Vuoden ruotsalainen: kardinaali Anders Arborelius

Anders Arborelius on Fokus-lehden valitsema vuoden ruotsalainen 2017. Valintaa perusteltiin seuraavasti: Arborelius, josta vuonna 1998 tuli ensimmäinen ruotsalaissyntyinen katolinen piispa reformaation jälkeen ja 2017 historian ensimmäinen ruotsalainen kardinaali, on aktiivisesti osallistunut ruotsalaiseen julkiseen keskusteluun. Katolisen kirkon edustaminen maassa, jonka identiteetti on pääasiassa maallistunut ja luterilainen, vaatii pelotonta asennetta. Tukholman piispana hänellä on olennainen rooli syntyperäisten ruotsalaisten ja maahanmuuttajien tuomisessa yhteen.

Seksuaalisuus, selibaatti

Haastattelija aloittaa kysymyksillä seksuaalisuudesta. Viitaten viime aikoina paljon esillä olleeseen #metoo-kampanjaan Arborelius toteaa, että yhteiskunnan yliseksualisoituminen ei ole tullut debatissa esiin. ”Seksuaalisuus on tullut kaikille alueille. Sanaa ’siveys’ ei juuri voi käyttää, se kuulostaa useimmille keskiaikaiselta… mutta tarvitaan jotakin enemmän kuin vain toimiva oikeusjärjestelmä.” Kielenkäyttö heijastaa ajatuksiamme.

Selibaatti usein otetaan esiin syynä hyväksikäyttöihin, mutta Arboreliuksen mukaan ongelma ei ole selibaatti, vaan se, että pappiskoulutuksessa ei ole tehty riittävästi selvityksiä niiden poisseulomiseksi, jotka eivät kykene elämään selibaatissa. (Esimerkiksi amerikkalaisen sosiologin ja historioitsijan Philip Jenkinsin tutkimusten mukaan hyväksikäyttö ei vaikuta olevan katolisessa kirkossa yleisempää kuin yhteisöissä, joissa selibaattia ei ole, ja #metoo-kampanjan esiin nostama hyväksikäyttö eri tahoilla teatterimaailmasta Ruotsin Akatemiaan ei liity selibaattiin).

”Selibaatti antaa papille suuremman vapauden olla käytettävissä, sekä hengellisellä tasolla että että siksi, että hän voi koko sydämestään antaa itsensä Kristukselle ja toisille ihmisille. Selibaatti on myös profeetallinen merkki, joka saa ihmiset ajattelemaan.”

Onko seksuaalisuus vaikein aihe katoliselle kardinaalille? ”Ei. Vaikeampaa meidän aikanamme on julistaa, että Jumala on todellisuutta eikä idea. On käynyt niin, että ihmiset eivät usko Jumalaan, vaan sen sijaan heillä on ’jumalakuva’. Minä muutan uskoa, sen sijaan että usko muuttaa minut. Subjektiivinen tapa ajatella Jumalasta on vaikein murtaa.”

Katolisuuden hyväksyminen Ruotsissa

Taustana sille, miksi ruotsalaisen katolisen kardinaalin nimitys vuoden ruotsalaiseksi on niin merkittävää, Fokus kertoo esimerkiksi lainsäädännön antikatolisuudesta. Vasta vuonna 1951 katolilaisista sai laillisesti tulla lääkäreitä, sairaanhoitajia tai hallituksen jäseniä. Ensimmäistä kertaa reformaation jälkeen oli mahdollista avata luostareita (tosin siihen vaadittiin kuninkaan eli käytännössä valtiopäivien ja hallituksen lupa). Toukokuussa 1961 valtiopäivillä väiteltiin pyynnöstä saada perustaa karmeliittanunnien luostari Glumslöviin: puheenvuoroissa sitä vastustettiin mm. puhumalla luostareista ”vankiloina” ja jopa ”hengellisinä keskitysleireinä”. Katolisuutta pidettiin jälkeenjääneenä, epädemokraattisena ja epätasa-arvoisena, ja toisaalta vieraana ja ulkomaalaisena, uhkana. Lopulta Glumslövin luostari sallittiin, tosin vaadittiin, että nunnat hyväksyivät luettelon erityisehdoista. Vasta vuonna 1977 lainsäädännön luostarikielto kumottiin kokonaan.

