Sisar Ewa USJK: Vapaana kuuliaisuuteen

Vapaana kuuliaisuuteen

Helsingissä pyhän Henrikin seurakunnassa elävät ja toimivat Kuolemantuskassa olevan Jeesuksen sydämen ursuliinisisaret, jotka pitävät seurakuntasalin alakerrassa lastentarhaa ja toimivat opetustehtävissä kouluissa ja seurakunnissa. Sisaret ovat tulleet Helsinkiin 1976 piispa Paul Verschurenin pyynnöstä. Tällä hetkellä yhteisöön kuuluu neljä sisarta, jotka kaikki ovat kotoisin Puolasta kuten heidän sääntökuntansakin. Kuolemantuskassa olevan Jeesuksen sydämen ursuliinit kuuluvat suureen ursuliinien sääntökuntaperheeseen, joka sai alkunsa 1500-luvun Roomassa pyhän Angela Mericin työn tuloksena. Tämän sisarkunnan perusti 1900-luvun alussa pyhä Ursula Ledóchowska. Sen päätalo on Puolan länsiosissa Pniewyn kaupungissa ja se toimii XX maassa. Suomella on sisarkunnassa erityinen asema, koska pyhä Ursula vietti ennen Suomen itsenäistymistä kesiään Terijoella ja kirjoitti silloin myös rukouksia suomeksi. Sisarista nuorin on sisar Kaikkivaltiaan Isä Jumalan Ewa Trzopek, joka seuraavassa kertoo elämästään ja kutsumuksestaan.

Mitä sinunlaisesi tyttö tekee tällaisessa paikassa?

Jo pikkutyttönä ajattelin luostarielämää. Kotiseurakunnassani Etelä-Puolan vuoriseudulla vieraili ajoittain lähetystyössä olevia sisaria ja pappeja, jotka kertoivat työstään ja kyselivät lapsilta, haluaisiko joku heistä tulla myös lähetyssaarnaajaksi. Muistan, että monet lapset ilmoittautuivat halukkaiksi mutta minä ujostelin enkä koskaan ilmoittautunut. Ensimmäisen kommuunion aikaan sanoin kerran äidille, että taidan haluta sisareksi. Hän suhtautui silloin asiaan hyväksyvästi, mutta käski odottaa päätösten kanssa, kunnes kasvaisin isoksi. Teini-iässä tulinkin toisiin aatoksiin. En silloin ollut kovin uskollinen kirkon jäsen ja hylkäsin mielessäni tuon suunnitelman. Se oli aikaa, jolloin etsin itsenäistä, aikuista tietä Jumalan luo, ja kovin usein tuo tie tuntuu kulkevan kapinoinnin kautta.

Ylioppilaskirjoitusten aikaan tunsin jossain syvällä jälleen kutsumusta sääntökuntaan mutta kuitenkin suunnittelin aivan toisenlaista elämää. Lähdin silloin vuodeksi Italiaan erääseen perheeseen lastenhoitajaksi. Ollessani Italiassa otin ensimmäisen kerran yhteyttä nykyiseen sääntökuntaani Pniewyyn. Tätini on myös ursuliinisisar ja sen takia minusta oli luonnollista valita juuri tämä sääntökunta. Tämä tätini toimii nimenomaan Italiassa. En kuitenkaan kertonut hänelle aikeistani liittyä sisarkuntaan, vaan hän sai lopulta kuulla liittymisestäni ylisisarelta. Palattuani Puolaan menin koeajalle sisarkunnan päätaloon Pniewyyn. Ennen jokaista uutta askelta syvemmälle sisarkunnan jäsenyyteen harkitsin vakavasti, voinko jatkaa tällä tiellä, ja harkinnan jälkeen pyysin vapaasti saada jatkaa. Välillä epäilykset olivat suuria mutta Jumalan avulla ne jäivät joka kerta lopulta taakse.

