Paavi Franciscuksen
apostolinen kirje
Patris corde (Isän sydämellä)
8.12.2020

150 vuotta pyhän Joosefin julistamisesta yleismaailmallisen kirkon suojelijaksi

 

Isän sydämellä: niin Joosef rakasti Jeesusta, jota kaikissa neljässä evankeliumissa kutsutaan ”Joosefin pojaksi”.[1]

Kaksi evankelistaa, jotka ovat korostaneet Joosefin hahmoa, eli Matteus ja Luukas, kertovat hänestä vähän, mutta riittävästi, jotta voimme ymmärtää, millainen isä Joosef oli ja millaisen tehtävän Katselmus hänelle uskoi.

Tiedämme, että hän oli nöyrä rakennusmies (vrt. Matt. 13:55), Marialle luvattu sulhanen (vrt. Matt. 1:18; Luuk. 1:27); ”vanhurskas” (Matt. 1:19), aina valmis toteuttamaan Jumalan tahdon, joka oli ilmoitettu hänen laissaan (vrt. Luuk. 2:22, 27, 39) ja neljässä unessa (vrt. Matt. 1:20; 2:13, 19, 22). Kuljettuaan pitkän ja vaivalloisen matkan Nasaretista Betlehemiin hän näki Messiaan syntyvän tallissa, koska muualla ”heille ei ollut tilaa” (Luuk. 2:7). Hän todisti, kuinka paimenet (vrt. Luuk. 2:8-20) ja tietäjät (vrt. Matt. 2:1-12) tulivat palvomaan Jeesusta, edustaen Israelin kansaa ja pakanakansoja.

Hänellä oli rohkeutta suostua olemaan Jeesuksen laillinen isä ja hän antoi tälle enkelin ilmoittaman nimen: ”sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä” (Matt. 1:21). Kuten tiedämme, vanhoille kansoille nimen antaminen henkilölle tai asialle tarkoitti sen kuulumista itselle, kuten Aadam teki 1. Mooseksen kirjan kertomuksessa (vrt. 2:19-20).

Temppelissä 40 päivää Jeesuksen syntymän jälkeen Joosef yhdessä äidin kanssa Joosef omisti lapsen Herralle ja kuuli yllättyneenä Simeonin ennustuksen Jeesuksesta ja Mariasta (vrt. Luuk. 2:22-35). Puolustaakseen Jeesusta Herodekselta hän oleskeli muukalaisena Egyptissä (vrt. Matt. 2:13-18). Palattuaan kotimaahansa hän eli pienen ja tuntemattoman Nasaretin kylän kätkössä Galileassa – josta sanottiin ”ei tule profeettaa” eikä ”mitään hyvää” (vrt. Joh. 7:52; 1:46) – kaukana Betlehemistä, synnyinkaupungistaan, ja Jerusalemista, jossa kohosi temppeli. Kun pyhiinvaelluksella Jerusalemiin he kadottivat 12-vuotiaan Jeesuksen, hän ja Maria etsivät tätä huolissaan ja löysivät tämän temppelistä keskustelemasta lainopettajien kanssa (vrt. Luuk. 2:41-50).

Jumalanäiti Marian jälkeen kukaan pyhä ei ole saanut niin paljon sijaa paavien opetuksessa kuin Joosef, hänen puolisonsa. Edeltäjäni ovat pohtineet syvemmin evankeliumien hänestä kertomia vähäisiä seikkoja korostaakseen hänen keskeistä rooliaan pelastushistoriassa: autuas Pius IX julisti hänet ”katolisen kirkon suojelijaksi”[2], kunnianarvoisa Pius XII ”työläisten suojelijaksi”[3] ja pyhä Johannes Paavali II ”Lunastajan suojelijaksi”.[4] Kansa kutsui häntä avuksi ”hyvän kuoleman suojelijana”.[5]

Siksi 150 vuotta siitä, kun Pius IX julisti hänet katolisen kirkon suojelijaksi 8. joulukuuta 1870, haluaisin – kuten Jeesus sanoo: ”mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu” (vrt. Matt. 12:34) – jakaa kanssanne joitakin henkilökohtaisia mietteitä tästä poikkeuksellisesta miehestä, joka on hyvin lähellä meidän jokaisen inhimillistä tilannetta. Tuo haluni on kasvanut näinä pandemian kuukausina, kun voimme kriisin keskellä kokea, että ”elämäämme liittyvät ja sitä tukevat tavalliset ihmiset – usein unohdetut – jotka eivät esiinny sanoma- ja aikakauslehtien otsikoissa eivätkä viimeisimmässä tv-ohjelmassa, mutta epäilemättä kirjoittavat tänään historiamme ratkaisevia tapahtumia: lääkärit, sairaanhoitajat, kaupan myyjät, siivoojat, huoltajat, kuljettajat, olennaisista palveluista ja turvallisuudesta vastaavat, vapaaehtoiset, papit, sääntökuntalaiset ja monet muut, jotka ovat ymmärtäneet, että kukaan ei pelastu yksin. […] Kuinka monet ihmiset joka päivä toimivat kärsivällisesti ja levittävät toivoa, pitäen huolta siitä, että eivät kylvä paniikkia vaan yhteisvastuuta. Kuinka monet isät, äidit, isoisät, isoäidit ja opettajat näyttävät lapsillemme pienillä jokapäiväisillä eleillä, kuinka kohdata kriisi ja selviytyä siitä sopeuttamalla toimintatapoja, kohottaen katseensa ja rohkaisten rukoukseen. Kuinka monet ihmiset rukoilevat, uhrautuvat ja tuovat esirukouksia kaikkien hyväksi”.[6] Kaikki voivat löytää pyhässä Joosefissa, huomaamattomaksi jäävässä, joka päivä hienovaraisesti ja kätketysti läsnä olevassa miehessä, esirukoilijan, tuen ja oppaan vaikeina hetkinä. Pyhä Joosef muistuttaa meille, että kaikilla niillä, jotka näennäisesti ovat kätkössä tai ”toissijaisia”, on vertaansa vailla oleva rooli pelastushistoriassa. Kaikille heille kuuluu tunnustuksemme ja kiitoksemme.

