Piispan paimenkirje paastonajalle 2018: Avioliiton sakramentti
Rakkaat hiippakuntalaiset!
Toivotan teille siunattua valmistautumisaikaa pääsiäiseen! Olen kirjoittanut monena vuotena kirjeen hiippakuntalaisille paastonajalle ja käsitellyt niissä kirkon sakramentteja. Jäljellä on vielä avioliitto, jota haluan tässä kirjeessäni valottaa.
Valmistautuessaan avioliittoon morsiuspari tulee puhumaan aikomuksestaan seurakunnan papille. Monessa tapauksessa pareille järjestetään kurssi, jonka loppuvaiheessa – joka tapauksessa – käsitellään kysymyksiä, jotka esitetään kirkossa avioliittoa solmittaessa. Kuhunkin kysymykseen morsiamen ja sulhasen tulee vastata myöntävästi. Noiden kysymysten pohtiminen auttaa ymmärtämään avioliittoa sakramenttina. Siksi käsittelen niitä tässä paimenkirjeessä.
Ensimmäinen kysymys kuuluu: ”[O]letteko tulleet tänne vailla pakkoa, vapaasta ja täydestä sydämestänne solmiaksenne avioliiton?” Molemmat vastaavat: ”Olen.” Myönteisiä vastauksia tähän kysymykseen pidetään nykyään itsestäänselvyytenä. Vanhemmat eivät juurikaan enää suunnittele tai järjestä saatikka pakota lapsiaan avioliittoon. Harvoin muutkaan. Silti varmaankin pakottamista ja uhkailua saattaa ilmetä jommankumman avioliittoon aikovan taholta. Pätevää avioliittoa ei kuitenkaan synny muulloin kuin morsiamen ja sulhasen vapaaehtoisella suostumuksella ja sopimuksella. Tämä on perusta, jolta on lähdettävä liikkeelle.
Samanaikaisesti on valmistauduttava hyvin tuohon ihmiselämän monta kertaa tärkeimpään askeleeseen. Eihän kukaan voi pelkästä mielijohteesta, toisiinsa tutustumatta, solmia avioliittoa. Monenlaisia asioita on punnittava ja mietittävä. Avioliiton merkityksestä ja sen haasteista keskustellaan papin kanssa useamman kerran. Ei voi tarpeeksi painottaa myöskään hengellistä valmistautumista: rippiä ennen vihkimistä sekä Pyhän Hengen avun ja johdatuksen pyytämistä avioliiton kynnyksellä. Ennen avioliiton solmimista siitä kuulutetaan seurakunnassa, sillä avioliitto on myös julkinen ja se koskee tapahtumana koko seurakuntaa.
Toinen kysymys kuuluu: ”Tahdotteko toisianne rakastaen ja kunnioittaen kulkea avioliiton tietä koko elämänne ajan?” Rakkaus, kunnioitus ja uskollisuus ovat motiiveja ja edellytyksiä hyvälle avioliitolle. Ilman tahtoa rakastaa ja kunnioittaa toinen toistaan avioliitto ei kestä. Ratkaisevaa tässä kysymyksessä ovat myös sanat ”koko elämänne ajan”. Rakkautta, kunnioitusta ja uskollisuutta ei voi kokeilla. Niitä ei voi yrittää toteuttaa ainoastaan joksikin ajaksi. Itse asiassa rakkaus, kunnioitus ja uskollisuus menettäisivät merkityksensä, jos niille asetettaisiin ehtoja, ajattelemalla esimerkiksi että erotaan ja puretaan liitto, jos tulee vaikeuksia. Tai että ajatellaan, ettei uskollisuudella ole väliä. Rakkaus, kunnioitus ja uskollisuus eivät tyydy vähempään kuin kuolemaan asti. Tässä on juuri avioliiton ihmeellisyys ja kauneus koskettavimmillaan. Raamatun Laulujen laulussa sanotaan jopa: ”Rakkaus on väkevä kuin kuolema.”
Kolmas kysymys: ”Oletteko valmiit ottamaan rakastaen vastaan lapset, jotka Jumala teille lahjoittaa, ja kasvattamaan heitä Kristuksen ja hänen kirkkonsa lain mukaan?” Tämän kysymyksen taustana on se luonnollinen ajatus, että naisen ja miehen seksuaalisesta yhteydestä, heidän antaumuksestaan toisilleen ja heidän keskinäisestä rakkaudestaan syntyy hedelmänä elämää ja kasvaa perhe. Tosin on aviopuolisoita, jotka jostakin syystä eivät saa lapsia. Paavi Franciscus kirjoittaa kehotuskirjeessä Amoris laetitia (Rakkauden ilo) seuraavasti: ”Lapsi ei ole vanhemmille kuuluva oikeus, vaan lahja… Luomisjärjestyksen mukaan miehen ja naisen aviollinen rakkaus ja elämän välittäminen on suunnattu toinen toisiinsa. Tällä tavoin Luoja on tehnyt miehen ja naisen osalliseksi luomistyöstään ja samalla rakkautensa välineiksi, uskoen heille vastuun ihmiskunnan tulevaisuudesta ihmiselämän välittämisen kautta” (Amoris laetitia, 81). ”Jokaisella lapsella on oikeus saada äidin ja isän rakkautta, molemmat ovat välttämättömiä hänen kokonaisvaltaisen ja harmonisen kypsymisensä kannalta… Ei ole kyse vain isän ja äidin rakkaudesta erillisinä, vaan myös heidän keskinäisestä rakkaudestaan… Molemmat, mies ja nainen, isä ja äiti, ovat ’Jumalan, Luojan, rakkauden työtovereita ja lähes hänen tulkkejaan’ (Gaudium et spes, 50). He näyttävät lapsilleen Herran äidilliset ja isälliset kasvot” (Amoris laetitia, 172). Perhe muodostaa kotikirkon, jonka piirissä lapsen usko ja kaikki, mitä siihen kuuluu, voi alkaa kasvaa. Jo kauan ennen uskonnonopetusta lapsi voi saada vanhemmiltaan tärkeitä signaaleja hyvälle elämälle ja luottamukselle Jumalaan.
