Paavin viesti paastonajalle 2013: Usko rakkauteen saa aikaan rakkautta

”Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen” (1. Joh. 4:16)

Rakkaat veljet ja sisaret,

Paastonaika antaa meille Uskon vuoden aikana arvokkaan tilaisuuden mietiskellä uskon ja rakkauden välistä suhdetta: Jumalaan – Jeesuksen Kristuksen Jumalaan – uskomisen ja rakkauden, joka on Pyhän Hengen hedelmä ja joka ohjaa meitä omistautumaan Jumalalle ja lähimmäisillemme.

1. Usko vastauksena Jumalan rakkauteen

Ensimmäisessä kiertokirjeessäni esitin joitakin ajatuksia näiden kahden teologisen hyveen, uskon ja rakkauden, läheisestä suhteesta. Lähtien liikkeelle apostoli Johanneksen perustavanlaatuisesta toteamuksesta: ”Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen” (1. Joh. 4:16), kirjoitin, että ”Kristillisen elämän alkuna ei ole eettinen päätös tai jokin suuri idea vaan sellaisen tapahtuman tai persoonan kohtaaminen, joka antaa elämälle uuden päämäärän ja samalla määrää sen suunnan… Koska Jumala on ensin rakastanut meitä (vrt. 1 Joh. 4: 10), ei rakkaus nyt enää ole pelkästään “käsky”, vaan se on todella vastaus siihen rakkauden lahjaan, jonka kanssa Jumala tulee luoksemme” (Deus caritas est, 1). Usko on tämä henkilökohtainen liittyminen – joka sisältää kaikki kykymme – Jumalan rajattomaan ja ”kärsivään” rakkauteen meitä kohtaan, joka tuli täydellisesti ilmi Jeesuksessa Kristuksessa. Kohtaaminen Jumalan kanssa, joka on rakkaus, ei kosketa vain sydäntä vaan myös ymmärrystä: ”Elävän Jumalan tunteminen on tie rakkauteen, ja tahtomme myöntyminen hänen tahtoonsa yhdistää ymmärryksen, tahdon ja tunteen kaiken käsittäväksi rakkauden kokonaisuudeksi. Tämä on tosin prosessi, joka jatkuvasti kehittyy ja kulkee eteenpäin; rakkaus ei koskaan ole ’valmis’ ja täydellinen” (Deus caritas est, 17). Siksi kaikille kristityille ja erityisesti karitatiivisessa työssä toimiville on välttämätöntä usko, se ”Jumalan kohtaaminen Kristuksessa, mikä herättää heissä rakkauden ja avaa heidän sydämensä toisia ihmisiä kohtaan, niin että rakkaus lähimmäiseen ei heille enää ole ikään kuin ulkoapäin tuleva käsky vaan seuraus uskosta, joka vaikuttaa rakkaudessa” (Deus caritas est, 31a). Kristityt ovat ihmisiä, jotka Kristuksen rakkaus on voittanut, ja tämän rakkauden pakottamana – ”Caritas Christi urget nos” (2. Kor. 5:14) – he rakastavat lähimmäisiään konkreettisella tavalla (vrt. – Deus caritas est, 33). Tämä asenne johtuu ensisijaisesti tietoisuudesta, että Herra rakastaa meitä, antaa meille anteeksi ja jopa palvelee meitä – Herra, joka kumartuu pesemään opetuslasten jalat ja antaa itsensä uhriksi ristillä liittääkseen ihmiskunnan Jumalan rakkauteen.

”Usko näyttää meille Jumalan, joka on antanut meille Poikansa, ja herättää meissä voittoisan varmuuden siitä, että tämä on totta: Jumala on rakkaus! … Usko on tietoinen Jumalan rakkaudesta, joka on ilmestynyt Jeesuksen lävistetyssä sydämessä ristillä ja herättää vuorostaan vastarakkautta. Rakkaus on valo – lopulta ainoa – joka yhä uudelleen valaisee pimeän maailman ja antaa meille rohkeutta elämään ja toimintaan” (Deus caritas est, 39). Kaikki tämä auttaa meitä ymmärtämään, että kristittyjen perusasenne on juuri ”uskoon perustuva ja sen muovaama rakkaus” (Deus caritas est, 7).

2. Rakkaus on elämää uskosta

Koko kristillinen elämä on vastausta Jumalan rakkauteen. Ensimmäinen vastaus on usko, joka täynnä hämmästystä ja kiitollisuutta myöntyy Jumalan ainutlaatuiseen aloitteeseen, joka edeltää meitä ja kehottaa meitä. Uskon myöntymys merkitsee suurenmoisen ystävyyden historian alkua Herran kanssa, joka täyttää ja antaa täyden merkityksen koko elämäämme. Mutta Jumalalle ei riitä, että vain hyväksymme hänen rajattoman rakkautensa. Hän ei ainoastaan rakasta meitä, vaan tahtoo vetää meidät puoleensa, muuttaa meidät niin syvällisesti, että voimme sanoa pyhän Paavalin kanssa: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa” (vrt. Gal. 2:20).

