oikeudenmukaista palkkaa, ettei ole kotia tai maata, jossa asua, syrjintä uskon, rodun tai sosiaalisen aseman vuoksi: nämä ja monet muut tilanteet hyökkäävät ihmisen arvokkuutta vastaan. Niihin kristittyjen laupias toiminta vastaa ennen kaikkea valppaudella ja solidaarisesti. Kuinka monia tilanteita nykyään onkaan, joissa voimme palauttaa arvokkuuden ihmisille ja mahdollistaa inhimillisen elämän! Ajatelkaamme vain lapsia; he kärsivät monenlaisesta väkivallasta, joka riistää heiltä elämänilon. Heidän surulliset, hämmentyneet kasvonsa ovat painuneet mieleemme; he pyytävät apuamme vapautuakseen nykymaailman orjuuksista. Nämä lapset ovat huomisen nuoria; kuinka valmistamme heitä elämään arvokkaasti ja vastuullisesti? Millä toivolla he voivat kohdata nykytilanteensa ja tulevaisuutensa?
Laupeuden sosiaalinen luonne vaatii, ettemme pysähdy paikallemme ja että luovumme välinpitämättömyydestä ja tekopyhyydestä, jotta suunnitelmat ja projektit eivät jää kuolleeksi kirjaimeksi. Pyhä Henki auttakoon meitä olemaan aina valmiita antamaan aktiivisen ja epäitsekkään panoksemme, jotta oikeudenmukaisuus ja arvokas elämä eivät jäisi tyhjäksi puheeksi, vaan niiden konkreettiseen edistämiseen sitoutuisivat kaikki ne, jotka tahtovat todistaa Jumalan valtakunnan läsnäolosta.
20. Meitä kutsutaan kasvattamaan laupeuden kulttuuria, joka perustuu toisten kohtaamisen uudelleen löytämiseen: kulttuuria, jossa kukaan ei katso toista välinpitämättömänä eikä käännä katsettaan nähdessään veljiensä ja sisartensa kärsimyksen. Laupeudentyöt ovat ”käsityötä”: yksikään niistä ei ole samanlainen kuin toinen; kätemme voivat muovata ne tuhansin tavoin, ja vaikka ainoa Jumala innoittaa ne ja ne on tehty yhdestä “materiasta” eli laupeudesta, jokainen niistä saa eri muodon.
Laupeudentyöt koskettavat ihmisen koko elämää. Siksi voimme synnyttää todellisen kulttuurivallankumouksen juuri lähtien yksinkertaisista teoista, jotka saavuttavat ruumiin ja hengen eli ihmisten elämän. Tämän tehtävän kristillinen yhteisö voi omaksua tietoisena siitä, että Herran sana kutsuu aina luopumaan välinpitämättömyydestä ja individualismista, joihin meidän on kiusaus sulkeutua elääksemme mukavaa, ongelmatonta elämää. ”Köyhät teillä on luonanne aina” (Joh. 12:8), sanoo Jeesus opetuslapsilleen. Mikään veruke ei voi oikeuttaa toimettomuutta tietäessämme, että Herra samaistui heistä jokaiseen.
Laupeuden kulttuuri muotoutuu ahkerassa rukouksessa, kuuliaisessa avoimuudessa Hengen toiminnalle, pyhien elämän tuntemisessa ja olemalla konkreettisti köyhien lähimmäisiä. Se on kiireellinen kehotus, ettemme jätä huomiotta tilanteita, joissa on ratkaisevaa toimia. Kiusaus tehdä ”laupeuden teoriaa” voitetaan siinä määrin kuin laupeudesta tulee jokapäiväistä osallistumisen ja jakamisen elämää. Ei pidä koskaan unohtaa sanoja, joilla apostoli Paavali kertoi kohtaamisestaan Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa kääntymyksensä jälkeen korostaen lähetystehtävänsä ja koko kristillisen elämän olennaista puolta: ”Heidän köyhiään meidän vain tuli muistaa, ja niin minä olen ahkerasti tehnytkin” (Gal. 2:10). Emme voi unohtaa köyhiä: se on enemmän kuin koskaan ajankohtainen kutsu, joka velvoittaa, koska sen selvä lähtökohta on evankeliumi.
21. Riemuvuoden kokemus painaa meihin apostoli Pietarin sanat: ”Ennen te olitte armoa vailla, mutta nyt on Jumala teidät armahtanut” (1. Piet. 2:10). Älkäämme mustasukkaisesti pitäkö vain itsellämme sitä, minkä olemme saaneet; jakakaamme se kärsivien veljiemme ja sisartemme kanssa, jotta Isän laupeuden voima tukisi heitä. Avautukoot yhteisömme ja pyrkikööt ne tavoittamaan alueellaan elävät ihmiset, jotta Jumalan rakkaus saavuttaisi kaikki uskovien todistuksen kautta.
Tämä on laupeuden aikaa. Joka päivä vaellustamme leimaa Jumalan läsnäolo. Hän ohjaa askeleitamme armon voimalla, jonka Henki vuodattaa sydämeemme muovatakseen sitä ja tehdäkseen sen kykeneväksi rakastamaan. Tämä on laupeuden aikaa kaikille ja jokaiselle, jottei kukaan voi ajatella olevansa vieras Jumalan läheisyydelle ja hänen hellyytensä voimalle. Tämä on laupeuden aikaa, jotta heikot ja puolustuskyvyttömät, kaukana olevat ja yksinäiset voivat löytää veljien ja sisarten läsnäolon, jotka auttavat heitä tarpeissaan. Tämä on laupeuden aikaa, jotta köyhät tuntisivat yllään niiden kunnioittavan mutta tarkkaavan katseen, jotka välinpitämättömyytensä voitettuaan huomaavat sen, mikä elämässä on olennaista. Tämä on laupeuden aikaa, jotta kukaan syntinen ei väsyisi pyytämään anteeksiantoa ja tuntemaan Isän käden, joka aina ottaa vastaan ja vetää luokseen.
”Syrjittyjen riemuvuoden” valossa, kun laupeuden ovi suljettiin maailman kaikissa katedraaleissa ja pyhäköissä, päätin, että vielä yhtenä konkreettisena merkkinä tästä pyhästä vuodesta koko kirkossa tulee viettää tavallisen ajan 33. sunnuntaina Maailman köyhien päivää. Niin valmistaudutaan arvokkaammin Herramme Jeesuksen Kristuksen, kaikkeuden kuninkaan juhlapyhään; hän samaistui vähäisiin ja köyhiin ja tuomitsee meidät laupeudentekojen perusteella (vrt. Matt. 25:31-46). Tuo päivä auttaa yhteisöjä ja kaikkia kastettuja mietiskelemään köyhyyttä evankeliumin sydämessä ja myös sitä, että niin kauan kuin Lasarus lojuu porttiemme pielessä (vrt. Luuk. 16:19-21), ei voi olla oikeudenmukaisuutta eikä yhteiskuntarauhaa. Tuo päivä on myös aito uuden evankelioimisen muoto (vrt. Matt. 11:5), joka voi uudistaa kirkon kasvot, kun se jatkuvasti pyrkii pastoraaliseen kääntymykseen ja todistamaan laupeudesta.
22. Pyhän Jumalanäidin laupiaat silmät pysyvät aina kääntyneinä puoleemme. Hän ensimmäisenä avaa tien ja saattaa meitä rakkauden todistuksessa. Laupeuden äiti, niin kuin hänet taiteessa usein esitetään, kokoaa kaikki viittansa suojaan. Luotamme hänen äidilliseen apuunsa ja seuraamme hänen pysyvää neuvoaan katsoa Jeesusta, jonka kasvoilta säteilee Jumalan laupeus.
Roomassa Pyhän Pietarin luona 20. marraskuuta, Herramme Jeesuksen Kristuksen, kaikkeuden kuninkaan juhlapyhänä, Herran vuonna 2016, paaviuteni neljäntenä vuonna.
Franciscus
[1] In Joannem 33,5.
[2] Hermaan paimen, XLII, 1-4.
[3] Vrt. apostolinen kehotuskirje Evangelii gaudium, 27.
[4] Roomalainen messukirja, paaston III sunnuntai.
[5] Roomalainen messukirja, kirkkovuoden tavallisen ajan sunnuntaiden VII prefaatio.
[6] Roomalainen messukirja, IV eukaristinen rukous ja II eukaristinen rukous.
[7] Roomalainen messukirja, kommuunio.
[8] Parannuksen sakramentin riitti, 46.
[9] Sairaiden voitelun sakramentti, 76.
[10] Vrt. Vatikaanin II kirkolliskokous, liturgiakonstituutio Sacrosanctum Concilium, 106.
[11] Vatikaanin II kirkolliskokous, dogmaattinen konstituutio Dei Verbum, 2.
[12] Apostolinen kehotuskirje Evangelii Gaudium, 142.
[13] Vrt. Benedictus XVI, synodinjälkeinen apostolinen kehotuskirje Verbum Domini, 86-87.
[14] Vrt. kirje laupeuden ylimääräisen riemuvuoden aneesta, 1. syyskuuta 2015.
[15] Vrt. kirje laupeuden ylimääräisen riemuvuoden aneesta, 1. syyskuuta 2015.
[16] Synodinjälkeinen apostolinen kehotuskirje Amoris Laetitia, 1.
[17] Vrt. Amoris laetitia, 291-300.
[18] Roomalainen messukirja, pääsiäisvigilia, rukous ensimmäisen lukukappaleen jälkeen.
[19] Kiertokirje Lumen Fidei, 50.
[20] Vrt. Cyprianus, Katolisen kirkon ykseydestä, 7.