1. Rakastettu isä

Pyhän Joosefin suuruus on siinä, että hänestä tuli Marian puoliso ja Jeesuksen isä. Sellaisena ”hän asettui koko pelastussuunnitelman palvelukseen”, kuten Johannes Khrysostomos totesi.[7]

Pyhä Paavali VI huomautti, että hänen isyytensä ilmeni konkreettisesti ”hänen tehdessään elämästään uhrautuvaa inkarnaation salaisuuden ja siihen liittyvän lunastustehtävän palvelusta. Hän käytti laillista auktoriteettiaan, joka hänelle pyhässä perheessä kuului, antaakseen sille täysin itsensä, elämänsä, työnsä. Inhimillisen kutsumuksensa kotoisaan rakkauteen hän muutti yli-inhimilliseksi itsensä, sydämensä ja kykyjensä uhraamiseksi, rakkaudeksi hänen kodissaan kasvavaa Messiasta palvellen”.[8]

Tämän pelastushistoriallisen roolinsa vuoksi pyhä Joosef on isä, jota kristikansa on aina rakastanut. Sitä osoittavat kaikkialla maailmassa hänelle omistetut lukuisat kirkot, monet sääntökuntainstituutit, veljestöt ja kirkolliset ryhmät, jotka ovat hänen spiritualiteettinsa innoittamia ja kantavat hänen nimeään, sekä hänen kunniakseen vuosisatojen ajan omistetut erilaiset hartausmuodot. Lukemattoman pyhät harjoittivat hartautta häntä kohtaan, heidän joukossaan Avilan Teresa, joka valitsi hänet puolustajakseen ja esirukoilijakseen, turvautui häneen usein ja sai kaikki häneltä pyytämänsä armot; oman kokemuksensa rohkaisemana Teresa kehotti muitakin hartauteen pyhää Joosefia kohtaan.[9]

Jokaisessa rukouskirjassa on jokin rukous pyhälle Joosefille. Hänelle suunnataan erityisiä rukouksia joka keskiviikko ja erityisesti maaliskuussa, joka perinteisesti on omistettu hänelle.[10]

Kansan luottamus pyhään Joosefiin tiivistyy ilmaisussa ”Ite ad Ioseph”, joka viittaa nälänhädän aikaan Egyptissä, kun kansa pyysi faraolta leipää ja hän vastasi: ”Menkää Joosefin luo ja tehkää niin kuin hän käskee” (1. Moos. 41:55). Kyseessä oli Jaakobin poika Joosef, joka veljien kateuden takia myytiin orjaksi (vrt. 1. Moos. 37:11-28) ja josta – Raamatun kertomuksen mukaan – myöhemmin tuli Egyptin käskynhaltija (vrt. 1. Moos. 41:41-44).

Daavidin jälkeläisenä (vrt. Matt. 1:16.20), jonka juuresta Jeesuksen tuli versoa profeetta Natanin Daavidille antaman lupauksen mukaan (vrt. 2. Sam. 7), ja Nasaretin Marian sulhasena pyhä Joosef on liitos, joka yhdistää Vanhan ja Uuden testamentin.

2. Hellä isä

Joosef näki, että Jeesukselle päivästä päivään ”karttui ikää ja viisautta; Jumalan ja ihmisten suosio seurasi häntä” (Luuk. 2:52). Niin kuin Herra teki Israelille, niin hänkin ”opetti kävelemään, kannatteli käsivarsista, oli kuin isä, joka nosti lapsen poskeaan vasten ja antoi syödä” (vrt. Hoos. 11:3-4).

Jeesus näki Jumalan hellyyden Joosefissa: ”Niin kuin isä armahtaa lapsiaan, niin armahtaa Herra niitä, jotka pelkäävät häntä” (Ps. 103:13).

Joosef varmasti kuuli synagogan psalmirukouksessa, että Israelin Jumala on hellyyden Jumala,[11] joka on hyvä kaikille ja ”armahtaa kaikkia luotujaan” (Ps. 145:9).

Pelastushistoria toteutuu ”vaikka toivoa ei ollut” (Room. 4:18) heikkoutemme kautta. Liian usein ajattelemme, että Jumala luottaa vain siihen, mikä meissä on hyvää ja voittoisaa, kun todellisuudessa suurin osa hänen suunnitelmistaan toteutuu heikkoutemme kautta ja siitä huolimatta. Se saa pyhän Paavalin sanomaan: ”Jotta nämä valtavat ilmestykset eivät tekisi minua ylpeäksi, olen saanut pistävän piikin ruumiiseeni, Saatanan enkelin kurittamaan itseäni, etten ylpistyisi. Olen kolme kertaa pyytänyt Herralta, että pääsisin siitä. Mutta hän on vastannut minulle: ’Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa'” (2. Kor. 12:7-9).

