Lumen gentium

Piispa Paavali
Jumalan palvelijain palvelija
yhdessä pyhän kirkolliskokouksen isien kanssa
asian ainaiseksi muistamiseksi

Dogmaattinen konstituutio Lumen gentium
Kirkosta

Ensimmäinen luku: Kirkon salaisuudesta

1. Kristus on kansojen valkeus. Sen vuoksi tämän Pyhässä Hengessä kokoontuneen pyhän kirkolliskokouksen palava toivo on valaista kaikkia ihmisiä Kristuksen kirkkaudella, joka säteilee Kirkon kasvoilta, julistamalla evankeliumia kaikille luoduille (vrt. Mark. 16:15). Kirkko on Kristuksessa ikään kuin sakramentti, ts. mitä läheisimmän Jumala-yhteyden ja koko ihmiskunnan ykseyden merkki ja välikappale. Siksi tämä kirkolliskokous haluaa edellisten konsiilien opetukseen liittyen selittää omille uskoville ja koko maailmalle tarkemmin Kirkon olemusta ja yleismaailmallista lähetystehtävää. Aikamme olosuhteet tekevät tämän Kirkon tehtävän entistä pakottavammaksi, jotta kaikki ihmiset, joita nykyään liittävät toisiinsa entistä kiinteämmin erilaiset sosiaaliset, teknilliset ja sivistykselliset siteet, saavuttaisivat myös täydellisen ykseyden Kristuksessa.

2. Iankaikkinen Isä on luonut koko maailman viisautensa ja hyvyytensä täysin vapaan ja meiltä salatun suunnitelman mukaan ja päättänyt korottaa ihmiset osallistumaan jumalalliseen elämään. Kun nämä olivat Aadamissa langenneet, ei hän heitä hylännyt, vaan on tarjonnut heille jatkuvasti pelastuksen apuneuvoja Kristusta, tulevaa Lunastajaa ajatellen, joka “on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa” (Kol. 1:15). Kaikki valitut Isä on ennen aikojen alkua “edeltä tuntenut ja edeltä määrännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi, että hän olisi esikoinen monien veljien joukossa” (Room. 8:29). Kaikki Kristukseen uskovat taas hän on päättänyt kutsua kokoon pyhäksi Kirkoksi. Sitä oli ennakolta kuvattu jo maailman alusta lähtien, sitä valmisteltiin ihmeellisellä tavalla Israelin kansan historiassa ja Vanhassa liitossa,[1] se perustettiin näinä viimeisinä aikoina, saatettiin julki Pyhän Hengen vuodattamisessa ja aikojen lopussa se on saavuttava täyttymyksensä kirkkaudessa. Silloinhan kaikki vanhurskaat Aadamista saakka, “vanhurskaasta Abelista aina viimeiseen valittuun asti”,[2] kuten luemme kirkkoisien kirjoituksista, universaalisena Kirkkona kootaan Isän luokse.

3. Jumalan Poika tuli siis Isän lähettämänä, hänen, joka Kristuksessa valitsi meidät ennen maailman perustamista ja ennalta määräsi meidät lapsikseen, koska hän Kristuksessa halusi uudistaa kaiken (vrt. Ef. 1:4-5 ja 10). Täyttääkseen Isän tahdon Kristus perusti maailmaan taivasten valtakunnan, ilmoitti meille hänen salaisuutensa ja toteutti lunastuksen kuuliaisuutensa kautta. Kirkko eli mysteerinä jo läsnäoleva Kristuksen valtakunta kasvaa Jumalan voimasta näkyvästi maailmassa. Sen syntymistä ja kasvua kuvaavat vesi ja veri, jotka vuotivat ristiinnaulitun Jeesuksen avatusta kyljestä (vrt. Joh. 19:34), ja sitä ilmoittivat ennakolta Herran sanat, jotka viittaavat hänen ristinkuolemaansa: “Ja kun minut ylennetään maasta, niin minä vedän kaikki tyköni” (Joh. 12:32). Joka kerran, kun alttarilla vietetään ristinuhria, jossa “meidän pääsiäislampaamme, Kristus, on teurastettu” (1 Kor. 5:7), toteutetaan meidän lunastustamme. Samalla eukaristisen leivän sakramentti kuvaa ja saa aikaan uskovien ykseyden; he ovat yksi ruumis Kristuksessa (vrt. 1 Kor. 10:17). Kaikki ihmiset on kutsuttu tähän yhteyteen Kristuksen kanssa, hänen, joka on maailman valkeus. Hänestä me olemme lähtöisin, hänen kauttaan me elämme ja häntä kohti kuljemme.

4. Kun se tehtävä oli täytetty, jonka Isä oli antanut Pojan suoritettavaksi maan päällä (vrt. Joh. 17:4), lähetettiin helluntaipäivänä Pyhä Henki, jotta hän jatkuvasti pyhittäisi Kirkkoa ja jotta uskovilla siten olisi Kristuksen kautta yhdessä Hengessä pääsy Isän tykö (vrt. Ef. 2:18). Hän on elämän Henki ja sen veden lähde, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään (vrt. Joh. 4:14, 7:38-39). Hänen kauttansa Isä tekee eläviksi synnin tähden kuolleet ihmiset, kunnes hän kerran on herättävä heidän kuolevaiset ruumiinsa Kristuksessa (vrt. Room. 8:10-11). Henki asuu Kirkossa ja uskovien sydämissä ikään kuin temppelissä (vrt. 1 Kor. 3:16, 6:19), rukoilee heissä ja todistaa heidän lapseksi ottamisestaan (vrt. Gal. 4:6; Room. 8:15-16 ja 26). Kirkon hän johdattaa kaikkeen totuuteen (vrt. Joh. 16:13), yhdistää sen keskinäisessä elämänyhteydessä ja palvelustyössä, rikastuttaa ja ohjaa sitä erilaisilla hierarkkisilla ja karismaattisilla lahjoilla ja kaunistaa sen hedelmillään (vrt. Ef. 4:11-12; 1 Kor. 12:4; Gal. 5:22). Evankeliumin voimalla hän nuorentaa ja jatkuvasti uudistaa Kirkkoa sekä johtaa sen täydelliseen yhteyteen Ylkänsä kanssa.[3] Sillä Henki ja morsian sanovat Herralle Jeesukselle: “Tule!” (vrt. Ilm. 22:17).

Näin koko Kirkko osoittautuu ‘Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen ykseyden yhdistämäksi kansaksi’.[4]

5. Pyhän Kirkon salaisuus käy ilmi sen perustamisessa. Sillä Herra Jeesus pani alulle Kirkkonsa julistamalla hyvää sanomaa, nimittäin Jumalan valtakunnan saapumista, joka Kirjoituksissa oli luvattu jo vuosisatoja sitten: “Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle” (Mark. 1:15; vrt. Matt. 4:17). Tämä valtakunta taas loistaa selvästi ihmisille Kristuksen sanoista, teoista ja läsnäolosta. Herran sana näet on siemenen kaltainen, joka kylvetään peltoon (Mark. 4:14): ne jotka kuulevat sen uskolla ja lasketaan kuuluviksi Kristuksen pieneen laumaan (Luuk. 12:32), ovat ottaneet vastaan itse valtakunnan. Omasta voimastaan siemen sitten orastaa ja kasvaa aina elon aikaan asti (vrt. Mark. 4:26-29). Myös Kristuksen tekemät ihmeet todistavat, että Jumalan valtakunta on jo tullut maailmaan: “Jos minä Jumalan sormella ajan ulos riivaajia, niin onhan Jumalan valtakunta tullut teidän tykönne” (Luuk. 11:20; vrt. Matt. 12:28). Ennen kaikkea tämä valtakunta kuitenkin tulee näkyviin itse Kristuksen, Jumalan Pojan ja ihmisen Pojan, persoonassa, hänen, joka tuli “palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä” (Mark. 10:45).

Kun Jeesus oli ihmisten puolesta kärsinyt ristinkuoleman ja noussut kuolleista, hän ilmestyi ikuisiksi ajoiksi asetettuna Herrana, Voideltuna ja pappina (vrt. Ap.t. 2:36; Hepr. 5:6; 7:17-21) ja vuodatti Isän lupaaman Hengen opetuslapsiinsa (vrt. Ap.t. 2:33). Näin siis Kirkko, joka on perustajansa lahjoilla varustettu ja noudattaa uskollisesti hänen antamiaan rakkauden, nöyryyden ja itsensä kieltämisen käskyjä, saa tehtäväkseen julistaa Kristuksen ja Jumalan valtakuntaa ja perustaa sen kaikkien kansojen keskuuteen. Kirkko on myös tämän valtakunnan itu ja alku maan päällä. Vähän kerrassaan kasvaessaan se kurottautuu kaivaten kohti valtakunnan täyttymistä ja kaikin voimin toivoo ja odottaa, että se saisi yhdistyä Kuninkaaseensa kirkkaudessa.

6. Kuten Vanhassa testamentissa Jumalan ilmoitus usein esitetään vertauskuvallisesti, samoin nytkin Kirkon sisäisin olemus avautuu meille erilaisten vertausten tai kuvien avulla, jotka on otettu paimentolaiselämästä, maanviljelyksestä, rakentamisesta tai myös perhe- ja morsiussuhteista ja joita on valmisteltu profeettojen kirjoituksissa.

Näin Kirkko on lammastarha, jonka ainoa ja välttämätön ovi on Kristus (Joh. 10:1-10). Se on myös lauma, jonka paimenena on oleva Jumala itse, kuten hän edeltä käsin on ilmoittanut (vrt. Jes. 40:11; Hes. 34:11 seur.). Vaikka sen lampaita kaitsevatkin inhimilliset paimenet, niin kuitenkin niitä lakkaamatta johtaa ja ravitsee itse Kristus, hyvä paimen ja paimenten johtaja (vrt. Joh. 10:11; 1 Piet. 5:4), joka on antanut henkensä lampaitten edestä (vrt. Joh. 10:11-15).

Kirkko on viljelysmaa, Jumalan pelto (1 Kor. 3:9). Tässä pellossa kasvaa ikivanha öljypuu, jonka pyhänä juurena olivat patriarkat ja jossa juutalaisten ja pakanoiden sovitus on tapahtunut ja vastedeskin tapahtuu (Room. 11:13-26). Taivaallinen tarhuri on istuttanut Kirkon ikään kuin valitun viinitarhan (Matt. 21:33-43; vrt. Jes. 5:1 seur.). Tosi viinipuu on Kristus, joka antaa oksille elämän ja hedelmällisyyden, nimittäin meille, jotka Kirkon kautta pysymme hänessä, sillä ilman häntä emme voi tehdä mitään (Joh. 15:1-5).

Vielä useammin Kirkkoa nimitetään Jumalan rakennukseksi (1 Kor. 3:9). Herra itse vertasi itseään kiveen, jonka rakentajat hylkäsivät, mutta josta on tullut kulmakivi (Matt. 21:42; vrt. Ap.t. 4:11; 1 Piet. 2:7; Ps. 117:22). Tälle perustalle apostolit rakentavat Kirkon (vrt. 1 Kor. 3:11), ja siitä se saa lujuuden ja kiinteyden. Tällä rakennuksella on useita nimiä, kuten Jumalan huone (1 Tim. 3:15), jossa hänen perheensä asuu, ja Jumalan asumus Hengessä (Ef. 2:19-22), Jumalan maja ihmisten keskellä (Ilm. 21:3) ja ennen kaikkea pyhä temppeli, jonka vertauskuvia, kivisiä pyhäköitä, kirkkoisät ovat ylistäneet ja jota liturgiassa täydellä syyllä verrataan pyhään kaupunkiin, uuteen Jerusalemiin.[5] Siihen me rakennumme elävinä kivinä täällä maailmassa (1 Piet. 2:5). Tätä pyhää kaupunkia Johannes katselee, kun se maailman uudistumisessa laskeutuu alas taivaasta Jumalan tyköä, valmistettuna niin kuin morsian, miehellensä kaunistettu (Ilm. 21:1 seur.).

Kirkkoa kutsutaan myös ‘ylhäällä olevaksi Jerusalemiksi’ ja ‘meidän äidiksemme’ (Gal. 4:26; vrt. Ilm. 12:17) ja sitä kuvataan tahrattoman Karitsan tahrattomaksi morsiameksi (Ilm. 19:7, 21:2 ja 9; 22:17), jota Kristus rakasti “ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä, että hän sen pyhittäisi” (Ef. 5:26). Hän yhdisti sen itseensä purkamattomassa liitossa ja “ravitsee ja vaalii” sitä lakkaamatta (Ef. 5:29). Hän tahtoi, että se puhdistettuna yhdistyisi häneen ja olisi hänelle alamainen rakkaudessa ja uskollisuudessa (vrt. Ef. 5:24). Vihdoin hän antoi sille ylen määrin taivaallisia lahjoja ikiajoiksi, jotta me käsittäisimme Jumalan ja Kristuksen rakkauden meitä kohtaan, rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä (vrt. Ef. 3:19). Niin kauan kuin Kirkko kuitenkin vaeltaa täällä maan päällä kaukana Herrasta (vrt. 2 Kor. 5:6), se pitää itseään maanpakolaisena etsien ja ikävöiden sitä, mikä on ylhäällä, missä Kristus istuu Jumalan oikealla puolella ja missä Kirkon elämä on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa, kunnes Kirkko kerran on ilmestyvä Ylkänsä kanssa kirkkaudessa (vrt. Kol. 3:1-4).

7. Jumalan Poika on ihmisluonnossa, jonka hän yhdisti itseensä, kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan voittanut kuoleman, lunastanut ihmisen ja muuttanut hänet uudeksi luomukseksi (vrt. Gal. 6:15; 2 Kor. 5:17). Antaen osallisuuden Henkeensä hän on tehnyt veljensä, jotka hän kutsui kokoon kaikista kansoista, salatulla tavalla ikään kuin omaksi ruumiikseen.

Tässä ruumiissa Kristuksen elämä virtaa uskoviin, jotka sakramenteilla yhdistyvät kärsivään ja kirkastettuun Kristukseen salatulla ja kuitenkin todellisella tavalla.[6] Kasteessahan me tulemme Kristuksen kaltaisiksi: “Sillä me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi” (1 Kor. 12:13). Tämä pyhä toimitus esittää vertauskuvallisesti ja toteuttaa liittymisen Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen: “Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan”, mutta jos “me olemme hänen kanssaan yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa” (Room. 6:4-5). Ehtoollisleivän murtamisessa me pääsemme todella osallisiksi Herran ruumiista ja meidät kohotetaan yhteyteen hänen kanssaan ja toistemme kanssa. “Koska leipä on yksi, niin me monet olemme yksi ruumis, sillä me olemme kaikki tuosta yhdestä leivästä osalliset” (1 Kor. 10:17). Siten meistä kaikista tulee tämän ruumiin jäseniä (vrt. 1 Kor. 12:27), “mutta itse kukin olemme toistemme jäseniä” (Room. 12:5).

Niin kuin kaikki ihmisruumiin jäsenet, vaikka niitä on monta, muodostavat yhden ruumiin, samoin myös uskovat Kristuksessa muodostavat yhden ruumiin (vrt. 1 Kor. 12:12). Myös Kristuksen ruumiin rakentamisessa pätee jäsenten ja palvelustehtävien erilaisuus. Yksi on Henki, joka jakaa moninaisia lahjojaan rikkautensa ja tehtävien tarpeen mukaisesti Kirkon hyödyksi (vrt. 1 Kor. 12:1-11). Näiden lahjojen joukossa on etusijalla apostoleille annettu armo, sillä Henki itse alistaa heidän arvovaltaansa nekin, jotka ovat saaneet karismaattisia lahjoja (vrt. 1 Kor. 14). Itsensä ja oman voimansa sekä jäsenten sisäisen yhteenkuuluvuuden kautta sama Henki yhdistää ruumiin, saa aikaan uskovien keskinäisen rakkauden ja kannustaa sitä. Tästä johtuu, että jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa, tai jos jollekulle jäsenelle annetaan kunnia, niin kaikki jäsenet iloitsevat sen kanssa (vrt. 1 Kor. 12:26).

Tämän ruumiin pää on Kristus. Hän on näkymättömän Jumalan kuva, ja hänessä kaikki on luotu. Hän on ennen kaikkia, ja hänessä pysyy kaikki voimassa. Hän on sen ruumiin pää, joka on Kirkko. Hän on alku, esikoinen kuolleista nousseitten joukossa, että hän olisi kaikessa ensimmäinen (vrt. Kol. 1:15-18). Voimansa suuruudella hän hallitsee taivaita ja maita, ja kaiken ylittävän täydellisyytensä ja toimintansa avulla hän täyttää koko ruumiin kirkkautensa rikkauksilla (vrt. Ef. 1:18-23).[7]

Kaikkien jäsenten on tultava hänen kaltaisikseen, kunnes Kristus saa muodon heissä (vrt. Gal. 4:19). Sen vuoksi meidät otetaan mukaan hänen elämänsä salaisuuksiin ja muovataan hänen kuvakseen, me kuolemme ja meidät herätetään kuolleista yhdessä hänen kanssaan, kunnes kerran hallitsemme yhdessä hänen kanssaan (vrt. Fil. 3:21; 2 Tim. 2:11; Ef. 2:6; Kol. 2:12 jne.). Vaeltaessamme vielä maailmassa ja seuratessamme hänen jälkiään vaivoissa ja vainoissa me liitymme hänen kärsimyksiinsä niin kuin ruumis liittyy päähän. Me kärsimme yhdessä hänen kanssaan, että me yhdessä myös kirkastuisimme (vrt. Room. 8:17).

Hänestä “koko ruumis, nivelten ja jänteiden avulla koossa pysyen, kasvaa Jumalan antamaa kasvua” (Kol. 2:19). Ruumiissaan, nimittäin Kirkossa, hän itse jatkuvasti jakaa palvelustehtävien lahjoja. Niillä me hänen voimastaan teemme palveluksia toisillemme autuudeksi, jotta totuutta noudattaen rakkaudessa kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on meidän päämme (vrt. Ef. 4:11-16).

Jotta me lakkaamatta uudistuisimme hänessä (vrt. Ef. 4:23), hän on antanut meille osallisuuden Henkeensä, joka on yksi ja sama sekä päässä että jäsenissä ja joka elävöittää ja yhdistää koko ruumiin ja panee sen liikkeelle. Tästä syystä kirkkoisät ovat voineet verrata Hengen toimintaa siihen tehtävään, joka elämän perustalla eli sielulla on ihmisruumiissa.[8]

Kristus rakastaa Kirkkoa kuin morsiantaan muodostaen siten esikuvan miehelle, joka rakastaa vaimoaan niin kuin omaa ruumistaan (vrt. Ef. 5:25-28). Kirkko taas on alamainen hänelle, joka on sen pää (vrt. Ef. 5:23-24). “Sillä hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti” (Kol. 2:9). Kirkon, joka on hänen ruumiinsa ja täyteytensä, hän täyttää jumalallisilla lahjoillaan (vrt. Ef. 1:22 -23), jotta se itse pyrkisi kohti Jumalan koko täyteyttä ja saavuttaisi sen (vrt. Ef. 3:19).

8. Kristus, ainoa Välimies, on perustanut pyhän Kirkkonsa, uskon, toivon ja rakkauden yhteisön, tähän maailmaan näkyväksi rakennelmaksi ja hän kannattaa sitä lakkaamatta.[9] Sen kautta hän jakaa totuutta ja armoa kaikille. Kuitenkaan hierarkkisesti järjestettyä yhteisöä ja Kristuksen mystillistä ruumista, näkyvää seurakuntaa ja hengellistä yhteisöä, maallista Kirkkoa ja taivaallisten lahjojen rikastuttamaa Kirkkoa ei ole pidettävä kahtena eri suureena, vaan ne muodostavat yhden ainoan monitahoisen todellisuuden, joka koostuu inhimillisistä ja jumalallisista aineksista.[10] Siksi Kirkkoa voidaan varsin huomattavan yhtäläisyyden takia verrata lihaksi tulleen Sanan salaisuuteen. Samoin kuin näet jumalallisen Sanan omaksuma ihmisluonto palvelee häntä elävänä ja häneen erottamattomasti yhdistyneenä pelastusvälineenä, yhtäläisellä tavalla myös Kirkon sosiaalinen rakenne palvelee sitä elävöittävää Kristuksen Henkeä hänen ruumiinsa kasvuksi (vrt. Ef. 4:16).[11]

Tämä on se ainoa Kristuksen kirkko, jonka me uskontunnustuksessa tunnustamme yhdeksi, pyhäksi, katoliseksi ja apostoliseksi.[12] Tämän Kirkon Vapahtajamme on ylösnousemuksensa jälkeen luovuttanut Pietarille, jotta hän kaitsisi sitä (Joh. 21:17), uskonut sen levittämisen ja johtamisen hänen ja muiden apostolien tehtäväksi (vrt. Matt. 28:18 seur.) ja pystyttänyt sen ikiajoiksi “totuuden pylvääksi ja perustukseksi” (1 Tim. 3:15). Tämä Kirkko, joka on perustettu ja järjestynyt tähän maailmaan yhteisöksi, on katolisessa kirkossa, jota johtavat Pietarin seuraaja ja hänen kanssaan yhteydessä olevat piispat.[13] Tosin myös Kirkon näkyvän rakenteen ulkopuolella esiintyy monia pyhityksen ja totuuden aineksia, jotka Kristuksen Kirkon omina lahjoina ovat katolista ykseyttä kohti kannustavia tekijöitä.

Niin kuin Kristus on toteuttanut lunastustyön köyhyydessä ja vainon alaisena, niin Kirkkokin on kutsuttu kulkemaan samaa tietä, jotta se jakaisi ihmisille pelastuksen hedelmiä. Jeesus Kristus, “vaikka hänellä olikin Jumalan muoto …, tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon” (Fil. 2:6). Meidän tähtemme “hän tuli köyhäksi, vaikka oli rikas” (2 Kor. 8:9). Siten ei Kirkkoakaan, vaikka se tehtävänsä toteuttamiseen tarvitseekin maallisia apuneuvoja, ole perustettu tavoittelemaan maallista kunniaa, vaan opettamaan nöyryyttä ja itsekieltäymystä myös omalla esimerkillään. Isä on lähettänyt Kristuksen “julistamaan evankeliumia köyhille ja parantamaan särjettyjä sydämiä” (Luuk. 4:18), “etsimään ja pelastamaan sitä, mikä kadonnut on” (Luuk. 19:10). Samoin Kirkkokin ympäröi rakkaudella kaikkia inhimillisen heikkouden ahdistamia ja menee vielä pitemmälle: köyhissä ja kärsivissä se näkee köyhän ja kärsivän perustajansa kuvan. Se pyrkii huojentamaan heidän puutettaan ja haluaa palvella heissä Kristusta. Kristus kuitenkin oli “pyhä, viaton ja tahraton” (Hepr. 7:26) eikä synnistä mitään tiennyt (2 Kor. 5:21), vaan tuli ainoastaan sovittamaan kansan synnit (Hepr. 2:17), kun taas Kirkko sulkee syntisiä omaan helmaansa, on samalla kertaa pyhä ja aina puhdistusta tarvitseva ja kulkee jatkuvasti katumuksen ja uudistuksen tietä.

Kirkko “kulkee pyhiinvaellusmatkaansa maailman vainojen ja Jumalan lohdutuksen keskellä”[14] julistaen Herran ristiä ja kuolemaa siihen asti, kunnes hän tulee (vrt. 1 Kor. 11:26). Ylösnousseen Herran voimasta se saa vahvistusta voittaakseen kärsivällisyydellä ja rakkaudella sisäiset yhtä hyvin kuin ulkonaiset ahdistuksensa ja vaikeutensa ja ilmoittaakseen maailmassa uskollisesti, vaikkakin verhotusti, hänen salaisuuttaan, kunnes se aikojen lopussa tulee julki täydessä loistossaan.

Toinen luku: Jumalan kansasta

9. Kaikkina aikoina ja jokaisessa kansassa se, joka pelkää Jumalaa ja tekee vanhurskautta, on hänelle otollinen (vrt. Ap.t. 10:35). Jumala ei kuitenkaan halunnut pyhittää ja pelastaa ihmisiä yksitellen, ilman minkäänlaista keskinäistä yhteyttä, vaan hän halusi tehdä heistä kansan, joka tuntisi hänet totuudessa ja palvelisi häntä pyhyydessä. Sen tähden hän valitsi Israelin kansan omaksi kansakseen, jonka kanssa hän solmi liiton ja jota hän asteittain opetti ilmoittaen itsensä ja tahtonsa suunnitelman sen historiassa ja pyhittäen sen itselleen. Tämä kaikki tapahtui kuitenkin valmisteluna ja vertauskuvana sille uudelle ja täydelliselle liitolle, joka solmittaisiin Kristuksessa, ja sille täydellisemmälle ilmoitukselle, jonka antaisi itse lihaksi tullut Jumalan Sana. “Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, jolloin minä teen Israelin heimon ja Juudan heimon kanssa uuden liiton. … Minä panen lakini heidän sisimpäänsä ja kirjoitan sen heidän sydämiinsä, ja niin minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani. … Sillä he kaikki tuntevat minut, pienimmästä suurimpaan, sanoo Herra” (Jer. 31:31-34). Tämän uuden liiton, uuden testamentin, Kristus asetti omassa veressään (vrt. 1 Kor. 11:25). Hän kutsui juutalaisten ja pakanoiden keskuudesta kansan, joka kasvaisi yhteen, ei lihan vaan Hengen sitein, ja tulisi olemaan uusi Jumalan kansa. Ne näet, jotka uskovat Kristukseen, syntyvät uudelleen, eivät katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä elävän Jumalan sanan kautta (vrt. 1 Piet. 1:23), eivät lihasta, vaan vedestä ja Pyhästä Hengestä (vrt. Joh. 3:5-6), ja heistä tulee vihdoin “valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa …, joka ennen ei ollut kansa, mutta nyt on Jumalan kansa” (1 Piet. 2:9-10).

Tämän messiaanisen kansan päänä on Kristus, “joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden” (Room. 4:25). Hän on saanut nimen, joka on kaikkia nimiä korkeampi, ja hallitsee nyt kunniakkaasti taivaassa. Säätyarvonaan tämän kansan jäsenillä on Jumalan lasten asema ja vapaus, ja Pyhä Henki asuu heidän sydämessään kuin temppelissä. Heidän lakinaan on uusi käsky, että heidän tulee rakastaa, niin kuin Kristus itse rakasti meitä (vrt. Joh. 13:34). Heidän päämääränään on laajentaa edelleen Jumalan valtakuntaa, jonka Jumala itse on pannut alulle maailmassa, kunnes hän aikojen lopulla sen itse myös vie täyttymykseen, sitten kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy (vrt. Kol. 3:4) ja “itse luomakuntakin on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen” (Room. 8:21). Vaikka tämä messiaaninen kansa ei todellisuudessa suljekaan piiriinsä kaikkia ihmisiä ja vaikka se useasti näkyykin pienenä laumana, se on kuitenkin mitä lujin yhteyden, toivon ja pelastuksen itu koko ihmissuvulle. Kristus on perustanut sen elämän, rakkauden ja totuuden yhteydeksi. Hän käyttää sitä myös kaikkien lunastuksen välikappaleena ja lähettää sen kaikkeen maailmaan maailman valkeudeksi ja maan suolaksi (vrt. Matt. 5:13-16).

Samoin kuin jo lihallista Israelia sen erämaavaelluksen aikana kutsuttiin “Jumalan kirkoksi” (2 Esr. 13:1; vrt. 4 Moos. 20:4; 5 Moos. 23:1 seur.), samoin myös uutta Israelia, joka vaeltaa nykyisessä maailmassa etsien tulevaa ja pysyvää kaupunkia (vrt. Hepr. 13:14), nimitetään Kristuksen Kirkoksi (vrt. Matt. 16:18), koska hän itse on sen ansainnut omalla verellään (vrt. Ap.t. 20:28), täyttänyt sen Hengellään ja antanut sille soveliaat välineet näkyvää ja yhteisöllistä yhteyttä varten. Jumala on kutsunut kokoon ne, jotka uskoen näkevät Jeesuksessa pelastuksen aikaansaajan ja ykseyden ja rauhan alkulähteen, ja siten perustanut Kirkon, jotta se olisi kaikille ja itse kullekin tämän autuutta tuottavan ykseyden näkyvä sakramentti.[1] Laajentuakseen maailman kaikkiin osiin Kirkko astuu ihmiskunnan historiaan ylittäen kuitenkin samalla aikojen ja kansojen rajat. Vaeltaessaan kiusausten ja ahdistusten keskellä Kirkko saa vahvistusta Herran sille lupaaman Jumalan armon voimasta, niin ettei se lihan heikkouden vuoksi lankea täydellisestä uskollisuudestaan, vaan pysyy Herransa arvoisena morsiamena ja lakkaamatta uudistaa itseään Pyhän Hengen vaikutuksen alaisena, kunnes se kerran ristin kautta pääsee valoon, jossa aurinko ei koskaan laske.

10. Kristus Herra, ihmisten joukosta otettu ylimmäinen pappi (vrt. Hepr. 5:1-5), teki uuden kansan “kuningaskunnaksi ja papeiksi Jumalalleen ja Isälleen” (Ilm. 1:6; vrt. 5:9-10). Uudestisyntymisellä ja Pyhän Hengen voitelulla kastetut vihitään hengelliseksi huoneeksi ja pyhäksi papistoksi, jotta he kaikilla kristityn ihmisen teoilla uhraisivat hengellisiä uhreja ja julistaisivat hänen voimatöitään, joka on pimeydestä kutsunut heidät ihmeelliseen valkeuteensa (vrt. 1 Piet. 2:4-10). Näin kaikkien Kristuksen opetuslasten tulee, pysyen rukouksessa ja ylistäen yhdessä Jumalaa (vrt. Ap.t. 2:42-47), antaa itsensä eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi (vrt. Room. 12:1). Heidän on kaikkialla maailmassa todistettava Kristuksesta ja oltava valmiit kaikille kysyjille tekemään selkoa siitä iankaikkisen elämän toivosta, joka heissä on (vrt. 1 Piet. 3:15).

Uskovien yleinen pappeus ja hierarkkinen eli palveluviran pappeus eroavat tosin toisistaan olemukseltaan eivätkä ainoastaan asteeltaan. Kuitenkin ne ovat läheisessä suhteessa toisiinsa, sillä kumpikin on omalla erityisellä tavallaan osallinen Kristuksen ainoasta pappeudesta.[2] Palveluvirassa oleva pappi näet kasvattaa ja johtaa papillista kansaa sen pyhän vallan nojalla, joka hänellä on. Hän toimittaa Kristuksen edustajana eukaristisen uhrin ja kantaa sen Jumalalle koko kansan nimissä. Uskovat taas kuninkaallisen pappeutensa nojalla myötävaikuttavat eukaristisessa uhrissa.[3] He harjoittavat pappeuttaan myös ottamalla vastaan sakramentteja, rukoilemalla ja kiittämällä, antamalla todistuksen pyhästä elämästä sekä osoittamalla itsekieltäymystä ja toimeliasta rakkautta.

11. Papillisen yhteisön pyhä luonne ja elimellinen rakenne toteutuvat sekä sakramenttien että hyveiden kautta. Uskovat, jotka kasteessa ovat tulleet liitetyiksi Kirkkoon, ovat tämän sakramentin heihin painaman erityisen luonteen (character) kautta kutsutut harjoittamaan kristillistä jumalanpalvelusta, ja uudestisyntyneinä Jumalan lapsina heillä on velvollisuus tunnustaa ihmisten edessä sitä uskoa, jonka he ovat saaneet Jumalalta Kirkon kautta.[4] Vahvistuksen sakramentissa he yhdistyvät Kirkkoon täydellisemmin ja saavat Pyhän Hengen erityisen voiman. Siten heidät myös entistä tiukemmin velvoitetaan Kristuksen todellisina todistajina levittämään ja puolustamaan uskoa sanoin ja teoin.[5] Osallistuessaan eukaristiseen uhriin, joka on koko kristillisen elämän lähde ja kohokohta, he uhraavat jumalallisen uhrilampaan ja itsensä yhdessä sen kanssa Jumalalle.[6] Näin kaikki suorittavat oman osansa liturgisessa toiminnassa, sekä uhraamisessa että pyhän ehtoollisen nauttimisessa, ilman sekaannusta, kukin omalla tavallaan. Saatuaan ravintoa Kristuksen ruumiista yhteisessä pyhän eukaristian vietossa he osoittavat näkyvällä tavalla Jumalan kansan ykseyden, jonka sovelias vertauskuva tämä ylevä sakramentti on ja jonka se ihmeellisellä tavalla toteuttaa.

Ne, jotka ottavat vastaan parannuksen sakramentin, saavat anteeksi Jumalaa vastaan tehdyt loukkaukset hänen laupeutensa tähden ja pääsevät samalla sovintoon Kirkon kanssa, jota he ovat synneillään haavoittaneet ja joka työskentelee heidän kääntymyksekseen rakkaudessa, esimerkin ja rukousten avulla. Pyhän sairasten voitelun ja pappien rukousten kautta Kirkko kokonaisuudessaan uskoo kärsivän ja kirkastetun Herran huomaan ne, jotka sairastavat, että hän antaisi heille lievityksen ja pelastuksen (vrt. Jaak. 5:14-16). Vieläpä se kehottaa heitä vapaaehtoisesti yhdistämään itsensä Kristuksen kärsimykseen ja kuolemaan (vrt. Room. 8:17; Kol. 1:24; 2 Tim. 2:11-12; 1 Piet. 4:13) ja siten antamaan osuutensa Jumalan kansan parhaaksi. Uskovien joukossa taas ne, jotka saavat pyhän pappisvihkimyksen, asetetaan Kristuksen nimessä paimentamaan Kirkkoa Jumalan sanalla ja armolla. Vihdoin kristilliset aviopuolisot ovat avioliiton sakramentin voimalla sen ykseyden ja hedelmällisen rakkauden salaisuuden vertauskuva, joka vallitsee Kristuksen ja Kirkon välillä, ja osallistuvat siihen salaisuuteen (vrt. Ef. 5:32). He auttavat toinen toistaan pyhitykseen avioelämässään sekä ottamalla vastaan lapsia ja kasvattamalla heitä. Siten heillä omassa asemassaan ja säädyssään on oma armolahjansa Jumalan kansan joukossa (vrt. 1 Kor. 7:7).[7] Avioliitosta näet saa alkunsa perhe, johon syntyy uusia ihmisyhteisön kansalaisia. Näistä tulee kasteessa Pyhän Hengen armon kautta Jumalan lapsia, jotka jatkavat Jumalan kansan olemassaoloa läpi vuosisatojen. Kodissa, joka on ikään kuin pieni kirkko, vanhempien tulee sanoin ja esimerkein olla lapsilleen ensimmäisiä uskon sanansaattajia ja edistää kunkin lapsen omaa kutsumusta, varsinkin jos kyseessä on hengellinen kutsumus.

Kaikkia kristittyjä, joiden turvana on näin monia ja rikkaita pelastusvälineitä. Herra kutsuu asemaan ja säätyyn katsomatta, kutakin omalla tiellänsä, pyrkimään siihen pyhyyden täydellisyyteen, jossa Isä itse on täydellinen.

12. Jumalan pyhä kansa osallistuu myös Kristuksen profeetalliseen tehtävään levittämällä hänestä elävää todistusta ennen kaikkea eläen uskossa ja rakkaudessa, ja kantamalla Jumalalle ylistysuhrin, niiden huulten hedelmän, jotka hänen nimeänsä tunnustavat (vrt. Hepr. 13:15). Uskovien koko yhteisö, joka on saanut voitelun Pyhältä (vrt. 1 Joh. 2:20 ja 27), ei voi erehtyä uskossa. Tämän erikoisen ominaisuutensa uskovien yhteisö tuo julki koko kansan yliluonnollisen uskontajun (sensus fidei) avulla silloin, kun se “piispoista viimeisiin uskoviin maallikoihin saakka”[8] ilmaisee yleismaailmallisen yksimielisyytensä uskoa ja moraalia koskevissa kysymyksissä. Tämän uskontajun näet herättää ja pitää voimassa totuuden Henki. Sen ansiosta ja pyhän opetusviran johtoa uskollisesti noudattaen Jumalan kansa ei enää kuulekaan ihmisten sanaa, vaan todella Jumalan sanan (vrt. 1 Tess. 2:13), sekä pitää järkkymättä kiinni pyhille kerran aikoinaan annetusta uskosta (vrt. Juud. 3). Saman uskontajun avulla Jumalan kansa oikealla arvostelukyvyllä tunkeutuu yhä syvemmälle uskoon ja soveltaa sitä täydellisemmin elämään.

Pyhä Henki ei ainoastaan pyhitä ja johda Jumalan kansaa sakramenttien ja palveluvirkojen kautta ja rikastuta sitä hyveillä, vaan lisäksi hän antaen lahjojaan “kullekin erikseen, niin kuin tahtoo” (1 Kor. 12:11), jakelee kaikensäätyisille uskoville myös erityisiä armolahjoja. Niiden avulla hän tekee heidät soveliaiksi ja valmiiksi ottamaan vastaan erilaisia tehtäviä ja velvollisuuksia, jotka edistävät Kirkon uudistamista ja laajentamista, kuten on kirjoitettu: “Kullekin annetaan Hengen ilmoitus yhteiseksi hyödyksi” (1 Kor. 12:7). Nämä armolahjat, olivatpa ne sitten erityisen loistavia tai yksinkertaisempia ja laajemmalle levinneitä, on otettava vastaan kiitollisena ja iloiten, koska ne ovat Kirkon tarpeisiin sangen soveliaita ja hyödyllisiä. Erikoisia armolahjoja ei kuitenkaan pidä ajattelemattomasti tavoitella eikä niistä ole omahyväisesti odotettava apostolisen toiminnan hedelmiä. Niiden aitouden ja järjestetyn harjoittamisen arviointi ja valvonta kuuluu niille, jotka johtavat Kirkkoa ja joiden ennen kaikkea ei tule sammuttaa Henkeä, vaan koetella kaikkea ja pitää se, mikä on hyvää (vrt. 1 Tess. 5:12 ja 19-21).

13. Uuteen Jumalan kansaan ovat kaikki ihmiset kutsutut. Sen vuoksi tämän kansan on yhtenä ja ainoana pysyen levittävä yli koko maailman ja kautta kaikkien aikakausien. Näin toteutuu Jumalan tahdon mukainen suunnitelma, sillä hän on alussa perustanut ihmissuvun yhdeksi ja päättänyt lopulta koota yhteen hajalleen joutuneet lapsensa (vrt. Joh. 11:52). Sitä vartenhan Jumala lähetti Poikansa, jonka hän asetti kaiken perilliseksi (vrt. Hepr. 1:2), että tämä olisi kaikkien opettaja, kuningas ja pappi sekä Jumalan lasten uuden ja yleismaailmallisen kansan pää. Sen vuoksi Jumala myös lähetti Poikansa Hengen, Herran ja eläväksitekijän, joka on koko Kirkolle ja uskoville, niin yksityisille kuin kaikille yhteisesti, yhdistymisen ja ykseyden alku apostolien opetuksessa, keskinäisessä yhteydessä, leivän murtamisessa ja rukouksissa (vrt. Ap.t. 2:42).

Kaikkien maailman kansojen keskuudessa elää siis yksi ja sama Jumalan kansa, koska se niistä kaikista omaksuu ihmisiä kansalaisiksi valtakuntaansa, joka luonteeltaan ei ole maallinen, vaan taivaallinen. Kaikki maailmassa hajallaan olevat uskovat ovat näet yhteydessä toisiinsa Pyhän Hengen kautta, ja näin “se joka asuu Roomassa tietää myös intialaisten olevan oman ruumiinsa jäseniä”.[9] Koska Kristuksen valtakunta ei kuitenkaan ole tästä maailmasta (vrt. Joh. 18:36), niin ei Kirkko eli Jumalan kansa tätä valtakuntaa levittäessään riistä yhdeltäkään kansalta mitään sen ajallisesta hyvästä. Päinvastoin se edistää ja omaksuu kansojen kykyjä, henkisiä rikkauksia ja tapoja, sikäli kuin nämä ovat hyviä, ja omaksuessaan samalla puhdistaa, voimistaa ja jalostaa niitä. Kirkkohan tietää, että sen on oltava kokoamassa yhdessä sen kuninkaan kanssa, jolle pakanakansat on annettu perinnöksi (vrt. Ps. 2:8) ja jonka kaupunkiin nämä kantavat lahjojansa (vrt. Ps. 71 (72):10; Jes. 60:4-7; Ilm. 21:24). Tämä yleismaailmallinen luonne, joka on ominainen Jumalan kansalle, on Herran itsensä antama lahja. Sen avulla katolinen kirkko tehokkaasti ja herkeämättä pyrkii kokoamaan koko ihmiskunnan kaikkine rikkauksineen Kristuksen johtoon, hänen Henkensä yhteyteen.[10]

Tämän yleismaailmallisuuden nojalla yksityiset osat tuovat omat lahjansa muille osille ja koko Kirkolle. Siten kasvaa kokonaisuus ja kasvavat sen eri osat, jotka kaikki ovat yhteydessä keskenään ja yhteistyössä saavuttaakseen täydellisyyden ykseydessä. Näin ei Jumalan kansa koostu pelkästään eri kansoista, vaan se on itsessäänkin erilaisten ainesten yhteensulautuma. Sen jäsenten välillähän on eroavuuksia, sekä viroissa, koska jotkut toimivat pyhässä palveluvirassa veljiensä parhaaksi, että asemassa ja elämänjärjestyksessä, koska monet pyrkivät pyhyyteen sääntökuntaelämässä kulkien ahtaampaa tietä ja kannustavat siten veljiä esimerkillään. Kirkollisen yhteyden piiriin kuuluvat laillisin oikeuksin myös eri osakirkot, joilla on omat perinteensä, ilman että tämä vähentää Pietarin istuimen johtoasemaa, sillä se johtaa koko tätä rakkauden yhteisöä,[11] suojaa lain sallimia eroavuuksia ja samalla valvoo, että moninaisuus ei vahingoita ykseyttä vaan pikemminkin edistää sitä. Vihdoin Kirkon eri osien välillä vallitsevat mitä läheisimmän ykseyden siteet hengellisten rikkauksien, apostolisten työntekijöiden ja ajallisen tuen aloilla. Jumalan kansan jäsenethän on kutsuttu antamaan lahjansa toistensa käyttöön, ja myös yksityisiä osakirkkoja koskevat apostolin sanat: “Palvelkaa toisianne, kukin sillä armolahjalla, minkä on saanut, Jumalan moninaisen armon hyvinä huoneenhaltijoina” (1 Piet. 4:10).

Tähän Jumalan kansan katoliseen ykseyteen, joka edeltäkäsin kuvaa ja edistää yleismaailmallista rauhaa, ovat kaikki ihmiset kutsutut. Siihen kuuluvat eri tavoin tai ovat sitä kohti suuntautuneet niin hyvin katoliset kristityt kuin muut Kristukseen uskovat, vieläpä erotuksetta kaikki ihmiset, jotka Jumalan armosta on kutsuttu pelastukseen.

14. Katolisiin kristittyihin pyhä kirkolliskokous erityisesti kiinnittää huomionsa. Nojautuen Pyhään kirjaan ja traditioon se opettaa, että tämä pyhiinvaeltava Kirkko on välttämätön pelastukseen. Yksin Kristus näet on Välittäjä ja pelastuksen tie, ja hän tulee meille läsnäolevaksi ruumiissaan, joka on Kirkko. Hän itse on selvin sanoin korostanut uskon ja kasteen välttämättömyyttä (vrt. Mark. 16:16; Joh. 3:5) ja samalla vahvistanut välttämättömäksi Kirkon, johon ihmiset kasteen kautta astuvat sisälle ikään kuin ovesta. Tästä syystä eivät sellaiset ihmiset voi pelastua, jotka huolimatta siitä, että tietävät Jumalan perustaneen Jeesuksen Kristuksen kautta katolisen kirkon autuuteen välttämättömänä, eivät kuitenkaan tahdo siihen liittyä tai siinä pysyä.

Kirkon yhteisöön jäsentyvät täydellisesti ne, jotka Kristuksen Hengen omaten hyväksyvät sen koko järjestyksen ja kaikki siihen asetetut armonvälineet sekä liittyvät sen näkyvässä yhteisössä uskon tunnustamisen, sakramenttien ja kirkollisen johdon sekä keskinäisen yhteyden sitein Kristukseen, joka johtaa Kirkkoa paavin ja piispojen välityksellä. Sellainen henkilö ei kuitenkaan Kirkon jäsenenäkään pelastu, joka ei pysy rakkaudessa ja joka jää Kirkon helmaan tosin “ruumiillisesti”, mutta ei “sydämeltään”.[12] Kaikki Kirkon lapset muistakoot, että heidän erinomainen asemansa ei ole heidän omaa ansiotaan, vaan Kristuksen erityinen armo. Elleivät he vastaa tähän armoon ajatuksin, sanoin ja teoin, eivät he suinkaan pelastu, vaan saavat ankaramman tuomion.[13]

Katekumeenit, jotka Pyhän Hengen vaikutuksesta esittävät nimenomaisen tahtonsa liittyä Kirkkoon, liittyvät siihen jo itse tällä toivomuksella, ja Kirkkoäiti sulkee heidät jo rakastavasti ja huolehtien huomaansa kuin omat lapsensa.

15. Kirkko tietää, että sillä on monia siteitä niihin, jotka ovat kastettuja ja kantavat kristityn kunnianimeä, mutta eivät tunnusta täydellistä uskoa tai eivät ole säilyttäneet elämän ja sakramenttien yhteyttä siihen Pietarin seuraajan alaisuudessa.[14] Monet nimittäin pitävät kunniassa Pyhää kirjaa uskon ja elämän ohjeena, osoittavat vilpitöntä uskonnollista intoa, uskovat rakkautta tuntien Jumalaan, kaikkivaltiaaseen Isään, sekä Kristukseen, Jumalan Poikaan ja Vapahtajaan.[15] Heidät on merkitty kasteen merkillä, joka yhdistää heidät Kristukseen, ja lisäksi he omissa kirkoissaan tai kirkollisissa yhteisöissään tunnustavat ja ottavat vastaan muitakin sakramentteja. Monet heistä omistavat myös piispuuden, viettävät pyhää eukaristiaa ja vaalivat Jumalansynnyttäjän Neitsyen kunnioittamista.[16] Tämän lisäksi on olemassa rukouksen ja muiden hengellisten lahjojen yhteys sekä vieläpä eräänlainen todellinen yhdysside Pyhässä Hengessä, koska hän lahjojensa ja armonsa kautta työskentelee heissäkin pyhittävällä voimallaan ja on muutamille heistä antanut voimaa jopa marttyyrikuolemaan. Näin Henki herättää kaikissa Kristuksen opetuslapsissa kaipuun ja ponnistelun, jotta kaikki yhtyisivät rauhan hengessä Kristuksen säätämällä tavalla yhdeksi laumaksi yhden ainoan Paimenen johtoon.[17] Tämän saavuttamiseksi Kirkkoäiti ei lakkaa rukoilemasta, toivomasta ja työskentelemästä, ja se kehottaa lapsiaan puhdistautumiseen ja uudistumiseen, jotta Kristuksen merkki säteilisi entistä kirkkaampana Kirkon kasvoilla.

16. Lopuksi ne, jotka eivät vielä ole ottaneet vastaan evankeliumia, ovat monella eri tavalla suhteessa Jumalan kansaan.[18] Näistä on etusijalla se kansa, jolle on annettu liitot ja lupaukset ja josta Kristus lihan puolesta on syntynyt (vrt. Room. 9:4-5), kansa, joka valinnan mukaan on rakastettu isien tähden, sillä Jumala ei kadu armolahjojaan eikä kutsumistansa (vrt. Room. 11:28-29). Mutta pelastussuunnitelma käsittää nekin, jotka tunnustavat Luojan, niiden joukossa ennen kaikkea islaminuskoiset, jotka tunnustavat pitävänsä kiinni Abrahamin uskosta ja yhdessä meidän kanssamme palvovat yhtä ainoata laupiasta Jumalaa, joka on tuomitseva ihmiset viimeisenä päivänä. Eikä Jumala itse ole kaukana niistäkään, jotka varjoista ja kuvista etsivät tuntematonta Jumalaa, koska hän antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken (vrt. Ap.t. 17:25-28) ja koska hän Vapahtajana tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat (vrt. 1 Tim. 2:4). Ne, jotka ilman omaa syytään eivät tunne Kristuksen evankeliumia eivätkä hänen Kirkkoaan, mutta etsivät Jumalaa vilpittömin sydämin ja armon vaikutuksen alaisina koettavat teoilla täyttää hänen tahtoaan, jonka he tuntevat omantunnon äänestä, voivat saavuttaa iankaikkisen pelastuksen.[19] Jumalallinen kaitselmus ei kiellä autuuteen välttämätöntä apua niiltäkään, jotka ilman omaa syytään eivät vielä ole päässeet Jumalan nimenomaiseen tuntemiseen, mutta kuitenkin jumalallisen armon avulla ponnistelevat saavuttaakseen oikeudenmukaisen elämän. Sitä hyvää ja totta, mikä heidän keskuudessaan esiintyy, Kirkko pitää arvossa ikään kuin valmistuksena evankeliumiin [20] ja hänen antamanaan lahjana, joka valaisee jokaisen ihmisen, jotta tämä lopulta saisi elämän. Mutta hyvin usein ihmiset ovat paholaisen pettäminä “ajatuksiltansa turhistuneet” ja vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen palvellen luotua enemmän kuin Luojaa (vrt. Room. 1:21 ja 25) tai eläneet ja kuolleet ilman Jumalaa tässä maailmassa ja siten joutuneet äärimmäiselle epätoivolle alttiiksi. Sen vuoksi Kirkko pyrkii uutterasti edistämään lähetystyötä Jumalan kunniaksi ja näiden kaikkien ihmisten pelastukseksi, muistaen Herran käskyä: “Saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille” (Mark. 16:15).

17. Niin kuin Isä lähetti Poikansa, niin tämäkin lähetti apostolit (vrt. Joh. 20:21) sanoen: “Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti” (Matt. 28:19-20). Tämän Kristuksen juhlallisen käskyn julistaa pelastavaa totuutta Kirkko on saanut apostoleilta ja sitä on noudatettava aina maan ääriin saakka (vrt. Ap.t. 1:8). Sen vuoksi Kirkko sovittaa itseensä apostolin sanat: “Voi minua, ellen evankeliumia julista!” (1 Kor. 9:16) ja lähettää lakkaamatta sananviejiä, kunnes uudet kirkot ovat täysin vakiintuneet ja kykenevät itsekin jatkamaan evankeliumin julistamista. Pyhä Henki näet pakottaa Kirkkoa yhteistyöhön, jotta Jumalan suunnitelma, jonka mukaan Kristus on asetettu pelastuksen alkulähteeksi koko maailmalle, toteutuisi tehokkaasti. Julistamalla evankeliumia Kirkko koettaa saattaa kuulijat uskoon ja uskon tunnustamiseen, valmistaa heidät kasteelle, vapauttaa heidät erehdyksen orjuudesta ja liittää heidät Kristukseen, jotta he rakkauden kautta kasvaisivat häneen aina täydellisyyteen saakka. Ponnistelullaan Kirkko saa aikaan sen, että se hyvä, minkä se löytää kylvettynä ihmisten sydämeen ja mieleen tai kansojen omiin kulttimenoihin ja kulttuureihin, ei suinkaan joudu hukkaan, vaan päinvastoin tervehtyy, jalostuu ja täydellistyy Jumalan kunniaksi, paholaisen häpeäksi ja ihmisen autuudeksi. Kullakin Kristuksen opetuslapsella on velvollisuus omalta osaltaan kylvää uskon siementä.[21] Mutta vaikka kuka tahansa voikin kastaa niitä, jotka uskovat, niin papin tehtävä on kuitenkin täydellistää Kristuksen ruumiin rakentaminen eukaristi-sella uhrilla, jotta toteutuisi se Jumalan sana, jonka hän on lausunut profeetan kautta: “Sillä auringon noususta hamaan sen laskuun on minun nimeni oleva suuri pakanoiden keskuudessa, ja joka paikassa uhrataan ja tuodaan minun nimeni kunniaksi puhdas ruokauhri” (Mal. 1:11).[22] Näin Kirkko siis samalla kertaa rukoilee ja tekee työtä, jotta koko maailman täyteydestä tulisi kerran Jumalan kansa, Herran ruumis ja Pyhän Hengen temppeli ja jotta Kristuksessa, joka on kaiken pää, annettaisiin kaikkeuden Luojalle ja Isälle kaikki kunnia ja kirkkaus.

Kolmas luku: Kirkon hierarkkisesta rakenteesta ja erityisesti piispanvirasta

18. Kaitseakseen ja jatkuvasti lisätäkseen Jumalan kansaa on Kristus, meidän Herramme, asettanut Kirkkoonsa erilaisia palveluvirkoja, jotka on tarkoitettu koko ruumiin parhaaksi. Ne viranhaltijat, jotka ovat saaneet pyhän vallan, ovat veljiensä palveluksessa, jotta kaikki, jotka kuuluvat Jumalan kansaan ja siten nauttivat todellista kristityn ihmisen arvoa, pyrkisivät yhdessä vapaasti ja järjestystä noudattaen samaan päämäärään ja saavuttaisivat pelastuksen.

Vatikaanin ensimmäisen konsiilin jälkiä seuraten ja yhdessä sen kanssa tämä pyhä kirkolliskokous opettaa ja selittää, että Jeesus Kristus, iankaikkinen Paimen, rakensi pyhän Kirkon lähettämällä apostolit, niin kuin Isä oli lähettänyt hänet (vrt. Joh. 20:21). Hän tahtoi, että apostolien seuraajat eli piispat olisivat paimenina hänen Kirkossaan aina maailman loppuun asti. Jotta itse piispuus olisi yksi ja jakamaton, hän asetti autuaan Pietarin muiden apostolien esimieheksi ja perusti hänessä uskon ja kirkollisen elämän ykseyden pysyvän ja näkyvän alkulähteen ja perustan.[1] Tämän opin Rooman piispan pyhän primaatin laillisesta asemasta, jatkuvuudesta, voimasta ja luonteesta sekä hänen erehtymättömästä opetusvirastaan pyhä kirkolliskokous asettaa jälleen kaikille uskoville lujasti uskottavaksi. Jatkaen samaa linjaa se on myös päättänyt kaikkien ihmisten edessä tunnustaa ja julistaa opin piispoista, apostolien seuraajista, jotka hallitsevat elävän Jumalan huonetta yhdessä Pietarin seuraajan, Kristuksen sijaisen[2] ja koko Kirkon näkyvän pään kanssa.

19. Rukoiltuaan Isää Herra Jeesus kutsui luokseen ne, jotka itse tahtoi, ja asetti kaksitoista apostolia olemaan kanssaan ja lähettääkseen heidät saarnaamaan Jumalan valtakuntaa (vrt. Mark. 3:13-19; Matt. 10:1-42). Näistä apostoleista (vrt. Luuk. 6:13) hän muodosti kollegion eli pysyvän ryhmän, ja sen johtajaksi hän asetti Pietarin, joka oli valittu heidän joukostaan (vrt. Joh. 21:15-17). Hän lähetti heidät ensin Israelin lasten ja sen jälkeen kaikkien kansojen luokse (vrt. Room. 1:16), jotta he osallisina hänen vallastaan tekisivät kaikki kansat hänen opetuslapsikseen sekä pyhittäisivät ja ohjaisivat niitä (vrt. Matt. 28:16-20; Mark. 16:15; Luuk. 24:45-48; Joh. 20:21-23). Näin he laajentaisivat Kirkkoa ja palvellen kaitsisivat sitä Herran johdon alaisina joka päivä maailman loppuun asti (vrt. Matt. 28:20). Tähän lähetystehtävään he saivat helluntaipäivänä täydellisen vahvistuksen (vrt. Ap.t. 2:1-26) Herran lupauksen mukaan: “Kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte voiman, ja te tulette olemaan minun todistajiani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka” (Ap.t. 1:8). Julistamalla kaikkialla evankeliumia (vrt. Mark. 16:20), jonka kuulijat ottivat vastaan Pyhän Hengen vaikutuksesta, apostolit kokosivat yleismaailmallisen Kirkon, jonka Herra oli aluksi apostolien ryhmänä perustanut ja rakentanut heidän johtajansa, autuaan Pietarin, varaan, kulmakivenä itse Kristus Jeesus (vrt. Ilm. 21:14; Matt. 16:18; Ef. 2:20).[3]

20. Tämä jumalallinen lähetystehtävä, jonka Kristus on uskonut apostoleille, jatkuu maailman loppuun asti (vrt. Matt. 28:20), koska evankeliumi, jota heidän on välitettävä eteenpäin, on kaikiksi ajoiksi Kirkon koko elämän alkulähde. Sen vuoksi apostolit ovat tässä hierarkkisesti järjestyneessä yhteisössä pitäneet huolta seuraajiensa asettamisesta.

Heillä näet ei ainoastaan ollut palveluvirassa erilaisia avustajia,[4] vaan jotta heille uskottu lähetystehtävä jatkuisi myös heidän kuolemansa jälkeen, he antoivat lähimmille työtovereilleen ikään kuin testamenttina tehtävän täydentää ja lujittaa heidän aloittamaansa työtä[5] uskoen heidän huomaansa koko lauman, “johon Pyhä Henki oli heidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan Jumalan Kirkkoa” (vrt. Ap.t. 20:28). He asettivat siis tällaisia miehiä ja lisäksi määräsivät, että näiden poismenon jälkeen taas toiset koe tellut miehet jatkaisivat heidän palvelusvirkaansa.[6] Eri virkojen joukossa, joita Kirkon alusta alkaen on hoidettu, on tradition todistuksen mukaan ensimmäisellä sijalla niiden virka, jotka oli asetettu piispoiksi ja joilla yhtäjaksoisen perimyksen perusteella alusta asti[7] on ollut hallussaan apostolisesta istutuksesta kasvaneet köynnökset.[8] Näin, kuten pyhä Ireneus todistaa, julistetaan[9] ja säilytetään[10] koko maailmassa apostolinen traditio apostolien asettamien piispojen ja heidän seuraajiensa kautta meidän päiviimme saakka. Yhdessä avustajiensa, pappien ja diakonien, kanssa piispat ovat saaneet palveluviran yhteisössä.[11] Uskonopin opettajina, pyhän kultin pappeina ja hallinnon hoitajina he Jumalan sijasta johtavat laumaa,[12] jonka paimenia he ovat.[13] Niin kuin se virka, jonka Herra uskoi yksin Pietarille, apostoleista ensimmäiselle ja joka oli siirrettävä hänen seuraajilleen, on pysyvä, niin tulee myös apostolien paimenvirka Kirkossa jatkuvasti ja viisaasti hoidetuksi pyhän piispanviran kautta.[14] Sen vuoksi pyhä kirkolliskokous opettaa, että piispat jumalallisen säädöksen mukaan ovat apostolien seuraajia Kirkon paimenina:[15] Joka kuulee heitä, kuulee Kristusta, ja joka hylkää heidät, hylkää Kristuksen ja hänet, joka on Kristuksen lähettänyt (vrt. Luuk. 10:16).[16]

21. Piispoissa, joita papit avustavat, Herra Jeesus Kristus, ylimmäinen pappi, on siis läsnä uskovien keskellä. Istuen Isän oikealla puolella hän ei ole kaukana piispojensa yhteisöstä,[17] vaan heidän ylevän palveluksensa kautta hän ennen kaikkea saarnaa Jumalan sanaa kaikille kansoille ja jakaa uskoville jatkuvasti uskon sakramentteja. Heidän isällisen huolenpitonsa välityksellä (vrt. 1 Kor. 4:15) hän ylhäältä käsin synnyttää ja liittää ruumiiseensa uusia jäseniä. Heidän viisautensa ja harkintansa avulla hän lisäksi opastaa ja ohjaa Uuden liiton kansaa sen vaelluksella kohti iankaikkista autuutta. Nämä Herran lauman kaitsijoiksi valitut paimenet ovat Kristuksen palvelijoita ja Jumalan salaisuuksien hoitajia (vrt. 1 Kor. 4:1), joille on uskottu Jumalan armon evankeliumin todistus (vrt. Room. 15:16; Ap.t. 20:24) sekä Hengen ja vanhurskauden virka kirkkaudessa (vrt. 2 Kor. 3:8-9).

Näiden ylevien tehtävien täyttämiseksi apostolit saivat Kristukselta erityisiä lahjoja, kun heidän päällensä vuodatettiin Pyhä Henki (vrt. Ap.t. 1:8; 2:4; Joh. 20:22-23). He vuorostaan antoivat Hengen lahjan avustajilleen kätten päällepanemisen kautta (vrt. 1 Tim. 4:14; 2 Tim. 1:6-7), ja se on edelleen välitetty meille asti piispanvihkimyksessä.[18] Pyhä kirkolliskokous opettaa, että piispanvihkimyksessä annetaan pappeuden sakramentin täyteys. Sitä nimitetäänkin Kirkon liturgisessa kielenkäytössä ja kirkkoisien selityksissä ylimmäksi pappeudeksi ja pyhän viran huipuksi.[19] Pyhittämistehtävän ohella piispanvihkimys välittää myös opettamis- ja johtamistehtävät, joita kuitenkaan luonteensa puolesta ei voida harjoittaa muuten kuin hierarkkisessa yhteydessä kollegion pään ja sen jäsenten kanssa. Perimätiedosta, eritoten Idän ja Lännen kirkkojen liturgisista riituksista ja käytännöstä, käy ilmi, että kätten päällepanemisella ja vihkimissanoilla annetaan Pyhän Hengen armo [20] ja painetaan sieluun pyhä luonne [21] sillä tavoin, että piispat erityisellä ja näkyvällä tavalla osallistuvat itsensä Kristuksen, opettajan, paimenen ja ylimmäisen papin tehtäviin ja toimivat hänen nimissään.[22] Piispojen tehtäväksi jää ottaa uusia valittuja piispainkollegioon vihkimyksen sakramentilla.

22. Kuten Herran säädöksen mukaan pyhä Pietari ja muut apostolit muodostivat yhden apostolikollegion, niin vastaavalla tavoin ovat Rooman paavi Pietarin seuraajana ja piispat apostolien seuraajina keskinäisessä yhteydessä toistensa kanssa. Jo se ikivanha järjestys, että eri puolilla maailmaa olevat piispat elivät yhteydessä toisiinsa ja Rooman piispaan ykseyden, rakkauden ja rauhan sitein [28] sekä kirkolliskokoukset, jotka kutsuttiin koolle [24] säätämään yhteisesti tärkeitä asioita,[25] jolloin päästiin ratkaisuun harkitsemalla monien mielipiteitä,[26] todistavat piispainviran kollegiaalisesta luonteesta ja merkityksestä. Tämän todistavat selvästi myös vuosisatojen kuluessa pidetyt ekumeeniset kirkolliskokoukset, samoin ikivanha tapa kutsua useampia piispoja avustamaan vihkimismenoissa silloin, kun uusi valittu on korotettava ylimmäispapilliseen virkaan. Sakramentaalisessa vihkimyksessä ja olemalla hierarkkisessa yhteydessä kollegion päähän ja sen jäseniin tullaan piispainkollegion jäseneksi.

Piispainkollegiolla eli -yhteisöllä ei kuitenkaan ole vallankäyttöoikeutta, jollei se samalla tunnusta Rooman piispaa, Pietarin seuraajaa, kollegion pääksi, jolloin myös tämän primaatti kaikkien, niin hyvin paimenten kuin uskovien suhteen säilyy koskemattomana. Kristuksen sijaisena ja koko Kirkon paimenena Rooman piispalla on näet virkansa nojalla Kirkossa täysi, korkein ja yleinen valta, jota hän aina voi käyttää vapaasti. Niin ikään piispain kollegiolla, joka sekä opetus- että paimenvirassaan on apostolikollegion seuraaja — tai jossa pikemminkin itse apostolinen yhteisö pysyvästi jatkuu — on yhdessä päänsä, Rooman paavin, kanssa mutta ei koskaan ilman tätä päätä, ylin ja täysin valta koko Kirkossa.[27] Tätä valtaa se ei kuitenkaan voi käyttää ilman Rooman piispan myöntymystä. Herra asetti näet Simonin yksinään kallioksi, Kirkon avainten haltijaksi (vrt. Matt. 16:18-19) ja koko lauman paimeneksi (vrt. Joh. 21:15 jne.), mutta Pietarille annettu valta sitoa ja päästää (Matt. 16:19) on todistettavasti annettu myös apostolikollegiolle sen ollessa yhteydessä päähän (Matt. 18:18; 28:16-20).[28] Koostuessaan monista tämä kollegio kuvaa Jumalan kansan moninaisuutta ja yleismaailmallisuutta; alistettuna yhden pään johtoon se kuvaa Kristuksen lauman ykseyttä. Säilyttäen uskollisesti päämiehensä primaatin ja johtoaseman piispat käyttävät tässä kollegiossa omaa toimintavaltaansa omien uskoviensa, vieläpä koko Kirkon, hyväksi Pyhän Hengen jatkuvasti vahvistaessa sen elimellistä rakennetta ja keskinäistä sopua. Tätä kollegion ylintä valtaa yleismaailmallisessa Kirkossa piispat käyttävät juhlallisesti ekumeenisessa kirkolliskokouksessa. Kirkolliskokous ei milloinkaan ole ekumeeninen, ellei Pietarin seuraaja ole sitä sellaiseksi vahvistanut tai ainakin hyväksynyt. Rooman piispan etuoikeuksiin kuuluu tällaisen kirkolliskokouksen koolle kutsuminen, johtaminen ja vahvistaminen.[29] Samaa kollegiaalista valtaa piispat voivat käyttää yhdessä paavin kanssa, milloin he ovat hajaantuneet yli maanpiirin, siten, että kollegion pää kutsuu heidät yhteiseen toimintaan tai ainakin vahvistaa hajallaan olevien piispojen yhteisen toiminnan tai sen vapaaehtoisesti hyväksyy, jotta siitä todella tulee kollegiaalista.

23. Kollegiaalinen ykseys käy ilmi myös yksityisten piispojen suhteista osakirkkoihin ja yleismaailmalliseen Kirkkoon. Pietarin seuraajana Rooman piispa on ykseyden pysyvä ja näkyvä alku ja perustus yhtä hyvin piispojen kuin kaikkien uskovien kesken.[30] Samoin on jokainen piispa ykseyden näkyvä alku ja perustus omassa osakirkossaan,[31] joka on muovattu yleismaailmallisen Kirkon kuvaksi; ne itse ovat ja ne muodostavat yhden ja ainoan katolisen Kirkon.[32] Tästä syystä jokainen piispa edustaa omaa kirkkoaan ja kaikki yhdessä paavin kanssa koko Kirkkoa rauhan, rakkauden ja ykseyden sitomina.

Jokainen osakirkon johdossa oleva yksityinen piispa harjoittaa paimenvirkaansa siinä Jumalan kansan osassa, joka hänelle on uskottu, eikä hänellä ole valtaa toisten osakirkkojen tai yleismaailmallisen Kirkon suhteen. Sen sijaan piispainkollegion jäsenenä ja apostolien laillisena seuraajana jokaisen piispan tulee Kristuksen säädöksen ja määräyksen mukaan huolehtia koko Kirkosta,[33] ja vaikka tätä huolenpitoa ei harjoitetakaan tuomiovaltaisena toimenpiteenä, se kuitenkin vaikuttaa mitä suurimmassa määrin yleismaailmallisen kirkon parhaaksi. Jokaisen piispan tulee nimittäin edistää ja varjella sitä uskon ja järjestyksen ykseyttä, joka on yhteinen koko Kirkolle; heidän tulee kasvattaa uskovia rakastamaan Kristuksen koko mystillistä ruumista, varsinkin sen köyhiä jäseniä ja niitä, jotka kärsivät tai joita vanhurskauden tähden vainotaan (vrt. Matt. 5:10). Lisäksi heidän tulee edistää sellaista toimintaa, joka on yhteistä koko Kirkolle, jotta ennen kaikkea usko leviäisi ja täyden totuuden valo loistaisi kaikille ihmisille. Muuten on selvää, että hallitsemalla hyvin kukin omaa kirkkoaan yleismaailmallisen kirkon osana he tehokkaasti myötävaikuttavat Kristuksen koko mystillisen ruumiin hyväksi, joka on myös kirkkojen ruumis.[34]

Huoli evankeliumin julistamisesta yli koko maailman kuuluu Kirkon paimenten yhteisölle, sillä Kristus antoi heille kaikille yhteisen käskyn ja määräsi yhteisen velvollisuuden, kuten jo paavi Caelestinus teroitti Efeson kirkolliskokouksen isien mieliin.[35] Sen vuoksi on jokaisen piispan, mikäli hänen omien tehtäviensä hoito sen sallii, ryhdyttävä yhteistoimintaan sekä muiden piispojen että Pietarin seuraajan kanssa, jolle Kristuksen nimen levittämisen tehtävä on erityisesti uskottu.[36] Heidän tulee kaikin voimin tukea lähetystyötä lähettämällä työntekijöitä elonkorjuuseen ja järjestämällä hengellistä ja aineellista apua sekä henkilökohtaisesti että herättämällä uskovia innokkaaseen yhteistyöhön. Piispojen tulee lisäksi ikivanhan, kunnioitettavan esimerkin mukaan antaa yleismaailmallisessa rakkauden yhteistyössä ilomielin veljellistä apua toisille kirkoille, etenkin naapurikirkoilleen sekä eniten apua tarvitseville.

Jumalan sallimuksesta ovat useat apostoleiden ja heidän seuraajiensa eri paikkakunnilla perustamat kirkot aikojen kuluessa liittyneet elimellisesti yhteen kasvaneiksi ryhmiksi vahingoittamatta kuitenkaan uskon ykseyttä tai yleismaailmallisen kirkon ainoata jumalallista perusrakennetta. Niillä on omat järjestyksensä, oma liturginen käytäntönsä ja oma teologinen ja hengellinen perintönsä. Näiden joukossa ovat vanhat patriarkalliset kirkot, jotka ikään kuin uskon äiteinä ovat synnyttäneet tytärkirkkoja, joiden kanssa ne ovat pysyneet rakkauden sitein läheisessä yhteydessä niin hyvin sakramenttielämässä kuin oikeuksien ja velvollisuuksien molemminpuolisessa kunnioittamisessa meidän päiviimme asti.[37] Tämä paikallisten kirkkojen yhteen pyrkivä moninaisuus osoittaa selvästi yhden jakamattoman Kirkon katolisuuden. Samoin voivat piispainkonferenssit meidän aikanamme tehdä monipuolista ja hedelmällistä työtä toteuttaakseen käytännössä kollegiaalista ajatustapaa.

24. Apostolien seuraajina piispat saavat Herralta, jolle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä, lähetystehtävän opettaa kaikkia kansoja ja saarnata evankeliumia kaikille luoduille, jotta kaikki ihmiset uskon, kasteen ja käskyjen täyttämisen kautta pääsisivät pelastukseen (vrt. Matt. 28:18; Mark. 16:15-16, Ap.t. 26:17 seur.). Tämän tehtävän täyttämiseksi Kristus lupasi apostoleille Pyhän Hengen, jonka hän taivaasta lähetti heille helluntaipäivänä. Tämän voiman vahvistamina heidän tuli olla hänen todistajiaan maan ääriin saakka, kansojen, kansakuntien ja kuninkaiden edessä (vrt. Ap.t. 1:8; 2:1 seur.; 9:15). Tämä tehtävä, jonka Herra uskoi kansansa paimenille, on todellista palvelua, jota Raamatussa nimenomaan nimitetään ‘diakoniaksi’ eli palveluviraksi (vrt. Ap.t. 1:17 ja 25; 21:19; Room. 11:13; 1 Tim. 1:12).

Piispojen kanoninen lähettäminen voi tapahtua joko seuraten laillista tapaa, jota Kirkon ylin ja yleismaailmallinen hallintavalta ei ole kumonnut, tai saman arvovallan säätämien tai tunnustamien lakien mukaan, tai suorastaan itsensä Pietarin seuraajan määräyksestä. Yksikään piispa ei voi astua virkaan vastoin paavin tahtoa tai hänen kieltäessään apostolisen yhteyden.[38]

25. Piispojen tärkeimpien tehtävien joukossa nousee evankeliumin julistaminen ensi sijalle.[39] Piispathan ovat uskon sanansaattajia, jotka johdattavat uusia opetuslapsia Kristuksen tykö, ja he ovat virallisia eli Kristuksen arvovallan saaneita opettajia, jotka saarnaavat heille uskotulle kansalle uskon- ja elämänohjeita, valistavat uskovia Pyhän Hengen valolla tuomalla Ilmoituksen aarreaitasta esille uutta ja vanhaa (vrt. Matt. 13:52), saavat uskon kantamaan hedelmää ja varjelevat valppaasti laumaansa uhkaavilta erehdyksiltä (vrt. 2 Tim. 4:1-4). Piispoja, jotka opettavat yhteydessä Rooman piispaan, kaikkien tulee kunnioittaa jumalallisen ja katolisen totuuden todistajina. Uskovien tulee alistua heidän lausuntoihinsa, jotka he Kristuksen nimissä uskoa ja moraalia koskevissa asioissa esittävät, ja pysyä heidän opetuksessaan hurskaasti kuuliaisina. Tätä uskonnollista tahdon ja ymmärryksen myöntymistä on erikoisesti osoitettava Rooman piispan pätevälle opetusviralle silloinkin, kun hän ei puhu ex cathedra, nimittäin siten, että tunnustetaan kunnioittavasti hänen ylin opetusvirkansa ja alistutaan vilpittömästi hänen sanoihinsa sellaisina kuin hän ne tarkoittaa ja tahtoo. Tämä voidaan päätellä varsinkin asiakirjan sisällöstä, saman opinkappaleen toistuvasta esittämisestä kuin myös lausuntojen sanamuodoista.

Yksityisillä piispoilla ei ole erehtymättömyyden armolahjaa. Kuitenkin he julistavat erehtymättömästi Kristuksen oppia, kun he — vaikka asuvatkin hajallaan ympäri maailmaa — säilyttävät yhteyden siteen toisiinsa ja Rooman piispaan [40] ja pitävät uskoa ja moraalia koskevien asioiden virallisessa opetuksessa yksimielisesti jotakin oppia lopullisesti määriteltynä. Tämä tapahtuu vielä selvemmin, kun piispat ekumeeniseen kirkolliskokoukseen kerääntyneinä ovat uskon ja moraalin opettajia ja tuomareita koko yleismaailmalliselle kirkolle; silloin on heidän päätöksiinsä liityttävä uskon kuuliaisuutta osoittaen.[41]

Tämä erehtymättömyys, jolla taivaallinen Vapahtaja halusi varustaa Kirkkonsa uskoa ja moraalia koskevan opin määrittelemiseksi, ulottuu niin pitkälle, kuin jumalallisen ilmoituksen aarteen huolelliseksi varjelemiseksi ja uskolliseksi säilyttämiseksi tarvitaan. Virkansa nojalla Rooman piispalla, piispainkollegion päällä, on tämä erehtymättömyys, kun hän kaikkien uskovien ylipaimenena ja opettajana, joka vahvistaa veljiänsä uskossa (vrt. Luuk. 22:23), julistaa lopulliseksi jonkin uskoa tai moraalia koskevan opinkappaleen.[42] Tämän vuoksi sanotaan täysin oikeutetusti hänen määritelmiensä olevan muuttamattomia itsessään eikä Kirkon myöntymyksen takia, sillä ne on julistettu Pyhän Hengen avulla, joka hänelle autuaan Pietarin henkilössä luvattiin, eivätkä ne näin ollen tarvitse kenenkään toisen hyväksymistä eivätkä myöskään salli vetoamista mihinkään toiseen tuomioistuimeen. Tällöin Rooman piispa ei anna lausuntoaan yksityishenkilönä, vaan hän selittää tai puolustaa katolisen Kirkon oppia yleismaailmallisen Kirkon ylimpänä opettajana,[43] jolla ainutlaatuisella tavalla on itse Kirkon erehtymättömyyden armolahja. Kirkolle luvattu erehtymättömyys on olemassa myös piispainkollegiossa, kun se harjoittaa ylintä opetusvirkaansa yhdessä Pietarin seuraajan kanssa. Koskaan ei näiltä määritelmiltä voi puuttua Kirkon myöntymys sen saman Hengen vaikutuksen voimasta, jolla Kristuksen koko lauma säilyy uskon ykseydessä ja edistyy siinä.[44]

Kun joko Rooman piispa tai piispainkollegio yhdessä hänen kanssaan määrittelee jonkin opinkappaleen, he esittävät sen yhtäpitävästi itse ilmoituksen kanssa, johon kaikkien on pitäydyttävä ja mukauduttava. Se välittyy meille vähentämättömänä kirjoitetussa muodossa tai piispojen laillisen perimyksen välittämänä ja ennen kaikkea Rooman piispan huolenpidon kautta. Totuuden Hengen valon avulla sitä pyhästi säilytetään ja uskollisesti selitetään Kirkossa.[45] Sen asianmukaiseksi tutkimiseksi ja sopivalla tavalla esittämiseksi Rooman piispa ja muut piispat virkansa velvoituksen mukaisesti ja asian vakavuuden huomioon ottaen työskentelevät huolellisesti ja käyttäen sopivia keinoja.[46] He eivät kuitenkaan vastaanota uutta, julkista ilmoitusta, joka olisi lisättävä jumalallisten totuuksien aarteeseen.[47]

26. Piispa, joka on merkitty vihkimyksen sakramentin täyteydellä, on “korkeimman pappeuden armon hoitaja”,[48] varsinkin eukaristisessa uhrissa, jonka hän itse edeskantaa tai antaa toisten toimitettavaksi.[49] Siitä Kirkko yhä elää ja kasvaa. Tämä Kristuksen Kirkko on todella läsnä kaikissa uskovien laillisissa paikallisissa yhteisöissä, joita paimeniinsa liittyneinä Uudessa testamentissa nimitetään kirkoiksi.[50] Ne muodostavat näet kukin omalla paikkakunnallaan sen uuden kansan, jonka Jumala on kutsunut Pyhässä Hengessä ja suurella runsaudella (vrt. 1 Tess. 1:5). Niihin kootaan uskovat Kristuksen evankeliumin julistuksella ja niissä vietetään Herran ehtoollisen salaisuutta, “jotta Herran ruumiin ja veren nauttimisen kautta kaikkinainen veljeys vahvistuisi”.[51] Jokainen piispan palveluviran alainen alttarin yhteys [52] tuo näkyviin vertauskuvan siitä rakkaudesta ja “Kristuksen ruumiin mystillisestä ykseydestä, jota ilman ei voi olla pelastusta”.[53] Näissä yhteisöissä, vaikka ne usein ovat pieniä ja köyhiä tai elävät hajallaan toisistaan, Kristus on läsnä. Hänen voimallaan yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko pysyy koossa.[54] Sillä “osallistuminen Kristuksen ruumiiseen ja vereen aiheuttaa juuri sen, että me tulemme häneksi, jonka vastaanotamme.”[55]

Kaikki laillinen eukaristian vietto tapahtuu piispan johtamana. Hänen tehtäväkseen uskottiin toimittaa ja järjestää kristinuskon kultti taivaalliselle Majesteetille Herran määräyksien ja Kirkon lakien mukaisesti, joita hän oman harkintansa mukaan lähemmin soveltaa omassa hiippakunnassaan.

Näin piispat rukoillessaan ja työskennellessään kansan puolesta ammentavat sille monin tavoin ja runsaasti Kristuksen pyhyyden täyteydestä. Sanan palveluksen kautta he välittävät uskoville Jumalan voimaa pelastukseksi (vrt. Room. 1:16) ja sakramenttien kautta, joiden säännöllisen ja hedelmällisen jaon he päätösvallallaan järjestävät,[56] he pyhittävät uskovia. He valvovat kasteen toimitusta, jonka kautta tullaan osalliseksi Kristuksen kuninkaallisesta pappeudesta. He ovat vahvistuksen sakramentin varsinaisia jakajia, pyhien vihkimysten toimittajia ja kirkkokurin säätelijöitä. Huolehtivasti he ohjaavat kansaa kehottaen sitä uskoen ja hartaasti täyttämään osuutensa liturgiassa, ennen kaikkea pyhässä messu-uhrissa. Piispojen tulee käytöksensä esimerkillä tukea heille uskottuja uskovia pitämällä elämänsä vapaana kaikesta pahasta sekä Jumalan avulla ja voimiensa mukaan muuttua paremmiksi, jotta he yhdessä heille uskotun lauman kanssa pääsisivät iankaikkiseen elämään.[57]

27. Piispat johtavat heille uskottuja osakirkkoja Kristuksen sijaisina ja lähettiläinä [58] neuvoin, kehotuksin ja esimerkein, mutta myös arvovallalla ja pyhällä valtuudella, jota he käyttävät ainoastaan rakentaakseen laumaansa totuudessa ja pyhyydessä, pitäen mielessään sen, että joka on suurin, hänen on oltava niin kuin se, joka on pienin, ja jolla on ensimmäinen sija, hän olkoon kuin kaikkien palvelija (vrt. Luuk. 22:26-27). Tämä valta, jota he henkilökohtaisesti Kristuksen nimessä käyttävät, kuuluu heille suoraan, liittyy pysyvästi heidän virkaansa ja ulottuu välittömästi uskoviin, vaikka sen käyttäminen onkin Kirkon ylimmän arvovallan valvonnan alainen ja sitä voidaan Kirkon ja uskovien parhaaksi tietyssä määrin rajoittaa. Tämän vallan nojalla piispoilla on pyhä oikeus ja Herran edessä velvollisuus säätää lakeja alaisilleen, langettaa tuomioita ja valvoa kaikkea, mikä kuuluu kultin ja apostolisen toiminnan järjestelyyn.

Paimenvirka, toisin sanoen lauman normaali ja jokapäiväinen hoitaminen, on heille uskottu täydessä laajuudessaan, eikä heitä tule pitää Rooman piispojen sijaisina, sillä heidän käyttämänsä valta on heidän omansa ja näin heitä sanan täydessä merkityksessä sanotaan hallitsemansa kansan kaitsijoiksi.[59] Heidän valtaansa ei siis paavin ylin ja yleismaailmallinen valta syrjäytä, vaan päinvastoin se sitä vahvistaa, lujittaa ja puolustaa [60] Pyhän Hengen säilyttäessä horjumattomasti sen hallintamuodon, jonka Kristus kirkollensa sääti.

Pitäköön piispa, jonka perheen Isä on lähettänyt johtamaan perhettään, aina silmiensä edessä esimerkin hyvästä paimenesta, joka ei tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan (vrt. Matt. 20:28; Mark. 10:45) ja antamaan henkensä lampaitten edestä (vrt. Joh. 10:11). Ihmisten joukosta otettuna ja itsekin heikkouden alaisena hän voi säälien kohdella tietämättömiä ja eksyviä (vrt. Hepr. 5:1-2). Hänen ei pidä kieltäytyä kuuntelemasta alaisiaan, vaan hän suhtautukoon heihin kuin lapsiinsa ja kehottakoon heitä innokkaaseen yhteistyöhön kanssaan. Koska hänen on tehtävä Jumalalle tili huostaansa uskotuista sieluista (vrt. Hepr. 13:17), hänen tulee huolehtia heistä rukoilemalla heidän puolestaan, saarnaamalla sanaa ja tekemällä laupeudentöitä, eikä vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka eivät vielä kuulu ainoaan laumaan ja joita hänen on myös pidettävä Herran hänen huomaansa uskomina sieluina. Koska hän apostoli Paavalin tavoin on velassa kaikille, hänen on myös oltava valmis julistamaan evankeliumia kaikille (vrt. Room. 1:14-15) samoin kuin kehottamaan uskovia apostoliseen toimintaan ja lähetystyöhön. Uskovien puolestaan tulee pysyä kiinni piispassaan kuten Kirkko Kristuksessa ja Kristus Isässään, jotta kaikki pääsisivät ykseyden kautta sopusointuun [61] ja kasvaisivat runsaasti Jumalan kunniaksi (vrt. 2 Kor. 4:15).

28. Kristus, jonka Isä pyhitti ja lähetti maailmaan (vrt. Joh. 10:36), on apostoleiden kautta tehnyt heidän seuraajansa, piispat, osallisiksi omasta vihkimyksestään ja lähetystehtävästään. Piispat puolestaan ovat laillisesti siirtäneet eriasteisia tehtäviään eri jäsenille Kirkossa.[62] Näin siis Jumalan säätämiä kirkollisia virkoja hoitavat eri vihkimyksen perusteella ne, joita jo ammoista ajoista on kutsuttu piispoiksi, papeiksi ja diakoneiksi.[63] Vaikka pappeja ei olekaan korotettu ylimmäispapilliseen arvoon ja he toimintavaltansa suhteen ovat riippuvaisia piispasta, heidät kuitenkin on liitetty häneen papillisessa arvossa.[64] Pappisvihkimyksen nojalla heidät on pyhitetty [65] Kristuksen, ylimmäisen ja iankaikkisen papin, esikuvan mukaan (Hepr. 5:1-10; 7:24; 9:11-28) saarnaamaan uskoville evankeliumia, kaitsemaan heitä sekä toimittamaan jumalanpalvelusta Uuden liiton todellisina pappeina.[66] Osallistuessaan omassa virassaan Kristuksen tehtävään, hänen, joka on ainoa välimies (1 Tim. 2:25), he julistavat Jumalan sanaa kaikille. Ennen kaikkea he hoitavat pyhää virkaansa eukaristian eli ehtoollisen vietossa, jolloin he toimivat Kristuksen nimissä,[67] julistavat hänen salaisuuttaan ja yhdistävät uskovien rukoukset heidän päämiehensä uhriin. Messu-uhrissa he Herran tuloon asti (vrt. 1 Kor. 11:26) saattavat jälleen läsnäolevaksi ja soveltavat uskoviin[68] ainoaa Uuden liiton uhria, eli Kristuksen uhria, hänen, joka kerran antoi itsensä tahrattomana uhrina Isälleen (vrt. Hepr. 5:1-4). Hoitaessaan oman toimintavaltansa puitteissa Kristuksen, paimenen ja pään, tehtäviä [69] he kokoavat Jumalan perheen yksimieliseen veljeyteen[70] ja johtavat sitä Kristuksen Hengessä Isän Jumalan tykö. Laumansa keskellä he palvovat Jumalaa hengessä ja totuudessa (vrt. Joh. 4:24). He tekevät sanan ja opetuksen työtä (vrt. 1 Tim. 5:17), uskovat sen, mitä ovat Jumalan laista mietiskellen lukeneet, opettavat sitä, mihin uskovat ja seuraavat sitä, mitä opettavat.[71]

Piispain säädyn huolellisina avustajina,[72] tukena ja välikappaleena sekä kutsuttuina palvelemaan Jumalan kansaa papit muodostavat yhdessä piispansa kanssa yhden ainoan pappien yhteisön,[73] jolle on uskottu erilaisia tehtäviä. Jokaisessa uskovien paikallisseurakunnassa he määrätyllä tavalla edustavat piispaa, johon he ovat uskollisesti ja antaumuksellisesti yhdistyneet. He jakavat omalta osaltaan piispan taakkaa jokapäiväisessä sielunhoidossa. Piispan arvovallan alaisina he pyhittävät ja johtavat heidän haltuunsa uskottua osaa Herran laumasta, tekevät omalla paikkakunnallaan yleismaailmallisen kirkon näkyväksi ja antavat tehokasta apua Kristuksen koko ruumiin rakentamiseksi (vrt. Ef. 4:12). Pitäen aina silmällä Jumalan lasten parasta heidän on yritettävä auttaa koko hiippakunnan, vieläpä koko Kirkon sielunhoidollista työtä. Tällä tavoin osallistuessaan piispojen pappeuteen ja lähetystehtävään heidän tulee suhtautua piispaan kuin todelliseen isään ja kunnioittavasti totella häntä. Piispan on puolestaan suhtauduttava pappeihin, joiden kanssa työskentelee, kuin poikiinsa tai ystäviinsä, niin kuin Kristus ei nimittänyt opetuslapsiaan palvelijoiksi vaan ystävikseen (vrt. Joh. 15:15). Kaikki papit, olivatpa he sitten hiippakunnan tai sääntökuntien pappeja, liittyvät vihkimyksensä ja virkansa perusteella piispainkollegioon ja palvelevat jokainen saamansa kutsumuksen ja armon mukaan koko Kirkon parhaaksi.

Yhteisen pappisvihkimyksen ja lähetystehtävän voimasta kaikki papit ovat toistensa kanssa läheisessä veljey dessä. Tämän tulisi käydä ilmi välittömässä ja ilomielin suoritetussa avunannossa sekä hengellisellä että aineellisella alalla, niin hyvin virkatehtävissä kuin henkilökohtaisessa kanssakäymisessä, kokoontumisessa ja yhteiselämässä, työssä ja keskinäisessä rakkaudessa.

Uskovista, jotka he kasteen ja opetuksen kautta ovat hengellisesti synnyttäneet (vrt. 1 Kor. 4:15; 1 Piet. 1:23), pappien tulee huolehtia kuin isinä Kristuksessa. Asetettuina laumansa esikuvaksi (1 Piet. 5:3) heidän on ohjattava ja palveltava paikallista yhteisöään sillä tavoin, että sitä voi kutsua Jumalan Kirkoksi, eli siis sillä nimellä, jolla yhtä ja ainoaa Jumalan kansaa nimitetään (vrt. 1 Kor. 1:2; 2 Kor. 1:1 jne.). Pitäkööt he mielessään, että heidän jokapäiväisessä käytöksessään ja huolehtimisessaan on näytettävä uskoville ja ei-uskoville, katolilaisille ja ei-katolilaisille, papin ja paimenen viranhoidon todelliset kasvot. Heidän on annettava kaikille todistus totuudesta ja elämästä sekä hyvän paimenen tavoin (vrt. Luuk. 15:4-7) etsittävä myös niitä, jotka katoliseen uskoon kastettuina kuitenkin ovat vieraantuneet sakramentista, jopa luopuneet uskostaan.

Meidän aikanamme, jolloin ihmiskunta yhä enemmän pyrkii kohti valtiollista, taloudellista ja yhteiskunnallista yhteyttä, on tärkeätä, että papit — piispojen ja paavin ohjaamina — yhdistävät yhä enemmän ponnistelunsa ja vaivannäkönsä ja välttävät jokaista hajaannuksen aihetta, jotta koko ihmiskunta johdettaisiin Jumalan perheen ykseyteen.

29. Hierarkian alemmalla asteella ovat diakonit, joille suoritetaan käsien päällepaneminen “ei pappeutta, vaan palvelemista varten”.[74] Sakramentin armon vahvistamina ja yhteydessä piispan ja papiston kanssa he palvelevat Jumalan kansaa avustamalla liturgian, sanan ja rakkauden tehtävissä. Diakonille kuuluu, asiassa päätösvallan omaavan kirkollisen auktoriteetin määräyksen mukaan, toimittaa juhlallisesti kaste, säilyttää ja jakaa eukaristiaa, olla Kirkon nimessä todistajana avioliittoa solmittaessa ja siunata se, viedä kuoleville pyhä matkaeväs, lukea (jumalanpalveluksessa) uskoville pyhää Raamattua, opettaa ja kehottaa kansaa, johtaa uskovien jumalanpalvelusta ja rukousta, jakaa sakramentaaleja sekä suorittaa ruumiinsiunaukset ja hautaukset. Näissä rakkauden ja hallinnon tehtävissä diakonien tulee aina muistaa pyhän Polykarpoksen neuvo: ‘Olkaa armeliaita ja ahkeria, olkoon käytöksenne Herran totuuden mukainen, hänen, joka tuli kaikkien palvelijaksi.’[75]

Koska näitä Kirkolle sangen tarpeellisia tehtäviä latinalaisessa kirkossa vallitsevien nykyisten määräysten mukaan on monella paikkakunnalla vaikea täyttää, voidaan tulevaisuudessa jälleen perustaa diakonaatti omaksi ja pysyväksi hierarkkiseksi asteeksi. Pätevät paikalliset piispainkokoukset voivat paavin suostumuksella päättää, milloin ja missä tällaisten diakonien asettaminen katsotaan sielunhoidolle aiheelliseksi. Rooman piispan hyväksymisellä diakonin virka voidaan myöntää vanhemmille miehille, vaikka he ovat naimisissakin, samoin kuin nuorille, virkaan sopiville miehille, mutta näille selibaattilaki pysyy voimassa.

Neljäs luku: Maallikoista

30. Selitettyään hierarkian tehtävät pyhä kirkolliskokous kiinnittää nyt mielihyvin huomionsa niiden Kristukseen uskovien asemaan, joita nimitetään maallikoiksi. Tosin kaikki se, mitä on sanottu Jumalan kansasta, koskee samassa määrin maallikoita, sääntökuntien jäseniä sekä papistoa, mutta maallikoiden aseman ja tehtävän vuoksi muutamat kohdat koskevat erityisesti heitä, sekä miehiä että naisia. Nämä kohdat vaativat ajallemme ominaisten olosuhteiden takia laajempaa selvittelyä. Vihityt paimenet ovat näet hyvin selvillä siitä, miten paljon maallikot vaikuttavat koko Kirkon parhaaksi. He tietävät, ettei Kristus ole asettanut heitä yksin vastaamaan Kirkon koko pelastustehtävästä maailmassa, vaan että heidän kunniakas velvollisuutensa paimenina on uskovien ohjaaminen sekä heidän palvelustensa ja armolahjojensa tunnustaminen niin, että kaikki — kukin omalla tavallaan — myötävaikuttavat yksimielisesti yhteisen tehtävän suorittamisessa. Meidän kaikkien pitää näet “totuutta noudattaen rakkaudessa kaikin tavoin kasvaa häneen, joka on pää, Kristus, josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa sen voiman määrän mukaan, mikä kullakin osalla on” (Ef. 4:15-16).

31. Maallikoilla tarkoitetaan tässä kaikkia kristittyjä, paitsi papeiksi vihittyjä sekä Kirkon vahvistamien hengellisten sääntökuntien jäseniä, toisin sanoen niitä uskovia, jotka kasteessa on liitetty Kristuksen ruumiiseen, koottu Jumalan kansaksi ja jotka omalla tavallaan ovat päässeet osallisiksi Kristuksen papillisesta, profeetallisesta ja kuninkaallisesta virasta sekä omalta osaltaan harjoittavat koko kristikansan lähetystehtävää Kirkossa ja maailmassa.

Maallikoille on erityisesti ominaista elämä maailmassa. Tosin papiston jäsenet saattavat joskus hoitaa maallisia tehtäviä, jopa harjoittaa maallista ammattiakin, mutta erityisen kutsumuksensa vuoksi heidät on ennen kaikkea ja virallisesti määrätty pyhään palvelustehtävään, kun taas sääntökuntien jäsenet antavat selvän ja ylevän todistuksen siitä, ettei maailmaa voi muuttaa ja uhrata Jumalalle ilman vuorisaarnan autuaaksijulistusten henkeä. Maallikoiden tehtävä on oman kutsumuksensa mukaisesti etsiä Jumalan valtakuntaa hoitamalla ajallisia asioita ja järjestämällä ne Jumalan tahdon mukaisesti. He elävät maailmassa, nimittäin kaikkien yksityisten maallisten velvoitusten ja tehtävien parissa, tavallisissa perhe- ja yhteiskuntaelämän olosuhteissa, joista koko heidän olemisensa ikään kuin kutoutuu. Siellä Jumala on kutsunut heidät suorittamaan omaa tehtäväänsä evankeliumin hengen johtamina ja niin ikään kuin sisältä käsin vaikuttamaan hapatuksen tavoin maailman pyhittämiseksi. Ennen kaikkea elämällään todistaen, säteillen uskoa, toivoa ja rakkautta, he julistavat Kristusta toisille. Heidän tehtävänsä on erityisesti valaista ja järjestää niitä ajallisia asioita, joihin he ovat kiinteässä yhteydessä, niin että ne aina tapahtuisivat Kristuksen mielen mukaisesti, kehittyisivät ja julistaisivat Luojan ja Lunastajan kunniaa.

32. Pyhä Kirkko on Jumalan perustamana järjestetty ja sitä hallitaan ihailtavan monisäikeisesti. “Sillä niin kuin meillä yhdessä ruumiissa on monta jäsentä, mutta kaikilla jäsenillä ei ole sama tehtävä, niin me, vaikka meitä on monta, olemme yksi ruumis Kristuksessa, mutta itse kukin olemme toistemme jäseniä” (Room. 12:4-5).

Yksi on siis Jumalan valittu kansa, “yksi Herra, yksi usko, yksi kaste” (Ef. 4:5). Yhtäläinen on kaikkien jäsenten arvo heidän uudestisyntymisensä perusteella Kristuksessa, yhteinen on lapseuden armo, yhteinen kutsumus täydellisyyteen, yksi pelastus, yksi toivo ja yksi jakamaton rakkaus. Kristuksessa ja Kirkossa ei ole mitään erilaisuutta syntymän, kansallisuuden, yhteiskunnallisen aseman tai sukupuolen perusteella, sillä enää “ei ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista, sillä kaikki te olette ‘yksi’ Kristuksessa Jeesuksessa” (Gal. 3:28, vrt. Kol. 3:11).

Vaikka siis Kirkossa kaikki eivät kuljekaan samaa tietä, kaikki on kuitenkin kutsuttu pyhyyteen ja he ovat saaneet saman uskon Jumalan vanhurskaudessa (vrt. 2 Piet. 1:11). Ja vaikka Kristuksen tahdon mukaan jotkut asetetaan toisten opettajiksi, salaisuuksien jakajiksi ja paimeniksi, vallitsee kuitenkin kaikkien kesken todellinen yhdenvertaisuus kaikille uskoville yhteisessä arvossa ja toiminnassa Kristuksen ruumiin rakentamiseksi. Se ero näet, jonka Herra asetti vihittyjen palvelijoiden ja muun Jumalan kansan välille, sisältää itsessään yhteyden, sillä paimenet ja muut uskovat on liitetty toisiinsa vastavuoroisuuden sitein niin, että Kirkon paimenten on Herran esimerkin mukaisesti palveltava toisiaan ja muita uskovia, kun taas näiden on innokkaasti yhdistettävä oma työnsä paimenten ja opettajien työhön. Tämän moninaisuuden johdosta kaikki antavat todistuksen Kristuksen ruumiin ihmeellisestä ykseydestä, sillä juuri armolahjojen, palveluvirkojen ja toimintojen moninaisuus kokoaa Jumalan lapset yhteen, koska “kaiken tämän vaikuttaa yksi ja sama Henki” (1 Kor. 12:11).

Kuten maallikoilla Jumalan suopeudesta on siis veljenään Kristus, joka, vaikka oli kaikkien Herra, kuitenkaan ei tullut palveltavaksi vaan palvelemaan (vrt. Matt. 20:28), samoin heillä on veljinään ne, jotka pyhään palveluvirkaan asetettuina opettavat, pyhittävät ja hallitsevat Kristuksen arvovaltaa käyttäen sekä kaitsevat Jumalan perhekuntaa siten, että jokainen kohdallaan täyttää uuden rakkauden käskyn. Tästä pyhä Augustinus sanoo hyvin kauniisti: “Minua pelottaa se, mikä olen teille, minua lohduttaa se, mikä olen teidän kanssanne. Teille olen piispa, teidän kanssanne olen kristitty. Edellinen merkitsee virkaa, jälkimmäinen armoa, edellinen vaaraa, jälkimmäinen pelastusta.”[1]

33. Maallikot, jotka on koottu Jumalan kansaksi ja jotka yhden pään alaisina ovat Kristuksen yhden ruumiin jäseniä, on kutsuttu Kirkon kasvamiseksi ja jatkuvaksi pyhittymiseksi elävinä jäseninä myötävaikuttamaan kaikkine voiminensa, jotka he ovat saaneet Luojan hyvyydestä ja Vapahtajan armosta.

Maallikkojen apostolaatti on osallistumista itse Kirkon pelastustehtävään. Tähän apostolaattiin Herra itse on kasteen ja vahvistuksen välityksellä asettanut kaikki. Sakramentit, ennen kaikkea pyhä eukaristia, välittävät ja ravitsevat sitä rakkautta, joka on koko apostolaatin sielu. Maallikkojen erityinen kutsumus on tehdä Kirkko läsnäolevaksi ja toimivaksi niissä paikoissa ja olosuhteissa, joissa se vain heidän välityksellään voi tulla maan suolaksi.[2] Täten jokainen maallikko hänelle suotujen lahjojen voimasta on itse Kirkon lähetystehtävän todistaja ja samalla elävä työväline “Kristuksen lahjan mitan mukaan” (Ef. 4:7).

Paitsi tätä apostolaattia, joka poikkeuksetta koskee kaikkia uskovia, maallikot voidaan myös kutsua eri tavoin kiinteämpään yhteistyöhön hierarkian kanssa[3] samoin kuin kutsuttiin ne miehet ja naiset, jotka auttoivat Paavalia evankeliumin julistamisessa ja näkivät paljon vaivaa Herrassa (vrt. Fil. 4:3; Room. 16:3 seur.). Sitä paitsi maallikot ovat soveliaita saamaan hierarkialta määrättyjä kirkollisia tehtäviä, jotka palvelevat hengellistä päämäärää.

Näin on kaikkien maallikkojen ylevänä velvollisuutena toimia sen hyväksi, että Jumalan pelastussuunnitelma yhä enemmän saavuttaisi kaikki ihmiset kaikkina aikoina ja kaikkialla maailmassa. Niinpä tien on oltava heille kaikin tavoin auki, jotta he voimiensa mukaan ja ajan vaatimuksia seuraten voisivat innokkaasti osallistua Kirkon pelastustyöhön.

34. Koska ylimmäinen ja iankaikkinen pappi Kristus Jeesus myös maallikoiden välityksellä tahtoo jatkaa todistamistaan ja palvelemistaan, hän virvoittaa heitä Hengellään ja kannustaa heitä lakkaamatta jokaiseen hyvään ja täydelliseen työhön.

Niille näet, jotka hän läheisesti liittää omaan elämäänsä ja tehtäväänsä, hän myös suo osallisuuden papilliseen virkaansa hengellisen kultin harjoittamiseksi, jotta Jumalaa ylistettäisiin ja ihmiset pelastuisivat. Kristukselle pyhitettyinä ja Pyhällä Hengellä voideltuina maallikot sen vuoksi on ihmeteltävästi kutsuttu ja varustettu kantamaan itsessään alati runsaampia Hengen hedelmiä. Kaikki heidän tekonsa, rukouksensa ja apostoliset aloitteensa, heidän avio- ja perhe-elämänsä, heidän jokapäiväinen työnsä, sielun ja ruumiin lepo, jos ne suoritetaan Hengessä, vieläpä elämän taakatkin, jos ne kärsivällisesti kannetaan, muuttuvat “hengellisiksi uhreiksi, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia” (1 Piet. 2:5), uhreiksi, jotka pyhässä eukaristiassa yhdessä Kristuksen ruumiin kanssa kannetaan Isälle hartain mielin. Täten maallikot pyhittävät Jumalalle itse maailman, kun he kaikkialla häntä palvoen toimivat pyhästi.

35. Kristus, suuri profeetta, joka sekä elämänsä todistuksella että sanansa voimalla julisti Isän valtakuntaa, täyttää profeetallisen tehtävänsä aina siihen saakka, kunnes hän ilmestyy täydessä kirkkaudessa. Eikä hän tee sitä ainoastaan hierarkian välityksellä, joka opettaa hänen nimessään ja hänen valtuuttamanaan, vaan myös maallikoiden kautta. Heidät hän sen vuoksi asettaa todistajikseen ja varustaa uskon mielellä ja sanan armolla (vrt. Ap.t. 2:17-18; Ilm. 19:10), jotta evankeliumin voima tulisi näkyviin jokapäiväisessä perhe- ja yhteiskuntaelämässä. He osoittautuvat lupauksen lapsiksi, kun he vahvoina uskossa ja toivossa ottavat vaarin oikeasta hetkestä (vrt. Ef. 5:16; Kol. 4:5) ja odottavat kärsivällisesti tulevaa kirkkautta (vrt. Room. 8:25). Älkööt he kätkekö tätä toivoa sielunsa sisimpään, vaan tuokoot sen julki myös yhteiskuntaelämän aloilla jatkuvan kääntymyksen avulla ja taistellen “tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan” (Ef. 6:12).

Niin kuin Uuden liiton sakramentit, joilla uskovien elämää ja apostolaattia ravitaan, kuvaavat uutta taivasta ja uutta maata (vrt. Ilm. 21:1), niin maallikoista tulee kykeneviä sen uskon airueita, joka on “luottamus siihen, mitä toivotaan” (vrt. Hepr. 11:1), kun he epäröimättä yhdistävät uskon elämään uskonsa tunnustamisen. Tällainen evankelioiminen, toisin sanoen Kristuksen sanoman julistaminen sekä elämän että sanan todistuksella, saa oman leimansa ja erityisen tehokkuuden siitä tosiasiasta, että se toteutetaan maailman tavallisissa olosuhteissa.

Tässä tehtävässä ilmenee sen elämänmuodon suuri arvo, joka on erityisen sakramentin pyhittämä, nimittäin avio- ja perhe-elämän. Siinä on maallikoiden apostolaatille harjoituskenttä ja verraton koulu, jossa kristinusko läpitunkee elämän koko rakenteen ja muovaa sitä päivästä toiseen. Täällä on aviopuolisoiden omana kutsumuksena olla uskon ja Kristuksen rakkauden todistajina niin toisilleen kuin lapsilleenkin. Voimakkain äänin kristitty perhe julistaa Jumalan valtakunnan läsnäolevaa voimaa samoin kuin autuaan elämän toivoa. Esimerkkinsä ja todistuksensa voimalla se osoittaa maailmalle todeksi synnin ja valaisee niitä, jotka etsivät totuutta.

Näin siis maallikot myös askaroidessaan ajallisissa toimissa voivat ja heidän tuleekin tehdä arvokasta työtä maailman evankelioimiseksi. Tosin vihittyjen pappien puuttuessa tai heidän ollessaan vainojen takia estettyinä jotkut maallikot korvaavat kykyjensä mukaan tiettyjä jumalanpalvelustehtäviä ja monet kuluttavat kaikki voimansa apostolisessa työssä, mutta kaikkien poikkeuksetta tulee myötävaikuttaa Jumalan valtakunnan levittämisessä ja laajentamisessa maailmassa. Maallikot ponnistelkoot sen vuoksi uutterasti päästäkseen ilmoitetun totuuden yhä syvempään tuntemiseen ja anokoot herkeämättä Jumalalta viisauden lahjaa.

36. Kristus, joka oli kuuliainen kuolemaan asti ja jonka Isä sen vuoksi korotti (vrt. Fil. 2:8-9), astui valtakuntansa kunniaan. Hänen valtaansa on kaikki alistettu, kunnes hän itse alistaa itsensä ja koko luomakunnan Isän valtaan, jotta Jumala olisi kaikki kaikessa (vrt. 1 Kor. 15:27-28). Tästä vallasta hän teki opetuslapset osallisiksi, jotta heidätkin asetettaisiin kuninkaalliseen vapauteen ja jotta he itsekieltämyksen ja pyhän elämän avulla voittaisivat itsessään synnin vallan (vrt. Room. 6:12), palvelisivat Kristusta myös toisissa sekä nöyrästi ja kärsivällisesti johdattaisivat veljensä sen Kuninkaan luo, jonka palveleminen on hallitsemista. Sillä myös maallikoiden välityksellä Herra haluaa laajentaa valtakuntaansa: totuuden ja elämän valtakuntaa, pyhyyden ja armon valtakuntaa, vanhurskauden, rakkauden ja rauhan valtakuntaa,[4] sitä valtakuntaa, missä itse luomakunta vapautetaan turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen (vrt. Room. 8:21). Lupaus on todella suuri ja suuri on se käsky, jonka hän antaa opetuslapsilleen: “Kaikki on teidän. Mutta te olette Kristuksen, ja Kristus on Jumalan” (1 Kor. 3:22-23).

Uskovien tulee siis tunnustaa koko luomakunnan sisäinen olemus, sen arvo ja sen suuntautuminen Jumalan ylistykseen. Heidän tulee myös ajallisten tehtävien tasolla auttaa toinen toistaan yhä pyhempään elämään, jotta maailma täyttyisi Kristuksen hengellä ja saavuttaisi entistä tehokkaammin päämääränsä oikeudenmukaisuudessa, rakkaudessa ja rauhassa. Tämän maailmanlaajuisen tehtävän toteuttamisessa maallikoilla on tärkein sija. Maallisilla aloilla osoittamansa pätevyyden ja toimintansa avulla, jonka Kristuksen armo sisältä käsin jalostaa, he inhimillisen työn, tekniikan ja kulttuurin välityksellä myötävaikuttavat tehokkaasti siihen, että luomakunnan hyvyyksiä Luojan suunnitelmien mukaisesti ja hänen Sanansa valossa viljeltäisiin kaikkien ihmisten hyödyksi ja jaettaisiin entistä oikeudenmukaisemmin heille ja että ne johtaisivat omalla tavallaan koko maailman edistymiseen inhimillisessä ja kristillisessä vapaudessa. Täten Kristus valaisee omalla tavallaan yhä enemmän koko inhimillistä yhteiskuntaa pelastavalla valkeudellaan.

Mikäli maailman tavat ja olosuhteet houkuttelevat syntiin, maallikoiden tulee yhteisvoimin yrittää tervehdyttää niitä, niin että ne kaikki tulevat yhä enemmän oikeudenmukaisuuden normien mukaisiksi eivätkä estä vaan pikemminkin edistävät hyveitten harjoitusta. Näin toimiessaan he täyttävät kulttuurin ja inhimillisen työn siveellisellä arvolla. Samalla maailman pelto muokkautuu yhä vastaanottavaisemmaksi Jumalan sanan kylvölle ja Kirkolle avautuvat selkoselälleen ne ovet, joiden kautta rauhan viesti voi astua maailmaan.

Itse pelastuksen talouden vuoksi uskovien on opittava huolellisesti erottamaan toisistaan ne oikeudet ja velvollisuudet, jotka heillä on Kirkon jäseninä, niistä oikeuksista ja velvollisuuksista, jotka heillä yhteiskunnan kansalaisina on. Heidän tulee koettaa saattaa ne sopusointuun keskenään pitäen mielessään, että kaikissa ajallisissa asioissa ratkaisee kristillinen omatunto, sillä ei ole ajallisissakaan puitteissa mitään inhimillistä toimintaa, joka voitaisiin poistaa Jumalan valtaherruuden piiristä. Varsinkin meidän aikanamme on erikoisen tärkeätä, että tämä erottaminen samoin kuin tämä sopusointuinen yhdistäminen mitä selvimmin ilmenevät uskovien käyttäytymisessä, jotta Kirkon lähetystehtävä voisi entisiä täydellisemmin vastata nykymaailman erityisiä olosuhteita. Sillä niin kuin on myönnettävä, että maallista valtiota, joka hoitaa ajallisia asioita oikeutetusti, on johdettava omien periaatteittensa mukaisesti, niin on samasta syystä hylättävä se turmiollinen oppi, joka yrittää rakentaa yhteiskuntaa ottamatta lainkaan huomioon uskontoa ja joka hyökkää kansalaisten uskonnonvapautta vastaan ja tuhoaa sen.[5]

37. Maallikoilla kuten kaikilla kristityillä on oikeus saada vihittyjen paimentensa välityksellä nauttia runsain määrin Kirkon hengellisiä rikkauksia, ennen kaikkea Jumalan sanan ja sakramenttien apua,[6] sekä ilmaista heille tarpeensa ja toiveensa niin vapaasti ja luottavasti, kuin Jumalan lapsille ja veljille Kristuksessa sopii. Tietonsa, pätevyytensä ja asemansa mukaan heillä on oikeus ja toisinaan velvollisuuskin lausua mielipiteensä niistä asioista, jotka koskevat Kirkon parasta.[7] Mikäli mahdollista tämän tulee tapahtua niiden laitosten kautta, joita Kirkkoon on tätä tarkoitusta varten perustettu ja aina rehellisesti, rohkeasti ja harkitusti sekä kunnioittavasti rakastaen niitä, jotka pyhän virkansa nojalla edustavat Kristusta.

Suostukoot maallikot kuten kaikki kristityt auliisti ja kristillisessä kuuliaisuudessa kaikkeen siihen, mitä vihityt paimenet Kristuksen edustajina ja Kirkon opettajina ja johtajina määräävät seuraten Kristuksen esimerkkiä, joka olemalla kuuliainen kuolemaan asti aukaisi kaikille ihmisille autuaallisen tien Jumalan lasten vapauteen. Älkööt he myöskään unohtako suositella esimiehiänsä Jumalalle rukouksissaan, sillä nämä valvovat lakkaamatta kuten ne, joiden on tehtävä tili meidän sieluistamme, niin että “he voisivat tehdä sitä ilolla eikä huokaillen” (vrt. Hepr. 13:17).

Vihittyjen paimenten puolestaan tulee tunnustaa maallikoiden arvo ja vastuu Kirkossa ja edistää sitä, auliisti käyttää hyväkseen maallikkojen harkittuja neuvoja, antaa heille luottamustehtäviä Kirkon palveluksessa samoin kuin liikkuma-alaa ja toiminnan vapautta, jopa rohkaista heitä myös oma-aloitteisesti tarttumaan tehtäviin. Heidän on Kristuksessa isällistä rakkautta osoittaen huolellisesti tutkittava maallikoiden esittämiä aloitteita, toivomuksia ja pyyntöjä.[8] Tunnustakoot paimenet kunnioittavasti sen oikeudenmukaisen vapauden, joka jokaiselle kuuluu maallisessa yhteiskunnassa.

Tällaisesta maallikkojen ja paimenten välisestä luottamuksellisesta kanssakäymisestä voidaan odottaa Kirkolle sangen paljon hyvää, sillä näin maallikoissa vahvistuu tietoisuus omasta vastuustaan, heidän intonsa kasvaa ja heidän voimiensa yhdistyminen paimenten työhön käy helpommaksi. Maallikoiden kokemusten auttamina sekä ajallisissa että hengellisissä asioissa paimenet kykenevät paremmin ja täsmällisemmin arvostelemaan, ja niin koko Kirkko kaikkien jäsentensä lujittamana kykenee tehokkaammin täyttämään lähetystehtävänsä maailman elämän hyväksi.

38. Jokaisen maallikon on maailman edessä oltava Herran Jeesuksen ylösnousemuksen ja elämän todistajana sekä elävän Jumalan tunnusmerkkinä. Kaikkien yhdessä ja jokaisen erikseen on osaltaan ravittava maailmaa Hengen hedelmillä (vrt. Gal. 5:22) ja levitettävä siihen sitä henkeä, joka elävöittää niitä köyhiä, hiljaisia ja rauhantekijöitä, joita Herra evankeliumissa ylistää autuaiksi (vrt. Matt. 5:3-9). Sanalla sanoen: “Mitä sielu on ihmisruumiille, sitä kristittyjen tulee olla maailmalle”.[9]

Viides luku: Yleisestä kutsumuksesta pyhyyteen Kirkossa

39. Kirkko, jonka salaisuutta pyhä kirkolliskokous tässä esittää, on uskomme mukaan horjumattoman pyhä. Kristus näet, Jumalan Poika, jota Isän ja Hengen kanssa ylistetään sanoilla ‘Sinä yksin olet pyhä’,[1] rakasti Kirkkoa kuten morsiantaan ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä pyhittääkseen sen (vrt. Ef. 5:25-26); hän yhdisti sen itseensä omana ruumiinaan ja rikastutti sen Pyhän Hengen lahjoilla Jumalan kunniaksi. Sen vuoksi on kaikki Kirkon jäsenet, kuuluvatpa he hierarkiaan tai sen johtamaan laumaan, kutsuttu pyhyyteen apostolin sanan mukaan: “Sillä tämä on Jumalan tahto, teidän pyhityksenne” (1 Tess. 4:3; vrt. Ef. 1:4). Tämä Kirkon pyhyys käy lakkaamatta ilmi ja sen tulee käydä ilmi niistä armon hedelmistä, joita Pyhä Henki uskovissa tuottaa. Se ilmenee monella tavalla kaikissa niissä ihmisissä, jotka omassa asemassaan ponnistelevat täydellistä rakkautta kohti ja ovat lähimmäisilleen rakentava esikuva. Aivan erikoisella tavalla se ilmenee niiden neuvojen toteuttamisessa, joita tavallisesti sanotaan evankelisiksi neuvoiksi. Näiden neuvojen toteuttaminen, jonka monet kristityt Pyhän Hengen kehotuksesta ovat omaksuneet elämänohjeekseen joko yksityisesti tai Kirkon vahvistamassa elämänmuodossa eli säädyssä, antaa maailmassa selvän todistuksen ja esimerkin tästä pyhyydestä, kuten sen pitääkin antaa.

40. Herra Jeesus, jumalallinen Mestari ja kaiken täydellisyyden esikuva, saarnasi kaikille opetuslapsille, mihin säätyyn he sitten kuuluivatkin, sitä elämän pyhyyttä, jonka alkulähde ja täydellistäjä hän itse on: “Olkaa täydelliset niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen” (Matt. 5:48).[2]

Kaikille hän näet lähetti Pyhän Hengen, jotta tämä sisältä käsin taivuttaisi heitä rakastamaan Jumalaa kaikesta sydämestään, kaikesta sielustaan, kaikesta mielestään ja kaikesta voimastaan (vrt. Mark. 12:30) sekä rakastamaan toinen toistaan niin kuin Kristus on rakastanut heitä (vrt. Joh. 13:34; 15:12). Kristuksen seuraajat, jotka Jumala on kutsunut ja jotka on Kristuksessa Herrassa vanhurskautettu — ei kuitenkaan heidän omien ansioittensa perusteella vaan Jumalan suunnitelman ja armon ansiosta — ovat uskon kasteessa totisesti tulleet Jumalan lapsiksi, päässeet hänen jumalallisesta luonnostaan osallisiksi ja siksi tulleet todella pyhitetyiksi. Sen vuoksi heidän tulee Jumalan armon avulla säilyttää tämä saamansa pyhyys elämässään ja täydellistää se. Apostoli neuvoo, että heidän tulee elää “kuten pyhien sopii” (Ef. 5:3), “pukeutua Jumalan valittuina, pyhinä ja rakkaina sydämelliseen armahtavaisuuteen, hyvyyteen, nöyryyteen, sävyisyyteen, pitkämielisyyteen” (Kol. 3:12) ja tuottaa Hengen hedelmiä pyhitykseen (vrt. Gal. 5:22; Room. 6:22). Mutta koska me kaikki hairahdumme monin tavoin (vrt. Jaak. 3:9), tarvitsemme jatkuvasti Jumalan armahtavaisuutta ja meidän tulee joka päivä rukoilla: “Anna meille anteeksi velkamme” (Matt. 6:12).[3]

On siis kaikille selvää, että kaikki uskovat, olipa heidän säätynsä tai asemansa mikä tahansa, on kutsuttu kristillisen elämän täyteyteen ja täydelliseen rakkauteen.[4] Myös maallisessa yhteiskunnassa tämä pyhyys edistää entistä inhimillisempää elintapaa. Tämän täydellisyyden saavuttamiseksi uskovien tulee Kristukselta saamiensa lahjojen mitan mukaan käyttää kaikkia voimiaan voidakseen seurata Kristuksen jälkiä ja muovautua hänen esikuvansa kaltaisiksi, noudattaa kaikessa Isän tahtoa ja siten koko sydämestään omistautua Jumalan kunnialle ja lähimmäisen palvelemiseen. Tällä tavoin Jumalan kansan pyhyys tuottaa runsaita hedelmiä, kuten Kirkon historia niin selvästi osoittaa sen monien pyhimysten elämässä.

41. Erilaisten elämänmuotojen ja -tehtävien keskellä pyrkivät yhteen ja samaan pyhyyteen kaikki, jotka Jumalan Hengen kuljettamina tottelevat Isän ääntä, palvovat Isää Jumalaa hengessä ja totuudessa sekä seuraavat köyhää, nöyrää ja ristiä kantavaa Kristusta tullakseen arvollisiksi osallistumaan hänen kunniaansa. Jokaisen tulee saamiensa lahjojen ja tehtävien mukaan horjumatta kulkea elävän uskon tietä, joka herättää toivon ja toimii rakkaudessa.

Ennen kaikkea tulee Kristuksen lauman paimenten ylimmäisen ja iankaikkisen Papin esikuvan mukaan, hänen, joka on sielujemme paimen ja kaitsija, pyhästi, palavasti, nöyrästi ja lujasti täyttää virkatehtävänsä, mikä tällä tavoin suoritettuna muodostuu heille suurenmoiseksi pyhityksen apuneuvoksi. Pappeuden koko täyteyteen valittuina he saavat sakramentaalisen armon, jotta he rukoilemalla, uhraamalla ja Jumalan sanaa julistamalla harjoittaisivat paimenrakkauden täydellistä tehtävää kaikissa siihen liittyvissä piispallisissa huolenpidoissa ja palveluksissa,[5] eivät epäröisi antaa henkeään lampaittensa edestä ja lauman esikuvina (vrt. 1 Piet. 5:13) kannustaisivat esimerkillään Kirkkoa päivästä päivään suurempaan pyhyyteen.

Pappien, jotka muodostavat piispojen hengellisen kruunun [6] ja ovat Kristuksen, iankaikkisen ja ainoan Välimiehen kautta saaneet osuuden heidän armovirastaan, tulee niin ikään tehtävänsä jokapäiväisessä täyttämisessä kasvaa rakkaudessa Jumalaan ja lähimmäiseen, säilyttää pappien keskeinen veljeyden side, täyttyä hengellisillä rikkauk silla ja todistaa elävästä Jumalasta kaikkien edessä.[7] Kilvoitelkoot he niiden pappien kanssa, jotka usein halvassa ja maailmalta kätketyssä palveluksessa ovat vuosisatojen kuluessa jättäneet heille ylevän esimerkin pyhyydestä. Jumalan kirkko ylistää näitä pappeja. Virkansa mukaisesti heidän tulee rukoilla seurakuntalaistensa ja koko Jumalan kansan puolesta sekä toimittaa pyhä uhri tietäen, mitä tekevät, ja jäljitellen sitä, mitä toimittavat.[8] Heidän tässä hengessä toimiessaan eivät minkäänlaiset huolet, vaarat ja vastukset, joita he apostolisessa työssään kohtaavat, muodostu heille esteeksi, vaan pikemminkin he niiden kautta saavuttavat yhä täydellisemmän pyhyyden, kun he samalla ravitsevat ja vaalivat toimintaansa hedelmällisellä mietiskelyllä koko Jumalan Kirkon iloksi. Jokaisen papin ja varsinkin niiden, joita pappisvihkimyksensä erityisen perusteen vuoksi sanotaan hiippakuntapapeiksi, tulee pitää mielessään, miten suuresti uskollinen liittyminen piispaan ja uhrautuva yhteistyö hänen kanssaan edistää heidän pyhittymistään.

Myös alemman vihkimyksen saaneet palvelijat, heidän joukossaan ennen kaikkea diakonit, ovat osallisia erityisellä tavalla ylimmäisen papin lähetystehtävästä ja armosta, sillä he ovat Kristuksen ja Kirkon salaisuuksien palvelijoita.[9] Heidän pitää varjella itsensä kaikelta paheelta, olla Jumalan mielen mukaisia ja huolehtia ihmisten edessä siitä, mikä on hyvä (vrt. 1 Tim. 3:8-10; 12-13). Pappiskokelaat, jotka Jumalan kutsumina ja hänen omaisuudekseen eristettyinä valmistautuvat piispojen valvonnan alaisina palvelutehtäviinsä, ovat velvoitetut muokkaamaan mielensä ja sydämensä näin kunniakasta valintaa silmällä pitäen. Heidän on oltava ahkeria rukouksessa ja palavia rakkaudessa ja heidän on alati pidettävä mielessään totuus, oikeudenmukaisuus ja hyvä maine suorittaen kaikki Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi. Heihin liittyvät ne Jumalan valitsemat maallikot, jotka voidakseen kokonaan antautua apostoliseen työhön saavat piispalta kutsun ja tuottavat runsasta hedelmää Herran vainioilla.[10]

Kristittyjen aviopuolisoiden ja vanhempien tulee oman säätynsä mukaan uskollisella rakkaudella tukea toisiaan armossa koko elämän ajan, vastaanottaa Herralta lapsensa rakkaudessa ja täyttää heidät kristillisellä opilla ja evankeliumin hyveillä. Tällä tavoin he antavat kaikille esimerkin väsymättömästä ja jalomielisestä rakkaudesta, edistävät veljellistä rakkautta ja ovat Kirkkoäidin hedelmällisyyden todistajia ja myötävaikuttavat siihen. Osallistuen näet siihen rakkauteen, jolla Kristus rakasti morsiantaan ja antoi itsensä sen edestä, he ovat myös tämän rakkauden vertauskuvia.[11] Samankaltaisen esimerkin, vaikkakin eri tavalla, antavat ne, jotka ovat jääneet leskiksi tai ovat naimattomia. He saattavat hyvinkin paljon myötävaikuttaa Kirkon pyhitykseen ja toimintaan. Niiden taas, joiden osana on ankara työnteko, tulee juuri inhimillisen työn avulla pyrkiä täydellistymään, auttaa kansalaisiaan ja tervehdyttää yhteiskuntaa ja koko luomakuntaa. Seuratkoot he Kristuksen toimivan rakkauden esimerkkiä, hänen, joka itse teki työtä käsillään ja yhä jatkaa työntekoa yhdessä Isän kanssa meidän kaikkien pelastukseksi. Olkoot he iloisia toivossa, kantakoot toinen toisensa kuormaa ja pyrkikööt jokapäiväisen uurastuksen kautta aina korkeampaan ja apostoliseen pyhyyteen.

Ymmärtäkööt ne, jotka ovat köyhyyden, sairauden, heikkouden ja monenkaltaisten kärsimysten rasittamia, että heidät on erikoisella tavalla yhdistetty Kristukseen, joka kärsi maailman pelastamiseksi. Sama koskee myös niitä, joita vanhurskauden tähden vainotaan, toisin sanoen niitä, joita Herra evankeliumissa nimittää autuaiksi. “Kaiken armon Jumala, joka on kutsunut meidät iankaikkiseen kirkkauteensa Kristuksessa, on heidät vähän aikaa kärsittyään valmistava, heitä tukeva, vahvistava ja lujittava” (1 Piet. 5:10).

Näin kaikki kristityt voivat niissä elämänmuodoissa, velvollisuuksissa ja olosuhteissa, joissa elävät, ja juuri niiden avulla pyhittää itsensä joka päivä enemmän, kun he uskossa ottavat taivaallisen Isän kädestä vastaan kaiken, auliisti täyttävät Jumalan tahdon ja kirkastavat ajallisessa palveluksessa kaikille sitä rakkautta, jolla Kristus rakasti maailmaa.

42. “Jumala on rakkaus. Joka pysyy rakkaudessa, se pysyy Jumalassa ja Jumala pysyy hänessä” (1 Joh. 4:16). Jumala on vuodattanut rakkautensa sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka meille on annettu (vrt. Room. 5:5). Tärkein ja tarpeellisin lahja on sen vuoksi rakkaus, jolla me rakastamme Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistämme hänen takiaan. Jotta tämä rakkaus kasvaisi sielussa hyvän siemenen tavoin ja kantaisi hedelmää, jokaisen kristityn pitää halukkaasti kuunnella Jumalan sanaa ja hänen armonsa avulla täyttää teoissansa hänen tahtonsa, usein osallistua sakramentteihin, varsinkin pyhään eukaristiaan, ja muihin pyhiin toimituksiin sekä pysyä kestävänä rukouksessa, itsekieltäymyksessä, toimivassa veljellisessä palveluksessa ja kaikkien hyveiden harjoittamisessa. Rakkaus näet, joka on täydellisyyden side ja lain täyttymys (vrt. Kol. 3:14; Room. 13:10), johtaa ja elähdyttää kaikkia pyhitysvälineitä ja saattaa ne niiden päämäärään.[12] Sen vuoksi on rakkaus sekä Jumalaan että lähimmäisiin se merkki, josta Kristuksen todellinen opetuslapsi tunnetaan.

Kuten Jeesus, Jumalan Poika, osoitti rakkautensa antamalla henkensä meidän puolestamme, niin suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään kuin sillä, joka antaa henkensä Kristuksen ja veljiensä edestä (vrt. 1 Joh. 3:16; Joh. 15:13). Jo varhaisimpina aikoina jotkut kristityt saivat kutsun antaa tämän ylimmän todistuksen rakkaudestaan kaikkien ja varsinkin vainoojiensa edessä. Tämä kutsu toistuu iäti. Kirkko arvostaa sen vuoksi marttyyrikuolemaa ylimpänä lahjana ja rakkauden suurimpana todistuksena, sillä verensä vuodattaessaan opetuslapsi seuraa Kristusta ja samaistuu Mestariinsa, joka vapaaehtoisesti meni kuolemaan maailman pelastamiseksi. Vaikka tämä lahja annetaankin vain harvoille, kuitenkin kaikkien tulee olla valmiina tunnustamaan Kristus ihmisten edessä ja seuraamaan häntä ristin tiellä niiden vainojen keskellä, joita Kirkolta ei koskaan puutu.

Kirkon pyhyyttä edistetään erityisellä tavalla niillä monenkaltaisilla neuvoilla, joita Herra evankeliumissa esittää opetuslastensa noudatettaviksi.[13] Niiden joukossa on ensimmäisenä se kallisarvoinen jumalallisen armon lahja, jonka Isä antaa joillekuille (vrt. Matt. 19:11; 1 Kor. 7:7), jotta he eläessään neitsyydessä eli selibaatissa voivat helpommin ja sydäntä jakamatta (vrt. 1 Kor. 7:32-34)[14] pyhittäytyä yksinomaan Jumalalle. Tätä täydellistä pidättyvyyttä Jumalan valtakunnan takia Kirkko on aina pitänyt erikoisen suuressa arvossa, katsonut sen rakkauden tunnukseksi ja kannustimeksi sekä hengellisen hedelmällisyyden ainutlaatuiseksi lähteeksi maailmassa.

Kirkko pitää myös mielessään apostolin neuvon, joka kehottaessaan uskovia rakkauteen pyytää, että heillä olisi se mieli, joka oli Jeesuksella Kristuksella, “joka tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon … ja oli kuuliainen kuolemaan saakka” (Fil. 2:7-8) ja joka meidän tähtemme “tuli köyhäksi, vaikka oli rikas” (2 Kor. 8:9). Koska Kristuksen opetuslasten tulee aina seurata tätä Kristuksen rakkautta ja nöyryyttä ja antaa siitä todistus, Kirkkoäiti iloitsee siitä, että sen helmassa on lukuisia miehiä ja naisia, jotka seuraavat Vapahtajan ‘itsensä tyhjentämisen’ esimerkkiä läheisemmin ja antavat siitä selvemmän todistuksen elämällä Jumalan vapaina lapsina köyhyydessä ja luopumalla omasta tahdostaan. Jumalan tähden he oman täydellistymisensä vuoksi alistuvat toisen ihmisen tahtoon ehdottomammin kuin käskyn mukaan olisivat velvoitettuja tullakseen täten täydellisemmin kuuliaisen Kristuksen kaltaisiksi.[15]

Kaikki kristityt ovat siis kutsutut, vieläpä velvoitetut kukin omassa säädyssään pyrkimään pyhitykseen ja täydellisyyteen. Kaikkien on ohjattava tunteensa oikealla tavalla valvoen, ettei tämän maailman asioitten käyttö ja kiintymys rikkauteen vastoin evankelisen köyhyyden henkeä estäisi heitä pyrkimästä täydelliseen rakkauteen apostolin neuvon mukaan: “[olkoot] ne, jotka tätä maailmaa hyödyksensä käyttävät, niin kuin eivät sitä käyttäisi, sillä tämän maailman muoto on katoamassa” (vrt. 1 Kor. 7:31).[16]

Kuudes luku: Sääntökuntien jäsenistä

43. Jumalalle vihityn puhtauden, köyhyyden ja kuuliai suuden evankeliset neuvot, jotka perustuvat Herran sanoihin ja esimerkkiin ja joita apostolit, kirkkoisät, kirkon opettajat ja paimenet ovat suositelleet, ovat jumalallinen lahja, jonka Kirkko on saanut Herralta ja jonka se hänen armonsa avulla on aina säilyttävä. Pyhän Hengen johdatuksella on Kirkon hierarkia itse ottanut tehtäväkseen niiden tulkitsemisen, käytäntöön soveltamisen ja pysyvien elämänmuotojen asettamisen. Ikään kuin puu, joka on saanut alkunsa Jumalan kylvämästä siemenestä ja ihmeellisen elinvoimaisena on työntänyt juuriaan Herran vainiolla, niin on syntynyt mitä erilaisimpia erakko- ja yhteiselämän muotoja ja hengellisiä perheitä, jotka tuottavat runsaasti hedelmää yhtä hyvin jäsentensä edistymiseksi kuin koko Kristuksen ruumiin hyväksi.[1] Nämä perheet tarjoavat jäsenilleen todella suuren kestävyyden elämänmuodossa, kokeillun opin täydellisyyden saavuttamiseksi, veljellisen yhteishengen Kristuksen palveluksessa ja kuuliaisuuden vahvistaman vapauden. Näin he pystyvät turvallisesti täyttämään luostarilupauksensa, uskollisesti säilyttämään ne sekä hengessä iloiten edistymään rakkauden tiellä.[2]

Kirkon jumalalliseen ja hierarkkiseen rakenteeseen nähden tämä elämänmuoto ei ole välitila papiston ja maallikkojen välillä, vaan näistä molemmista ryhmistä Jumala kutsuu uskovia osallistumaan tähän erikoiseen lahjaan Kirkon elämässä ja kutakin omalla tavallaan edistämään Kirkon pelastavaa lähetystehtävää.[3]

44. Pyhien lupausten tai muiden luonteensa takia lupauk siin verrattavien pyhien siteiden kautta kristitty sitoutuu noudattamaan kolmea ennen mainittua evankelista neuvoa ja omistautuu kokonaan Jumalalle, jota hän rakastaa yli kaiken. Täten hän uudella tavalla ja aivan ainutlaatuisella perusteella vihkiytyy Jumalan palvelemiseen ja hänen kunniansa vaalimiseen. Jo kasteessa hän on kuollut synnille ja pyhittäytynyt Jumalalle, mutta saadakseen runsaampia hedelmiä kasteen armosta hän nyt lupautuu noudattamaan Kirkossa evankelisia neuvoja vapautuakseen niistä esteistä, jotka voisivat laimentaa hänessä rakkauden hehkua ja Jumalan täydellistä palvelemista, sekä vihkiytyy kiinteämmin Jumalan palvelukseen.[4] Tämä vihkiytyminen on sitä täydellisempi, mitä lujemmin ja kiinteämmin sitein se ilmentää Kristuksen katkeamatonta sidettä hänen morsiameensa eli Kirkkoon.

Sen rakkauden kautta, johon ne johtavat, evankeliset neuvot yhdistävät harjoittajansa erikoisella tavalla Kirkkoon ja sen salaisuuteen. Niinpä tulee sääntökuntalaisten pyhittää hengellinen elämänsä myös koko Kirkon hyväksi. Tästä johtuu heidän velvoituksensa työskennellä voimiensa mukaan ja oman kutsumuksensa muotojen rajoissa joko rukouksessa tai aktiivisessa työnteossa Kristuksen valtakunnan juurtumiseksi ja lujittumiseksi sieluissa ja sen laajenemiseksi yli koko maailman. Tästä syystä Kirkko suojelee ja tehostaa eri sääntökuntien omaa luonnetta.

Sitoutuminen evankelisten neuvojen noudattamiseen on siis ikään kuin merkki, joka voi ja jonka tulee tehokkaasti vetää puoleensa kaikkia Kirkon jäseniä ja innostaa heitä yhä ahkerammin täyttämään kristillisen kutsumuksensa velvollisuudet. Koska Jumalan kansalla ei ole täällä maan päällä pysyvää asuinsijaa, vaan se etsii tulevaa, sääntökuntaelämä, joka tarjoaa harjoittajilleen suuremman vapauden maallisista huolista, ilmentää kaikille uskoville selvemmin jo tässä elämässä läsnä olevia taivaallisia aarteita. Se todistaa uudesta ja iankaikkisesta elämästä, joka on saavutettu Kristuksen lunastustyön kautta, sekä julistaa tulevaa ylösnousemusta ja taivaan valtakunnan kirkkautta. Tässä säädyssä sekä noudatetaan mitä tarkimmin että osoitetaan Kirkossa jatkuvasti sitä elämänmuotoa, jonka Jumalan Poika valitsi itselleen tullessaan maailmaan täyttämään Isän tahtoa ja jota hän suositteli häntä seuraaville opetuslapsille. Lisäksi tämä sääty osoittaa erityisellä tavalla, miten paljon Jumalan valtakunta on kaikkea maallista ylempänä ja miten suuret ovat sen vaatimukset. Samalla se näyttää kaikille ihmisille, miten äärettömän suuri on hallitsevan Kristuksen mahti ja miten rajaton Kirkossa ihmetekoja suorittavan Pyhän Hengen valta.

Vaikka siis se elämänmuoto, joka perustuu evankelisten neuvojen harjoittamiseen, ei kuulukaan Kirkon hierarkkiseen rakenteeseen, se kuitenkin on irrottamattomasti sidottu sen elämään ja pyhyyteen.

45. Koska Kirkon hierarkian tehtävänä on kaitsea Jumalan kansaa ja viedä se reheville laitumille (vrt. Hes. 34:14), kuuluu sille myös oikeus lakiensa avulla viisaasti johtaa evankelisten neuvojen käytännöllistä toteuttamista,[6] joka ainutlaatuisella tavalla edistää täydellisyyttä rakkaudessa Jumalaan ja lähimmäisiin. Noudattaen alttiisti Pyhän Hengen antamia virikkeitä hierarkia hyväksyy kunnioitettavien miesten ja naisten laatimat säännöt, täsmentää niitä ja antaa niille virallisen vahvistuksensa. Kirkko myös arvovallallaan valvoo ja suojelee niitä sääntökuntia, joita eri tahoille perustetaan Kristuksen ruumiin rakentumiseksi, jotta ne kasvaisivat ja kukoistaisivat perustajiensa hengen mukaisesti.

Voidakseen paremmin huolehtia koko Kirkon lauman tarpeista paavi, jonka primaatti ulottuu yli koko Kirkon, voi yhteistä etua silmällä pitäen vapauttaa minkä sääntökunnan tahansa ja niiden yksityiset jäsenet paikallisen piispan määräysvallasta ja alistaa ne oman valtansa alle.[7] Samasta syystä voidaan sääntökunnat jättää tai uskoa oman patriarkan huomaan. Jäsenien tulee oman järjestönsä sääntöjen mukaan täyttää velvollisuutensa Kirkkoa kohtaan sekä kanonisten lakien mukaisesti osoittaa piispoille kunnioitusta ja kuuliaisuutta, koska piispoilla on osakirkoissa ylin pastoraalinen valta ja koska apostolisessa työssä yksimielisyys ja sopusointu ovat välttämättömiä.[8]

Kirkko ei ainoastaan korota vahvistuksellaan luostarilupauksia kanonisen säädyn arvoon, vaan se liturgisella toimituksella osoittaa pitävänsä niitä myös Jumalalle vihittynä säätynä. Herralta saamansa valtuuden nojalla Kirkko itse ottaa vastaan sääntökuntaan astuvien antamat pyhät lupaukset, rukoilee lupausten tekijöille julkisesti Jumalalta apua ja armoa, uskoo heidät Jumalan huomaan ja antaa heille hengellisen siunauksensa yhdistäen heidän uhrinsa eukaristiseen uhriin.

46. Sääntökuntalaisten on erikoisesti pidettävä huolta siitä, että Kirkko heidän kauttaan joka päivä yhä selvemmin kirkastaisi uskoville ja epäuskoisille Kristusta sellaisena, kuin hän rukoili vuorella tai julisti kansanjoukoille Jumalan sanaa, paransi sairaita ja rampoja, ohjasi syntisiä oikealle tielle, siunasi lapsia, teki hyvää kaikille totellen kaikessa Isän tahtoa, joka oli hänet lähettänyt.[9]

Jokaisen tulee ymmärtää, että vaikka evankelisten neuvojen noudattaminen käsittääkin luopumisen maallisista eduista, joilla epäilemättä on kiistämättömiä arvoja, se ei suinkaan estä henkilön todellista rikastumista, vaan päinvastoin auttaa sitä suuresti. Sillä evankeliset neuvot, joihin kukin henkilökohtaisen kutsumuksen mukaisesti vapaaehtoisesti sitoutuu, ovat voimakkaana apuna sydämen puhdistumisessa ja hengen vapaudessa. Ne pitävät jatkuvasti vireillä rakkauden hehkua ja kykenevät ennen kaikkea muodostamaan kristityn elämän yhä enemmän sen neitseellisen ja köyhän elämän kaltaiseksi, jonka Herramme Kristus valitsi itselleen ja jonka myös hänen äitinsä Neitsyt Maria omaksui. Tämä ilmenee myös monen pyhän sääntökunnan perustajan esimerkistä. Kenenkään ei pidä ajatella, että vihkiytyessään yksinomaan Jumalalle sääntökuntien jäsenet vieraantuisivat ihmiskunnasta tai olisivat ihmisyhteisölle hyödyttömiä. Vaikka he joissakin tapauksissa eivät ole suoranaisessa kosketuksessa lähimmäisiinsä, he kuitenkin muistavat näitä hartaasti, nimittäin itse Kristuksen sydämessä. Hengellisesti he työskentelevät näiden kanssa, jotta maallisen yhteisön rakentaminen perustuisi aina Jumalaan ja suuntautuisi häntä kohti, jotteivät ne, jotka rakentavat, rakentaisi turhaan.[10]

Tämän vuoksi pyhä kirkolliskokous tukee ja kiittää niitä miehiä ja naisia, veljiä ja sisaria, jotka luostareissa, kouluissa, sairaaloissa ja lähetysmaissa kaunistavat Kristuksen morsianta kestävällä ja nöyrällä uskollisuudella vihkimyksessään ja osoittavat kaikille ihmisille jalomielisiä ja mitä erilaisimpia palveluksia.

47. Pyrkiköön siis jokainen, joka on kutsuttu noudattamaan evankelisia neuvoja, tekemään kaikkensa pysyäkseen uskollisena kutsumukselleen, jonka hän on Jumalalta saanut, ja edistyäkseen siinä Kirkon runsaammaksi pyhitykseksi sekä yhden ja jakamattoman Kolminaisuuden suuremmaksi kunniaksi, hänen, joka Kristuksessa ja Kristuksen kautta on kaiken pyhyyden lähde ja alku.

Seitsemäs luku: Vaeltavan kirkon eskatologisesta luonteesta ja sen yhteydestä taivaalliseen kirkkoon

48. Kirkko, johon me kaikki Kristuksessa Jeesuksessa olemme kutsutut ja jossa Jumalan armon avulla saavutamme pyhyyden, saa täyttymyksensä vasta taivaallisessa kirkkaudessa, kun tulee aika, jolloin kaikki asetetaan kohdalleen (vrt. Ap.t. 3:21). Silloin yhdessä ihmissuvun kanssa myös maailmankaikkeus, joka on kiinteässä kosketuksessa ihmiseen ja hänen kauttaan lähestyy päämäärää, uudistetaan täydellisesti Kristuksessa (vrt. Ef. 1:10; Kol. 1:20; 2 Piet. 3:10-32).

Kristus, kun hänet ylennettiin maasta, veti tykönsä kaikki (vrt. Joh. 12:32). Noustuaan kuolleista (vrt. Room. 6:9) hän vuodatti opetuslapsiinsa eläväksi tekevän Henkensä ja perusti hänen kauttaan ruumiinsa, eli Kirkon, kaikenkäsittäväksi pelastuksen sakramentiksi. Istuen Isän oikealla puolella hän jatkuvasti vaikuttaa maailmassa johdattaakseen ihmisiä Kirkkoon ja yhdistääkseen heidät sen kautta yhä läheisemmin itseensä. Ravitsemalla heitä omalla ruumiillaan ja verellään hän tekee heidät osallisiksi omasta kirkastetusta elämästään. Näin luvattu uudistus, jota odotamme, on Kristuksessa jo alkanut; se lähti liikkeelle Pyhän Hengen vuodattamisessa ja jatkuu hänen kauttaan edelleen Kirkossa, joka uskon valossa opettaa meille myös ajallisen elämämme merkityksen, nimittäin että me tulevien aikojen toivossa täyttäisimme maailmassa sen tehtävän, jonka Jumala meille on antanut, ja ahkeroisimme omaksi pelastukseksemme (vrt. Fil. 2:12).

Maailmanaikojen loppukausi on siis jo tullut (vrt. 1 Kor. 10:11). Maailman uudistuminen ei ole ainoastaan peruuttamattomasti säädetty, vaan se määrätyllä tavalla maailmassa edeltäkäsin jo toteutuukin. Jo tässä maailmassa Kirkko näet on merkitty todellisella, joskin vielä epätäydellisellä pyhyydellä. Sakramenteissaan ja säädöksissään, jotka kuuluvat tähän aikaan, pyhiinvaeltava Kirkko kantaa katoavan maailman kuvaa, kunnes tulee uusi taivas ja uusi maa, joissa pyhyys asuu (vrt. 2 Piet. 3:13). Se elää keskellä luomakuntaa, joka yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa ja odottaa Jumalan lasten ilmestymistä (vrt. Room. 8:19-22).

Yhdistettyinä siis Kristukseen Kirkossa ja merkittyinä Pyhällä Hengellä, joka “on meidän perintömme vakuutena” (vrt. Ef. 1:14), meitä kutsutaan Jumalan lapsiksi ja olemme heitä todella (vrt. l Joh. 3:1). Emme kuitenkaan ole vielä ilmestyneet hänen kanssaan kirkkaudessa (vrt. Kol. 3:4), jossa meistä tulee Jumalan kaltaisia, koska näemme hänet sellaisena kuin hän on (vrt. 1 Joh. 3:2). Niin kauan, kun “asumme tässä ruumiissa, olemme poissa Herrasta” (2 Kor. 5:6) ja omistaen Hengen esikoislahjan huokaamme sisimmässämme (vrt. Room. 8:23) ja kaipaamme Kristuksen luo (vrt. Fil. 1:23). Tämä sama rakkaus kehottaa meitä yhä enemmän elämään hänelle, joka kuoli ja ylösnousi meidän puolestamme (vrt. 2 Kor. 5:15). Niinpä ahkeroitsemme olla hänelle mieliksi kaikessa (2 Kor. 5:9) ja pukeudumme Jumalan sota-asuun voidaksemme kestää pahan hengen kavalat juonet ja pahana päivänä tehdä vastarintaa (vrt. Ef. 6:11-13). Koska emme tiedä päivää emmekä hetkeä, tulee meidän Herran kehotuksen mukaan lakkaamatta valvoa, jotta me tämän ainoan elämämme päättyessä (vrt. Hepr. 9:27) ansaitsisimme päästä häihin yhdessä hänen kanssaan ja tulla luetuiksi valittujen joukkoon (vrt. Matt. 25:31-46) eikä meitä käsketä pahoina ja laiskoina palvelijoina (vrt. Matt. 25:26) menemään iankaikkiseen tuleen (vrt. Matt. 25:41), ulos pimeyteen, missä “on oleva itku ja hammasten kiristys” (Matt. 22:13 ja 25:30). Sillä ennen kuin voimme kirkastetun Kristuksen kanssa hallita, meidän kaikkien on astuttava “Kristuksen tuomioistuimen eteen, että kukin saisi sen mukaan, kuin hän on ruumiissaan ollessaan tehnyt, hyvää tai pahaa” (2 Kor. 5:10). Maailman lopussa “tulevat esille ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen” (Joh. 5:29; vrt. Matt. 25:46). Niinpä olemme sitä mieltä, “etteivät nämä nykyisen ajan kärsimykset ole verrattavissa siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin” (Room. 8:18; vrt. 2 Tim. 2:11-12), ja odotamme lujasti uskoen “autuaallisen toivon täyttymistä ja suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymistä” (Tit. 2:13), hänen, joka “on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi” (Fil. 3:21) ja joka tulee, “että hän kirkastuisi pyhissänsä ja olisi ihmeteltävä kaikissa uskovissa” (2 Tess. 1:10).

49. Aina siihen asti, kunnes Herra saapuu kunniassaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan (vrt. Matt. 25:31) ja kuolema on kukistettu ja kaikki alistettu hänen jalkojensa alle (vrt. 1 Kor. 15:26—27), toiset hänen opetuslapsistaan vaeltavat maailmassa, toiset ovat eronneet tästä elämästä ja heidät puhdistetaan, kun taas toiset katselevat jo kirkkaudessa “yhtä ainoata kolmiyhteistä Jumalaa sellaisena kuin hän on”.[1] Kuitenkin me kaikki osallistumme, vaikkakin eri asteella ja eri tavalla, samaan Jumalan- ja lähimmäisenrakkauden yhteisöön ja laulamme Jumalallemme samaa riemullista kiitosvirttä, sillä kaikki, jotka kuuluvat Kristukselle ja joilla on hänen Henkensä, kasvavat yhteen yhdeksi Kirkoksi ja liittyvät hänessä toisiinsa (vrt. Ef. 4:16). Maan päällä vaeltavien yhteys niihin veljiin, jotka ovat nukkuneet Kristuksen rauhaan, ei siis millään tavoin katkea, vaan Kirkon ainaisen uskon mukaan se pikemminkin vahvistuu hengellisten rikkauksien keskinäisen vaihdon kautta.[2] Koska autuaat elävät läheisemmässä yhteydessä Kristuksen kanssa, he lujittavat koko Kirkkoa pyhyydessä, ylevöittävät sitä palvontaa, jota Kirkko maan päällä kohdistaa Jumalalle, ja myötävaikuttavat monin tavoin Kirkon laajentamiseksi (vrt. 1 Kor. 12:12-27).[3] Saavuttuaan kotimaahan ja ollessaan Herran tykönä (vrt. 2 Kor. 5:8) he eivät nimittäin lakkaa Kristuksen kautta, hänen kanssaan ja hänessä rukoilemasta Isää meidän puolestamme.[4] He tarjoa vat ne ansiot, jotka he maan päällä Jeesuksen Kristuksen kautta, hänen, joka on ainoa välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ovat koonneet (vrt. 1 Tim. 2:5) palvelemalla kaikessa Herraa ja täyttämällä omassa lihassaan sen, mikä vielä puuttuu Kristuksen ahdistuksesta Kristuksen ruumiin eli Kirkon puolesta (vrt. Kol. 1:24).[5] Näin heidän veljellinen huolenpitonsa on meille suuri apu heikkoudessamme.

50. Täysin tietoisena koko Kristuksen mystillisen ruumiin yhteydestä on vaeltava Kirkko kristinuskon varhaisimmista ajoista lähtien suurella kunnialla viettänyt vainajien muistoa[6] ja myös rukoillut heidän puolestaan. “Sillä on pyhä ja hyödyllinen ajatus rukoilla kuolleitten puolesta, että he vapautuisivat synneistään” (2 Makk. 12:46). Kirkko on aina uskonut, että Kristuksen apostolit ja marttyyrit, jotka vuodattamalla verensä ovat antaneet korkeimman todistuksen uskosta ja rakkaudesta, ovat Kristuksessa mitä kiinteimmin yhdistetyt meihin. Yhdessä autuaan Neitsyt Marian ja pyhien enkeleitten kanssa Kirkko on kunnioittanut heitä erityisellä mieltymyksellä [7] ja hartaasti anonut heidän esirukouksiaan. Kohta luettiin heihin kuuluviksi myös ne, jotka läheisesti olivat seuranneet Kristuksen neitseellistä ja köyhää elämää, [8] sekä lopuksi ne, jotka kristillisten hyveitten esikuvallisen harjoittamisen [9] ja jumalallisten armolahjojensa vuoksi herättivät uskovat hartaaseen kunnioitukseen ja seuraamiseen.[10]

Katsellessamme niiden ihmisten elämää, jotka ovat uskollisesti seuranneet Kristusta, löydämme uusia herätteitä etsiä tulevaa kaupunkia (vrt. Hepr. 13:14 ja 11:10). Samalla opetetaan turvallisin tie, jota pitkin jokainen oman säätynsä ja asemansa mukaan voi päästä tämän maailman vaiheitten keskellä täydelliseen Kristuksen yhteyteen eli pyhyyteen.[11] Niiden elämässä, jotka olivat ihmisiä samalla tavoin kuin me, mutta kuitenkin olivat täydellisemmin muuttuneet Kristuksen kuvan kaltaisiksi (vrt. 2 Kor. 3:18), Jumala ilmaisee meille elävästi läsnäolonsa ja kasvonsa. Heidän kauttaan hän puhuu meille ja osoittaa tunnusmerkin valtakunnastaan,[12] jota kohti näin suuri pilvi todistajia (vrt. Hepr. 12:1) ja näin vahva todistus evankeliumin totuudesta vetävät meitä voimakkaasti.

Kuitenkaan emme kunnioita taivaan asukkaita ainoastaan heidän esimerkkinsä takia, vaan pikemminkin siksi, että veljellisen rakkauden harjoittamisella koko Kirkon yksimielisyys Hengessä vahvistuisi (vrt. Ef. 4:1-6). Sillä samoin kuin vaeltavien kesken vallitseva kristillinen yhteys johtaa meidät lähemmäksi Kristusta, samoin myös yhteys pyhimyksiin yhdistää meidät Kristuksen kanssa, joka on ikään kuin pää ja lähde, josta kaikki armo ja Jumalan kansan elämä virtaa.[13] On siis erittäin sopivaa, että rakastamme näitä Kristuksen ystäviä ja kanssaperillisiä veljinämme ja suurina hyväntekijöinämme, kannamme Jumalalle heistä kiitosta,[14] pyydämme nöyrästi heidän tukeaan ja turvaudumme heidän esirukouksiensa tehokkaaseen apuun saadaksemme Jumalan armolahjoja hänen Poikansa Kristuksen kautta, joka on ainoa Lunastaja ja Vapahtaja.[15] Jokainen aito rakkaudenosoitus meidän taholtamme taivaan asukkaita kohtaan tähtää näet luonteensa puolesta Kristukseen, joka on “kaikkien pyhien kruunu”,[16] ja kohdistuu hänen kauttaan Jumalaan, joka on ihmeteltävä pyhissään ja jota heissä ylistetään.[17]

Yhteytemme taivaalliseen Kirkkoon saa jaloimman ilmaisunsa, kun me yhdessä riemuiten vietämme taivaallisen Majesteetin ylistystä, mikä tapahtuu varsinkin pyhässä liturgiassa, jossa Pyhän Hengen voima vaikuttaa meissä sakramentaalisten merkkien kautta.[18] Tällöin me kaikki, jotka olemme Kristuksen verellä ostetut kaikista kansakunnista ja kielistä ja kansanheimoista (Ilm. 5:9) kokoonnumme yhteen Kirkkoon ylistääksemme yhteen ääneen ainoata kolmiyhteistä Jumalaa. Viettäessämme eukaristista uhria me parhaiten yhdymme taivaallisen Kirkon jumalanpalvelukseen ja pyhäin yhteyteen osallisina kunnioitamme ennen kaikkea kunniakkaan ainaisen Neitsyen Marian, mutta myös autuaan Joosefin, autuaiden apostolien ja marttyyrien sekä kaikkien pyhien muistoa.[19]

51. Tämän esi-isiemme kunnioitusta ansaitsevan uskon elävästä yhteydestä niihin veljiin, jotka ovat taivaan kunniassa tai vielä puhdistumassa kuoleman jälkeen, pyhä kirkolliskokous syvällä hartaudella hyväksyy vahvistaen uudelleen Nikaian toisen kirkolliskokouksen [20] sekä Firenzen [21] ja Trenton [22] kirkolliskokousten päätökset. Pastoraalisessa huolenpidossaan se samalla kehottaa kaikkia niitä, joille asia kuuluu, poistamaan tai oikaisemaan ne väärinkäytökset, liioittelut tai virheet, joita ehkä siellä täällä on päässyt käytäntöön, ja järjestämään kaikki uudelleen Kristuksen ja Jumalan suuremmaksi kunniaksi. He valistakoot uskovia, ettei aito pyhimysten kunnioitus ole niinkään paljon ulkonaisten tekojen moninaisuudessa kuin tehokkaan rakkauden harjoittamisessa, jolloin omaksi ja Kirkon parhaaksi tavoittelemme pyhimysten “elämän esimerkkiä, osallisuutta heidän yhteyteensä ja apua heidän esirukouksistaan”.[23] Toisaalta on uskoville selitettävä, että autuaiden kunnioittaminen, uskon kirkkaassa valossa katsottuna, ei millään tavoin heikennä sitä jumalallista palvontaa (latria), jota tulee osoittaa Isälle Jumalalle Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä, vaan päinvastoin se sitä suuresti rikastuttaa.[24]

Sillä me kaikki, jotka olemme Jumalan lapsia ja muodostamme yhden perheen Kristuksessa (vrt. Hepr. 3:6), noudatamme Kirkon harrasta kutsumusta ja osallistumme etukäteen taivaan täydelliseen liturgiaan,[25] mikäli me keskinäisessä rakkaudessa ja yhteisessä Kaikkeinpyhimmän Kolminaisuuden ylistyksessä olemme yhteydessä toistemme kanssa. Kun Kristus ilmestyy ja kuolleet kunniakkaasti nousevat, silloin Jumalan kirkkaus on valaiseva taivaallisen kaupungin ja sen lamppuna on oleva Karitsa (vrt. Ilm. 21:24). Silloin on koko pyhien Kirkko rakkauden korkeimmassa autuudessa palvova Jumalaa ja “Karitsaa, joka on teurastettu” (Ilm. 5:12) yhteen ääneen julistaen: “Hänelle, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalle ylistys ja kunnia ja kirkkaus ja valta aina ja iankaikkisesti” (Ap.t. 5:13-14).

Kahdeksas luku: Autuaasta Jumalansynnyttäjästä Neitsyt Mariasta Kristuksen ja Kirkon salaisuudessa

I Johdanto

52. “Kun aika oli täytetty”, äärettömän hyvä ja viisas Jumala, joka halusi panna täytäntöön maailman lunastuksen, “lähetti Poikansa, naisesta syntyneen … että me pääsisimme lapsen asemaan” (Gal. 4:4-5). “Joka meidän ihmisten tähden ja meidän autuutemme tähden astui alas taivaista ja tuli lihaksi Pyhän Hengen kautta Neitsyt Mariasta.”[1] Tämä jumalallinen pelastuksen salaisuus ilmaistaan meille ja sitä jatketaan Kirkossa, jonka Herra perusti ruumiikseen ja jossa uskovien — päämieheensä Kristukseen yhdistettyinä ja yhdessä kaikkien pyhien kanssa — tulee myös ja “ennen kaikkea kunnioittaa kunniakkaan ainaisen Neitsyen Marian, Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen äidin muistoa”.[2]

53. Neitsyt Maria, joka enkelin ilmestyksessä on ottanut vastaan Jumalan Sanan sydämeensä ja kohtuunsa ja synnyttänyt maailmalle Elämän, tunnustetaan ja häntä kunnioitetaan Jumalan ja Vapahtajan todellisena äitinä. Poikansa ansioiden perusteella hänet ylevämmällä tavalla lunastettiin ja läheisellä ja purkamattomalla siteellä häneen yhdistyneenä hänelle annettiin se suuri tehtävä ja arvo olla Jumalan Pojan äiti, minkä vuoksi hän on myös Isän eniten rakastama tytär ja Pyhän Hengen temppeli. Tämä erinomainen armolahja asettaa hänet kauas kaikkien muitten luotujen yläpuolelle sekä taivaassa että maan päällä. Aadamin jälkeläisenä hän kuitenkin samalla kuuluu kaikkiin pelastettaviin ihmisiin, ja vielä enemmänkin: “Hän on (Kristuksen) jäsenten todellinen äiti, … koska hän rakkaudessaan on myötävaikuttanut siihen, että Kirkkoon syntyisivät ne uskovat, jotka ovat tämän pään jäseniä.”[3] Niinpä häntä kunnioitetaankin Kirkon huomattavimpana ja täysin ainutlaatuisena jäsenenä sekä sen uskon ja rakkauden perikuvana ja kirkkaimpana esimerkkinä. Pyhän Hengen opettamana katolinen Kirkko kunnioittaa häntä hurskaalla lapsen kiintymyksellä rakastettavana äitinä.

54. Käsitellessään oppia Kirkosta, jossa jumalallinen Vapahtaja toteuttaa pelastuksen, pyhä kirkolliskokous sen vuoksi hartaasti haluaa selvittää autuaan Neitsyen Marian tehtävän lihaksi tulleen Sanan ja mystisen ruumiin salaisuudessa samoin kuin lunastettujen ihmisten velvollisuudet Jumalan synnyttäjää, Kristuksen äitiä kohtaan, joka on myös ihmisten, eritoten uskovien äiti. Kirkolliskokouksen tarkoitus ei kuitenkaan ole esittää täydellistä Mariaa koskevaa oppia eikä myöskään ratkaista niitä kysymyksiä, joihin teologit eivät vielä ole tuoneet täyttä selvyyttä. Näin säilytettäköön ne lausunnot, jotka katoliset teologiset koulut ovat vapaasti esittäneet hänestä, jolla “Kristuksen jälkeen on Kirkossa korkein ja meihin nähden lähin asema.”[4]

II Autuaan Neitsyt Marian tehtävästä pelastuksen taloudessa

55. Vanhan ja Uuden testamentin pyhät kirjoitukset sekä kunnioitettava traditio osoittavat mitä selvimmin Vapahtajan äidin tehtävän pelastuksen taloudessa ja asettavat sen ikään kuin silmiemme eteen. Vanhan testamentin kirjat ovat kuvausta pelastushistoriasta, jossa askel askeleelta valmistetaan Kristuksen maailmaantuloa. Nämä ensimmäiset asiakirjat, sellaisina kuin Kirkko ne lukee ja kuin ne myöhemmän ja täydellisemmän ilmoituksen valossa on ymmärretty, selventävät Vapahtajan äidin hahmoa yhä kirkkaammin. Tässä valossa näemme hänen jo profeetallisesti häämöttävän syntiinlankeemuksen jälkeen esivanhemmillemme annetussa lupauksessa voitosta yli käärmeen (vrt. 1 Moos. 3:15). Samoin hän on se neitsyt, joka tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, jonka nimeksi tulee Immanuel (vrt. Jes. 7:14; Miik. 5:2-3; Matt. 1:22-23). Hän loistaa niiden Herran nöyrien ja köyhien keskellä, jotka luottamuksella odottavat häneltä pelastusta ja myös saavat sen. Hänessä vihdoin, Siionin ylevässä tyttäressä, pitkä lupauksen aika täyttyi ja alkoi uusi armon aika, kun Jumalan Poika otti hänestä itselleen ihmisluonnon vapahtaakseen ihmiset synnistä lihansa salaisuuksien kautta.

56. Kaiken laupeuden Isä tahtoi, että lihaksituloa edeltäisi ennalta määrätyn äidin suostumus. Niin kuin kerran nainen kantoi osuutensa kuolemaan, samoin kantaisi nyt nainen osuutensa elämään. Tämä pitää erikoisesti paikkansa Jeesuksen äidin kohdalla, joka synnytti maailmaan kaikenuudistavan Elämän ja jonka Jumala tätä arvokasta tehtävää varten varusti tarvittavilla lahjoilla. Ei ihme siis, että kirkkoisillä oli tapa nimittää Jumalan äitiä kokonaan pyhäksi, vapaaksi kaikesta synnin tahrasta ja ikään kuin Pyhän Hengen luomaksi ja uudeksi luonnoksi muovaamaksi.[5] Sikiämisensä ensimmäisestä hetkestä lähtien Nasaretin Neitsyt varustettiin ainutlaatuisella pyhyyden loistolla. Tuodessaan sanoman enkeli tervehti häntä Jumalan käskystä sanoilla “armoitettu” (vrt. Luuk. 1:28) ja hänen vastauksensa taivaalliselle sanansaattajalle kuului: “Olen Herran palvelijatar, tapahtukoon minulle sanasi mukaan” (Luuk. 1:38). Näin siis Maria, Aadamin tytär, suostui jumalalliseen sanaan ja tuli Jeesuksen äidiksi. Koko sydämestään ja vailla kaikkea synnin estettä hän Herran palvelijattarena antautui Jumalan pelastustahdolle ja pyhitti itsensä kokonaan Pojalleen ja hänen tehtävälleen astuen hänen kanssaan ja häneen alistettuna kaikkivaltiaan Jumalan armosta lunastusmysteerin palvelukseen. Oikein kirkkoisät siis ovat sitä mieltä, ettei Jumala käyttänyt Mariaa pelkkänä passiivisena välikappaleena, vaan että tämä vapaassa uskossa ja kuuliaisuudessa myötävaikutti pelastustyöhön. Pyhä Ireneus sanoo, että Maria “oli kuuliaisuudellaan oman ja koko ihmissuvun pelastuksen syy”.[6] Siksi myös useat varhaisimmista kirkkoisistä mielihyvin yhtyvät häneen vakuuttaessaan sanan julistuksessaan: ”Eevan tottelemattomuuden solmun aukaisi Marian tottelevaisuus; minkä neitsyt Eeva epäuskossaan sitoi, sen Neitsyt Maria uskossaan aukaisi.”[7] Verratessaan Mariaa Eevaan he nimittävät häntä “elävien äidiksi”[8] ja selittävät usein: “Kuolema tuli Eevan kautta, elämä Marian kautta.”[9]

57. Äidin yhteys Poikaansa tämän pelastustyössä käy ilmi Jeesuksen neitseellisestä sikiämishetkestä lähtien aina hänen kuolemaansa asti. Ensinnäkin, kun Maria kiireesti lähti tervehtimään Elisabetia, tämä nimitti häntä tervehdyssanoissaan siunatuksi, koska hän oli uskonut luvattuun pelastukseen, ja edelläkävijä hypähti äitinsä kohdussa (vrt. Luuk. 1:41-45). Kristuksen syntyessä Jumalan äiti täynnä riemua esitti paimenille ja tietäjille Poikansa, esikoisensa, joka ei ollut vähentänyt hänen neitseellistä koskemattomuuttaan, vaan päinvastoin pyhittänyt sen.[10] Uhrat tuaan köyhien uhrilahjan Maria asetti Poikansa Herran eteen temppelissä, jolloin hän samalla kuuli Simeonin ennustavan, miten hänen Pojastaan tulisi merkki, jota vastaan sanotaan, ja miten miekka lävistäisi hänen oman sydämensä, jotta monen sydämen ajatukset tulisivat ilmi (vrt. Luuk. 2:34-35). Kun Jeesus lapsena katosi vanhemmiltaan ja he murheellisina etsivät häntä, he löysivät hänet temppelistä huolehtimassa niistä asioista, jotka kuuluivat hänen Isälleen. He eivät ymmärtäneet Pojan vastausta, mutta Maria kätki nämä tapahtumat sydämeensä ja tutkisteli niitä (vrt. Luuk. 2:41-51)

58. Jeesuksen julkisessa elämässä esiintyy hänen äitinsä jo heti alussa merkityksellisellä tavalla, kun Galilean Kaanan häissä sääli valtasi hänen sydämensä ja hänen pyyntönsä sai Messiaan suorittamaan ensimmäisen ihmetekonsa (vrt. Joh. 2:1-11). Jeesuksen saarnatessa hän otti vastaan Poikansa sanat, joilla tämä korotti Jumalan valtakunnan järkeilyjen sekä lihan ja veren luonnollisten siteiden yläpuolelle julistaen autuaiksi ne, jotka kuulevat Jumalan sanan ja noudattavat sitä (vrt. Mark. 3:35, rinnakk. Luuk. 11:27-28), kuten Maria uskollisesti teki (vrt. Luuk. 2:19 ja 51). Näin myös autuas Neitsyt edistyi vaelluksellansa uskossa ja pysyi uskollisesti yhteydessä Poikaansa aina ristin juurelle asti, missä hän Jumalan suunnitelman mukaan seisoi (vrt. Joh. 19:25). Siellä hän syvästi kärsi yhdessä Poikansa kanssa ja suostui koko äidinsydämellään antamaan teuras uhriksi hänet, jonka itse oli synnyttänyt. Ja vihdoin ristillä kuoleva Kristus Jeesus antoi hänet äidiksi opetuslapselle sanoen: “Vaimo, katso poikasi” (Joh. 19:26-27).[11]

59. Koska Jumala ei tahtonut ilmoittaa ihmiskunnan pelastuksen sakramenttia juhlallisesti ennen kuin oli vuodattanut Kristuksen lupaaman Pyhän Hengen, näemme apostolien helluntaipäivää odottaessaan “pysyvän yksimielisinä rukouksessa naisten kanssa, ja Marian, Jeesuksen äidin kanssa ja Jeesuksen veljien kanssa” (Ap.t 1:14). Näemme myös Marian rukouksillaan anovan Pyhän Hengen lahjaa, hänen, joka jo enkelin ilmestyksessä oli varjonnut hänet. Lopuksi tahraton Neitsyt, joka oli varjeltu kaikelta perisynnin tahralta,[12] maallisen vaelluksen päätyttyä otettiin ruumiineen ja sieluineen taivaan kirkkauteen[13] ja Herra korotti hänet kaikkien kuningattareksi, jotta hän yhä enemmän tulisi Poikansa, herrain Herran (vrt. Ilm. 19:16) sekä synnin ja kuoleman voittajan, kaltaiseksi.[14]

III Autuaasta Neitsyestä ja Kirkosta

60. Vain yksi on Välimiehemme apostolin sanan mukaan: “Sillä yksi on Jumala, yksi myös Välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus, joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä” (1 Tim. 2:5-6). Marian äidillinen tehtävä ihmisiä kohtaan ei millään tavalla vähennä eikä himmennä tätä Kristuksen ainoata välimieheyttä, vaan todistaa sen voiman. Mikään autuaan Neitsyen vaikutus ihmisiin heidän pelastuksensa tiellä ei näet ole syntynyt välttämättömyyden pakosta, vaan jumalallisesta suostumuksesta. Se virtaa Kristuksen ansioiden ylenpalttisuudesta, nojautuu Kristuksen välimieheyteen, on siitä täydellisesti riippuvainen sekä ammentaa siitä kaiken voimansa. Uskovien välitöntä yhteyttä Kristukseen se ei millään tavoin vähennä, vaan edistää.

61. Autuas Neitsyt, jonka jumalallinen kaitselmus Sanan lihaksitulon yhteydessä oli hamasta iankaikkisuudesta saakka ennalta määrännyt Jumalan äidiksi, oli täällä maan päällä jumalallisen Vapahtajan hellä äiti ja erityisellä tavalla ennen kaikkia muita hänen aulis avustajansa ja Herran nöyrä palvelijatar. Hän tuli raskaaksi, synnytti ja ruokki Kristuksen, asetti hänet Isän eteen temppelissä ja osallistui Poikansa kärsimykseen tämän kuollessa ristillä. Näin hän aivan erityisellä tavalla kuuliaisuutensa, toivonsa, uskonsa ja palavan rakkautensa kautta myötävaikutti Vapahtajan työssä yliluonnollisen elämän uudelleen syntymiseen ihmissieluissa. Tästä syystä Maria on meidän äitimme armon järjestyksessä.

62. Tämä Marian äitiys armotaloudessa jatkuu keskeytymättä aina siitä lähtien, kun hän enkelin ilmestyksessä uskollisesti antoi myöntymyksensä, jossa hän myös ristin juurella pysyi horjumattomana, kunnes kaikki valitut ovat saavuttaneet ikuisen päämääränsä. Maria näet ei luopunut tästä pelastustehtävästään senkään jälkeen, kun hänet otettiin taivaaseen, vaan lukemattomien esirukoustensa kautta hän yhä jatkaa armolahjojen välittämistä meille.[15] Äidinrakkaudellaan hän huolehtii Poikansa veljistä, jotka yhä vaeltavat maan päällä vaarojen ja ahdistusten keskellä, kunnes he pääsevät siunattuun Isänmaahan. Tämän vuoksi Kirkko rukoilee autuasta Neitsyttä avuksi nimityksillä: uskovien puolustaja, avustaja, auttaja ja välittäjä.[16] Tämä on kuitenkin tulkittava siten, ettei sillä mitään vähennetä Kristuksen ainoan välimieheyden arvosta ja tehokkuudesta, eikä siihen mitään lisätä.[17]

Ainoatakaan luotua ei koskaan voida asettaa samaan asemaan lihaksi tulleen Sanan ja Vapahtajan kanssa. Mutta samoin kuin papit ja uskova kansa eri tavoin osallistuvat Kristuksen ainoaan pappeuteen ja Jumalan ainoa hyvyys todellisesti virtaa luoduille monin eri tavoin, samoin Vapahtajan ainoa välitystyö ei sulje pois luotujen monenkaltaista myötävaikutusta, vaan herättää siihen sen lähtiessä yhdestä ainoasta lähteestä.
Kirkko ei epäile myöntää Marialle tällaista alistettua tehtävää: se kokee sitä jatkuvasti ja laskee sen uskovien sydämelle, jotta he tämän äidillisen avun turvaamina liittyisivät kiinteämmin Välimieheen ja Lunastajaan.

63. Jumalallisen äitiytensä lahjan ja tehtävän vuoksi, joka yhdistää hänet Poikaansa, Lunastajaan, sekä erityisten armolahjojensa ja tehtäviensä takia autuas Neitsyt liittyy kiinteästi myös Kirkkoon. Jumalan synnyttäjä on Kirkon perikuva, kuten jo pyhä Ambrosius opetti, nimittäin uskossa, rakkaudessa ja täydellisessä yhdistymisessä Kristukseen.[18] Kirkon salaisuudessa, Kirkon, jota itseäänkin täydellä syyllä nimitetään äidiksi ja neitsyeksi, Maria on käynyt edellä osoittaen ylevän ja ainutlaatuisen esimerkin sekä neitseellisyydestä että äitiydestä.[19] Sillä uskossa ja kuuliaisuudessa hän synnytti maailmaan Pojan, miehestä mitään tietämättä, Pyhän Hengen varjoamana. Kuin uusi Eeva hän ei osoittanut vanhalle käärmeelle vaan Jumalan sanansaattajalle uskoa, jota ei pieninkään epäilys tahrannut. Hän synnytti Pojan, jonka Jumala asetti esikoiseksi monien veljien joukkoon (Room. 8:29), toisin sanoen niiden uskovien, joiden syntymiseen ja kasvattamiseen Maria äidillisellä rakkaudella myötävaikuttaa.

64. Myös Kirkko, joka mietiskelee Marian salattua pyhyyttä, seuraa hänen rakkauttaan ja täyttää uskollisesti Isän tahdon, on tullut äidiksi ottamalla kuuliaisesti vastaan Jumalan sanan. Sanan julistamisen ja kasteen kautta Kirkko synnyttää Pyhän Hengen hedelmöittämiä ja Jumalasta syntyneitä lapsia uuteen ja kuolemattomaan elämään. Myös Kirkko on neitsyt, joka varjelee Yljälleen lupaamansa uskon koskemattomana ja puhtaana sekä säilyttää Herransa äidin esimerkkiä seuraten ja Pyhän Hengen voimalla neitseellisesti loukkaamattoman uskon, lujan toivon ja vilpittömän rakkauden.[20]

65. Kirkko on autuaassa Neitsyessä jo saavuttanut täydellisyytensä; siitä syystä se esiintyy ilman tahraa tai ryppyä (vrt. Ef. 5:27). Kuitenkin Kristukseen uskovat yhä ponnistelevat voittaakseen synnin ja kasvaakseen pyhyydessä. Sen vuoksi he kohottavat katseensa Mariaan, joka koko valittujen yhteisön edessä säteilee hyveitten esimerkkinä. Kääntäessään hartaasti ajatuksensa häneen ja mietiskellessään häntä ihmiseksi tulleen Sanan valossa Kirkko tunkeutuu aina syvemmälle ja täynnä kunnioitusta lihaksi tulleen Sanan korkeimpaan salaisuuteen ja muovautuu yhä enemmän Ylkänsä kaltaiseksi. Maria on astunut hyvin syvälle pelastushistoriaan, niin että hänessä yhtyvät ja hänestä heijastuvat tietyllä tavalla uskon suurimmat salaisuudet. Sananjulistuksen ja kunnioituksen kohteena ollessaan Maria vetää uskovia Poikansa ja hänen uhrinsa puoleen sekä Isän rakkauteen. Kirkko puolestaan, tavoitellessaan Kristuksen kunniaa, muovautuu yhä enemmän perikuvansa kaltaiseksi ja edistyy lakkaamatta uskossa, toivossa ja rakkaudessa sekä etsii ja noudattaa kaikessa Jumalan tahtoa. Sen vuoksi Kirkko myös apostolisessa työssään täydellä syyllä katsoo häneen, joka synnytti Kristuksen, hänet, joka sikisi Pyhästä Hengestä ja syntyi Neitsyestä, jotta hän Kirkon kautta syntyisi ja kasvaisi myös uskovien sydämissä. Neitsyt oli elämässään esimerkkinä siitä äidillisestä huolenpidosta, jonka tulisi elähdyttää kaikkia niitä, jotka Kirkon apostolisessa lähetystehtävässä avustavat ihmisten uudestisyntymistä.

IV Autuaan Neitsyen kunnioituksesta Kirkossa

66. Maria, joka Poikansa jälkeen on Jumalan armosta korotettu kaikkien enkelten ja ihmisten yli — sillä hän on Jumalan pyhä äiti, joka osallistuu Kristuksen salaisuuksiin — saa täydellä syyllä osakseen erikoista kunnioitusta Kirkossa. Jo kristinuskon varhaisimmista ajoista lähtien autuasta Neitsyttä on kunnioitettu arvonimellä “Jumalansynnyttäjä”, jonka turviin uskovat rukoillen pakenivat kaikissa vaaroissaan ja tarpeissaan.[21] Varsinkin Efeson kirkolliskokouksesta lähtien on Jumalan kansan hartaus Mariaa kohtaan ihmeellisesti kasvanut kunnioituksen, rakkauden, avuksihuudon ja seuraamisen muodossa hänen omien profeetallisten sanojensa mukaan: “Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria” (Luuk. 1:48). Tämä kunnioitus, sellaisena kuin se aina on ollut olemassa Kirkossa, on tosin täysin ainoalaatuinen, mutta eroaa olennaisesti siitä palvonnan kultista, joka osoitetaan lihaksi tulleelle Sanalle, samoin Isälle ja Pyhälle Hengelle, ja se edistää sitä suuresti. Ne erilaiset Jumalan äidille omistetut hartaudenharjoitusten muodot, jotka Kirkko terveen ja oikean opin rajoissa eri aikakausien, olosuhteiden ja paikkakuntien mukaan sekä uskovien luonnetta ja perusrakennetta silmällä pitäen on hyväksynyt, vaikuttavat nimittäin tehokkaasti siihen, että Mariaa kunnioitettaessa Poika, jossa kaikki asiat ovat luodut (vrt. Kol. 1:15-16) ja jossa iankaikkinen Isä “näki hyväksi, että kaikki täyteys asuisi” (Kol. 1:19), tulee oikein tunnetuksi, rakastetuksi ja ylistetyksi ja hänen käskynsä täytetään.

67. Tätä katolisen kirkon oppia pyhä kirkolliskokous harkiten opettaa ja samanaikaisesti se kehottaa kaikkia Kirkon lapsia auliisti harjoittamaan Jumalan äidille omistettua, ennen kaikkea liturgista kunnioitusta, pitämään arvossa niitä erilaisia hartauden muotoja ja harjoituksia, joita opetusvirka aikojen kuluessa on hänen kunniakseen suositellut, sekä uskollisesti noudattamaan kaikkea sitä, mitä aikaisemmin on säädetty Kristuksen, autuaan Neitsyen ja pyhimysten kuville osoitettavasta kunnioituksesta.[22] Teologeja ja sananjulistajia se vakavasti kehottaa pidättymään niin hyvin väärästä liioittelusta kuin aiheettomasta ahdasmielisyydestä heidän tarkastellessaan Jumalan äidin ainoalaatuista arvoa.[23] Tutkimalla opetusviran johtamana pyhiä kirjoituksia, kirkkoisien ja kirkon opettajien teoksia sekä Kirkon liturgiaa heidän tulee oikealla tavalla selittää autuaan Neitsyen tehtävät ja armolahjat, jotka aina viittaavat Kristukseen, kaiken totuuden, pyhyyden ja vanhurskauden alkulähteeseen. Heidän tulee sekä sanoissaan että teoissaan huolellisesti välttää kaikkea, mikä saattaisi johtaa erossa olevat veljemme tai muut väärinkäsitykseen Kirkon todellisesta opista. Uskovat puolestaan muistakoot, ettei todellinen hartaus ole hedelmätöntä, ohimenevää liikutusta eikä myöskään turhaa herkkäuskoisuutta, vaan lähtee todellisesta uskosta, jonka avulla opimme tuntemaan Jumalan äidin ylevyyden ja joka herättää meidät lapsen rakkauteen äitiämme kohtaan ja hänen hyveittensä seuraamiseen.

V Maria, vaeltavan Jumalan kansan varman toivon ja lohdutuksen merkki

68. Jeesuksen äiti, joka jo ruumiineen ja sieluineen on otettu taivaan kirkkauteen, on tämän tulevassa elämässä täyttymyksensä saavuttavan Kirkon kuva ja ensimmäinen alku. Samalla hän on myös täällä maan päällä vaeltavan Jumalan kansan johtotähti ja varman toivon ja lohdutuksen merkki siihen saakka, kunnes Herran päivä tulee (vrt. 2 Piet. 3:10).

69. Pyhälle kirkolliskokoukselle tuottaa suurta iloa ja lohdutusta se tosiseikka, että myöskään erossa olevien veljiemme joukosta ei puutu niitä, jotka osoittavat Herran ja Vapahtajan äidille hänelle kuuluvaa kunnioitusta. Näiden joukossa ovat erikoisesti idän kristityt, jotka hartaasti ja palavasti yhtyvät ainaisen Neitsyen ja Jumalansynnyttäjän kunnioittamiseen.[24] Kääntykööt kaikki uskovat maail massa hellittämättä anomuksineen Jumalan ja ihmisten äidin puoleen, jotta hän, joka oli mukana alkukirkon rukouksissa, nytkin taivaassa korotettuna yli kaikkien autuaitten ja enkeleitten rukoilisi kaikkien pyhien yhteydessä puolestamme Poikaansa, kunnes kaikki kansojen perheet, yhtä hyvin ne, jotka kantavat kristityn kunnianimeä kuin ne, jotka eivät vielä tunne Vapahtajaa, rauhassa ja yksimielisyydessä kootaan onnellisesti yhdeksi ainoaksi Jumalan kansaksi pyhän ja jakamattoman Kolminaisuuden kunniaksi.

Kirkolliskokouksen isät ovat hyväksyneet kaikki tähän dogmaattiseen konstituutioon kirjoitetut asiat sekä kokonaisuudessaan että yksityiskohdittain. Ja Me, sillä apostolisella valtuudella, jonka Kristus on meille luovuttanut, hyväksymme, säädämme ja vahvistamme ne yhdessä kunnianarvoisien isien kanssa Pyhässä Hengessä ja käskemme sen, minkä kirkolliskokous täten on päättänyt, saattaa julkisuuteen Jumalan kunniaksi.

Roomassa, pyhän Pietarin istuimen luona,
marraskuun 21. päivänä 1964

Minä Paavali, katolisen Kirkon piispa

(kirkolliskokouksen isien allekirjoitukset)

Liite: Vatikaanin II kirkolliskokouksen asiakirjoista

123. täysistuntoon kokoontuneen kirkolliskokouksen pääsihteerin antamat huomautukset 16. marraskuuta 1964

On kysytty, mikä on tämän äänestykseen asetetun kirkosta tehdyn asiakirjaluonnoksen tarkka teologinen sitovuus.

Tarkasteltuaan kirkkoa koskevan asiakirjaluonnoksen III lukuun tehtyjä muutosehdotuksia opillinen komissio on antanut kysymykseen seuraavan vastauksen:

”Kuten on itsestään selvää, kirkolliskokouksen tekstejä tulee aina tulkita kaikkien tuntemien yleisten periaatteiden mukaisesti.” Samalla opillinen komissio viittaa maaliskuun 6. päivänä 1964 antamaansa Selvitykseen, jonka toistamme tässä:

”Kun otetaan huomioon kirkolliskokousten käytännöt ja tämän kirkolliskokouksen pastoraalinen luonne, tämä pyhä kirkolliskokous määrittää Kirkkoa sitoviksi vain ne uskon ja moraalin asiat, jotka se avoimesti julistaa sitoviksi. Se, mitä kirkolliskokous muuten esittää Kirkon ylimmän opetusviran opetuksena, on jokaisen uskovan hyväksyttävä ja pidettävä sitä kirkolliskokouksen tahdon mukaisena. Tämä tunnetaan teologisen tulkinnan periaatteita noudattaen joko käsitellystä aiheesta tai sen esitystavasta.”

Ylemmän tahon määräyksestä jaetaan isille selittävä alkuhuomautus liittyen muutosehdotuksiin, jotka on tehty kirkkoa koskevan asiakirjaluonnoksen III lukua koskien. Kyseisessä III luvussa esitetty oppi on selitettävä ja ymmärrettävä tämän alkuhuomautuksen tarkoituksen ja sisällön mukaisesti.

Selittävä alkuhuomautus

Uskonopin komissio on päättänyt esittää tekstin muutosehdotuksia koskevan keskustelun esipuheeksi seuraavat yleiset huomautukset:

1. Sanaa “kollegio” ei tule ymmärtää ankaran juridisessa merkityksessä eli joukkona samanarvoisia jäseniä, jotka luovuttavat valtansa puheenjohtajalleen, vaan pysyvänä ryhmänä, jonka rakenne ja arvovalta on johdettava jumalallisesta ilmoituksesta. Vastauksessa muutosehdotukseen 12 sanotaan sen vuoksi nimenomaan kahdestatoista apostolista, että Herra muodosti heistä “kollegion eli pysyvän ryhmän” (vrt. myös Modus 53, c). Samasta syystä käytetään myös piispojen kollegiosta usein sanoja Ordo tai Corpus. Vastaavuus toisaalta Pietarin ja muiden apostoleitten sekä toisaalta paavin ja piispojen välillä ei sisällä apostoleille ominaisen erityisen vallan periytymistä heidän seuraajilleen eikä, kuten on ilmeistä, myöskään samanarvoisuutta kollegion Pään ja jäsenten kesken, vaan ainoastaan verrannollisuutta suhteitten Pietari—apostolit ja paavi—piispat välillä. Tämän vuoksi komissio on päättänyt käyttää sanamuotoa “vastaavalla tavoin” eikä “samalla tavoin” (n:o 22. Vrt. Modus 57).

2. Kollegion jäseneksi tullaan sakramentaalisessa vihkimyksessä ja olemalla hierarkkisessa yhteydessä kollegion päähän ja sen jäseniin (n:o 22).

Traditiosta, myös liturgisesta, käy selvästi ilmi, että piispaksivihkimys antaa vihitylle ontologisen osallisuuden pyhään palveluvirkaan. Tämän vuoksi puhutaan tarkoituksellisesti virasta eikä vallasta, koska viimeksi mainittu voitaisiin selittää siten, että siihen sisältyy välitön toimintavalta. Tällaisen välittömän vallan saamisen edellytyksenä on hierarkkisen auktoriteetin juridinen tai kanoninen päätös. Tämä päätös saattaa sisältää jonkin tietyn viran antamisen tai käsittää joukon alaisia ja se tapahtuu ylimmän auktoriteetin hyväksymien sääntöjen mukaan. Tällainen korkeampi sääntö on välttämätön asian omasta luonteesta johtuen, koska kyseessä olevia virkoja harjoittavat useat henkilöt, jotka Kristuksen tahdon mukaan työskentelevät hierarkkisessa yhteistyössä. On selvää, että tätä keskinäistä yhteyttä on Kirkon elämässä jo varhain toteutettu kunkin aikakauden olosuhteitten mukaan, ennen kuin se sai lainsäädännöllisen muotonsa.

Siksi sanotaankin tekstissä nimenomaan, että hierarkkinen yhteys Kirkon päähän ja jäseniin on välttämätön. Tämä yhteys (communio) on käsite, jota alkukirkossa pidettiin suuressa arvossa (kuten vielä nykyisinkin tapahtuu varsinkin idässä). Tämä käsite ei tarkoita epämääräistä mielenlaatua, vaan orgaanista todellisuutta, joka vaatii juridisen muodon ja on samalla rakkauden elähdyttämä. Tämän vuoksi komitea on miltei yksimielisesti päättänyt kirjoittaa “hierarkkisessa yhteydessä” (vrt. Modus 40, sekä myös mitä on sanottu piispojen missio canonicasta, n:o 24).

Viimeisimpien paavien asiakirjat, joissa käsitellään piispojen tuomiovaltaa, on tulkittava tätä vallanharjoituksen välttämätöntä määrittämistä koskeviksi.

3. Kollegiosta, joka ei voi olla olemassa ilman Päätä, sanotaan että “sillä on ylin ja täysi valta koko Kirkossa”. Tämän myöntäminen on välttämätöntä, jottei Rooman piispan vallantäyteys itse joutuisi kysymyksen alaiseksi. Sillä käsite “kollegio” sisältää aina ja välttämättömästi myös Pään, joka kollegion piirissä säilyttää loukkaamattomana toimintavaltansa Kristuksen sijaisena ja yleismaailmallisen Kirkon paimenena. Raja ei siis kulje Rooman piispan ja piispojen välillä kollektiivisesti tarkasteltuna, vaan yhtäältä on Rooman piispa yksinään ja toisaalta Rooman piispa yhdessä toisten piispojen kanssa. Koska paavi on kollegion Pää, hän voi yksinään suorittaa tiettyjä toimenpiteitä, jotka eivät millään tavoin kuulu piispoille, kuten esim. kollegion koollekutsuminen, sen johtaminen ja sen toimintasääntöjen hyväksyminen jne. (vrt. Modus 81). Paavin, jolle on uskottu koko Kristuksen lauman kaitseminen, ratkaisuvaltaan kuuluu, kunkin aikakauden vaihtelevien tarpeitten mukaan, päättää niistä toimenpiteistä, jotka ovat soveliaimmat lauman kaitsemiseen, joko persoonallisessa tai kollegiaalisessa muodossa. Kirkon parasta silmällä pitäen Rooman piispa toimii oman harkintansa mukaan järjestäessään ja edistäessään kollegiaalista toimintaa samoin kuin antaessaan sille hyväksymisensä.

4. Kirkon ylimpänä paimenena paavi voi vapaasti harjoittaa valtaansa milloin haluaa, kuten hänen tehtävänsä vaatii. Kollegio, vaikka se jatkuvasti on olemassa, ei silti aina toimi kollegiaalisesti sanan ankarassa mielessä, kuten Kirkon traditiosta käy ilmi. Se ei siis ole aina “täydessä toiminnassa”, vaan pikemminkin toimii vain ajoittain eikä muuten kuin Pään myöntymyksellä. Sanotaan “Pään myöntymyksellä”, jottei ajateltaisi että kyseessä on riippuvaisuus jostakin ulkopuolisesta. Sana “myöntymys” johtaa päinvastoin mieleen Pään ja jäsenten välisen yhteyden sekä sisältää ajatuksen välttämättömästi seuraavasta toteutuksesta, joka puolestaan kuuluu Pään tehtäviin. Tämä lausutaan nimenomaan kohdan 22 § 2:ssa, ja selitetään saman kappaleen lopussa. Kielteinen muoto “eikä kuitenkaan … ilman” käsittää kaikki tapaukset, minkä vuoksi on selvää, että ylimmän auktoriteetin hyväksymiä sääntöjä on noudatettava. Vrt. Modus 84.

Kaikesta tästä käy täysin selville, että kysymys on koko ajan piispojen yhteydestä Päähän eikä milloinkaan heidän toiminnastaan paavista riippumatta. Silloinhan Pään toiminta puuttuu, eivätkä piispat voi toimia kollegiaalisessa muodossa, kuten itse käsite “kollegio” osoittaa. Tämä piispojen hierarkkinen yhteys paaviin on ilman vähintäkään epäilystä tunnustettu Kirkon traditiossa.

N.B. Ilman hierarkkista yhteyttä ei sakramentaalis-ontologista paimenvirkaa, joka on erotettava virkaan liittyvästä kanonis-juridisesta puolesta, voida konkreettisesti harjoittaa. Komissio ei kuitenkaan halunnut käsitellä kysymyksiä tämän harjoituksen luvallisuudesta ja pätevyydestä, mikä jää teologien tutkittaviksi. Tämä koskee erityisesti kysymystä siitä paimenvallasta, jota idän erossa olevissa kirkoissa de facto harjoitetaan ja jonka selitykseksi on esitetty useita erilaisia teorioita.

+ Pericles Felici
Samosatan titulaariarkkipiispa
Vatikaanin II kirkolliskokouksen pääsihteeri

Lähdeviittaukset

Ensimmäinen luku

1 Vrt. Cyprianus, Epist. 64, 4: PL 3, 1017. CSEL (Hartel), III B, s. 720. Hilarius Poitierslainen, In Matt. 23,6: PL 9, 1047. Augustinus, passim. Kyrillos Aleksandrialainen, Glaph. in Gen. 2,10: PG69, 110 A.
2 Vrt. Gregorius Suuri, Horn. in Evang. 19, l: PL 76, 1154 B. Augustinus, Serm. 341, 9, 11: PL 39, 1499 seur. Johannes Damaskolainen. Adv. Iconocl. 11: PG 96, 1357.
3 Vrt. Irenaeus, Adv. Haer. III, 24, l: PG 7, 966 B; Harvey 2, 131; julk. Sagnard, Sources chretiennes, s. 398.
4 Vrt. Cyprianus, De Orat. Dom. 23, PL 4, 553; Hartel, III A, s. 285. Augustinus, Serm, 71, 20, 33: PL 38, 436 seur. Johannes Damaskolainen, Adv. Iconocl. 12: PG 96, 1358 D.
5 Vrt. Origenes, In Matt. 16, 21: PG 13, 1443 C; Tertullianus, Adv. Marc. 3, 7: PL 2, 357 C; CSEL 47, 3, s. 386. Liturgisista dokumenteista vrt. Sacramentarium Gregorianum: PL 78, 160 B. Tai C. Mohlberg, Liber Sacramentarum romanae ecclessiae, Rooma, 1960, s. 111, XC: “Deus,qul ex omni coaptacione sanctorum aeternum tibi condis habitaculum .. .” Hymni Urbs lerusalem beata Luostarin breviariumissa, tai Coelestis urbs lerusalem Roomalaisessa breviariumissa.
6 Vrt. Tuomas Akvinolainen, Sum. theol. III, q. 62, a. 5, ad. l.
7 Vrt. Pius XII, ensykl. Mystici Corporis, 29.6.1943: AAS 35 (1943), s. 208.
8 Vrt. Leo XIII, ensykl. Divinum illud, 9. 5. 1897: ASS 29 (1896- 97), s. 650. Pius XII, ensykl. Mystici Corporis, m.k., ss. 219-20; Denz. 2288 (3808). Augustinus, SerCT.268,2: PL 38,1232 ja muissa paikoissa. Johannes Khrysostomos, In Eph. Horn. 9, 3: PG 62, 72. Didymos Aleksandrialainen, Trin. 2, l: PG 39, 449 edell. Tuomas Akvinolainen, In Col. l, 18 lect. 5; julk. Marietti, II, no. 46: “Sicut constituitur unum corpus ex unitate animae, ita Ecclesia ex unitate Spiritus …”
9 Leo XIII, ensykl. Sapientiae christianae, 10. l. 1890: ASS 22 (1889-90), s. 392; ensykl. Satis cognitum, 29. 6. 1896: ASS 28 (1895-96), ss. 710 & 724 seur. s. Pius XII, ensykl. Mystici Corporis, m.k., ss. 199-200.
10 Vrt. Pius XII, ensykl. Mystici Corporis, m.k., s. 221 edell., ensykl. Humani generis, 12. 8. 1950: AAS 42 (1950), s. 571.
11 Leo XIII, ensykl. Satis cognitum, m.k., s. 713.
12 Vrt. Symh. apostolicum: Denz. 6-9 (10-13); Symb. Nic.-Const.: Denz. 86 (150); Prof.fidei Trid.: Denz. 994 & 999 (1862 & 1868).
13 “Sancta (catholica apostolica) Romana Ecclesia esiintyy Prof. fidei Tridentinumissa, m.k., ja Vatikaanin l kirkoll.kok., ist. 3, dogm. konst. de fide catholica: Denz. 1782 (3001).
14 Augustinus, Civ. Dei, XVIII, 51, 2: PL 41, 614.

Toinen luku

1 Vrt. Cyprianus, Epist. 69, 6: PL 3, 1142 B; Hartel 3 B, s. 754: “inseparabile unitatis sacramentum”.
2 Vrt. Pius, XII, puhe, Magnificate Dominum, 2.11. 1954: AAS 46 (1954), s. 669. Ensykl. Mediator Dei, 20.11.1947: AAS 39 (1947), s. 555.
3 Vrt. Pius XI, ensykl. Miserentissimus Redemptor, 8. 5.1928: AAS 20 (1928), s. 171 edell. Pius XII, puhe Vous nous avez, 22. 9. 1956: AAS 48 (1956), s. 714.
4 Vrt. Tuomas Akvinolainen, Sum. theol. III, q. 63, a 2.
5 Vrt. Kyrillos Jerusalemilainen, Catech. 17, de Spiritu Sancto, II, 35-37: PG, 1009-12. Nik. Kabasilas, De vita in Christo. III, de utilitate chrismatis: PG 150, 569-80. Tuomas Akvinolainen, Sum. theol. III, q. 65, a. 3 & q. 72, a. l & 5.
6. Vrt. Pius XII, ensykl. Mediator Dei, 20.11.1947: AAS 39 (1947) varsinkin s. 552 edell.
7 1 Kor. 7:7: “Kullakin on oma armolahjansa Jumalalta, yhdellä yksi, toisella toinen”. Vrt. Augustinus, De dono persev. 14, 37: PL 45, 1015 edell.: “Non tantum continentia Dei donum est, sed coniugatorum etiam castitas.”
8 Vrt. Augustinus, De praed. sanct. 14, 27: PL 44, 980,
9 Vrt. Johannes Khrysostomos, In lo, Hom. 65, l: PG 59, 361.
10 Vrt. Irenaeus, Adv. Haer. III, 16,6: III, 22, 1-3; PG 7, 925 C 926 A & 955 C – 958 A; Harvey 2, 87 edell. & 120-23; Sagnard, julk. Sources chretiennes ss. 290-92 & 372 seur. sivut.
11 Vrt. Ignatius Mart., Ad. Rom., Praef.: Julk. Funk I, s. 252.
12 Vrt. Augustinus, Bapt. c. Donat. V, 28, 39; PL 43, 197: “Certe manifestum est, id quod dicitur, in Ecclesia intus et foris, in corde, non in corpore cogitandum.” Vrt. ibid., III, 19, 26: col. 152; V, 18, 24: col. 189; In lo. tr. 61, 2: PL 35, 1800 ja muuten varsin usein.
13 Vrt. Luuk. 12:48: “Jokaiselta, jolle on paljon annettu, myös paljon vaaditaan,” Kts. myös Matt. 5, 19-20; 7: 21-22; 25, 41-46; Jaak.2,14.
14 Vrt. Leo XIII, apost. kirje Praeclara gratulationis, 20. 6. 1894: ASS 26 (1893-94), s. 707.
15 Vrt. Leo XIII, ensykl. Satis cognitum. 29. 6. 1896: ASS 28 (1895- 96), s. 738. Ensykl. Caritatis studium, 25. 7. 1898: ASS 31 (1898-99), s. 11. Pius XII, radiopuhe Nell’ alba, 24.12.1941: AAS 34 (1942), s. 21.
16 Vrt. Pius XI, ensykl. Rerum orientalium, S. 9.1928: AAS 20 (1928), s. 287. Pius XII, ensykl. Orientalis Ecclesiae, 9. 4. 1944: AAS 36 (1944), s. 137.
17 Vrt. Instr. S. Officii, 20. 12. 1949: AAS 42 (1950), s. 142.
18 Vrt. Tuomas Akvinolainen, Sum. theol. III, q. 8, a. 3 , ad. 1.
19 Vrt. Pyhän Officiumin kirje Bostonin arkkipiispalle: Denz. 3869- 72.
20 Vrt. Eusebios Caesarealainen, Praeparatio evangelica, 1, 1: PG 21,28 AB.
21 Vrt Benedictus XV, apostol. kirje Maximum illud: AAS 11 (1919), s. 440 ja varsink. s. 451 seur. s. Pius XI, ensykl. Rerum Ecclesiae: AAS 18 (1926), ss. 68—69. Pius XII, ensykl. Fidei donum, 21. 4. 1957: AAS 49 (1957), ss. 236—37.
22 Vrt. Didake, 14: julk. Funk I, s. 32. Justinus Mart. Dial. 41: PG 6, 564. Irenaeus, Adv. Haer. IV, 17, 5: PG 7, 1023; Harvey, 2, s. 199 edell. Tridentin kirkoll.kok., ist. 22, luku 1: Denz 939 (1742).

Kolmas luku

1 Vrt. