Piispan haastattelu: Vaikka läpi harmaan kiven

Fides-lehdellä oli mahdollisuus haastatella piispa Teemu Sippoa SCJ pääsiäisviikon jälkeen. Haastattelussa käy ilmi, että piispalla on toiveikas kuva seurakuntien tulevaisuudesta ja kirkon kasvuun liittyvistä haasteista. Ekumeniassa hän Suomen Ekumeenisen Neuvoston puheenjohtajankin ominaisuudessa on realisti vaikka hän painottaakin, että ykseyden jano on suuri. Liturgian kehittämisessä hän kannustaa seuraamaan paavin messujen esimerkkiä. Hän myös haluaa lohduttaa ja rohkaista niitä, jotka ovat ahdistuneet kirkon hyväksikäyttöskandaaleista.

Kokemuksia uudesta tehtävästä

Teemu Sippo SCJ nimitettiin piispaksi vain vajaa vuosi sitten. Hänen piispaksivihkimyksestään ei ole kulunut vielä edes seitsemää kuukautta. Piispanviran hoitaminen on alkanut työntäyteisesti ja uutta oppien, olkoonkin, että ennen nimitystä piispa Teemu ehti toimia noin vuoden ajan hiippakunnan asiainhoitajana.

”Vaikka minun oli jo mahdollisuus tutustua tähän tehtävään hiippakunnan asiainhoitajana, täytyy kaikkea vielä oppia ja opetella. Mukaan on tullut monta sellaista asiaa, jotka poikkeavat siitä, mihin olen aikaisemmin tottunut. Haasteet ovat samankaltaisia kuin kirkkoherralla, mutta joskus ne ovat vähän vaativampia”, piispa sanoo harkiten.

Seurakuntiin piispa on ehtinyt tutustua myös uudessa tehtävässään. Erityisen iloinen hän on siitä, ”että siellä on ihmisiä, jotka haluavat olla mukana kirkon elämässä, messussa ja rukouksessa ja muutenkin toimia kirkon hyväksi. Se on hyvin positiivinen asia!” piispa iloitsee.

Diasporaa on jo Helsingissä

Toisaalta seurakuntien ja koko hiippakunnan elämän kannalta hankalia ovat olosuhteet, joita ei voi muuttaa miksikään: esimerkiksi pitkät välimatkat ja kielikysymykset. Tällaisessa tilanteessa yhteisön rakentaminen ei ole helppoa.

”Diaspora-sanan käyttäminen sopii koko Suomeen”, piispa Teemu sanoo ja tarkentaa, että ”diaspora on ongelma jo Helsingissäkin”. Vaikka tietenkin pitkät välimatkat lisäävät vaikeuksia entisestään.

Yksittäistapauksissa piispan mielestä katolisten uskovien voisi olla hyvä pohtia oman kirkkoherransa kanssa mahdollisuuksia osallistua kommuuniolle ortodoksisissa seurakunnissa. Piispa toteaa: ”Nähdäkseni Suomen ortodoksisilla piispoilla ei ole periaatteessa mitään sitä vastaan, että yhteyttä olisi myös tällaisissa ’pyhissä asioissa’, ennen kaikkea eukaristiassa.” Mutta tärkeää on muistaa aina, että ”kyseessä ovat yksittäiset tapaukset eikä mikään yleinen sääntö”. Näistä asioista pitää aina ”sopia erikseen, milloin ja missä olosuhteissa tällaistä käytäntöä voitaisiin lopulta toteuttaa”.