Jos tämä on pelastustalouden näkökanta, meidän on opittava hyväksymään heikkoutemme syvällä hellyydellä.[12]

Paholainen saa meidät arvioimaan kielteisesti heikkouttamme, Henki taas tuo sen valoon hellästi. Hellyys on paras tapa koskettaa sitä, mikä meissä on haurasta. Syyttävä sormi ja tuomio toisia kohtaan ovat hyvin usein merkki kyvyttömyydestä sisimmässämme hyväksyä omaa heikkouttamme, omaa haurauttamme. Vain hellyys pelastaa meidät Syyttäjän työltä (vrt. Ilm. 12:10). Siksi on tärkeää kohdata Jumalan laupeus erityisesti parannuksen sakramentissa, kokea totuus ja hellyys. Paradoksaalisesti Paholainenkin voi sanoa meille totuuden, mutta hän tekee niin tuomitakseen meitä. Mutta tiedämme, että Jumalalta tuleva Totuus ei tuomitse meitä, vaan ottaa meidät vastaan, syleilee ja tukee meitä ja antaa meille anteeksi. Totuus ilmoittaa itsensä meille aina kuin vertauksen armahtava Isä (vrt. Luuk. 15:11-32), joka kohtaa meidät, palauttaa arvokkuutemme, nostaa meidät jaloillemme, valmistaa meille juhlan, koska hänen lapsensa ”oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt” (j. 24).

Myös Joosefin ahdingon kautta kulkee Jumalan tahto, hänen historiansa, hänen suunnitelmansa. Joosef opettaa meille, että Jumalaan uskominen tarkoittaa myös sen uskomista, että hän voi toimia myös pelkojemme, haurautemme ja heikkoutemme kautta. Ja hän opettaa meille, että elämän myrskyjen keskellä meidän ei pidä pelätä antaa Jumalan ohjata venettämme. Joskus haluaisimme kontrolloida kaikkea, mutta hän näkee aina laajemmalle.

3. Kuuliainen isä

Samoin kuin Jumala teki Marialle ilmoittaessaan tälle pelastussuunnitelmansa, hän ilmoitti suunnitelmansa myös Joosefille; hän teki sen unien välityksellä, joita Raamatussa, kuten vanhan ajan kansoilla, pidettiin yhtenä niistä keinoista, joiden kautta Jumala ilmaisee tahtonsa.[13]

Joosef oli hyvin ahdistunut Marian käsittämättömän raskauden edessä: hän ei halua ”häpäistä kihlattuaan julkisesti”,[14] vaan päättää ”purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa” (Matt. 1:19). Ensimmäisessä unessa enkeli auttaa häntä ratkaisemaan vakavan ongelman: ”älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä. Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä” (Matt. 1:20-21). Välittömästi hän vastasi: ”Unesta herättyään Joosef teki niin kuin Herran enkeli oli käskenyt” (Matt. 1:24). Kuuliaisena hän voitti ongelmansa ja pelasti Marian.

Toisessa unessa enkeli käski Joosefia: ”Nouse, ota lapsi ja hänen äitinsä mukaasi ja pakene Egyptiin. Pysy siellä, kunnes käsken sinun palata. Herodes aikoo etsiä lapsen käsiinsä ja surmata hänet” (Matt. 2:13). Joosef totteli epäröimättä, kyselemättä mitä vaikeuksia kohtaisi: ”Joosef heräsi unestaan, otti heti yöllä mukaansa lapsen ja hänen äitinsä ja lähti kulkemaan kohti Egyptiä. Siellä hän pysytteli Herodeksen kuolemaan asti” (Matt. 2:14-15).

Egyptissä Joosef, luottavaisena ja kärsivällisesti, odotti enkelin lupaamaa ilmoitusta palatakseen maahansa. Kun jumalallinen sanansaattaja kolmannessa unessa kertoi, että ne, jotka halusivat tappaa lapsen, olivat kuolleet, ja käski Joosefia nousemaan, ottamaan lapsen ja hänen äitinsä ja palaamaan Israelin maahan (vrt. Matt. 2:19-20), hän jälleen kerran totteli epäröimättä: ”Joosef heräsi, otti mukaansa lapsen ja hänen äitinsä ja palasi Israelin maahan” (Matt. 2:21).

Mutta paluumatkalla ”kun hän kuuli, että Juudean kuninkaaksi oli Herodeksen jälkeen tullut tämän poika Arkelaos, hän ei uskaltanut mennä sinne. Saatuaan sitten unessa ohjeen hän meni Galileaan ja asettui siellä kaupunkiin, jonka nimi on Nasaret” (Matt. 2:22-23).

Evankelista Luukas taas kertoo, että Joosef kohtasi pitkän ja vaivalloisen matkan Nasaretista Betlehemiin keisari Augustuksen verollepanoa koskevan lain mukaan, kirjoittautuakseen luetteloon omassa kaupungissaan. Juuri tuossa tilanteessa syntyi Jeesus (vrt. 2:1-7) ja hänet kirjattiin keisarikunnan luetteloon kuten muutkin lapset.

Erityisesti pyhä Luukas korostaa, että Jeesuksen vanhemmat noudattivat kaikkia lain määräyksiä: koskien Jeesuksen ympärileikkausta, Marian puhdistautumista synnytyksen jälkeen ja esikoisen uhraamista Jumalalle (vrt. 2:21-24).[15]

Kaikissa elämänsä tilanteissa Joosef antoi myöntävän vastauksen kuten Maria Herran syntymän ilmoittamisessa ja Jeesus Getsemanessa.

Perheen päänä Joosef opetti Jeesusta olemaan kuuliainen vanhemmille (vrt. Luuk. 2:51) Jumalan käskyn mukaan (vrt. 2. Moos. 20:12).

Nasaretin kätkössä, Joosefin koulussa Jeesus oppi tekemään Isän tahdon. Siitä tuli hänen jokapäiväinen ruokansa (vrt. Joh. 4:34). Myös elämänsä vaikeimpana hetkenä Getsemanessa hän teki mieluummin Isän tahdon kuin omaansa[16] ja oli ”kuuliainen kuolemaan asti […] ristinkuolemaan asti” (Fil. 2:8). Siksi Heprealaiskirjeen kirjoittaja sanoo, että Jeesus ”joutui kärsimyksistä oppimaan, mitä on kuuliaisuus” (5:8).

Kaikista näistä tapahtumista seuraa, että ”Jumala kutsui Joosefin palvelemaan Jeesuksen persoonaa ja lähetystehtävää harjoittamalla isyyttään: juuri tällä tavalla hän myötävaikuttaa aikojen täyttyessä lunastuksen suuressa salaisuudessa ja on todella pelastuksen palvelija”.[17]

4. Hyväksyvä isä

Joosef hyväksyy Marian ehdoitta. Hän luottaa enkelin sanoihin. ”Hänen sydämensä on niin jalo, että hän alistaa rakkaudelle sen mitä oppi laista. Nykyään, tässä maailmassa, jossa psyykkinen, sanallinen ja fyysinen väkivalta naisia kohtaan on ilmeistä, Joosef on kunnioittavan ja hienotunteisen miehen esikuva. Vaikka hänellä ei ole kaikkia tietoja, hän päättää suojella Marian mainetta, arvokkuutta ja elämää. Ja epäilyksissä siitä miten olisi parasta toimia, Jumala auttoi häntä valitsemaan valaisemalla hänen arvostelukykyään.”[18]

Monta kertaa elämässämme on tapahtumia, joiden merkitystä emme ymmärrä. Ensireaktiomme on usein pettymys ja kapina. Joosef panee syrjään järkeilynsä antaakseen tilaa sille mitä tapahtuu, ja vaikka se näyttääkin salaperäiseltä, hän hyväksyy sen, ottaa siitä vastuun ja sovittaa sen historiaansa. Jos emme tee sovintoa historiamme kanssa, emme pysty ottamaan askelta eteenpäin, koska jäämme aina odotustemme ja niistä seuraavien pettymysten vangeiksi.

Hengellinen elämä, jonka Joosef meille näyttää, ei ole selitysten vaan hyväksymisen tie. Vain lähtien tästä hyväksymisestä ja sovinnosta voimme aavistaa suuremman historian, syvemmän merkityksen. Siinä näyttävät kaikuvan Jobin palavat sanat, joka vaimon kehottaessa kapinoimaan kaiken hänelle tapahtuneen pahan vuoksi vastasi: ”Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha” (Job 2:10).

Joosef ei ole passiivisen lannistuva mies. Hän on rohkea ja vahva toimija. Hyväksymisen kautta elämässämme ilmenee mielenlujuuden lahja, joka tulee meille Pyhältä Hengeltä. Vain Herra voi antaa meille voiman hyväksyä elämän sellaisena kuin se on, tekemään tilaa myös sille, mikä elämässä on ristiriitaista, odottamatonta ja pettymystä aiheuttavaa.

Jeesuksen tulo keskuuteemme on Isän lahja, jotta jokainen tekisi sovinnon konkreettisen historiansa kanssa.

Niin kuin Jumala sanoi pyhällemme: ”Joosef, Daavidin poika, älä pelkää” (Matt. 1:20), hän näyttää toistavan meillekin: ”Älkää pelätkö!” On pantava sivuun viha ja pettymys ja tehtävä tilaa, ei lannistuneena vaan rohkeasti täynnä toivoa, sille mitä tapahtuu, vaikka emme ole sitä valinneet. Elämän hyväksyminen tällä tavalla johtaa meidät kätketyn merkityksen löytämiseen. Meidän jokaisen elämä voi ihmeellisesti syntyä uudestaan, jos löydämme rohkeuden elää sitä sen mukaan mitä evankeliumi meille osoittaa. Ei ole väliä sillä, näyttääkö kaikki menneen väärään suuntaan tai onko joitain asioita mahdoton korjata. Jumala voi saada kukat kukoistamaan kivikossakin. Vaikka sydämemme moittisi meitä jostakin, hän ”on meidän sydäntämme suurempi ja tietää kaiken” (1. Joh. 3:20).

Jälleen kerran palaamme kristilliseen realismiin, joka ei torju mitään olemassa olevaa. Todellisuus salaperäisen pelkistämättömässä monimutkaisuudessaan kantaa olemassaolon merkitystä valoineen ja varjoineen. Siksi pyhä Paavali sanoo: ”Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa” (Room. 8:28). Ja pyhä Augustinus lisää: ”sekin, mitä pahaksi kutsutaan (etiam illud quod malum dicitur)”.[19] Tässä suuressa näkökannassa usko antaa merkityksen jokaiselle iloiselle tai surulliselle tapahtumalle.

Kaukana siitä, että uskominen tarkoittaisi helppojen lohdullisten ratkaisujen löytämistä. Usko, jonka Kristus on meille opettanut, on sitä minkä näemme pyhässä Joosefissa, joka ei etsi oikopolkuja, vaan kohtaa ”silmät auki” sen mitä tapahtuu, omaksuen siitä vastuun.

Joosefin vastaanottavaisuus kutsuu meitä hyväksymään kaikki poikkeuksetta sellaisina kuin he ovat, erityisesti heikot, koska Jumala valitsee sen mikä on heikkoa (vrt. 1. Kor. 1:27), hän on ”orpojen isä ja leskien puoltaja” (Ps. 68:6) ja käskee rakastamaan muukalaista.[20] Haluan ajatella, että Joosefin asenteista Jeesus sai lähtökohdan vertaukseen tuhlaajapojasta ja armahtavasta isästä (vrt. Luuk. 15:11-32).

5. Luovan rohkea isä

Jos todellisen sisäisen parantumisen ensimmäinen vaihe on oman historiansa hyväksyminen, eli se, että teemme sisimmässämme tilaa myös sille, mitä emme ole elämässämme valinneet, on myös lisättävä toinen tärkeä piirre: luova rohkeus. Se ilmenee ennen kaikkea vaikeuksia kohdatessa. Vaikeuksien edessä voi pysähtyä ja paeta, tai pyrkiä ratkaisemaan ne jollakin tavalla. Toisinaan juuri vaikeudet tuovat meistä esiin voimavaroja, joita emme uskoneet meillä olevan.

Monta kertaa ”lapsuusevankeliumeja” lukiessamme mieleemme tulee kysymys, miksi Jumala ei toiminut suoraan ja selvästi. Mutta Jumala toimii keskellä tapahtumia ja ihmisiä. Joosef on mies, jonka kautta Jumala pitää huolta lunastushistorian alusta. Hän on todellinen ”ihme” jonka kautta Jumala pelastaa lapsen ja hänen äitinsä. Taivas toimii luottaen tämän miehen luovaan rohkeuteen, joka Betlehemiin tullessaan, kun ei löydä majoitusta, jossa Maria voisi synnyttää, järjestää tallin ja muuttaa sen mahdollisimman vastaanottavaksi paikaksi Jumalan Pojalle tulla maailmaan (vrt. Luuk. 2:6-7). Herodeksen taholta uhkaavan vaaran edessä, kun tämä haluaa tappaa lapsen, vielä kerran unessa Joosef saa varoituksen ja suojelee lasta, ja sydänyöllä hän järjestää paon Egyptiin (vrt. Matt. 2:13-14).

Näitä kertomuksia pinnallisesti lukiessa on vaikutelma, että maailma on vahvojen ja voimakkaiden armoilla, mutta evankeliumin ”hyvä uutinen” on sen näkeminen, että maallisten hallitsijoiden ylimielisyydestä ja väkivallasta huolimatta Jumala löytää aina tavan toteuttaa pelastussuunnitelmansa. Myös elämämme näyttää joskus olevan voimakkaiden valtojen armoilla, mutta evankeliumi sanoo meille, mikä on ratkaisevaa: Jumala pystyy aina pelastamaan sen, kunhan käytämme samaa luovaa rohkeutta kuin Nasaretin kirvesmies, joka osaa muuttaa ongelman mahdollisuudeksi luottaen aina kaitselmukseen.

Jos joskus näyttää, että Jumala ei auta meitä, se ei tarkoita että hän olisi hylännyt meidät, vaan että hän luottaa meihin, siihen mitä voimme suunnitella, keksiä ja löytää.

On kyse samasta luovasta rohkeudesta, jota osoittivat halvaantuneen miehen ystävät, jotka laskivat hänet katon läpi Jeesuksen eteen (vrt. Luuk. 5:17-26). Vaikeus ei pysäyttänyt noiden ystävien rohkeutta ja määrätietoisuutta. He olivat vakuuttuneita siitä, että Jeesus pystyi parantamaan sairaan. ”Tungoksessa he eivät kuitenkaan saaneet tuoduksi häntä sisään, ja niin he kiipesivät katolle, irrottivat tiiliä ja laskivat sairaan vuoteineen kaikkien keskelle Jeesuksen eteen. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi: ’Ystäväni, sinun syntisi on annettu anteeksi.'” (j. 19-20). Jeesus tunnustaa luovan uskon, jolla nuo miehet toivat sairaan ystävän hänen luokseen.

Evankeliumi ei anna tietoja ajasta, jonka Maria ja Joosef ja lapsi viettivät Egyptissä. Varmasti kuitenkin heidän piti syödä, löytää koti ja työ. Ei tarvita paljon mielikuvitusta täyttääksemme evankeliumin hiljaisuuden tämän suhteen. Pyhän perheen piti kohdata konkreettisia ongelmia kuten kaikkien muidenkin perheiden, kuten monien siirtolaisten, jotka nykyäänkin vaarantavat henkensä onnettomuuksien ja nälän pakottamina. Tässä mielessä uskon, että pyhä Joosef on todella erityisesti suojelija kaikille niille, joiden on jätettävä maansa sodan, vihan, vainon ja kurjuuden takia.

Kaikkien niiden tapahtumien lopussa, joissa Joosef toimii, evankeliumi toteaa, että hän nousi, otti lapsen ja hänen äitinsä ja teki sen mitä Jumala käski (vrt. Matt. 1:24; 2:14, 21). Jeesus ja hänen äitinsä Maria ovat uskomme kallein aarre.[21]

Pelastussuunnitelmassa ei voi erottaa Poikaa äidistä, hänestä, joka ”edistyi vaelluksellansa uskossa ja pysyi uskollisesti yhteydessä Poikaansa aina ristin juurelle asti”.[22]

Meidän on aina kysyttävä, suojelemmeko kaikin voimin Jeesusta ja Mariaa, jotka salatulla tavalla on uskottu vastuullemme, hoitoomme, suojelukseemme. Kaikkivaltiaan Poika tulee maailmaan omaksuen suuren heikkouden. Hän tarvitsee Joosefin puolustusta, suojaa, huolenpitoa ja kasvatusta. Jumala luottaa tähän mieheen, kuten myös Maria: joka Joosefissa hän löytää miehen, joka ei vain halua pelastaa hänen henkeään, vaan huolehtii aina hänestä ja lapsesta. Tässä mielessä pyhä Joosef on kirkon varjelija, koska kirkko on Kristuksen ruumiin jatkumo historiassa, ja samalla kirkon äitiydessä heijastuu Marian äitiys.[23] Joosef suojelee jatkuvasti kirkkoa, suojelee jatkuvasti lasta ja hänen äitiään, ja mekin rakastaessamme kirkkoa rakastamme jatkuvasti lasta ja hänen äitiään.

