Paavin uusi kiertokirje ilmestyi

Vatikaani on torstaina 18.6.2015 klo 13.00 Suomen aikaa julkaissut paavi Franciscuksen Laudato si’ (Ole ylistetty) -nimen saaneen toisen kiertokirjeen ”huolenpidosta yhteistä kotiamme kohtaan”.

Kiertokirjeen teema ei ole pelkästään luonnonsuojelu, vaan paavi tarkastelee siinä koko luomakunnan tilaa, tarkoitusta ja ongelmia, tarjoaa uuden kokonaisvaltaisen ekologisen näkökulman maailmaan ja elämään, tekee toimintaehdotuksia tilanteen parantamiseksi ja kutsuu ”ekologiseen kääntymykseen”.

Kiertokirje on luettavissa suurilla kielillä Vatikaanin nettisivuilta. Se ilmestyy myös suomeksi mahdollisimman pian kesälomakauden jälkeen. Vatikaanin lehdistöosaston valmistama yleiskatsaus kiertokirjeen sisältöön on myös luettavissa suomeksi kokonaan tällä sivulla (ruotsiksi täällä).

Paavi Franciscuksen ensimmäinen kiertokirje Lumen Fidei (Uskon valo) ilmestyi kaksi vuotta sitten. Sen hän oli kirjoittanut osittain yhteistyössä emerituspaavi Benedictuksen kanssa.

KATT/VIS

*   *   *

Vatikaanin lehdistöosasto:

Yleiskatsaus paavi Franciscuksen kiertokirjeeseen
Laudato si’ (Ole ylistetty)
huolenpidosta yhteistä kotiamme kohtaan

Tämä teksti on apuväline, jonka avulla kiertokirje voitaisiin ymmärtää paremmin. Se käy läpi ajatusten kehityksen ja määrittelee pääteemat. Jokaista kiertokirjeen lukua varten on omistettu oma sivu, ja aluksi annetaan yleiskatsaus kokonaisuuteen. Suluissa olevat luvut viittaavat kiertokirjeen kohtiin.

Yleiskatsaus

”Minkälaisen maailman me haluamme jättää niille, jotka tulevat meidän jälkeemme, lapsille, jotka juuri nyt kasvavat?” (160).  Tämä kysymys on keskeinen kohta Laudato si’ -kiertokirjeessä, joka on paavi Franciscuksen kauan odotettu ensyklika yhteisen kotimme hoidosta. Hän jatkaa: ”Tämä kysymys ei koska vain ympäristöä eristettynä kaikesta muusta, sillä on mahdotonta tarttua ongelmaan pala kerrallaan” (160). Samalla herää kysymys olemassaolomme tarkoituksesta, siitä, miksi me olemme tulleet tähän elämään, mitä varten me teemme työtä ja näemme vaivaa, mihin tämä maailma meitä tarvitsee? … Jos tämä perustava kysymys ei ole edes taustalla mukana, en usko, että ekologiset vaivannäkömme tuottavat mitään merkittäviä tuloksia.

Kiertokirje saa nimensä pyhän Franciscuksen rukouksen säkeestä ”Ylistetty olet sinä, Herra”, joka muistuttaa meitä niin sanotussa Aurinkolaulussa siitä, että maailman, meidän yhteinen talomme, ”on kuin sisar, jonka kanssa jaamme elämämme, ja kuin kaunis äiti, joka sulkee meidät syliinsä” (1). Me itse olemme maata (vrt. 1. Moos. 2:7), ”oma ruumiimme on tehty tämän planeetan aineista, sen ilma on se, mitä me hengitämme, ja sen vesi elävöittää ja virkistää meitä” (2).