Pniewyssä vietin ensimmäiset vuoreni sisarkunnassa postulanttina ja noviisina. Ensimmäisten lupausten jälkeen olin siellä vielä vuoden, mutta sitten minut lähetettiin Lublinin katoliseen yliopistoon opiskelemaan kasvatustieteitä ja sosialisaatiota ajatuksena, että valmistuttuani toimisin sisarkunnan lastenkodissa. Opintojeni aikana kuulin ylisisarelta, että Suomessa tarvitaan uusia sisaria. Niinpä sitten ennen ikuisia lupauksia ehdotin ylisisarelle, että voisin lähteä Suomeen. Ikuisten lupausten ja opintojen valmistumisen jälkeen tulinkin sitten tänne.

Mitä Kuolemantuskassa olevan Jeesuksen sydämen ursuliinit tekevät?

Sisarkuntamme tehtävänä on levittää Jeesuksen sydämen valtakuntaa opettamalla ja kasvattamalla lapsia ja nuoria sekä palvelemalla tarpeessa olevia ja vääryyttä kärsiviä. Tämän tehtävän toteuttamisessa tärkeää on tunnistaa kunkin paikan ja ajan tarpeet ja tehdä sitä, mikä siinä paikassa ja ajassa on tarpeellisinta. Käytännössä sisaret pitävät lastentarhoja, kouluja ja lastenkoteja sekä opettavat kouluissa ja seurakunnissa. Lisäksi sisaret tekevät laupeudentöitä vierailemalla esim. vanhusten ja sairaiden luona, jakamalla ruokaa köyhille, majoittamalla opiskelijoita ja muita tarpeessa olevia. Työmuodot vaihtelevat maittain ja paikkakunnittain, ja samallakin paikkakunnalla niitä voidaan harkinnan jälkeen muuttaa.

Millainen vaikutus pyhän Ursulan hengellisyydellä on elämässäsi?

Hengellisyydessämme ihanteena on rakastaa ihmisiä samalla rakkaudella, jolla Jeesuksen sydän kuolemantuskansa aikana meitä rakasti. Tämä ihanne on toki hyvin vaikea, ellei mahdoton saavuttaa, mutta sitä kohti pyritään ja vähitellen edetään. Sisarkuntamme on aktiivinen ja elää ihmisten keskellä mutta elämällämme on myös kontemplatiivisempi puolensa. Jos haluaa antaa, on ensin ammennettava jostain, ja siksi rukouksella on tärkeä osa elämässämme. Tämä voi kuulostaa siltä, että kärsimme kovasti koko ajan, mutta siitä ei suinkaan ole kysymys. Jeesuksen kuolemantuskan voitti lopulta ylösnousemus, joka kristinuskon keskipisteenä on toki tärkein ursuliinisisartenkin elämässä. Pyhä Ursula korosti uupumatta hymyn voimaa evankeliumin julistajana. Joskus on ensin kuljettava ristin kautta ennen kuin voi sydämestään hymyillä. Kun jättää ristin Jumalan haltuun, hän antaa ilon sydämeen. Pyhä Ursula opetti myös harmaan arkipäivän ja yksinkertaisimpienkin tehtävien pyhittämistä, kuten hänen juhlapäivänsä hetkipalvelushymnissä sanotaan: ”Harmainkin arki taivaaksi muuttuu, kun Herran kuuntelet ääntä”. Näkisin niin, että spiritualiteettimme on meille tehtävä ja suuri haaste jokapäiväiseen elämäämme. Sen kautta Jumala hioo ihmisestä sen timantin, joka hänestä on tarkoitus tulla.

Millaisia ovat päiväsi nykyään?

Lähinnä minusta tuntuu, että olen aina myöhässä, tekemistä on niin paljon. Onneksi Jumala pitää minusta huolen kuin lapsesta, hän todella pitää minua kädessään. Aamulla rukoilemme yhdessä, meillä on yhteinen meditaatio ja hetkipalvelus. Sitten menemme messuun niinä aamuina, kun se on kirkossamme. Sen ja aamiaisen jälkeen vietän vähän aikaa lastentarhassa, mutta päivisin tällä hetkellä tärkein tehtäväni on opiskella. Opiskelen sosionomiksi Diakonia-ammattikorkeakoulussa, koska Puolassa en opiskellut varhaiskasvatusta ja täällä tarvitsen työssäni lastentarhassa pätevyyden myös varhaiskasvatukseen. Jos aamulla ei ollut messua, silloin menemme messuun illalla, ja myöhemmin illalla meillä on jälleen yhteiset rukoukset.

