Uusi pappi vihittiin hiippakuntajuhlan yhteydessä
Hiippakuntajuhlan messu vietettiin tänäkin vuonna kauniina elokuisena lauantaipäivänä 11.8. Lohjan Pyhän Laurin kirkossa ja sen jälkeen siirryttiin lounaalle ja juhlaan Kansan Raamattuseuran Vivamo-keskukseen Lohjanjärven rannalle.
Helsingin hiippakunta sai hiippakuntajuhlan yhteydessä uuden papin, kun piispa Teemu Sippo SCJ vihki papiksi diakoni Tuomas Nyyssölän. Pohjanmaalta kotoisin oleva isä Nyyssölä on toiminut viime ajat diakonina Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnassa. 12.8. alkaen hänet on myös nimitetty kappalaiseksi katedraaliseurakuntaan.
Jälleen kerran eri puolilta Suomea tulleet katolilaiset täyttivät Pyhän Laurin kirkon. Juhlamessuun osallistui vahtimestarin mukaan varmasti yli 500, ehkä jopa 600 ihmistä. Alttarilla oli vielä piispan lisäksi parikymmentä pappia ja kymmenisen alttaripalvelijaa. Messussa lauloi kaksi kuoroa: Hanna Remeksen johtama SonorEnsemble ja Markus Mäkelän johtama Verbi Dei Sono, ja siinä soitti kaksi urkuria: pääuruilla Pilvi Listo-Tervaportti, kuoriuruilla Marko Pitkäniemi. Messuliturgiaa ohjasivat seremoniamestareina taitavasti isät Marco Pasinato ja Matthew Azzopardi.
Evankeliumin jälkeen alkoi itse pappisvihkimys, jonka kohokohtia ovat vihittävän lupaukset, kaikkien pyhien litania, kätten päällepaneminen ja käsien voiteleminen pyhällä krismalla sekä pateenin ja kalkin antaminen. Tämän jälkeen uusi pappi siirtyy piispan rinnalle konselebroivien pappien joukkoon. Uusi, papillinen elämä, on juuri päässyt alkamaan.
Kauniin messun jälkeen juhlaväki siirtyi autoilla tai busseilla Vivamo-keskukseen, jossa oli tarjolla hyvä lounas. Aikataulu oli joustava ja sopivan ajan kuluttua alkoi varsinainen kiitostilaisuus suuressa kokousteltassa Vivamon suuren tontin laidalla, hedelmätarhan toisella puolella.
Tilaisuudessa kuultiin yleisvikaarin avaussanat, Vivamon henkilökunnan tervetulotoivotus, piispan onnittelupuhe, jossa hän toi esiin myös kirkon ekumeenisen roolin ja tehtävän eri maista tulleiden katolilaisten yhdistäjänä, ja lopulta tietysti isä Tuomaksen kiitossanat. Niissä hän valoi ennen kaikkea luottamusta kirkon tulevaisuuteen. Tilaisuus päättyi kuulijoiden laulamaan Finlandia-hymniin, uuden papin antamaan siunaukseen ja vielä Salve Regina -hymniin.
Ensimessu katedraalissa
Sunnuntaina 12.8.2018 isä Tuomas aloitti toimensa Pyhän Henrikin katedraalin kappalaisena viettämällä ensimessunsa klo 11.00, niin kuin yleensä on tapana. Tällaisia ensimessuja, joiden yhteydessä uusi pappi antaa myös erityisen papillisen siunauksen, hän voi viettää sittemmin muissakin seurakunnissa ja kirkoissa.