Tänään tämä väärinkäytetty ja turmeltu maailma (2) valittaa ja sen ääni liittyy kaikkien tämän maailman hylättyjen ääniin. Paavi Franciscus kutsuu jokaista meistä —perheitä, paikallisia yhteisöjä, kansakuntia ja kansainvälistä yhteisöä— kuuntelemaan ja aktivoitumaan. Hän kutsuu meitä ”ekologiseen kääntymykseen”, niin kuin pyhä Johannes Paavali II sitä kutsui, siis kurssinmuutokseen ja vastuunkantamiseen yhteisestä kodistamme. Samalla paavi Franciscus tunnistaa, että ”on osoitettava kasvavaa huomiota ympäristöä ja luonnon suojelemista kohtaan, samalla kun rehellinen ja kipeä huoli kasvaa sen suhteen, mitä planeetallemme tapahtuu” (19). Hän oikeuttaa täten sen toivon näkökulman, joka leimaa koko kiertokirjettä. Paavi haluaa lähettää selkeän toivon viestin: ”Ihmiskunnalla on yhä kyky tehdä yhteistyötä yhteisen kotimme rakentamisessa” (13). Positiiviset esimerkit vahvistavat, ”että ihmisellä kykenee edelleen vaikuttamaan asioihin myönteisellä tavalla” (58). ”Kaikkea ei ole menetetty, sillä ihmiset, joilla on kyky alentua mitä hirveimpiin tekoihin, on myös kyky ylittää itsensä, valita hyvä ja tehdä parannus” (205).

Paavi Franciscus kääntyy luonnollisesti uskovien puoleen tarttuen pyhän Johannes Paavali II:n sanoihin: ”Erityisesti kristityt toteavat, että heidän tehtävänsä luomakunnan osalta, heidän velvollisuutensa luontoa ja Luojaa kohtaan, ovat pysyvä osa heidän uskoansa” (64). Mutta samalla hän painottaa: ”Tässä kiertokirjeessä haluaisin yhteisen kotimme osalta aivan erityisesti puhua kaikkien ihmisten kanssa” (3). Vuoropuhelun teema käy läpi koko tekstin. Viides luku kuvaa vuoropuhelua koko ongelman ratkaisun tärkeimmäksi välineeksi. Alusta alkaen paavi Franciscus muistuttaa, että ekologia-teemaan liittyen ”muut kirkot ja kristilliset yhteisöt —niin kuin muut uskonnotkin— ovat kantaneet laajaa huolta ja harjoittaneet arvokasta pohdintaa näistä asioista” (7). Näitä näkemyksiä paavi tuo esille myös kiertokirjeessään, erityisesti ekumeenisen patriarkan Bartholomeos I:n näkemyksiä, joita hän siteeraan kohdissa 8-9. Uudestaan paavi kiittää kaikkia, jotka osallistuvat tähän tehtävään —yksittäisiä ihmisiä, yhteisöjä ja instituutioita– ja toteaa, että ”lukemattomien tiedemiesten, filosofien, teologien ja yhteiskunnallisten organisaatioiden pohdinnat” ovat rikastuttaneet kirkon ajattelua tässä kysymyksessä (7). Paavi kutsuu myös tunnustamaan ”sen rikkauden, jonka uskonnot voivat tarjota kokonaisvaltaisen ekologian ja ihmiskunnan täyden kehittymisen hyväksi” (62).

Kohta 16 piirtää kuvan siitä tiestä, jonka kiertokirjeen ajatukset ottavat. Kiertokirje koostuu kuudesta luvusta. Se alkaa tekemällä katsauksen tämän päivän tilanteeseen käyttäen apunaan uusimpia tieteellisiä tutkimuksia (1. luku). Sitten se tarkastelee Raamatun ja juutalais-kristillisen tradition näkökulmaa (2. luku). Sen jälkeen tekstissä nimetään ongelman juuret (3. luku), joita ovat teknokratia ja ihmisen ylimitoitettu itsekeskeisyys. Kiertokirjeen tarjoama ratkaisu (4. luku) on ”kokonaisvaltainen ekologia, joka ottaa selkeästi huomioon niin inhimillisen kuin sosiaalisenkin ulottuvuuden” (137), sillä nämä liittyvät ympäristökysymykseen erottamattomalla tavalla. Tätä varten paavi Franciscus ehdottaa vuoropuhelua, jota käytäisiin kaikilla sosiaalisen, taloudellisen ja poliittisen elämän tasoilla. Se johtaa valintaprosessien läpinäkyvyyteen (5. luku) ja vaikuttaa siihen, että kaikilla ihmiselämän, politiikan ja talouden aloilla käynnistyisi rehellinen vuoropuhelu. Hän muistuttaa siitä (6. luku), että mikään projekti ei voi menestyä, ellei sitä toteuteta asiantuntevasti ja vastuullisesti. Siksi tämän alueen kehittämiseksi ja kasvattamiseksi tehdään ehdotuksia, jotka liittyvät koulutukseen ja hengellisyyteen, kirkkoon, politiikkaan ja teologiaan. Kiertokirje päättyy kahteen rukoukseen. Ensimmäinen on niitä varten, jotka ”uskovat yhteen Jumalaan, kaikkivaltiaaseen Luojaan” (246). Toinen on kaikille, jotka uskovat Kristukseen. Tämä rukous päättyy kertaukseen ”Ole ylistetty”, jolla kiertokirje myös alkaa.