Tämä lapsi sanoo: ”kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle” (Matt. 25:40). Siksi jokainen hädänalainen, jokainen köyhä, jokainen kärsivä, jokainen kuoleva, jokainen muukalainen, jokainen vanki, jokainen sairas on ”lapsi”, jota Joosef jatkuvasti suojelee. Siksi pyhää Joosefia huudetaan avuksi kurjien, hädänalaisten, pakolaisten, ahdistettujen, köyhien ja kuolevien suojelijana. Ja siksi kirkko rakastaa ennen kaikkea hädänalaisimpia, koska Jeesus asetti heidät etusijalle, samaistui itse heihin. Joosefilta meidän on opittava samaa huolenpitoa ja vastuuta: rakastaa lasta ja hänen äitiään; rakastaa sakramentteja ja laupeutta; rakastaa kirkkoa ja köyhiä. Jokainen näistä todellisuuksista on aina lapsi ja hänen äitinsä.

6. Työtä tekevä isä

Eräs pyhälle Joosefille tyypillinen piirre, jota on korostettu ensimmäisestä yhteiskunnallisesta kiertokirjeestä (Leo XIII:n Rerum novarum) alkaen, on hänen suhteensa työhön. Pyhä Joosef oli kirvesmies, joka teki rehellistä työtä taatakseen perheensä ylläpidon. Häneltä Jeesus oppi, kuinka arvokasta, arvollista ja iloista on syödä leipää, jonka on omalla työllään ansainnut.

Tänä aikanamme, jona työ näyttää jälleen tulleen polttavaksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi ja työttömyys saavuttaa huolestuttavia tasoja myös maissa, joissa vuosikymmenien ajan on vallinnut hyvinvointi, on välttämätöntä uudelleen tiedostaa ja käsittää työn merkitys, joka antaa arvokkuuden ja jonka esimerkillinen suojelija pyhä Joosef on.

Työstä tulee osallistumista pelastustyöhön, tilaisuus jouduttaa Valtakunnan tulemista, kehittää mahdollisuuksiaan ja ominaisuuksiaan asettaen ne yhteiskunnan ja yhteyden palvelukseen; työstä tulee tilaisuus täyttymykseen ei vain itseään vaan ennen kaikkea yhteiskunnan perussolua eli perhettä varten. Perhe, jolta puuttuu työ, on alttiimpi vaikeuksille, jännitteille, etääntymiselle ja jopa epätoivoiselle ja epätoivoon johtavalle eroamiselle. Miten voisimme puhua ihmisen arvokkuudesta toimimatta sen eteen, että kaikilla ja jokaisella olisi mahdollisuus arvolliseen toimeentuloon?

Työtä tekevä ihminen, mikä hänen tehtävänsä onkin, toimii yhteistyössä Jumalan kanssa, hänestä tulee jossain määrin ympäröivän maailman luoja. Aikamme taloudellinen, yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja hengellinen kriisi voi olla kaikille kutsu löytää uudelleen työn arvo, tärkeys ja välttämättömyys, jotta synnytetään uusi ”normaali”, jossa ketään ei suljeta pois. Pyhän Joosefin työ muistuttaa meille, että itse ihmiseksi tullut Jumalakaan ei halveksinut työntekoa. Työpaikkojen menetys, joka koskee lukemattomia veljiä ja sisaria ja joka on lisääntynyt viime aikoina Covid-19-pandemian takia, olisi nähtävä kehotuksena arvioida uudelleen prioriteettejamme. Rukoilkaa pyhää Joosefia, työläistä, jotta löydämme teitä, joilla voimme sitoutua sanomaan: ei yhtään nuorta, ihmistä, perhettä ilman työtä!

7. Varjoon jäävä isä

Puolalainen kirjailija Jan Dobraczyński kertoo kirjassaan Isän varjo [24] pyhän Joosefin elämän romaanimuodossa. Hän määrittelee Joosefin käyttämällä kuvaa varjosta: suhteessa Jeesukseen Joosef on on taivaallisen Isän varjo maan päällä: valvoi ja suojeli häntä, ei väistynyt hänen viereltään seuraten hänen askeleitaan. Ajatelkaamme sitä, mistä Mooses muistuttaa Israelia: ”autiomaassa… Herra, teidän Jumalanne, kantoi teitä kuin isä lastaan koko sen matkan, jonka te kuljitte” (5. Moos. 1:31). Niin Joosef harjoitti isyyttä koko elämänsä.[25]

Isäksi ei synnytä, isäksi tullaan. Eikä isäksi tulla vain saattamalla lapsen maailmaan, vaan huolehtimalla tästä vastuullisesti. Aina kun joku omaksuu vastuun toisen elämästä, hän tietyssä mielessä harjoittaa isyyttä tätä kohtaan.

Aikamme yhteiskunnassa usein lapsilta näyttää puuttuvan isä. Nykyäänkin kirkko tarvitsee isiä. Pyhän Paavalin varoitus korinttilaisille on aina ajankohtainen: ”Vaikka teillä Kristukseen uskovina olisi tuhansia kasvattajia, teillä on vain yksi isä” (1. Kor. 4:15); ja jokaisen papin tai piispan pitäisi voida lisätä apostolin tavoin: ”Minähän teidät olen evankeliumia julistamalla synnyttänyt Kristukseen Jeesukseen uskoviksi” (ibid.). Ja galatalaisille hän sanoo: ”Rakkaat lapseni, teidän vuoksenne minun on jälleen kärsittävä synnytystuskia, kunnes Kristus saa muodon teissä” (4:19).