Aviolupaukset, jotka usein esitetään kysymyksen muodossa, ovat avioliiton solmimisen keskipisteenä. Kysymys, joka sulhaselle ja morsiamelle asetetaan, kuuluu: ”N., tahdotko ottaa N:n aviovaimoksesi (aviomieheksesi) ja lupaatko pysyä hänelle uskollisena myötä- ja vastoinkäymisissä, sairauden ja terveyden aikoina, ja rakastaa ja kunnioittaa häntä kaikkina elämäsi päivinä, kunnes kuolema teidät erottaa?” Tahdon-sanalla molemmat ilmaisevat aviolupauksensa. Näin morsian ja sulhanen antavat itsensä toisilleen. Tahdon-sana on kokonaisvaltainen. Se tarkoittaa toista kokonaisuudessaan, ei vain osaa hänestä. Toinen otetaan vastaan sellaisena kuin hän on ja juuri siksi, että hän on sellainen kuin hän on. Sitoumus ja lupaus annetaan hamaan tulevaisuuteen, loppuun asti, minkälainen tuo tulevaisuus lieneekään.
Avioliitossa mies ja nainen täydentävät toisiaan tarkoituksenaan pelastaa toinen toisensa ja luoda yhteys, jopa ykseys keskenään. Markuksen evankeliumista luemme Jeesuksen sanat: ”Maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät enää ole kaksi, he ovat yksi liha. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako” (Mark. 10:6-9).
Katolisen kirkon katekismus sanoo avioliitosta: ”Avioliiton, jolla mies ja nainen perustavat keskinäisen, koko elämän kestävän kumppanuuden ja joka luonteeltaan suuntautuu puolisoiden hyvään ja lasten synnyttämiseen, on Kristus, Herra, kohottanut sakramentin arvoon, kun kyseessä on kaksi kastettua” (KKK 1601). Latinalaisen kirkon opin mukaisesti avioliiton sakramentti syntyy aviopuolisoiden keskinäisestä antaumuksesta toisilleen. Katekismus selittää sakramentin seuraavasti: ”Jumala, joka on rakkaudessaan luonut ihmisen, on myös kutsunut hänet rakkauteen, joka on jokaisen ihmisen synnynnäinen ja peruskutsumus. Ihminenhän on luotu Jumalan kuvan mukaan ja Jumala itse on rakkaus (1. Joh. 4:8,6). Koska Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi, heidän keskinäisestä rakkaudestaan tulee sen ehdottoman ja horjumattoman rakkauden kuva, jolla Jumala rakastaa ihmistä. Tämä rakkaus, jonka Jumala siunaa, on säädetty olemaan hedelmällinen” (KKK 1604).
Pyhä Paavali näkee avioliitossa kuvan sulhasen, Kristuksen, rakkaudesta morsianta kohtaan, joka on kirkko. Viitaten avioliittoon hän sanoo: ”Tämä on suuri salaisuus; minä tarkoitan Kristusta ja kirkkoa” (Ef. 5:32). Avioliiton tulee heijastaa Kristuksen loppumatonta, suurta rakkautta kirkkoa kohtaan. Aviopuolisoiden tulee pyrkiä sellaiseen rakkauteen kuin Kristuksella on kirkkoa kohtaan. Kun Kristus puhuu siitä, että Jumala yhdistää aviopuolisot toisiinsa, se merkitsee, että Jumala on läsnä tässä sakramentissa, että hän antaa sille siunauksensa. Aviopuolisot saavat tietää, että itse Jumala on mukana heidän elämässään ja perheessään varjellen, rakastaen ja tukien.
Rakkaat veljet ja sisaret, me tiedämme, että elämä ja myös avioliitto ja perhe ovat monella tavalla alttiina rikkoutumaan ja jopa tuhoutumaan. Tähän on monia syitä. Yhtenä syynä saattaa olla, ettei avioliittoa ja perhettä liitetä Jumalan yhteyteen, rukoukseen, eukaristian liturgiaan, sakramentteihin. Avioliitto ja perhe saattavat kariutua hengellisen elämän puutteeseen. Siihen, että puuttuu kokemus Jumalan suuresta rakkaudesta minua ja meitä kohtaan, rakkaudesta, joka pelastaa ihmisen ja joka voi yhä uudelleen sytyttää rakkauden häneen ja niihin, joihin olen liitossa elämässäni.
Apostoli Paavali kirjoittaa suurenmoisesti rakkaudesta 1. kirjeessä korinttilaisille. Se antaa meistä jokaiselle tukea ja ohjeen elämää varten, missä tilanteessa olemmekin. Tämä lukukappale luetaan usein vihkimisessä:
”Mutta tavoitelkaa kaikkein arvokkaimpia armolahjoja! Nyt minä osoitan teille tien, joka on verrattomasti muita parempi. Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.
Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa” (1. Kor. 12:31-13:8).
+ Teemu Sippo SCJ
Helsingin piispa
[Luettu seurakunnissa sunnuntaimessun yhteydessä paaston kolmantena sunnuntaina 4.3.2018.]