Kasvavat haasteet

Joka tapauksessa tulevaisuus vaatii panostusta myös katoliselta kirkolta. Mikäli kirkon jäsenmäärän kasvuprosentti pysyy samana, on rekisteröityjä katolilaisia Suomessa vuoden 2020 alussa jo reilusti yli 17.000. Mihin kaikki mahtuvat? Olivathan kirkot nytkin ääriään myöten täynnä lukuisissa pääsiäismessuissa. Ainakin yhdestä asiasta piispa on vilpittömän iloinen:

”Meillä on siinä mielessä onnellinen tilanne, että meillä on paljon pappiskutsumuksia. Siinä mielessä voidaan ajatella, että jatkossa seurakuntia tai paikkoja, joista käsin seurakuntalaisista voidaan pitää huolta, on enemmän”, piispa ennakoi. Samalla hän sanoo myös hitusen ylpeänä: ”Sitä paitsi tälläkin hetkellä pappiemme keski-ikä on vain 41 vuotta, mikä on hämmästyttävän vähän verrattuna joihinkin Länsi-Euroopan maihin, joissa keski-ikä on jo yli 60 vuotta. Tilanne meillä on aivan toisenlainen.”

Piispan mukaan ”ongelma on pikemminkin siinä, onko meillä varaa perustaa seurakuntia, seurakuntakeskuksia tai rakentaa kirkkoja”. Optimismi kuitenkin voittaa piispa Teemun huolen: ”Kyllä minä uskon, että jos halutaan todella seurakuntia perustaa ja ihmiset ovat innostuneita siitä, niin se onnistuu. Ja jos kirkossa on siihen halua, niin silloin mennään vaikka läpi harmaan kiven näissä asioissa.”

Piispa muistuttaa kuitenkin, että hiippakunnan talous täytyy saada kuntoon. ”Me tarvitsemme verotusoikeuden, joka loisi pohjan kirkon riittävälle toimeentulolle. Ja edelleen me tarvitsemme avustusjärjestöjä kuten Bonifatiuswerkiä ja ehkä muitakin järjestöjä, jotka voivat auttaa meitä.”

Kaikki minikoossa

Yleisenä yhteiskunnallisena ja kirkollisena ilmiönä voidaan todeta, että yhtenäiskulttuuri on murenemassa myös Suomessa. Helsingin hiippakunnan jäsenistäkin — ainakin tilastojen mukaan— yli puolet puhuu äidinkielenään jotakin muuta kieltä kuin suomea tai ruotsia, jotka ovat hiippakunnan viralliset kielet. Tilastoissa voi olla pieniä virheitä, piispa huomauttaa, mutta silti luvut kuvastavat todellisuutta.

Kansainvälistymistä ja uusien hengellisten vaikutteiden juurtumista Suomeen tehostaa myös moderni tiedonvälitys. Hiippakunnassammekin erilaisten hengellisten liikkeiden ja spiritualiteettien kirjo on jo todellisuutta, eikä edes mikään uusi ilmiö. Jo piispa Verschurenin kerrotaan sanoneen, että tässä paikalliskirkossa on kaikki, mikä kuuluu yleismaailmalliseen kirkkoon, mutta minikoossa. ”Kiikareilla täytyy katsoa ikään kuin väärin päin, niin nähdään, mikä tilanne Suomessa on”, piispa Teemu lausuu naurahtaen siteeratessaan edeltäjänsä käyttämää ilmausta.

Suomessa on saanut jalansijaa niin karismaattinen katolisuus kuin tridentiinisen liturgian viettäminenkin. ”Ne asiat, joita täällä on esillä, ovat myös muualla”, piispa toteaa ja sanoo: ”Tähän mennessä vaikuttaa siltä, että toiset eivät sulje pois toisia vaan että näillä erilaisilla rukousmuodoilla ja jumalanpalvelusmuodoilla on myös tilaa ja oma oikeutuksensa ja että pyritään kaikessa ottamaan huomioon ihmisten tarpeita ja sitä taustaa, mikä ihmisillä on.” Hän kutsuu kuitenkin kaikkia pitämään huolta siitä, mikä yhdistää: ”Tietysti jotakin täytyy olla yhteistä, ja se on katolinen usko. Minimi on usko ja sakramentit ja että ne vietetään kirkon hyväksymällä tavalla ja että toimitaan kirkkolain puitteissa. Ja sitä, mikä meitä yhdistää, on kuitenkin paljon”, piispa Teemu arvioi.

