Summorum Pontificum

Paavi Benedictus XVI:n
omasta aloitteestaan antama
apostolinen kirje

Summorum Pontificum
vuoden 1970 uudistusta edeltäneen
roomalaisen liturgian käytöstä

Tähän aikaan saakka ovat paavit aina kantaneet huolta siitä, että Kristuksen kirkko osoittaisi arvokasta palvontaa jumalallista Majesteettia kohtaan ”hänen nimensä kiitokseksi ja kunniaksi” sekä ”koko pyhän kirkkonsa hyödyksi”.

Ikimuistoisista ajoista alkaen, niin kuin tulevaisuudessakin, on säilytettävä periaate, ”jonka mukaan jokaisen paikalliskirkon on oltava yhdenmukainen yleismaailmallisen kirkon kanssa ei vain siinä, mikä koskee oppia ja sakramentaalisia merkkejä, vaan myös niiden apostolisesta traditiosta saatujen yleismaailmallisten käytäntöjen suhteen, joita ei tule ylläpitää vain siksi, että vältyttäisiin virheiltä, vaan myös siksi, että uskon kokonaisuus välittyisi eteenpäin, sillä kirkon rukouksen sääntö (lex orandi) vastaa kirkon uskon sääntöä (lex credendi)”[1].

Niiden paavien joukosta, jotka osoittivat tällaista tarpeellista huolenpitoa, erityisesti nousee esiin pyhän Gregorius Suuren nimi. Hän käytti kaikki keinot varmistaakseen, että Euroopan uudet kansat saisivat sekä katolisen uskon että kultin ja kulttuurin aarteet, joita roomalaiset olivat omaksuneet edeltävinä vuosisatoina. Hän määräsi, että Roomassa vietettävän pyhän liturgian, sekä messu-uhrin että hetkipalveluksen, muoto määriteltäisiin ja säilytettäisiin. Hän näki paljon vaivaa varmistaakseen, että pyhän Benedictuksen sääntöä seuraavien munkkien ja nunnien leviäminen toteutuisi, sillä yhdessä evankeliumin julistamisen kanssa he osoittaisivat elämällään sääntönsä viisaan huolenpidon: “älköön mitään asetettako Jumalan työn edelle” (luku 43). Näin roomalaisen tavan mukaan vietetty pyhä liturgia ei rikastuttanut vain monien kansojen uskoa ja hurskautta vaan myös heidän kulttuuriaan. Tiedetään nimittäin, että kirkon latinalainen liturgia eri muotoineen on kannustanut hyvin monia pyhiä hengellisessä elämässä, vahvistanut lukuisia kansoja uskonnon hyveessä ja tehnyt heidän hurskaudestaan hedelmällisen.

Jotta pyhä liturgia voisi todellakin täyttää tämän tehtävän yhä tehokkaammin, monet muutkin paavit ovat vuosisatojen kuluessa osoittaneet huomattavaa huolenpitoa. Heidän joukostaan nousee esiin pyhä Pius V, joka Trenton kirkolliskokouksen kehotuksesta uudisti kirkon koko jumalanpalvelus elämän, huolehti liturgisten kirjojen julkaisemisesta parannetussa ja (kirkolliskokouksen) isien asettamien normien mukaan uudistetussa muodossa ja antoi ne sitten latinalaisen kirkon käyttöön suurella pastoraalisella perehtyneisyydellä.

Roomalaisen riituksen liturgisten kirjojen joukosta nousee selvästi esiin Roomalainen messukirja. Se kehittyi Rooman kaupungissa ja sai seuraavien vuosisatojen aikana vähitellen sen muodon, joka on hyvin yhdenmukainen lähimpien sukupolvien aikana käytössä olleen messukirjan kanssa.

”Sovittaessaan ja määrätessään riittejä ja liturgisia kirjoja uusia aikoja varten paavit noudattivat samaa tavoitetta. Ja sitten tämän vuosisatamme alussa he aloittivat laajemman uudistustyön.”[2] Itse asiassa edeltäjämme Clemens VIII, Urbanus VIII, pyhä Pius X,[3] Benedictus XV, Pius XII ja autuas Johannes XXIII toimivat myös samoin.

Vielä lähempinä aikoina Vatikaanin II kirkolliskokous esitti kuitenkin toivomuksen, että jumalallista kulttia uudistettaisiin ja sovitettaisiin oman aikamme tarpeita varten sitä kunnioittaen ja sen arvokkuutta vaalien. Tämän toiveen toteuttamiseksi edeltäjämme paavi Paavali VI hyväksyi vuonna 1970 latinalaista kirkkoa varten uudistettuja ja osin muutettuja liturgisia kirjoja. Niitä oli käännetty kaikkialla maailmassa useille yleisesti käytetyille kielille, ja piispat, papit ja maallikot ottivat ne myönteisesti vastaan. Johannes Paavali II hyväksyi Missale Romanumin kolmannen virallisen laitoksen. Rooman paavit ovat tällä tavoin pitäneet huolta siitä, että ”tämä ikään kuin liturginen rakennelma … osoittautuisi jälleen kerran arvokkuudesta ja sopusoinnusta kirkkaaksi”[4].