Monesti tässä aivan ensimmäisessä messussa saarnaa joku muu, kokeneempi, pappi. Niin nytkin. Isä Tuomaksen ensimessussa saarnasi monsignore Tuomo T. Vimpari. Saarnansa johtoajatukseksi hän nosti vanhan rukouksen Psalmista 51: ”Jumala, luo minuun puhdas sydän” (Ps. 51:10). Hän kuvasi siinä myös pappeutta hämmentävän kauniilla tavalla:
”Pappeus on niin läheisesti ja erottamattomasti Kristuksen pappeutta, että vuosien vieriessä papin sydän kuin hiljaa kasvaa yhä läheisemmin Kristuksen sydämeen kiinni, liittyy siihen, löytää siitä ehtymättömän armon, oman voimansa ja loputtoman onnensa, tunnistaa siitä oman pappeutensa. Pappi pääsee kuin omin käsin koskettamaan tuota sydäntä, kun hänen kätensä kastavat, antavat uskovien synnit anteeksi, siunaavat, voitelevat, lohduttavat, koskettavat Kristuksen itsensä ruumista. Kun pappi näin tuntee Jeesuksen sydämen lempeyden ja nöyryyden läheisesti, sen loputtoman rakkauden ja lämmön, hän ei voi lakata rukoilemasta: ’Jumala, luo minuun puhdas sydän’. Paavi Franciscus on opettanut papeille: ’Kun olet lähellä Jumalaa, sana tulee lihaksi sinussa ja sinusta tulee pappi, joka on lähellä kaikkia ihmisiä’ (krismamessu, 29.3.2018).” (Koko saarna on luettavissa alla.)
Kiitos Jumalalle uudesta papista. Rukoilkaamme isä Tuomaksen ja kaikkien pappiemme puolesta!
katolinen.fi
Monsignore Tuomo T. Vimparin saarna isä Tuomas Nyyssölän ensimessussa Pyhän Henrikin katedraalissa sunnuntaina 12.8.2018:
Jumala, luo minuun puhdas sydän
Kun tänään vietämme pyhää messua ensimmäistä kertaa uuden papin johdolla ja kiitämme Kolmiyhteistä Jumalaa hänen kutsumuksensa armolahjasta, yhteinen kiitollisuutemme saa syvimmän ilmaisunsa tässä pyhässä eukaristiassa. Kiitosuhrina se on aidosti kirkon elämän lähde ja huipentuma, jossa Jeesuksen Kristuksen ristinkuoleman ainutkertainen uhri tulee tähän hetkeen ja paikkaan. Näin se ikään kuin sulkee sisäänsä koko ihmiskunnan pelastuksen historian ja salaisuuden.
Ihmiskunnan pelastuksen historiaa on alusta asti ja kaikkina aikoina seurannut muuan yksinkertainen rukous, joka kauan ennen Jeesuksen itsensä opettamaa Isä meidän –rukousta löysi paikkansa Jumalan valitun kansan, Israelin, elämästä. Sama rukous on tuttu myös meille, joista uskon ja kasteen kautta on tullut Jumalan omia lapsia Kristuksessa ja hänen kansansa pyhässä kirkossa. Tämä lyhyt rukous kätkee sisäänsä niin ikään pappeuden salaisuuden, kuin sen sisimmän ytimen, sillä sakramentaalinen pappeutemme on ennen kaikkea osallisuutta Kristuksen itsensä, ylipappimme ja hyvän paimenemme, pappeuteen. Siksi ei ole yllättävää, että rukoilemme sen joka vuosi juuri pääsiäisyön vigiliassa, kun riemulla vietämme Jeesuksen ylösnousemusta, hänen, joka on voittanut synnin ja kuoleman. Tämä yksinkertaisen kaunis psalmin rukous kuuluu: ”Jumala, luo minuun puhdas sydän” (Ps. 51:10).
Kun tutkistelemme pelastuksen historiaa, pian havaitsemme, miten tämä rukous kumpuaa kuin koko ihmiskunnan sydämestä, jokaisen sielun sisimmästä, ihmisen hartaasta toiveesta löytää pysyvä onni, kaipuusta tuntea elävä Jumala ja nähdä hänet kasvoista kasvoihin. Sama kaipaus toistuu kuin punaisena lankana läpi Raamatun. Yhä uudestaan Abraham ja Mooses taivuttivat sydämensä Jumalan tahtoon ja kiintyivät siihen. ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi”, näin Jumala itse opetti Moosekselle (5. Moos. 6:5). Isänsä Daavidin tavoin nuori Salomo rukoili itselleen ymmärtäväistä sydäntä, jotta hän osaisi erottaa hyvän pahasta ja oikeamielisesti hallita kansaansa (vrt. 1. Kun. 3:9-10). Kerta toisensa jälkeen profeetat varoittivat ihmisiä paaduttamasta sydäntään ja Hesekielin kautta Jumala lupasi: ”Minä annan heille uuden sydämen ja heidän sisimpäänsä uuden hengen, minä otan heidän rinnastaan kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen” (Hes. 11:19). Ja kun Jumala tuli ihmiseksi ainutsyntyisessä Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa, tämä ei epäröinyt luvata: ”Autuaita (ovat) puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan” (Matt. 5:8).