Niin sanotun kieliongelman suhteenkin kannattaa pysyä maltillisena. ”Tietysti lähes kaikki ne, jotka tulevat tähän maahan, kohtaavat vaikeuksia kielen kanssa. Mutta seuraava sukupolvi oppii jo suomen. Sen takia me emme koskaan voi luopua suomenkielisyydestä, koska suomi on lopulta kuitenkin se kieli, jolla meidän täytyy tässä maassa toimia”, piispa kannustaa.

Ekumenian huolia ja iloja

Suomi on jo pitkään ollut tunnettu ”ekumenian mallimaana”, jossa kristittyjen kesken vallitsee poikkeuksellisen hyvät suhteet. Maailmanlaajuisesti tilanne on haastavampi: joissakin reformaation kirkoissa kehitys on vienyt yhä kauemmas klassisesta kristinuskosta, kun taas katolisen kirkon suhde moniin ortodoksisiin kirkkoihin on parempi kuin kymmeniin ellei satoihin vuosiin. Miltä tilanne näyttää piispan näkökulmasta?

”Näistä asioista ollaan Roomassa hyvin tietoisia, ja suhteet varsinkin protestantteihin, myös luterilaisiin, huolestuttavat. Toisaalta Suomessa ei olla niin pitkällä kuin Ruotsissa”, piispa sanoo helpottuneena, vaikka hän on itsekin huolissaan siitä, että ”ristiriitaa voi Suomessakin tulla nimenomaan moraalikysymyksissä”. Toisaalta hän on toiveikas: ”Mutta meidän on katsottava eteenpäin ja rukoiltava, että kehitys olisi edelleen suotuisa, koska on paljon, paljon niitä, jotka toivovat syvästi, että kristityt Suomessa olisivat yhtä.” Yksi esimerkki ekumenian hyvästä ilmapiiristä Suomessa on piispan mukaan vastikään julkaistu suomalais-ruotsalaisen katolis-luterilaisen dialogikomission loppuraportti vanhurskauttamisesta kirkon elämässä. ”Se on myös yksi merkkipaalu ekumeenisesta yhteistyöstä ja yhteisestä pohdinnasta. Toivottavasti tällainen dialogi voi jatkua.”

Suhteet ortodokseihin ovat paavi Benedictuksen aikana parantuneet tuntuvasti. Piispa Teemu iloitsee tästä kehityksestä: ”On todella ilahduttavaa, että kehitys on ollut niin suotuisaa ja päästään yhä suurempaan läheisyyteen ortodoksien kanssa.” Jopa paavin ja Moskovan patriarkan tapaamisesta on puhuttu. Siihen piispalla on suurisuuntainen ehdotus: ”Suomessahan olemme toivoneet, että jos tämä tapaaminen ei onnistu Venäjällä, se voitaisiin järjestää Suomessa, neutraalilla maaperällä. Se olisi minusta hyvä idea.”

Hyväksikäyttötapauksia ei ole ilmennyt Suomessa

Pohjoismaiden piispojen joka viides vuosi toistuva ad limina apostolorum ‑vierailu Roomaan paavin luokse sattui tällä kertaa aikaan, jolloin katolinen kirkko oli julkisuudessa lähes päivittäin, kun lehdistössä nostettiin esiin yhä uusia uutisia —olkoonkin, että pääsääntöisesti kysymys on kymmenien vuosien takaisista ja jo kaikin tavoin käsitellyistä tapauksista— alaikäisten seksuaalisesta hyväksikäytöstä, johon katoliset papit ja sääntökuntalaiset ovat syyllistyneet. Suomessa piispantalon tekemissä tarkastuksissa, jotka ulottuvat toiseen maailmansotaan saakka, ei ole tullut esiin ainuttakaan tapausta. Tästä piispa Teemu on syystäkin kiitollinen.