Monet teemat kulkevat läpi koko tekstin ja niitä valaistaan kiertokirjeessä aina eri perspektiiveistä käsin. Ne antavat tekstille voimakkaan sisäisen yhteyden:

• köyhien ja planeetan haurauden läheinen yhteys,
• vakaumus siitä, että maailmassa kaikki on yhteydessä toisiinsa,
• kritiikki tekniikasta johdettua vallan uutta mallia ja järjestystä kohtaan,
• kutsu etsiä toisenlaista talous- ja edistysajattelua,
• jokaiselle luodulle kuuluvan arvokkuuden kunnioitus,
• ekologian inhimillinen merkitys,
• suorien ja rehellisten keskustelujen välttämättömyys,
• kansainvälisen ja paikallisen politiikan vakava vastuu,
• kertakäyttökulttuuri ja ehdotus uudeksi elämäntavaksi (16).

1. luku: Mitä yhteiselle kodillemme tapahtuu?

Luku esittää ympäristöä koskevat viimeisimmät tieteelliset saavutukset, joiden avulla voimme kuunnella luomakunnan hätähuutoa, ”muuttaa henkilökohtaiseksi kärsimykseksi sen, mitä tapahtuu maailmassa ja näin voimme ymmärtää jokaisen oman osuuden (19).Tällä tavoin pystytään käsittelemään tämän hetkisen ekologisen kriisin eri aspekteja”(15).

Saastuminen ja ilmastonmuutos: ”Ilmastonmuutos on globaali ongelma vakavine ympäristöllisine, yhteiskunnallisine ja poliittisine seurauksineen, se on yksi ihmiskunnan tärkeimmistä tämänhetkisistä haasteista” (25). Vaikka ”ilmasto on kaikkien ja jokaisen yhteinen hyvä” (23), niin sen muutosten vakavimmat seuraukset kohdistuvat kaikkein köyhimpiin, ja monet, joilla on suuremmat taloudelliset ja poliittiset mahdollisuudet, tuntuvat keskittyvän ennen kaikkea ongelmien peittämiseen tai oireiden salaamiseen” (26); veljiemme ja sisartemme vastareaktioiden puute näihin ongelmiin on merkki yhteisvastuun puuttumisesta kanssaihmistä kohtaan” (25).

Vesiongelma: Paavi lausuu selvästi, että ”oikeus turvalliseen juomaveteen on perustava ja universaalinen ihmisoikeus, sillä siitä riippuu ihmiselämä, ja siksi oikeus veteen on välttämätön muiden ihmisoikeuksien harjoittamiseen”. Kiellettäessä köyhiltä oikeus veteen ”heiltä kielletään oikeus sellaiseen elämään, jossa kunnioitetaan heidän loukkaamatonta ihmisarvoansa” (30).

Biodiversiteetin suojelu: ”Joka vuosi häviää tuhansia kasvi- ja eläinlajeja, joita emme enää näe, joita lapsemme eivät voi nähdä, sillä ne ovat kadonneet lopullisesti” (33). Ne eivät ole pelkästään mahdollisesti hyödynnettävissä olevia ”resursseja”, vaan niissä itsessään on arvo. Tässä valossa ”tiedemiesten ja asiantuntijoiden ponnistukset, joilla yritetään ratkaista ihmisen aiheuttamia ongelmia, ovat kiitettäviä ja välillä ihailtavia”, mutta silloin, kun ihminen toimii rahan ja kulutuksen palveluksessa, ”maapallo, jolla elämme, muuttuu köyhemmäksi ja rumemmaksi, yhä kapeammaksi ja harmaammaksi” (34).