Isänä oleminen tarkoittaa lapsen johdattamista elämän, todellisuuden kokemiseen. Ei hänen pidättelemistään, kahlitsemistaan eikä omimistaan, vaan hänen tekemistään kykeneväksi päätöksentekoon, vapauteen ja liikkeelle lähtemiseen. Ehkä siksi traditiossa Joosefia on kutsuttu isän ohella ”puhtaimmaksi”. Se ei ole pelkkä tunneilmaus, vaan siinä tiivistyy asenne, joka ilmaisee omistamisen vastakohtaa, siveyttä ja vapautta omistamisesta kaikissa elämän ympäristöissä. Vain siveä rakkaus on todella rakkautta. Omistushaluinen rakkaus lopulta muuttuu aina vaaralliseksi, vangitsevaksi, tukahduttavaksi, ja tekee onnettomaksi. Jumala itse rakasti ihmistä siveällä rakkaudella, jättäen hänelle vapauden myös erehtyä ja asettua Jumalaa vastaan. Rakkauden logiikka on aina vapauden logiikkaa, ja Joosef osasi rakastaa poikkeuksellisen vapaasti. Hän ei koskaan asettanut itseään keskipisteeksi. Hän ei ajatellut itseään, vaan asetti elämänsä keskipisteeksi Marian ja Jeesuksen.

Joosefin onnellisuus ei ollut uhrautumisessa vaan itsensä antamisessa. Tuossa miehessä ei koskaan havaita turhautumista, vaan vain luottamusta. Hänen kärsivällinen hiljaisuutensa ei mieti valituksia vaan konkreettista luottamusta. Maailma tarvitsee isiä, se torjuu tyrannit, jotka haluavat omistaa toisia täyttääkseen oman tyhjyytensä; se torjuu ne, jotka sotkevat auktoriteetin autoritaarisuuteen, palvelemisen orjamaisuuteen, keskustelun sortoon, lähimmäisenrakkauden sosiaalitukiin, voiman tuhoamiseen. Jokainen todellinen kutsumus syntyy itsensä antamisesta, joka on kypsempää kuin pelkkä uhri. Myös pappeudessa ja sääntökuntaelämässä vaaditaan tällaista kypsyyttä. Siellä missä kutsumus avioliittoon tai selibaattiin ei saavuta kypsää itsensä lahjoittamista vaan pysähtyy uhrautumiseen, siitä tuskin tulee merkki rakkauden kauneudesta ja ilosta, vaan siitä on vaara tulla onnettomuuden, murheellisuuden ja turhautumisen ilmaus.

Isyys, joka torjuu kiusauksen elää lasten elämää, avaa aina tilaa uudelle ja odottamattomalle. Jokainen lapsi kantaa itsessään ainutlaatuista salaisuutta; se voi tulla valoon vain isän avulla, joka kunnioittaa hänen vapauttaan. Tuollainen isä tiedostaa, että hänen kasvatustehtävänsä tulee täyttymykseensä ja hän täysin elää isyyttään vain tullessaan ”tarpeettomaksi”, nähdessään lapsensa itsenäistyvän ja kulkevan elämän tietä omillaan, asettautuessaan Joosefin tilanteeseen, joka tiesi aina, että tuo lapsi ei ollut hänen, vaan vain uskottu hänen hoitoonsa. Pohjimmiltaan sen Jeesus antaa meidän ymmärtää sanoessaan: ”Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa” (Matt. 23:9).

Aina kun harjoitamme isyyttä, meidän on muistettava, että se ei ole omistamista, vaan ”merkki”, joka viittaa korkeampaan isyyteen. Tietyssä mielessä me kaikki olemme aina Joosefin tilanteessa: varjo ainoasta taivaallisesta Isästä, joka ”antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille” (Matt. 5:45); ja varjo joka seuraa Poikaa.

* * *

”Nouse, ota lapsi ja hänen äitinsä mukaasi” (Matt. 2:13), Jumala sanoo pyhälle Joosefille.

Tämän apostolisen kirjeen tarkoitus on kasvattaa rakkautta tuota suurta pyhää kohtaan, jotta innokkaammin pyytäisimme hänen esirukouksiaan ja jäljittelisimme hänen hyveitään ja intoaan.

Pyhien erityinen tehtävä ei ole vain hankkia ihmeitä ja armoja, vaan rukoilla puolestamme Jumalan edessä, kuten tekivät Abraham[26] ja Mooses,[27] kuten tekee Jeesus, ”ainoa välittäjä” (1. Tim. 2:5), joka Isän Jumalan luona on ”puolustajamme” (1. Joh. 2:1) ja ”elää iäti rukoillakseen puolestamme” (vrt. Hepr. 7:25; vrt. Room. 8:34).

Pyhät auttavat kaikkia uskovia ”kukin omassa säädyssään pyrkimään pyhitykseen ja täydellisyyteen”.[28] Heidän elämänsä on konkreettinen todiste siitä, että evankeliumin mukainen elämä on mahdollista.

Jeesus sanoi: ”Oppikaa minulta: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä” (Matt. 11:29), ja pyhät taas ovat elämän esikuvia, joita jäljitellä. Pyhä Paavali sanoi: ”Kehotan teitä siis noudattamaan omaa esimerkkiäni” (1. Kor. 4:16).[29] Pyhä Joosef sanoo sen puhuttelevalla hiljaisuudellaan.