Joillakin alueilla on kuitenkin huomattava määrä uskovia, jotka ovat kiinnittyneet aikaisempiin liturgisiin muotoihin. Niin syvästi ne olivat leimanneet ja leimasivat edelleen heidän kultuuriaan ja henkeään, että paavi Johannes Paavali II halusi osoittaa näitä uskovia maallikoita kohtaan pastoraalista huolenpitoa. Hän antoi vuonna 1984 erityisellä liturgiakongregaation myöntämällä ”Quattuor abhinc annos” -poikkeusluvalla mahdollisuuden käyttää Johannes XXIII:n vuonna 1962 julkaisemaa Missale Romanumia. Uudelleen vuonna 1988 Johannes Paavali II omasta aloitteestaan kirjoittamassaan apostolisessa kirjeessä ”Ecclesia Dei” kehotti piispoja käyttämään tätä mahdollisuutta avarasti ja anteliaasti kaikkien sitä pyytävien uskovien hyödyksi.

Jo edeltäjämme Johannes Paavali II oli harkinnut pitkään näiden uskovien hellittämättömiä pyyntöjä. Maaliskuun 23. päivänä vuonna 2006 pidettiin kardinaalikonsistori, jonka isät lausuivat meille näkemyksensä. Lopulta, kun kaikki oli perusteellisesti pohdittu, Pyhän Hengen sekä Jumalan apuun turvaten, me SÄÄDÄMME seuraavaa:

1. Paavali VI:n julkaisema Missale Romanum on katolisen kirkon latinalaisen riituksen ”rukouksen säännön (lex orandi)” tavallinen ilmaisumuoto. Toisaalta pyhän Pius V:n julkaisemaa ja autuaan Johannes XXIII: n toimituttamaa Missale Romanumia on pidettävä kirkon saman ”rukouksen lain (lex orandi)” erityisenä ilmaisumuotona. Sen kunnioitettavan ja vanhan käytön takia sille kuuluu osoittaa asianmukaista arvostusta. Nämä kaksi kirkon ”rukouksen säännön (lex orandi)” ilmaisumuotoa eivät mitenkään johda ”uskon säännön (lex credendi)” jakautumiseen. Ne ovat itse asiassa ainoan roomalaisen riituksen kaksi käytäntöä.

Siksi on sallittua viettää messu-uhria käyttäen autuaan Johannes XXIII:n vuonna 1962 julkaisemaa Missale Romanumin virallista painosta, jota ei koskaan ole otettu pois käytöstä, kirkon liturgian erityisenä muotona. Aikaisemmissa asiakirjoissa “Quattor abhinc annos” ja “Ecclesia Dei” tämän messukirjan käytöstä annetut ehdot muutetaan täten seuraavanlaisiksi:

2. Messuissa, joita vietetään ilman kansaa, jokainen latinalaisen riituksen pappi, yhtä hyvin hiippakunta- kuin sääntökuntapappikin, voi käyttää autuaan paavi Johannes XXIII:n vuonna 1962 julkaisemaa Missale Romanumia tai sitä Missale Romanumia, jonka paavi Paavali VI julkaisi vuonna 1970. He voivat tehdä näin minä tahansa päivänä paitsi pääsiäisen kolmen pyhän päivän aikana. Tällaiseen viettoon, kumpaa tahansa messukirjaa käyttäen, he eivät tarvitse mitään lupaa Apostoliselta istuimelta tai omalta ordinariukseltaan.

3. Mikäli Jumalalle vihityn elämän instituuttien tai apostolisen elämän yhteisöt, olivatpa ne paavillisen tai hiippakunnallisen oikeuden mukaisia, toivovat, että niiden omissa kappeleissa vietetään konventuaalimessua tai yhteisöllistä messua vuonna 1962 julkaistun Missale Romanumin mukaan, näin on luvallista tehdä. Jos yksittäinen yhteisö tai koko instituutti tai koko yhteisö haluaa, että tällaisia viettoja on usein, laajasti tai pysyvästi, on asiasta päätettävä ylempien esimiesten tasolla, niin kuin laki ja erityiset säädökset ja säännöt määräävät.

4. Mikäli Kristukseen uskovat sitä itse pyytävät, he voivat, lain säädöksiä seuraten, päästä osallistumaan kohdan 2. mukaisen messun viettoon.

5.1. Seurakunnissa, joissa on jatkuvasti läsnä aikaisempaan liturgiseen traditioon kiinnittynyt ryhmä, on kirkkoherran kernaasti otettava vastaan heidän toiveensa, että messua vietettäisiin vuonna 1962 julkaistun Missale Romanumin mukaisesti. Pitäköön hän huolta siitä, että näiden uskovien hyvä on sopusoinnussa seurakunnan tavanomaisen sielunhoidon kanssa ja kaanonin 392 perusteella piispan alaisuudessa niin, että vältettäisiin epäsopua ja edistettäisiin koko kirkon ykseyttä.