Kun annamme tilaa Jumalan rakkaudelle, me tulemme hänen kaltaisikseen, osallisiksi hänen omasta rakkaudestaan. Jos avaamme itsemme hänen rakkaudelleen, annamme hänen elää meissä ja saada meidät rakastamaan hänen kanssaan, hänessä ja niin kuin hän; vain silloin uskomme tulee todella ”vaikuttavaksi rakkautena” (Gal. 5:6); vain silloin Jumala pysyy meissä (vrt. 1. Joh. 4:12).

Usko on totuuden tuntemista ja sen noudattamista (vrt. 1. Tim. 2:4); rakkaus on totuudessa vaeltamista (vrt. Ef. 4:15). Uskon kautta alkaa ystävyys Herran kanssa, rakkauden kautta tätä ystävyyttä eletään todeksi ja vaalitaan (vrt. Joh. 15:14 ss.) Usko saa meidät noudattamaan Herramme ja Mestarimme käskyä; rakkaus antaa meille onnen toimia sen mukaan (vrt. Joh. 13:13-17). Uskossa synnymme Jumalan lapsiksi (vrt. Joh. 1:12 ss.); rakkaus saa meidät elämään konkreettisesti Jumalan lapsina ja tuottamaan Pyhän Hengen hedelmää (vrt. Gal. 5:22). Usko saa meidät tunnistamaan lahjat, jotka hyvä ja antelias Jumala on meille antanut; rakkaus tekee niistä hedelmällisiä (vrt. Matt. 25:14-30).

3. Uskon ja rakkauden erottamaton yhteys

Tämän valossa tulee selväksi, että emme koskaan voi erottaa uskoa ja rakkautta toisistaan emmekä asettaa niitä toisiaan vastaan. Nämä kaksi teologista hyvettä liittyvät läheisesti toisiinsa, ja olisi erehdys asettaa ristiriitaa tai ”dialektiikkaa” niiden välille. Toisaalta olisi liian yksipuolista korostaa niin voimakkaasti uskon ensisijaisuutta ja ratkaisevaa merkitystä, että vähätellään ja melkein halveksitaan konkreettisia laupeudentöitä ja pidetään niitä epämääräisesti humanitäärisyytenä. Toisaalta on samaten yksipuolista ylikorostaa rakkauden ja laupeudentöiden ensisijaisuutta niin, että ne korvaisivat uskon. Terveellisessä hengellisessä elämässä on vältettävä sekä fideismiä että moralisoivaa aktivismia.

Kristillinen elämä merkitsee jatkuvasti nousemista vuorelle kohtaamaan Jumala ja laskeutumista takaisin vuorelta hänen rakkautensa ja voimansa vahvistamana, niin että voimme palvella veljiämme ja sisariamme Jumalan omalla rakkaudella. Pyhästä Raamatusta näemme, että apostolien into julistaa evankeliumia ja herättää uskoa liittyy läheisesti rakastavaan huolenpitoon köyhien palvelemisesta (vrt. Ap.t. 6:1-4). Kirkossa kontemplaation ja toiminnan, joita evankeliumissa jollakin tavalla kuvaavat Maria ja Martta, on molempien oltava olemassa ja täydennettävä toisiaan (vrt. Luuk. 10:38-42). Jumalasuhteen on aina oltava etusijalla, ja kaiken todellisen hyvyyksien jakamisen on evankeliumin hengessä oltava juurtunut uskoon (vrt. yleisaudienssi, 25. huhtikuuta 2012).

Joskus itse asiassa pyrimme rajoittamaan ”lähimmäisenrakkauden” solidaarisuuteen tai yksinkertaisesti humanitääriseen apuun. On kuitenkin tärkeä muistaa, että suurin rakkauden teko on evankeliumin julistaminen, joka on ”sanan palvelemista”. Ei ole mitään hyödyllisempää ja siksi rakkaudellisempaa tekoa lähimmäistä kohtaan kuin Jumalan sanan leivän murtaminen, evankeliumin hyvän sanoman jakaminen, hänen johdattamisensa suhteeseen Jumalan kanssa. Evankeliumin julistaminen on korkeinta ja kokonaisvaltaisinta ihmispersoonan hyvän edistämistä. Kuten Jumalan palvelija paavi Paavali VI kirjoitti kiertokirjeessä Populorum progressio, Kristuksen julistaminen on ensimmäinen ja pääasiallinen kehityksen aikaansaaja (vrt. 16). Alkuperäinen, eletty ja julistettu totuus Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan avaa elämämme tämän rakkauden vastaanottamiseen ja mahdollistaa ihmiskunnan ja jokaisen ihmisen kokonaisvaltaisen kehityksen (vrt. Caritas in veritate 8).