Jeesus itse osoitti sanoin ja teoin millainen on puhdas sydän. Hän opetti: ”Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon” (Matt. 11:29). Jos todella katsomme Kristusta, havaitsemme, että hänen sydämensä sulkee laupiaan ja kaiken uudeksitekevän rakkauden valtapiiriin jokaisen ihmisen, aivan erityisesti lapset, heikot, köyhät ja hädänalaiset. Isänsä tahdolle uskollisena hän siksi otti nöyränä vastaan kärsimyksen ja ristin maailman pelastuksen tähden. Golgatalla hänen kyljestään vuoti verta ja vettä, jotka ennakoivat sitä armon virtaa, joka yhä tänään lempeänä kumpuaa hänestä itsestään. Kirkon sakramenteissa se ulottuu Pyhän Hengen voimasta aina meille, jotta meilläkin olisi puhdas sydän. Kuuluisassa Matteus-passiossaan Johann Sebastian Bach on pannut Joosef Arimatialaisen sanoiksi: ”Herra, tee sydämestäni itsellesi puhdas”, hetkellä, jolloin Jeesus haudattiin ennen kuin hän kolmantena päivänä nousi kunniassa ylös kuolleista.
Mitä tämä merkitsee meistä jokaiselle? Kristittyinä emme koskaan voi antaa periksi, vaikka kuinka kompuroisimme tai kaatuisimme. Emme voi luopua toivostamme sellaiseen puhtaaseen sydämeen, jonka Jumala armossaan tahtoo meille lahjoittaa. Jokainen meistä on uskon ja kasteen uudestisyntymisen pesun kautta todella kutsuttu pyhyyteen, Jumalan itsensä kaltaisuuteen. Silti olemme usein kuin ensimmäisen lukukappaleen Elia (vrt. 1. Kun. 19:4). Nöyrinä mekin joudumme yhä uudestaan tunnustamaan omat syntimme, heikkoutemme ja riittämättömyytemme. Näin teemme erityisesti parannuksen sakramentissa, jotta Kaikkivaltias Jumala antaisi syntimme anteeksi ja uudistaisi sydämemme armonsa voimalla. Pyhän Birgitan ilmestyksissä Jeesuksen ääni sanoo hänelle: ”Jäljittele minun nöyryyttäni, sillä minut, kirkkauden ja enkelten kuningas, kapaloitiin seimeen, alastomana minut ruoskittiin pylvästä vasten, korvillani sain kuulla nöyryytykset ja naurunalaisuudet… Jos niin teet, sydämesi yhtyy minun sydämeeni ja minun rakkauteni sytyttää sen kuin tuli kuivan esineen” (1. luku).
Niin kuin Jeesuksen sydän osoittaa, lempeys ja nöyryys kuuluvat yhteen. Toisessa lukukappaleessa apostoli Paavali vetoaa efesolaisiin: ”Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi…” (Ef. 4:31-32). Tätä on se lempeys, laupeus ja lähimmäisenrakkaus, jota Jeesuksen sydän on täynnä, ja johon se yhä uudestaan kutsuu meitä. Siksi ei ole sattumaa, että Jeesuksen pyhän sydämen juhlassa kirkko rukoilee, että ”pyhän eukaristian armo kiinnittäisi meidät yhä lujemmin Kristukseen ja opettaisi meitä näkemään hänet jokaisessa ihmisessä” (vrt. messun päätösrukous). Vuosisatoja on Suomen kansa suvivirren sanoin pyytänyt Vapahtajaltamme viisaasti: ”Oi Jeesus Kristus jalo ja kirkas paisteemme, sä sydäntemme valo, ain asu luonamme. Sun rakkautesi liekki sytytä rintaamme, luo meihin uusi mieli, pois poista murheemme”.
