Piispanvalinnat ja ekumenia

Fides 07/2010, s. 4:

Katolinen kirkko ei ole halunnut juuri puuttua Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa käytyyn naispappeuskeskusteluun. Luterilaisten virkaratkaisuja on pidetty luterilaisen kirkon sisäisenä asiana – myös siitä syystä, että luterilaisen papinviran ei voi katsoa olevan sitä, mitä katolinen kirkko ymmärtää pappeuden sakramentin olevan. Tästä syystä luterilaisessa kirkossa ylipäätään ei ole pappeja siinä merkityksessä kuin katolinen (ja ortodoksinen) pappi on. Ekumeeninen dialogi kirkon virasta on voinut edetä jonkin verran, mutta virkojen molemminpuolinen tunnustaminen on silti melko kaukainen mahdollisuus.

Ei yleensä ole nähty mitään varsinaista estettä sille, että katolinen pappi voi olla läsnä tilaisuudessa, jossa luterilaista kirkkoa edustaa naispappi, esimerkiksi ekumeenisessa sanan liturgiassa tai avioliittoon vihkimisessä. Katolinen pappi on silloin kunnioittanut luterilaisen kirkon oikeutta lähettää paikalle valitsemansa työntekijä. Tätä on ehkä joskus luterilaisten naispappeuden vastustajien, jotka kieltäytyvät alttariyhteistyöstä naispapin kanssa, vaikea ymmärtää. Katolisen kirkon kannalta tällaiset ekumeeniset yhteistyötilanteet eivät merkitse luterilaisen kirkon viran (ei nais- eikä miespapin viran) tunnustamista. Naispappeus ei yksin ole se syy, jonka vuoksi katolinen kirkko ei pidä luterilaisen kirkon pappisvihkimystä pätevänä. Toisaalta naispappeuden hyväksyminen luterilaisessa kirkossa tuskin on edistänyt pyrkimystä kirkon täyteen ja näkyvään ykseyteen.
On ollut vain ajan kysymys, milloin Suomen evankelis-luterilainen kirkko valitsee ensimmäisen naispiispansa. Jos naispappeus on hyväksytty ja yhä suurempi osa luterilaisen kirkon papeista on naisia, naispiispan valinta on ollut odotettavissa. Monissa luterilaisissa kirkoissa naispiispoja on ollut jo aiemmin. Tuskin naispiispan valinta Suomessakaan merkitsee ekumeenisten yhteyksien katkeamista, mutta auttaako se ekumeniaa eteenpäin, oliko valinta katolisen kirkon kannalta täysin samantekevä?

Johannes Paavali II:n apostolinen kirje Ordinatio sacerdotalis (1994) julisti, että kirkolla ei ole minkäänlaista valtaa antaa naisille pappisvihkimystä, ja että kaikkien kirkon uskovien on lopullisesti pidettävä kiinni tästä ratkaisusta. Katolinen kirkko on todennut, että sillä itsellään ei ole valtaa tässä asiassa – Jeesus valitsi 12 apostolia vain miesten joukosta, vaikka hänen seuraajiensa joukossa oli myös naisia. Kirkko tietää olevansa sidottu Herran itsensä tekemään valintaan, jota apostolit noudattivat ja koko kirkon traditio on uskollisesti noudattanut. Teologisena syynä pidetään myös sitä, että pappi toimii, erityisesti eukaristian vietossa, in persona Christi, Kristuksen, kirkon sulhasen ja kirkon pään persoonassa, ollen hänen kuvansa – siksi papin kuuluu olla mies.

Naispappeuden torjumisessa ei ole kyse naisten kyvyttömyydestä teologisiin tehtäviin, johtotehtäviin, hengelliseen äitiyteen; ei ole kyse naisten roolin väheksymisestä kirkossa, eikä tasa-arvokysymyksestä miesten ja naisten välillä. Pappeuden sakramentissa ei ole kyse etuoikeudesta eikä pelkästä kirkollisesta vallankäytöstä, josta naisten pitäisi päästä osallisiksi ”saavuttaakseen” jotakin todellista kirkossa. Kirkossa on eri kutsumuksia, jotka täydentävät toisiaan.

Naispiispuus on kuitenkin ehkä vielä vakavampi kysymys ekumenian kannalta. ”Piispojen yhteisö, jonka kanssa papit pappeutensa kautta ovat yhteydessä, tekee läsnä olevaksi ja toimivaksi Kristuksen paluuseen saakka kahdentoista apostolin yhteisön” (KKK 1577). Katolinen kirkko ei ole tähänkään saakka voinut katsoa, että luterilaiset piispat olisivat apostolien seuraajia siinä mielessä kuin katoliset piispat ovat. Naispiispan valinta osoittaa, että katolisen ja luterilaisen kirkon käsitykset piispan virasta etääntyvät toisistaan, eivät lähene.

Voidaan myös viitata kardinaali Walter Kasperin lausuntoon Englannin kirkon (anglikaanisen kirkon) piispoille vuonna 2006. Tuolloin joissakin maissa oli jo anglikaanisia tai episkopaalisia naispiispoja, ja Englannin kirkko oli hyväksymässä naisten piispaksi vihkimisen mahdollisuuden. Kasper totesi, että ehkä joidenkin mielestä oli ollut vain ajan kysymys, että naispiispat tultaisiin hyväksymään, jos naispappeuskin oli siellä hyväksytty vuonna 1994. Katoliselle kirkolle kuitenkin Englannin kirkko on ollut anglikaanisen kommuunion jäsenkirkkojen joukossa erityisasemassa, ja sen ratkaisut ovat aiheuttaneet erityistä huolta. Kasperin mukaan ekumeenisessa yhteydessä naisten piispaksi vihkiminen on uusi tilanne naispappeuteen nähden, ja merkitsee ongelman huomattavaa vaikeutumista. Kyse on piispanviran luonteesta, “joka varhaisen kirkon ja myös katolisen kirkon nykyisen ymmärryksen mukaan on ykseyden virka”. Jos piispaksivihkimys on skisman aihe tai esteenä tiellä kirkon täyteen ykseyteen, vihkimys on itsessään ristiriitainen.

Katolis-anglikaanisessa ekumeenisessa dialogissa naispappeuskysymys on ollut yksi vakavimmista esteistä. Kasper totesi, että jos Englannin kirkko päättäisi hyväksyä naisten piispaksi vihkimisen, mahdollisen anglikaanisen kirkon viran tunnustamisen osalta se ei johtaisi vain lyhyeen suhteiden viilenemiseen, vaan vakavaan ja pitkäkestoiseen jäätymiseen. Sellainen päätös merkitsisi anglikaanisen kirkon siirtymistä lähemmäksi protestanttisia kirkkoja. Kuten protestanttisten kirkkojen piispojen suhteen, idän ja lännen vanhat kirkot pystyisivät tunnistamaan heissä paljon vähemmän siitä, minkä ne ovat varhaisen kirkon ajoista saakka ymmärtäneet olevan piispuuden luonne ja tehtävä.

Fides

(Kardinaali Walter Kasper, ”Mission of Bishops in the Mystery of the Church. Reflections on the Question of Ordaining Women to Episcopal Office in the Church of England. Information Service 122 (2006/11), 61-65.)