Ihmiselämän laadun heikkeneminen ja yhteiskunnan rapautuminen: Kansainvälisten suhteiden puitteissa kiertokirje osoittaa ”todellisen ekologisen velan” olemassaolon (51), ennen kaikkea maailman pohjoisen suhteessa etelään. Ilmastonmuutoksessa ”vastuut vaihtelevat” (52) ja teollisuusmaiden vastuu on suurempi.

Tietoisena näihin kysymyksiin liittyvistä syvistä erimielisyyksistä paavi Franciscus on hyvin huolissaan siitä, että lukuisten ihmisten ja kansojen ongelmiin suhtaudutaan ”välinpitämättömästi”. Siitä huolimatta, että myönteisiä esimerkkejä ei puutu (58), esiintyy ”eräänlaista turtumista ja huoletonta vastuuntunnottomuutta” (59). Puutuu tarkoituksenmukainen kulttuuri (53), samoin kuin puuttuu tahto elämäntyylin, tuotannon ja kulutuksen muutoksiin (59). Tosin onneksi ”luodaan säännöstöä, joka asettaa selviä rajoja ja takaa ekosysteemien suojelun” (53).

2. luku: Luomisen evankeliumi  

Jotta edellisessä luvussa kuvattuja ongelmia voitaisiin käsitellä, paavi Franciscus viittaa Raamatun kertomuksiin ja antaa jäsennellyn juutalais-kristillisestä traditiosta tulevan kokonaisnäkemyksen ihmisen ”suunnattomasta vastuusta” luonnosta, kaikkien luotujen läheisestä suhteesta ja siitä, että ”ympäristö on yhteinen hyvä, koko ihmiskunnan omaisuutta ja jokainen on siitä vastuussa” (95).

Raamatussa ”Jumala, joka vapauttaa ja pelastaa, on sama, joka on luonut maailman. … Hänessä yhdistyvät rakkaus ja voima” (73). Luomiskertomuksen ydin saa meidät ajattelemaan ihmisen ja muiden luotujen välistä suhdetta ja sitä, kuinka synti rikkoo koko luomakunnan tasapainon: ”Nämä kertomukset osoittavat, kuinka ihmisen olemassaolo perustuu kolmeen perustavaa laatua olevaan suhteeseen, jotka kuuluvat kiinteästi yhteen: suhde Jumalaan, suhde lähimmäiseen ja suhde ympäristöön. Raamatun mukaan nämä elintärkeät suhteet ovat rikkoutuneet, ei ainoastaan ulkopuolellamme vaan myös sisällämme. Tämä rikkoutuminen on synti” (66).

Siksi meidän on kaikin voimin kieltäydyttävä myös kristittyjen tekemästä erheellisestä raamatuntulkinnasta, että koska meidät on luotu Jumalan kuvaksi ja meitä on käsketty hoitamaan maailmaa, voimme päätellä, että meillä on ehdoton valta muihin luotuihin” (67). Ihmiselle kuuluu vastuu ”viljellä ja hoitaa” maanpäällistä puutarhaa (1. Moos. 2:15)” (67) ja meidän tulee tietää, että ”muiden luotujen lopullinen päämäärä ei ole meissä, vaan kaikki luodut kulkevat eteenpääin meidän kanssamme ja kauttamme kohti lopullista päämäärää, joka on Jumala” (83).

Se, että ihminen ei ole maailman herra, ”ei merkitse sitä, että yhdenvertaistetaan kaikki elävät olennot ja poistetaan ihmiseltä hänen erityinen arvonsa ja siihen kuuluva valtava vastuu; eikä se myöskään merkitse maailman jumaloimista, mikä estäisi meitä työstämästä sitä ja suojelemasta sen haurautta” (90). Tässä mielessä  ”kaikenlainen julmuus mitä tahansa luotua kohtaan on ihmisarvon vastaista” (92). Kuitenkin ”tunne läheisestä yhteydestä muun luomakunnan kanssa ei voi olla todellinen, jos sydämestämme puuttuvat lempeys, myötätunto ja huoli kanssaihmisiämme kohtaan” (91). Meidän on oltava tietoisia maailmanlaajuisesta yhteydestä: Olemme saman Isän luomia, meitä kaikkia yhdistävät näkymättömät siteet ja yhdessä me muodostamme eräänlaisen universaalin perheen (…), ylevän yhteyden, joka täyttää meidät pyhällä, rakastavalla ja nöyrällä kunnioituksella” (89).