Herramme Jeesus Kristus lupasi, että hänen itsensä kaltainen lempeä ja nöyrä sydän antaisi meille levon. Aina syntiinlankeemuksesta asti mikään seikka ei ole kauhistuttanut ihmisiä enemmän kuin kuolema. Ja kuitenkin hetki sitten kuulemassamme evankeliumissa Jeesus lupasi: ”Sillä, joka uskoo, on ikuinen elämä… Minä olen… elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini” (Joh. 6:51). Niin kuin Korkeimman Jumalan pappi Melkisedek siunasi Abrahamin kantaen leipää ja viiniä (vrt. 1. Moos. 14:18-20), niin Jeesuksen ristinuhrin ja ylösnousemuksen vietto siunaa eukaristiassa meidät yhä uudestaan ja lahjoittaa sielullemme levon. Alttarilla Kristus itse on lempeänä ja nöyränä läsnä keskellämme, kun leivästä ja viinistä tulee papin kätten kautta hänen tosi ruumiinsa ja kallis verensä meidän ja koko maailman pelastuksen tähden. Tällaisen iankaikkisen elämän toivon voi uskossa nähdä ja ilolla vastaanottaa sellainen puhdas sydän, jota jatkuvasti rukoilemme itsellemme ja toinen toisillemme. Kirjeestä heprealaisille luemme: ”Astukaamme sen tähden Jumalan eteen vilpittömin sydämin ja uskossamme, sydän vihmottuna puhtaaksi…” (Hepr. 10:22).
Uskossa tunnustamme, että Jeesus oli kaikessa meidän kaltaisemme, kuitenkin ilman syntiä. Kun hän kertoi olevansa sydämeltään lempeä ja nöyrä, hän ilmoitti samalla, millainen on hänen oman pappeutensa olemus, hänen, joka on ainoa välimies taivaan Isän ja ihmisten välillä. Kaikkina aikoina pappeuteen kohdistuvat odotukset ovat olleet suuria. Papin on haluttu ja halutaan olevan sellainen tai tällainen, mukava, seurallinen, hidas, nopea, ehkä raflaavan suorapuheinen tai sitten hiljaa vaikeiksi koetuista asioista. Kaikki nämä odotukset asettuvat kokonaan uuteen valoon silloin, jos ymmärrämme ja hyväksymme pappeuden Jeesuksen Kristuksen itsensä pappeuden valossa, hänen, joka on sydämeltään lempeä ja nöyrä.
Pappeus on niin läheisesti ja erottamattomasti Kristuksen pappeutta, että vuosien vieriessä papin sydän kuin hiljaa kasvaa yhä läheisemmin Kristuksen sydämeen kiinni, liittyy siihen, löytää siitä ehtymättömän armon, oman voimansa ja loputtoman onnensa, tunnistaa siitä oman pappeutensa. Pappi pääsee kuin omin käsin koskettamaan tuota sydäntä, kun hänen kätensä kastavat, antavat uskovien synnit anteeksi, siunaavat, voitelevat, lohduttavat, koskettavat Kristuksen itsensä ruumista. Kun pappi näin tuntee Jeesuksen sydämen lempeyden ja nöyryyden läheisesti, sen loputtoman rakkauden ja lämmön, hän ei voi lakata rukoilemasta: ”Jumala, luo minuun puhdas sydän”. Paavi Franciscus on opettanut papeille: ”Kun olet lähellä Jumalaa, sana tulee lihaksi sinussa ja sinusta tulee pappi, joka on lähellä kaikkia ihmisiä” (krismamessu, 29.3.2018).