Jos Suomessa sittenkin ilmenisi hyväksikäyttötapaus, piispa pyytää kääntymään piispantalon puoleen. ”Olemme juuri perustamassa työryhmää, johon kuuluisi yksi psykologi,yksi lakimies, piispa ja ehkä vielä joku muu.” Piispa Teemu toteaa vakavana: ”Jos tällainen tapaus ilmenisi, niin sitten se tutkitaan ja katsotaan, mitä oikein on tapahtunut. Sitten on tehtävä johtopäätökset, sillä myös Rooma on tullut hyvin ankaraksi näissä kysymyksissä: heti täytyy ilmoittaa, toimia ja ottaa yhteys myös siviiliviranomaisiin.”

”Onneksi vaikuttaa siltä, että meillä näitä tapauksia ei ole”, piispa toistaa.

Samalla ”kirkko on myös oppinut jotakin: että ollaan salaamatta asioita, että tartutaan heti kiinni näihin tapauksiin ja toimitaan niiden edellyttämällä tavalla. Se hyvä puoli tässä on, että tämä koko prosessi, joka on ollut hyvin raskas, on merkinnyt puhdistumista. Se on koskettanut hyvin monia ihmisiä; monet ovat olleet ahdistuneita näistä asioista, myös Suomessa on ollut ahdistavaa katsoa ja jatkuvasti lukea tämmöisiä uutisia”, piispa huokaa ja korostaa, ettei hyväksikäyttöä ”saa millään lailla vähätellä, päinvastoin, se täytyy ottaa hyvin vakavasti”. Hän ymmärtää oikein hyvin sen ahdistuksen, jota katolilaiset ovat kokeneet median esitellessä hyväksikäyttötapauksia. ”Haluaisin tarjota lohdutusta. Monet kirjoittavat minulle, että on kauheata elää katolilaisena, kun jatkuvasti tulee ikäviä uutisia.”

Toisaalta ”meidän on hyvä muistaa, että 99 prosenttia papeista on sellaisia, ettei heillä ole mitään tekemistä näiden asioiden kanssa, ja että tavallisilla katolilaisilla ei ole mitään kosketusta näihin hyväksikäyttötapauksiin. On hyvä muistaa sekin, että kirkko tekee valtavan paljon hyvää tässä maailmassa; suunnaton määrä hyviä asioita tehdään koko ajan”, piispa huomauttaa. ”Huolimatta näistä kaikista ikävistä tapahtumista, jotka meidän täytyy tuomita ja joista meidän täytyy häpeillen tunnustaa, että ne ovat tosia, niin siitä huolimatta me voimme katolilaisina kulkea pää pystyssä ja olla iloisia katolilaisia, hyvällä tavalla ylpeitä omasta uskostamme.”

Norjassa, jossa hyväksikäyttötapauksia on myös esiintynyt, katolisia lapsia on alettu haukkua ja kiusata joissakin kouluissa. Tämä uutinen teki piispankin mietteliääksi. ”Tässä nähdään, kuinka katolilaiset joutuvat kärsimään. Myös papit, joilla ei ole mitään tekemistä tällaisten tapausten kanssa, saavat täysin aiheetta päälleen epäilyksen varjon”, piispa toteaa murheellisena.

Jatkuvuuden aika

Paavi Benedictuksen pontifikaattia leimaa asiantuntijoiden mielestä kaksi suurta tavoitetta. Hän viittasi niistä ensimmäiseen oikeastaan jo ensimmäisessä joulutervehdyksessään Rooman kuurialle joulukuussa 2005, jolloin hän korosti, että viimeisimmänkin kirkolliskokouksen aito tulkinta edellyttää jatkuvuuden periaatteen kunnioittamista kirkon opissa ja elämässä. Samoin hän on toistuvasti kehottanut seuraamaan liturgiassa tradition jo koettelemia malleja eikä kehittelemään yhä uusia ilmaisutapoja.