Luku päättyy kristillisen ilmoituksen ytimeen: ”Maanpäällinen Jeesus, jolla oli konkreettinen ja rakastava suhde maailmaan”, on ”ylösnoussut ja kunniakas, ja yleismaailmallisessa herruudessaan hän on läsnä kautta koko luomakunnan” (100).

3. luku: Ekologisen kriisin inhimilliset juuret

Tämä luku analysoi tämänhetkistä tilannetta filosofisessa ja yhteiskuntatieteellisessä vuoropuhelussa ”niin, että siitä eivåt käy ilmi ainoastaan oireet, vaan myös syvällisemmät syyt” (15).

Luvun alku koskee teknologiaa. Sen ansioksi tunnustetaan elämänolosuhteiden paraneminen (102-103). Kuitenkin se suo ”kaikille niille, joilla on tietoa ja ennen kaikkea taloudellisia mahdollisuuksia hyödyntää sitä, suuren vallan hallita koko ihmiskuntaa ja maailmaa” (104). Nimenomaan teknokraattisen vallan logiikka johtaa luonnon hävittämiseen ja heikompien ihmisten ja kansojen hyväksikäyttöön. ”Tämä teknokraattinen suuntaus pyrkii hallitsemaan myös taloutta ja politiikkaa (109), ja estää tunnustamasta, että ”markkinat yksin eivät takaa kokonaisvaltaista inhimillistä kehitystä ja sosiaalista inkluusiota” (109).

”Modernia aikaa on leimannut liiallinen ihmiskeskeisyys” (116): ihminen ei enää tunnusta oikeaa asemaansa maailmassa ja ottaa itsekeskeisen asenteen ja keskittyy yksinomaan itseensä ja omaan valtaansa. Tämä johtaa ”kertakäytön” logiikkaan, joka oikeuttaa kaikenlaisen hylkäämisen, koskipa se ympäristöä tai ihmistä. Siinä Ihmistä ja luontoa kohdellaan yksinkertaisesti objektina, mikä johtaa lukemattomiin vallankäytön muotoihin. Tämä logiikka johtaa hyväksikäyttämään lapsia, hylkäämään vanhuksia, alistamaan toisia orjuuteen, harjoittamaan ihmiskauppaa, heittämään pois syntymättömiä lapsia, koska he eivät vastaa vanhempien odotuksia. Se johtaa myös kaupankäyntiin ”verisillä timanteilla” ja sukupuuttoon kuolevien eläinten nahoilla sekä yliarvioimaan markkinoiden kyvyn säännöstellä itseään. Sama logiikka vallitsee monissa rikollisjärjestöissä, jotka harjoittavat elinten ja huumeiden kauppaa (123).

Tässä valossa kiertokirje käsittelee kahta tämän päivän kriittistä ongelmaa. Ennen kaikkea työllisyyttä: ”Mihin tahansa kokonaisvaltaiseen ekologiseen järjestelmään, joka määritelmällisesti ei sulje pois ihmisiä, on välttämättä sovitettava työn arvo” (124), sillä ”silloin, kun luovutaan investoimasta ihmiseen, jotta hyödyttäisiin enemmän ja nopeammin, yhteiskunta tekee mitä huonoimmat kaupat” (128).

