Paavin puhe akateemiselle yhteisölle

Fides 2009/12

Paavin tapaaminen akateemisen yhteisön kanssa
ja puhe Prahan linnan Vladislavin salissa 27. syyskuuta 2009

Herra presidentti, arvoisat rehtorit ja professorit, hyvät opiskelijat ja ystävät

Tapaamisemme tänä iltana antaa minulle mieluisan mahdollisuuden ilmaista arvostukseni yliopistojen ja ylemmän opetuksen instituutioiden korvaamattomalle merkitykselle yhteiskunnassa. Kiitän opiskelijaa, joka tervehti minua ystävällisesti teidän nimissänne, kiitän yliopiston kuoroa heidän hienosta esityksestään sekä arvoisaa Kaarlen yliopiston rehtoria, professori Václav Hamplia hänen ajatuksia herättävästä esittelystään. Yliopiston työ vaalia ja jakaa yhteiskunnan kulttuurisia ja henkisiä arvoja rikastuttaa kansakunnan intellektuaalista perintöä ja lujittaa sen tulevan kehityksen perustuksia. Niitä suuria muutoksia, jotka kulkivat yli tshekkiläisen yhteiskunnan kaksikymmentä vuotta sitten, eivät vähiten kiirehtineet yliopistolta ja opiskelijapiireistä alkaneet reformiliikkeet. Se vapauden kaipuu on jatkuvasti ohjannut niiden oppineiden työtä, joiden diakonia totuuden palvelemiseksi on erottamaton osa minkä tahansa kansakunnan hyvinvointia.

Puhun teille entisenä professorina, joka on tarkka akateemisen vapauden oikeudesta ja vastuusta aitoon järjen käyttämiseen. Nyt hän on paavi, joka paimenen roolissaan tunnustetaan ihmiskunnan eettisen ajattelun ääneksi. Kun jotkut väittävät, ettei uskonnon, uskon ja etiikan esiin nostamilla kysymyksillä ole sijaa kollektiivisen järjen alueella, näkemys ei ole lainkaan itsestään selvä. Järjen harjoittamisen perustana olevalla vapaudella — yliopistossa tai kirkossa — on tavoite: se pyrkii totuuteen. Tässä pyrkimyksessä se ilmaisee sitä kristillisyyden periaatetta, joka tosiasiassa synnytti yliopistot. Ihmisen tiedonjano kannustaa jokaista sukupolvea laajentamaan järjen aluetta ja juomaan uskon lähteestä. Juuri klassisen viisauden rikkaan perinnön evankeliumin palvelukseen omaksuttuna ja sovitettuna ensimmäiset kristityt lähetyssaarnaajat toivat näille seuduille ja loivat siten perustan hengelliselle ja kulttuuriselle ykseydelle, joka on pysynyt tähän päivään saakka. Sama henki johdatti edeltäjääni, paavi Clemens VI:tta vuonna 1347 perustamaan kuuluisan Kaarlen yliopiston, joka jatkuvasti antaa merkittävän panoksensa Euroopan laajoihin akateemisiin, uskonnollisiin ja kultturipiireihin.

Yliopistojen asiaankuuluva autonomia, kuten minkä tahansa oppilaitoksen, saa merkityksensä sen vastuusta totuuden auktoriteetille. Siitä huolimatta autonomiaa voidaan estää monin tavoin. Suurta, luovaa, transsendentille avointa traditiota, joka on perustana yliopistoille kautta Euroopan, turmeltiin tässä maassa ja muissa maissa systemaattisesti materialismin alentavalla ideologialla, uskonnon sortamisella ja ihmishengen tukahduttamisella. Kuitenkin vuonna 1989 maailma todisti dramaattisin tavoin epäonnistuneen totalitaarisen ideologian kukistamista ja ihmishengen voittoa.Vapauden ja totuuden kaipuu on luovuttamaton osa yhteistä ihmisyyttämme. Sitä ei voida tuhota; ja kuten historia on osoittanut, sen epääminen on oman ihmisyytemme tuhoamista. Tähän kaipuuseen uskonnollinen usko, eri taiteenalat, filosofia, teologia ja muut tieteet, kukin omalla metodillaan, haluavat vastata, sekä järjestyneen pohdinnan tasolla että terveen käytännön tasolla.

[Idea kokonaisvaltaisesta koulutuksesta]

Arvoisat rehtorit ja professorit, teidän tutkimustyönne lisäksi yliopiston tehtävällä on vielä muukin oleellinen aspekti, jonka kanssa te olette tekemisissä, nimittäin vastuu tämän päivän nuorten miesten ja naisten mielten ja sydänten valaisemisesta. Tämä tärkeä vastuu ei tietenkään ole uusi. Platonin ajoista lähtien koulutus ei ole ollut vain tiedon tai taidon lisääntymistä vaan paideiaa, inhimillistä muokkautumista intellektuaalisen tradition aarteiden avulla, suuntana hyveellinen elämä. Samaan aikaan, kun kaikkialla Euroopassa keskiajalla syntyneiden suurten yliopistojen päämääränä oli luottavaisesti kaiken tiedon synteesin idea, se oli aina aidon ihmisyyden palveluksessa, yksilön täydellistymisessä hyvin järjestyneen yhteiskunnan yhteydessä. Samoin myös nykyään: niin pian kuin nuorison ymmärrys totuuden täyteydestä ja ykseydestä on herännyt, he nauttivat siitä löydöstä, että kysymys tietämisen mahdollisuuksista avaa heidän eteensä laajan seikkailun, joka koskee sitä, miten heidän tulisi elää ja mitä tehdä.