Näin monien pyhien esimerkin edessä pyhä Augustinus kysyi: ”Sinäkö et voisi sitä, mitä kaikki nuo miehet ja naiset voivat?” Ja niin hän lähestyi lopullista kääntymystä huudahtaen: ”Liian myöhään minä sinuun rakastuin, oi Kauneus, sinä ikuinen ja samalla aina uusi!” [30]

Meidän on vain pyydettävä pyhältä Joosefilta armojen armoa: kääntymystämme.

Hänelle osoitamme rukouksemme:
Terve, Lunastajan suojelija
ja Neitsyt Marian sulhanen.

Sinulle Jumala uskoi Poikansa;
sinuun Maria luotti;
sinun kanssasi Kristus tuli ihmiseksi.

Oi autuas Joosef, ole meillekin isä,
ja johdata meitä elämän tiellä.
Pyydä meille armoa, laupeutta ja rohkeutta
ja suojele meitä kaikelta pahalta. Aamen.

Roomassa, Lateraanibasilikassa 8. joulukuuta,
Neitsyt Marian perisynnittömän sikiämisen juhlapyhänä 2020,
paaviuteni kahdeksantena vuonna.

Franciscus

[1] Luuk. 4:22; Joh. 6:42; vrt. Matt. 13:55; Mark. 6:3.

[2] Pyhä riittien kongregaatio, Quemadmodum Deus (8. joulukuuta 1870): ASS 6 (1870-71), 194.

[3] Vrt. puhe ACLI:lle pyhän Joosef työläisen juhlana (1. toukokuuta 1955): AAS 47 (1955), 406.

[4] Apostolinen kehotuskirje Redemptoris custos (15. elokuuta 1989): AAS 82 (1990), 5-34.

[5] Katolisen kirkon katekismus, 1014.

[6] Mietiskely pandemian aikana (27. maaliskuuta 2020): L’Osservatore Romano 29. maaliskuuta 2020, s. 10.

[7] In Matth. Hom, V, 3: PG 57, 58.

[8] Saarna (19. maaliskuuta 1966): Insegnamenti di Paolo VI, IV (1966), 110.

[9] Vrt. Elämäni, 6, 6-8.

[10] Yli 40 vuoden ajan olen joka päivä laudeksen jälkeen lausunut rukouksen pyhälle Joosefille. Se on otettu ranskalaisesta Jeesuksen ja Marian kongregaation sisarten hartauskirjasta 1800-luvulta ja ilmaisee hartautta, luottamusta ja myös tietynlaista haastetta pyhää Joosefia kohtaan: ”Kunniakas patriarkka pyhä Joosef, jonka voima tekee mahdottomasta mahdollista, tule avukseni näinä ahdingon ja vaikeuksien aikoina. Ota suojelukseesi ne vakavat ja vaikeat tilanteet, jotka uskon huomaasi, jotta ne saisivat onnellisen ratkaisun. Rakas isäni, panen sinuun kaiken luottamukseni. Älköön sanottako, että pyysin apuasi turhaan, ja koska sinä voit kaiken Jeesuksen ja Marian luona, osoita että hyvyytesi on yhtä suuri kuin voimasi. Aamen.”

[11] Vrt. 5. Moos. 4:31; Ps. 69:17; 78:38; 86:5; 111:4; 116:5; Jer. 31:20.

[12] Vrt. apostolinen kehotuskirje Evangelii gaudium (24. marraskuuta 2013), 88; 288: AAS 105 (2013), 1057; 1136-1137.

[13] Vrt. 1. Moos. 20:3; 28:12; 31:11, 24; 40:8; 41:1-32; 4. Moos. 12:6; 1. Sam. 3:3-10; Dan. 2; 4; Job 33:15.

[14] Noissa tapauksissa oli säädetty myös kivittämisestä (vrt. 5. Moos. 22:20-21).

[15] Vrt. 3. Moos. 12:1-8; 2. Moos. 13:2.

[16] Vrt. Matt. 26:39; Mark. 14:36; Luuk. 22:42.

[17] Pyhä Johannes Paavali II, apostolinen kehotuskirje Redemptoris custos (15. elokuuta 1989), 8: AAS 82 (1990), 14.

[18] Saarna autuaaksijulistamismessussa, Villavicencio – Kolumbia (8. syyskuuta 2017): AAS 109 (2017), 1061.

[19] Enchiridion de fide, spe et caritate, 3.11: PL 40, 236.

[20] Vrt. 5. Moos. 10:19; 2. Moos. 22:20-22; Luuk. 10:29-37.

[21] Pyhä riittien kongregaatio, Quemadmodum Deus (8. joulukuuta 1870): ASS 6 (1870-71), 193; autuas Pius IX, Inclytum Patriarcham (7. heinäkuuta 1871): l.c., 324-327.

[22] Vatikaanin II kirkolliskokous, Lumen gentium, 58.

[23] Vrt. Katolisen kirkon katekismus, 963-970.

[24] Cień Ojca, Varsova 1977.

[25] Vrt. pyhä Johannes Paavali II, apostolinen kehotuskirje Redemptoris custos, 7-8: AAS 82 (1990), 12-16.

[26] Vrt. 1. Moos. 18:23-32.

[27] Vrt. 2. Moos. 17:8-13; 32:30-35.

[28] Vatikaanin II kirkolliskokous, Lumen gentium, 42.

[29] Vrt. 1. Kor. 11:1; Fil. 3:17; 1. Tess. 1:6.

[30] Tunnustukset, 8, 11, 27: PL 32, 761; 10, 27, 38: PL 32, 795.