Toinen teema koskee tieteellisen kehityksen rajoja. Tässä viitataan geenimuunneltuihin organismeihin (132-136). Tämä on monitahoinen ympäristöongelma (135). Vaikka ”niiden käyttö joillakin seuduilla on saanut aikaan talouskasvua, mikä on auttanut joidenkin ongelmien ratkaisussa, vastaan tulee merkittäviä vaikeuksia, joita ei tule vähätellä” (134), alkaen siitä, että ”tuottava maa on joidenkin harvojen käsissä” (134). Paavi Franciscus ajattelee erityisesti pienviljelijöitä ja maatyöläisiä, biodiversiteettiä ja ekosysteemien verkostoja. Siksi tarvitaan välttämättä ”vastuullista ja laajaa tieteellistä ja yhteiskunnallista keskustelua, joka pystyy huomioimaan kaiken saatavilla olevan tiedon ja kutsumaan asioita niiden omalla nimellä” alkaen ”autonomisesta, tieteidenvälisestä tutkimuksesta” (135).

4. luku: Kokonaisvaltainen ekologia

Kiertokirjeen ehdotusten keskuksena on kokonaisvaltainen ekologia uutena oikeudenmukaisuuden mallina. Se on ekologiaa, ”joka kunnioittaa ihmisen ainutlaatuista asemaa tässä maailmassa ja meidän suhdettamme ympäristöömme” (15). Itse asiassa ”me emme voi pitää luontoa jonakin meistä irrallisena tai pelkkänä elämämme raamina” (139). Tämä koskee kaikkia elämän osa-alueita: taloutta ja politiikkaa, eri kulttuureja, erityisesti kaikkein uhanalaisempia.

Kokonaisvaltainen näkökulma koskee myös instituutioiden ekologiaa: ”Jos kaikki on suhteessa keskenään, myös yhteiskunnallisten instituutioiden terveydentila vaikuttaa ympäristöön ja elämänlaatuun. ”Kaikki säröt solidaarisuudessa ja yhteiselämässä vahingoittavat ympäristöä” (142).

Paavi Franciscus perustelee omaa ajatteluaan lukuisin konkreettisin esimerkein: ”ympäristöongelmien analyysiä ei voi erottaa ihmisen, perheen, työn ja kaupungistumisen kontekstista eikä siitä, miten yksittäiset ihmiset ovat sidoksissa toisiinsa” (141). ”Meitä vastassa ei ole kahta erillistä kriisiä, joista toinen on ympäristökriisi ja toinen sosiaalinen kriisi; vaan ennemminkin yksi moniulotteinen kriisi, joka koskee sekä yhteiskuntaa että ympäristöä” (139).

”Ihmisen ekologiaa ei voi erottaa yhteisestä hyvästä” (156). Se täytyy ymmärtää konkreettisella tavalla: Tämän päivän tilanteessa, kun ”epäoikeudenmukaisuudet kukoistavat ja suurelta joukolta ihmisiä on evätty perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia ja kun heitä pidetään korvattavina” (158), sitoutuminen yhteiseen hyvään merkitsee sitä, että on tehtävä solidaarisia valintoja, jotka perustuvat ”kaikkein köyhimpien veljiemme ja sisartemme ensisijaisuuteen” (158). Tämä on myös paras tapa jättää kestävä maailma tuleville sukupolville: ei vain julistamalla näitä totuuksia, vaan sitoutumalla huolehtimaan tämän päivän köyhistä. Jo Benedictus XVI painotti tätä selvästl: ”Sen lisäksi, että otetaan paremmin huomioon sukupolvien välinen solidaarisuus, on kiireellisesti kiinnitettävä huomiota moraaliseen tarpeeseen toimia solidaarisesti saman sukupolven sisällä” (162).

Kokonaisvaltainen ekologia kattaa myös jokapäiväisen elämän. Kiertokirje kiinnittää erityistä huomiota kaupunkiympäristöön. Ihmisen kyky sopeutua on suuri, ja ”monet ihmiset ja ryhmät, jotka toimivat ympäristön rajoitukset huomioon ottaen, osoittavat ihailtavaa luovuutta ja anteliaisuutta lieventämällä ympäristön vastakkaisia vaikutuksia ja oppimalla elämään tuottavalla tavalla myös epäjärjestyksen ja epävarmuuden keskellä” (148). Kaikesta huolimatta ihmiselämän laadun kokonaisvaltainen kehittäminen – julkisten tilojen, asumisen, liikenteen jne. osalta – on edelleen tarpeen todellisen kehityksen varmistamiseksi (150-154).