5.2. Autuaan Johannes XXIII:n messukirjan mukaan messua voidaan viettää arkipäivinä. Kuitenkin sunnuntaisin ja juhlina tällaisia viettoja voi myös olla yksi.

5.3. Antakoon kirkkoherra luvan uskoville tai papeille, jotka sitä pyytävät, tämän erityisen muodon viettämiseen myös erityisissä tilanteissa kuten häissä, hautajaisissa tai muissa tilaisuuksissa, esimerkiksi pyhiinvaelluksilla.

5.4. Pappien, jotka käyttävät autuaan Johannes XXIII:n messukirjaa, täytyy olla pystyviä siihen eikä heillä saa olla lain asettamaa estettä.

5.5. Kirkoissa, jotka eivät ole seurakuntien tai sääntökuntien hallinnassa, on esimiehen tehtävä antaa yllä mainittu lupa.

6. Autuaan Johannes XXIII:n messukirjan mukaan vietetyissä messuissa, joissa kansa on läsnä, lukukappaleet voidaan lukea myös kansankielellä käyttäen niitä painoksia, jotka Apostolinen istuin on hyväksynyt.

7. Milloin kohdassa 5.1. mainittu uskovien maallikkojen ryhmä ei ole saanut pyytämäänsä kirkkoherralta, saakoon hiippakunnan piispa tästä tiedon. Piispaa pyydetään painokkaasti suostumaan heidän pyyntöönsä. Mikäli hän ei voi järjestää tällaista viettoa, ilmoitetaan asiasta Paavilliselle Ecclesia Dei -toimikunnalle.

8. Piispa, joka haluaa toimia tällaisten Kristukseen uskovien maallikkojen pyyntöjen mukaisesti mutta eri syistä ei siihen pysty, voi uskoa asian Paavilliselle Ecclesia Dei -toimikunnalle, joka neuvoo ja auttaa häntä.

9.1. Samoin kirkkoherra voi asiaa huolellisesti harkittuaan myöntää oikeuden käyttää vanhempaa Toimitusten kirjaa (Rituale) kasteen, avioliiton, ripin ja sairaiden voitelun sakramenttien viettämiseksi sielujen hyvän sitä vaatiessa.

9.2. Samoin ordinariukset saavat oikeuden viettää vahvistuksen sakramenttia vanhempaa Pontificale Romanumia käyttäen sielujen hyvän sitä vaatiessa.

9.3. Pappisvihkimyksen saaneiden papiston jäsenten on laillista käyttää autuaan Johannes XXIII:n vuonna 1962 julkaisemaa Breviarium Romanumia.

10. Mikäli hän pitää sitä suotuisana, on tietyn alueen ordinariuksen laillista perustaa kaanonin 518 mukaisesti personaaliseurakunta vanhemman roomalaisen riituksen viettoja varten tai nimittää joko esimies tai kappalainen lain vaatimuksia noudattaen.

11. Paavillinen Ecclesia Dei -toimikunta, jonka Johannes Paavali II perusti vuonna 1988,[5] jatkaa tehtäviensä hoitamista. Tämä toimikunta saa jatkossa sellaisen muodon, sellaiset tehtävät ja toimintanormit, jotka Rooman paavi sille haluaa antaa.

12. Sama toimikunta, niiden valtuuksien lisäksi, jotka sillä jo nyt on, käyttää Pyhän istuimen valtaa seuratessaan näiden säädösten noudattamista ja toteutumista.

Kaiken sen, mitä olemme tässä omasta aloitteestamme annetussa apostolisessa kirjeessä säätänyt, me määräämme pidettäväksi pysyvänä ja pätevänä sekä tämän vuoden syyskuun 14. päivästä, pyhän ristin ylentämisen juhlasta, alkaen noudatettavaksi kaikesta tämän kanssa ristiriidassa olevasta huolimatta.

Annettu Roomassa Pyhän Pietarin istuimella heinäkuun seitsemäntenä päivänä Herran vuonna 2007, pontifikaattimme kolmantena vuotena.

Paavi Benedictus XVI

1 Institutio generalis Missalis Romani, Editio tertia, 2002, 397
2 Ioannes Paulus Pp. II, Litt. ap. Vicesimus quintus annus (4 Decembris 1988), 3: AAS 81 (1989), 899.
3 Ibid.
4 Pius Pp. X, Litt. Ap. Motu proprio datae Abhinc duos annos (23 Octobris 1913): AAS 5 (1913), 449-450; cfr Ioannes Paulus II, Litt. ap. Vicesimus quintus annus (4 Decembris 1988), 3: AAS 81 (1989), 899.
5 Cfr Ioannes Paulus Pp. II, Litt. ap. Motu proprio datae Ecclesia Dei (2 iulii 1988), 6: AAS 80 (1988), 1498.
KATT 2007