Millaisia tehtäviä ja kokemuksia sinulla on ollut aikaisemmin?

Kandidaattina hoidin pyhiinvaeltajien taloa ja olin mukana vastaanottamassa pyhiinvaeltajia Pniewyyn pyhän Ursulan haudalle. Pari vuotta huolehdin siellä myös pyhän Laurentiuksen talosta, jossa on ruokala. Opiskellessani Lublinissa autoin sikäläisiä sisaria järjestämään Nuorten eukaristisen liikkeen tapaamisia. Näissä tehtävissä tunsin suurta vahvistusta kutsumuksessa, kun huomasin pärjääväni erilaisissa tehtävissä ja erilaisten ihmisten kanssa. Pniewyssä olin jonkin aikaa myös työssä pyykkituvalla, joka oli valtava kokemus. Siellä vanhemmat sisaret kertoivat sääntökunnan historiasta ja sain todella kokea, mitä on työ toisten ihmisten palvelemiseksi. Päivystykset luostarin infirmaariossa sairaiden ja kuolevien sisarten luona antoivat myös paljon. Lublinissa kohtasin ensi kertaa vieraita kulttuuria, siellä oli entisen Neuvostoliiton eri osista tulleita opiskelijoita. Se oli hyvää valmennusta Helsingin hyvin monikulttuuriseen seurakuntaelämään.

Mikä elämässäsi on parasta?

Parasta elämässäni on vapaus. Jumala antaa jokaiselle oman tien, mutta hän myös antaa meille vapauden etsiä sitä ja löytää se itse. Sääntökunnassa elämääni ohjaavat toki tietyt säännöt ja periaatteet, mutta niiden sisällä ihminen on vapaa ja saa itse tehdä valintansa. Ikuisten lupausteni juhlaan teetin jaettavaksi kortteja, joissa on sitaatti pyhän Paavalin kirjeestä galatalaisille (Gal 5:1): ”Vapauteen Kristus meidät vapautti”. Kun nuoruudessani käännyin takaisin Jumalan puoleen ja hyväksyin kutsumukseni, tunsin suurta vapautta. Sisarkunnassa olen aina saanut elää vastuullisena ihmisenä ilman tarkkaa kontrollia. Sääntökuntaan liittyminen on vapaa valinta, jollain lailla verrattavissa siihen, kuinka Kristus itse päätti olla kuuliainen Isälle. Vapaus, josta tässä puhun, on vapautta johonkin, ei jostakin.

Saan työssäni olla paljon lasten ja muiden ihmisten kanssa, se on minulle tärkeää. Konsekroitu elämä on aina myös todistuksen antamista. Missä ikinä liikummekin, herätämme huomiota sääntökuntapuvullamme ja hyvin usein myös halua keskustella. Osa tehtäväämme on olla Kristuksen tavoin merkki, jota vastaan sanotaan. Kuitenkin täytyy sanoa, että niin Puolassa kuin Suomessakin satunnaisten ihmisten ottamat kontaktit minuun ovat olleet yksinomaan positiivisia ja ystävällisiä.

Mitä haluaisit sanoa nuorille naisille, jotka etsivät tietä elämälleen?

Luottakaa Jumalan suunnitelmiin. Jumala johdattaa aina, varsinkin jos annatte hänen johdattaa. Toisaalta joskus kannattaa myös vähän riidellä Jumalan kanssa, koska se on tie kypsien päätösten tekemiseen. Vastaus siihen, mikä elämäsi tie on, löytyy yleensä syvältä itsestäsi. On tärkeää kysyä, että sen voisi löytää. Jumala ei koskaan jätä meitä yksin. Hän asettaa merkiksi ja tueksi tiellemme oikeat ihmiset, opetelkaa katsomaan.

Juho Kyntäjä

Fides 3/2014, s. 9.