Arboreliuksen mukaan ”antikatolisuutta ei pidä liioitella, mutta sitä on”. Toisaalta hänen piispuusaikanaan Ruotsista on tullut avoimempi ja on yksinkertaisempaa puhua uskonnosta. Siinä missä ennen puhuttiin ”katolisesta vaarasta”, nyt on puhe ”muslimivaarasta”.

Katolilaiseksi

Ruotsin kirkossa kastettu Anders kävi siellä harvoin, mutta tiesi jo teini-ikäisenä haluavansa vihkiä elämänsä Jumalalle ja että se kävisi katolisessa kirkossa. 1969, 20-vuotiaana, hänet otettiin katoliseen kirkkoon. Hän löysi 1971 pienen karmeliittaveljien ryhmän, joka hiljattain oli asettunut Tågarpiin (yksi veljistä oli Wilfrid Stinissen, Suomessakin hyvin tunnettu hengellinen kirjoittaja). Luostarikiellon takia veljet eivät virallisesti käyttäneet nimeä luostari. Kuusi vuotta myöhemmin hän antoi lupauksensa, ja hänet vihittiin papiksi 1979. Arborelius oli Tågarpissa yli 27 vuotta. Päivät omistettiin rukoukselle ja opinnoille, enimmäkseen hiljaisuudessa. Yllättävä tieto, että hänet oli nimitetty piispaksi, vailla varsinaisesti mitään kokemusta hallinnosta, talousjohtamisesta tai suuren organisaation johtamisesta, aiheutti ”unettoman yön”. Mutta Jumala kutsui ja hän totteli.

Katolinen kirkko ja maahanmuuttajat

Katolinen kirkko Ruotsissa koostuu paljolti pakolaisista ja maahanmuuttajista. Toisen maailmansodan jälkeen tuli puolalaisia, joita oli jo merkittävä ryhmä ennestään. Vuoden 1956 jälkeen tuli unkarilaisia, tuli italialaista työvoimaa, Bosnian kroatialaisia, vietnamilaisia. Nykyään kristittyjä pakolaisia tulee Syyriasta, Eritreasta ja Iranista. Ruotsin 164 katolisesta papista viitisenkymmentä on taustaltaan puolalaisia ja kolmisenkymmentä ruotsalaissyntyisiä. Kun ennen toista maailmansotaa Ruotsissa oli noin 5000 rekisteröityä katolilaista, nykyään määrä on 116 000, suurelta osin maahanmuuton vuoksi.

Arboreliuksen mukaan nykyään katolilaisia ei enää niin helposti pidetä ”vieraan uskon tunnustajina”; nykyään voi olla oikea ruotsalainen ja katolilainen. Silti suurin tehtävä katoliselle kirkolle toisen maailmansodan jälkeen on ollut löytää ja integroida maahanmuuttajaryhmät. Hän kutsuu seurakuntia ”integraatiotyöpajoiksi”; siinä on kyse konkreettisesta käytännön työstä. Arboreliuksen mukaan Ruotsissa on vahva sulautumispaine. Osalle maahanmuuttajaperheistä katolinen kirkko jää ”yhden sukupolven kirkoksi”; lapset luopuvat vanhempiensa uskosta sulautuakseen ruotsalaiseen yhteiskuntaan.

Traditiot ovat tärkeämpiä vähemmistökirkossa, on tärkeämpää pitää kiinni siitä, mikä on osa omaa identiteettiä. Siellä, missä katolinen kirkko on vähemmistökirkko, se kasvaa. Jo 2003, kun Arboreliuksen ja helluntaikirkon pastori Sten-Gunnar Hedinin yhteinen artikkeli Jeesuksesta sai aikaan vilkkaan keskustelun, he kirjoittivat, että ”hengellinen ilmapiiri muistuttaa yhä enemmän alkukirkkoa”. Se pätee yhä. Alkukirkon aika oli, kuten nytkin, aikaa, jolloin erilaiset ideat ja kulttuurit törmäsivät, ja samanaikaisesti roomalainen uskonto romahti. Länsimainen tilanne ei enää ole yhtä itsestäänselvä, ja se on mahdollisuus. Vähemmistökirkon asema ei ole haittapuoli: ”Meidän ei tarvitse olla kansankirkko, kulkea mukana ja ajatella niin kuin kaikki muut. Se luo hengellisen vapauden.”

KATT

Kardinaali Arboreliuksen haastattelu ruotsiksi: https://www.fokus.se/2017/12/var-man-vatikanen