Samoin ”oman ruumiin hyväksyminen Jumalan lahjana on välttämätöntä, jotta voitaisiin toivottaa tervetulleeksi ja hyväksyä myös koko maailma Isän lahjana ja yhteisenä kotinamme. Sen sijaan ajatus, että meillä on täydellinen valta omasta ruumiistamme kääntyy usein sellaiseksi, että ajattelemme omaavamme täydellisen vallan koko luomakunnan ylitse” (155).

5. Luku: Joitakin lähestymistapoja ja toimintalinjoja

Tässä luvussa keskitytään kysymykseen, mitä voimme ja mitä meidän täytyy tehdä. Pelkät analyysit eivät riitä. Tarvitaan sellaisia ideoita ”vuoropuhelusta ja toiminnasta, jotka koskettavat sekä jokaista meistä että kansainvälistä politiikkaa” (15) ja jotka ”auttavat meitä pääsemään itsetuhon kierteestä, johon olemme vajoamassa” (163). Paavi Franciscuksesta on välttämätöntä, että konkreettisia suunnitelmia laadittaessa niitä ei tehdä ideologisesta näkökulmasta, pinnallisesti tai reduktionismin näkökulmasta. Siksi vaaditaan ehdottomasti vuoropuhelua – tämä termi esiintyy tämän luvun jokaisessa osassa. ”Tietyistä ympäristöä koskevista kysymyksistä käydään keskusteluja, joissa on vaikea saavuttaa yhteisymmärrystä. … Kirkko ei pyri ratkaisemaan tieteellisiä kysymyksiä eikä korvaamaan politiikkaa. Mutta minä haluan kehottaa kaikkia rehelliseen ja avoimeen keskusteluun, jotta erityiset tavoitteet tai aatteet eivät vahingoittaisi yhteistä hyvää” (188).

Tältä pohjalta paavi Franciscus ei pelkää arvostella vakavasti kansainvälistä kehitystä: ”Viime vuosien kansainväliset ympäristökokoukset eivät ole vastanneet odotuksia, sillä poliittisen tahdon puutteessa ne eivät ole saavuttaneet koko maailmaa koskevia ympäristösopimuksia, jotka todella olisivat merkittäviä ja toimivia” (166). Hän kysyykin: ”Miksi tänään halutaan säilyttää sellaista valtaa, joka tullaan muistamaan vain sen kykenemättömyydestä toimia silloin, kun se olisi pitänyt välttämättä tehdä mitä kiireellisemmin?” (57) Sen sijaan – niin kuin paavit ovat usein toistaneet alkaen kiertokirjeestä Pacem in Terris – tarvitaan toimivia muotoja ja mekanismeja globaaliseen hallintaan (175): ”Tarvitsemme siis sellaista hallintosopimusta, joka kattaa koko yhteisen hyvän” (174), sillä ”ympäristösuojelua ei voi taata ainoastaan taloudellisten laskelmien ja hyödyn perusteella. Ympäristö on yksi niistä hyvyyksistä, joita markkinatalouden mekanismit eivät pysty asianmukaisesti puolustamaan tai edistämään” (190, Kirkon yhteiskunnallisen opetuksen kompendium).

Tässä viidennessä luvussa paavi Franciscus pitää kiinni rehellisistä ja avoimista menettelytavoista, jotta voitaisiin ”erottaa”, mitkä poliittiset ja taloudelliset aloitteet voisivat johtaa ”todelliseen kokonaisvaltaiseen kehitykseen” (185). Varsinkin uusien taloudellisten hankkeiden ympäristövaikutusten tutkiminen ”vaatii läpinäkyviä poliittisia menettelytapoja, joista on keskusteltava avoimesti”. Toisaalta korruption eri muodot, jotka salaavat projektien todelliset ympäristövaikutukset vastineeksi hyödyistä, johtavat yleensä epämääräisiin sopimuksiin. Näistä sopimuksista ei saa riittävästi tietoa eikä niistä pystytä keskustelemaan avoimesti.