Olennaisesti kaikki lähtee rakkaudesta ja pyrkii kohti rakkautta. Jumalan rajaton rakkaus on ilmoitettu meille evankeliumin julistuksessa. Jos otamme sen vastaan uskossa, saamme ensimmäisen ja välttämättömän yhteyden Jumalaan, joka saa meidät ”rakastumaan Rakkauteen”. Sitten pysymme tässä rakkaudessa, kasvamme siinä ja iloiten välitämme sitä toisille.

Uskon ja laupeudentöiden välisen suhteen ilmaisee ehkä parhaiten tämä Efesolaiskirjeen kohta: ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut” (Ef. 2:8-10). Siitä näemme, että lunastuksen koko aloite tulee Jumalalta, hänen armostaan ja uskossa vastaanotetusta anteeksiannosta; mutta tämä aloite ei rajoita vapauttamme ja vastuutamme, vaan itse asiassa tekee niistä autenttisia ja suuntaa ne kohti laupeudentekoja. Ne eivät ole ensisijaisesti ihmisen ponnistusten tulosta, joista voisi ylpeillä, vaan syntyvät uskosta ja virtaavat armosta, jota Jumala antaa runsaasti. Usko ilman tekoja on kuin puu ilman hedelmiä: nämä kaksi hyvettä viittaavat toisiinsa. Paastonaika kutsuu meitä kristityn elämän perinteisten käytäntöjen kautta vahvistamaan uskoamme kuuntelemalla tarkkaavasti ja jatkuvasti Jumalan sanaa ja ottamalla vastaan sakramentit. Samalla se kutsuu kasvamaan laupeudessa ja rakkaudessa Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan, myös harjoittamalla konkreettisesti paastoa, katumusta ja almujen antamista.

4. Uskon etusija, rakkauden johtoasema

Kuten kaikki Jumalan lahjat, myös usko ja rakkaus saavat alkunsa samasta Pyhästä Hengestä (vrt. 1. Kor. 13), Hengestä, joka huutaa meissä ”Abba, Isä” (Gal. 4:6) ja saa meidät sanomaan ”Jeesus on Herra!” (1. Kor. 12:3) ja ”Maranatha!” (1. Kor. 16:22, Ilm. 22:20). Usko, lahjana ja vastauksena, saa meidät tuntemaan totuuden Kristuksesta lihaksitulleena ja ristiinnaulittuna rakkautena, ehdottomana ja täydellisenä kuuliaisuutena Isän tahdolle ja rajattomana jumalallisena laupeutena lähimmäisiä kohtaan; usko istuttaa sydämiin ja mieliin lujan vakaumuksen, että vain tämä rakkaus kykenee voittamaan pahan ja kuoleman. Usko kutsuu meidät katsomaan tulevaisuuteen toivon hyveen avulla, odottaen luottavaisina, että Kristuksen rakkauden voitto saa täyttymyksensä. Rakkaus puolestaan saattaa meidät Jumalan rakkauteen, joka on tullut ilmi Kristuksessa, ja liittää meidät henkilökohtaisella ja eksistentiaalisella tavalla Jeesuksen totaaliseen ja ehdottomaan itsensä antamiseen Isälleen sekä veljilleen ja sisarilleen. Pyhä Henki täyttää meidät rakkaudellaan ja tekee meidät osallisiksi Jeesuksen omistautumiseen Poikana Jumalalle ja veljenä jokaiselle ihmiselle (vrt. Room. 5:5). Näiden kahden hyveen suhde muistuttaa kirkon kahden perustavanlaatuisen sakramentin suhdetta: kasteen ja eukaristian suhdetta. Kaste, joka on uskon sakramentti (sacramentum fidei) edeltää eukaristiaa, rakkauden sakramenttia (sacramentum caritatis), mutta on suunnattu sitä kohti, koska eukaristia on kristillisen tien täyteys. Samalla tavoin usko edeltää rakkautta, mutta usko on aitoa ainoastaan rakkauden kruunaamana. Kaikki alkaa nöyrästä uskon myöntymisestä (tietoisuudesta, että on Jumalan rakastama), mutta siitä on saavuttava rakkauden totuuteen (tietoisuuteen siitä, kuinka rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä), joka pysyy ikuisesti kaikkien hyveiden täyteytenä (vrt. 1. Kor. 13:13).

Rakkaat veljet ja sisaret, paastonaikana valmistaudumme viettämään ristin ja ylösnousemuksen tapahtumaa, jossa Jumalan rakkaus lunasti maailman ja valaisi koko historian. Olkoon tämä kallisarvoinen aika teille tilaisuus sytyttää uudelleen uskonne Jeesukseen Kristukseen ja käydä sisään hänen rakkauteensa Isää kohtaan ja jokaista veljeä ja sisarta kohtaan, joita elämässämme tapaamme. Tätä rukoilen Jumalalta ja pyydän Herraa siunaamaan teitä jokaista ja kaikkia yhteisöjänne.

Vatikaanissa 15. lokakuuta 2012

Paavi Benedictus XVI