Pyhä piispa Ambrosius kirjoitti 300-luvulla: ”Älkää ajatelko henkilöiden ansioita, vaan pappeuden palvelutehtävää. Ja jos etsit ansioita, ajattele Eliaa, muista Pietarin ja Paavalin ansiot, heidän, jotka ottivat vastaan salaisuuden Kristukselta ja välittivät sen edelleen meille” (De mysteriis). Suomalaisina voimme liittää tähän joukkoon pyhän Henrikin, autuaan Hemmingin sekä monet hurskaat, omassa paikalliskirkossamme palvelleet piispat, papit ja diakonit. He ovat olleet meitä lähellä ja todistaneet uskosta rohkeasti maailman keskellä. Tunnistamme heidän palveluvirastaan Kristuksen, hyvän paimenen, joka kirkossaan on nyt ja aikojen loppuun saakka meidän kanssamme, sillä kun pappi viettää pyhiä sakramentteja, hän tekee niin Kristuksen persoonassa. Kun pappi opettaa ja johtaa Jumalan kansaa, hän tekee niin hänen nimessään. Papin sanoissa kaikuu siksi yhä tänään Jeesuksen itsensä pelastava ääni, hänen, joka ”ei tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä… kaikkien puolesta” (Matt. 20:28), hänen, joka on sydämeltään lempeä ja nöyrä.
Näin Jeesuksella Kristuksella, tosi Jumalalla ja tosi ihmisellä, on inhimillinen ja samalla papillinen sydän, joka kuin salatusti, lempeästi ja nöyrästi kutsuu jokaista ihmistä puoleensa, kohti kaikkea sitä mitä on arvokasta ja oikein, hyvää, totuudenmukaista ja kaunista. Kun rukoilemme itsellemme puhdasta sydäntä, me pyydämme, että sydämemme olisi alati avoin Kolmiyhteiselle Jumalalle ja hänen työlleen meissä; että se olisi aidosti rukouksen puhdistama, lempeyden ja nöyryyden täyttämä – sellainen kuin Jeesuksen itsensä sydän. Tällainen oli Neitsyt Marian tahraton sydän, jolle rakas hiippakuntamme ja isänmaamme on pyhitetty. Kuten Simeon ennusti Jerusalemin temppelissä, Marian sydämen läpi kulki aina kärsimyksen miekka, mutta kaiken mitä oli tapahtunut Maria sulki sydämeensä, ja tutkisteli sitä (vrt. Luuk. 2:36,51). Jos suinkin turvaamme hänen äidillisiin esirukouksiinsa, emme edes vaikeuksissa ja vastoinkäymisissä eksy oikealta, pyhyyden ja puhtaan sydämen tieltä. Fatiman ilmestyksissä meitä vahvistaa Jumalanäidin ihmeellinen lupaus: ”Tahraton sydämeni voittaa kaiken!”
Niin kuin Jeesus lähes kaksituhatta vuotta sitten lähetti apostolit ja heidän työtoverinsa, niin hänen pyhä kirkkonsa lähettää isä Tuomaksen tekemään sitä samaa, mitä Jeesus itse teki; julistamaan evankeliumin vapauttavaa ilosanomaa kaikille kansoille, mutta aivan erityisesti tälle kansalle ja ajalle, siis jatkamaan Vapahtajamme omaa pelastustyötä Pyhässä Hengessä. Silti vielä enemmän, niin kuin apostolit, hänet kutsutaan olemaan Jeesuksen itsensä kanssa (vrt. Mark. 3:14), jotta hän olisi pappi sillä tavalla kuin kirkko on vanhastaan rukoillut: Jeesuksen sydämen mukaan.
Tässä katedraalissa, joka on nähnyt sukupolvien hartauden ja kuullut niiden rukouksen, Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen riemussa käymme siksi pyhän eukaristian pöytään, jotta liturgian sanoin yhä tänään ”yksi usko valaisisi ja yksi rakkaus yhdistäisi tässä yhdessä maailmassa elävää ihmiskuntaa”, ja jotta meistä itsestämme tulisi ”yhä enemmän taivaallisen esikuvamme Kristuksen kaltaisia” (vrt. pyhän eukaristian prefaatio). Näin tehdessämme iloitsemme uuden pappimme ensimmäisestä messusta ja rukoilemme niin hänen kuin uusien pappiskutsumusten puolesta. Ja Neitsyt Marian esikuvaa seuraten ja taivaan pyhien ja autuaiden tavoin pyydämme vieläkin hartaammin Jumalalta, kaiken hyvän antajalta ja tuojalta: ”Jumala, luo minuun puhdas sydän”.
Mons. Tuomo T. Vimpari