Piispa Teemun mielestä on selvää, että Vatikaanin II kirkolliskokouksen uudistuksia lähdettiin toteuttamaan jo 60-luvulla viivyttelemättä ja suuren innon vallassa. ”Tietysti kirkolliskokouksen jälkeen tartuttiin heti tarmokkaasti eri asioihin, joita piti uudistaa, esimerkiksi liturgian alalla.” Jatkuvuudesta huolehtimisen aika tuli vähän myöhemmin. Piispa jatkaa: ”Mutta kun uudistustyö oli saatettu ainakin jossakin määrin päätökseen, niin oli tarpeen aloittaa sen miettiminen, millä tavalla nämä uudistukset sopeutuvat siihen, mitä aikaisemmin on ollut ja mikä kirkon traditio on. Tällä hetkellä ajatellaan enemmän tätä puolta, ja minusta se on normaalia kehityskulkua.”

”Kullakin ajalla on oma tehtävä toteutettavanaan, ja nyt ollaan tällaisessa vaiheessa, kun kirkolliskokouksesta on kulunut jo melkein 50 vuotta. Se tuntuu ihan oikealta ja hyvältä”, piispa sanoo harkiten.

Liturgiaan liittyen pyhä isä on myös kannustanut ottamaan mallia siitä, miten paavillisia liturgioita vietetään Roomassa. Nehän ovat television ja internetin välityksellä nähtävissä kaikkialla maailmassa. Piispa Teemu iloitsee silminnähden tästä ajatuksesta. ”Olen aina ollut sitä mieltä, että paavin messuista voi aina katsoa, millä lailla tehdään, koska varmasti siellä halutaan tehdä kaikki niin kuin kuuluu tehdä. Se on niin sanotusti oikein toimitettua liturgiaa, ja kaunista. Minusta on hyvä ajatus, että katsotaan, mitä siellä on, niin sitten me toimimme oikealla tavalla. Hyvä periaate!”

Seuraavia askeleita

Olemme kolmannen kristillisen vuosituhannen alussa. Haastattelun lopuksi on hyvä kysyä piispalta, minkälaisia ”hengellisiä aseita” hän suosittelee meille.

Vastaus lähtee liikkeelle totutusti: ”Messu ja sakramentit yleensä, rippi ennen muuta, rukous, monenlaiset tapaamiset ja kokoukset — näitä on hyvin suuri kirjo. Ne ovat kaikki asioita, jotka auttavat kristillisessä elämässä”, piispa luettelee. ”Mutta katson myöskin perheitä, jotka voisivat olla hyviä tyyssijoja hyvälle elämälle ja kasvulle uskossa, toisista välittämisessä ja rakkaudessa.”

Piispalla on paljon ajatuksia: ”Katekeesi ja nuorisotyö ovat myös nousseet esille hiippakunnassa. Vaikka niihin on panostettu, niissä voitaisiin tehdä vielä enemmänkin. Ja esimerkiksi Stella Mariksen rooli hiippakunnan keskuksena voisi kasvaa nykyisestä.” Seurakuntien vastuulle tietysti jäisi lapsi- ja nuorisotyön tekeminen, mutta kyllä katolista nuoriso-organisaatiotakin tarvittaisiin. Ehkä olisi aika herättää henkiin vanha Juventus Catholica? Ja rippikouluikäisille oma leiri voisi olla hyödyksi, ”ei kopiona luterilaisesta rippikoulusta, mutta vähän siihen suuntaan”, piispa ennakoi.

Lisäksi piispa Teemun toiveena on saada valmiiksi rukouskirja ja kansanmessukirja, ”jotta ihmisillä olisi kädessä jotakin”. Hänen silmissään häämöttää seurakunta, joka yhä enemmän muodostaisi yhteisön, ”perheenomaisen yhteisön, jossa kaikki kantaisivat kortensa kekoon”.

Kiitos haastattelusta, piispa Teemu.

Marko Tervaportti