Erityisen merkittävä on poliitikoille suunnattu kehotus: heitä kutsutaan välttämään ”tehokkuuteen ja välittömiin tuloksiin pyrkivää ajattelutapaa” (181), joka on tänään niin yleistä. ”Mutta jos he ovat rohkeita, he löytävät uudelleen Jumalalta heille ihmisinä antaman arvokkuuden ja jättävät jälkeensä todistuksen epäitsekkäästä vastuullisuudesta (181).

6. luku: Ekologinen kasvatus ja hengellisyys

Viimeinen luku kutsuu ”ekologisen kääntymykseen”, joka on koko kiertokirjeen sydän. Kulttuurikriisin juuret vaikuttavat syvällä, eikä ole helppoa muuttaa käyttäytymistapoja ja tottumuksia. Kasvatus ja koulutus ovat tärkeimmät haasteet: ”Muutos on mahdotonta ilman motivaatiota ja kasvatusta” (15). Se koskee kaikkia kasvatuksellisia alueita, ennen kaikkea ”koulua, perhettä, tiedotusvälineitä ja katekeesia” (213).

Lähtökohta tähtää ”toisenlaiseen elämäntyyliin” (203-208), joka avaa myös mahdollisuuden ”harjoittaa tervettä painostusta niihin, joilla on poliittista, taloudellista ja yhteiskunnallista valtaa” (206). Tämä tapahtuu silloin, kun kuluttajien valinnat ”muuttavat liikeyritysten toimintaa ja pakottavat ne ottamaan huomioon ympäristövaikutukset ja tuotantomallit” (206).

Jokapäiväisiin tapoihin, vedenkulutuksen vähentämiseen, jätteiden lajitteluun ja ”turhien valojen sammuttamiseen” vaikuttavan ympäristökasvatuksen tärkeyttä ei tule aliarvioida (211): ”Kokonaisvaltainen ekolologia muodostuu myös yksinkertaisista jokapäiväisistä eleistä, joilla katkaistaan väkivallan, hyväksikäytön ja itsekkyyden logiikka” (230). Kaikesta tulee yksinkertaisempaa, kun lähdetään uskon näkökulmasta: ”Uskova ei katsele maailmaa ulkopuolelta vaan sisältä. Hän tunnistaa siteet, joilla Isä on liittänyt meidät yhteen kaikkien muiden olentojen kanssa. Kun annamme kaikkien erityisavujen kehittyä, jotka Jumala on antanut jokaiselle ihmiselle, ekologinen kääntymys voi kehittää meidän yhä suurempaan luovuuteen ja innostukseen” (220).

Paavi toistaa Evangelii Gaudium -kiertokirjeen ajatuksen: ”Vapaasti ja tietoisesti eletty yksinkertaisuus on vapauttavaa” (223), samoin kuin ”Onnellisuus vaatii, että osaamme rajoittaa joitakin tarpeita, jotka turruttavat meidät; silloin meille jää käytettäväksemme lukuisia elämän tarjoamia mahdollisuuksia” (223). Tällä tavoin ”meidän on mahdollista tuntea uudelleen, että tarvitsemme toinen toistamme, että meillä on yhteinen vastuu toisista ihmisistä ja maailmasta ja että kannattaa olla hyvä ja rehellinen” (229).

Pyhät saattavat meitä tällä matkalla. Usein mainittu ja siteerattu pyhä Franciscus on ”itseoikeutettu esimerkki heikkojen suojelusta ja ilolla eletystä kokonaisvaltaisesta ekologiasta” (10). Hän on malli siitä, kuinka ”huoli luonnosta, oikeudenmukaisuus köyhiä kohtaan, velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan ja sisäinen rauha kuuluvat erottamattomasti yhteen” (10). Kiertokirje mainitsee myös pyhän Benedictuksen, pyhän Jeesus-lapsen Teresan (Lisieuxin Teresan) ja autuaan Charles de Foucauldin.

Laudato si’ -kiertokirje kehottaa lisäämään säännölliseen omantunnon tutkiskeluun – sitä kirkko on aina suositellut, jotta voisimme suunnata oman elämämme sen suhteen valossa, joka meillä on Herraan – uuden ulottuvuuden. Silloin emme ota huomioon ainoastaan sitä, kuinka elämme suhteessa Jumalaan, toisiin ihmisiin ja itseemme, vaan myös kaikkiin luotuihin ja luontoon.

//