Idea kokonaisvaltaisesta koulutuksesta, joka pohjautuu totuuteen perustuvan tiedon ykseyteen, täytyy saada takaisin. Se palvelisi nyky-yhteiskunnassa niin ilmeistä tendenssiä vastaan, joka tekee tiedosta fragmentaarista. Informaation ja teknologian suuren kasvun myötä syntyy kiusaus irrottaa järki totuuden etsimisestä. Kuitenkin erotettuna perustavasta inhimillisestä suuntautumisesta kohti totuutta järki alkaa menettää ohjauksen: se näivettyy joko vaatimattomuuden vuoksi, tyytyväisenä pelkästään osittaiseen tai väliaikaiseen, tai varmuuden varjolla, antautuen niiden vaatimuksille, jotka erotuksetta antavat saman arvon käytännöllisesti katsoen kaikelle. Seurauksena oleva relativismi tarjoaa tiiviin suojaverhon, jonka takana voi piillä uusia uhkia akateemisten instituutioiden autonomialle. Samalla kun poliittisen totalitarianismin asioihin puuttumisen aikakausi on päättynyt, eikö tapahdukin niin, että jatkuvasti kautta maailman järjen ja akateemisen tutkimuksen harjoittamista pakotetaan — hienovaraisesti tai ei niin hienostuneesti — taipumaan ideologisten ryhmittymien painostukseen ja lyhytaikaisen hyödyn houkutukseen? Mitä tapahtuu, jos kulttuurimme rakentuu tästedes vain muodikkaiden argumenttien varaan, liittyen vain vähän aitoon historialliseen intellektuaaliseen traditioon, tai perustuu äänekkäiden ja rahakkaiden näkemysten varaan? Mitä tapahtuu, jos se halussaan säilyttää radikaali sekularismi etääntyy omista elämää antavista juuristaan? Yhteiskuntamme eivät tule järkiperäisemmiksi tai suvaisevammiksi tai mukautuvammiksi vaan hauraammiksi ja torjuvammiksi, ja ne joutuvat kasvavassa määrin kamppailemaan tunnistaakseen sen, mikä on totta, jaloa ja hyvää.

Hyvät ystävät, haluan rohkaista teitä kaikessa siinä, mitä te teette kohdataksenne tänä aikana nuorison idealismin ja auliuden ei vain opinto-ohjelmilla, jotka auttavat heitä ylittämään itsensä, vaan myös kokemuksella ihanteiden jakamisesta ja keskinäisestä tuesta oppineisuuden suuressa yrityksessä. Analyysin taidot ja taidot luoda hypoteeseja yhdistettyinä arvostelukyvyn viisaaseen taitoon tarjoavat tehokkaan vastapainon itseensä syventymisen, vapaana olemisen ja jopa vieraantumisen asenteisiin, joita joskus löytyy menestyvissä yhteiskunnissamme ja jotka voivat erityisesti vaikuttaa nuoriin.

[Usko ja järki]

Tähän yliopiston tehtävää koskevaan erityisen humanistiseen näkemykseen liittyen haluan lyhyesti mainita sen tieteen ja uskonnon välistä murtumaa korjaavan työn, joka oli edeltäjäni, paavi Johannes Paavali II: n keskeinen huolenaihe. Niin kuin te tiedätte, hän halusi edistää täydempää ymmärtämistä uskon ja järjen välisestä suhteesta. Ne ovat kuin kaksi siipeä, joilla ihmisen henki nousee totuuden katselemiseen (vrt. Fides et ratio, Johdanto). Kumpikin tukee toistaan ja kummallakin on oma toimintakenttänsä (vrt. sama, 17); kuitenkin on vielä niitä, jotka haluavat irrottaa toisen toisesta. Tämän positivistisen pois sulkemisen kannattajat — jumalallinen pois järjen universaalisuudesta — eivät ainoastaan kiellä sitä, mikä on yksi perustavimpia uskovien vakaumuksia, he myös estävät sen kultturien dialogin, jota he itse ehdottavat. Sellainen järjen ymmärtäminen, joka on kuuro jumalalliselle ja luokittelee uskonnot alakulttuurien piiriin kuuluviksi, on kykenemätön ryhtymään kulttuurien dialogiin, jota maailmamme kipeästi tarvitsee. Loppujen lopuksi ”uskollisuus ihmistä kohtaan vaatii uskollisuutta totuudelle, joka yksin takaa vapauden” (Caritas in veritate, 9). Tämä luottamus ihmisen kykyyn etsiä totuutta, löytää totuus ja elää totuudesta johti Euroopan suurten yliopistojen perustamiseen. Varmasti meidän täytyy vahvistaa tämä tänään rohkaisuksi intellektuaalisille voimille, joita tarvitaan tulevaisuuden luomiseen autenttiselle inhimilliselle kukoistukselle, todella ihmisen arvoiselle tulevaisuudelle.

Näiden ajatuksien myötä toivotan teille, rakkaat ystävät, rukousteni kanssa kaikkea hyvää vaativassa työssänne. Rukoilen, että sitä aina inspiroisi ja johtaisi inhimillinen viisaus, joka aidosti etsii totuutta, joka tekee vapaaksi (vrt. Joh. 8:28). Pyydän teille ja teidän perheillenne Jumalan ilon ja rauhan siunausta.

Paavi Benedictus XVI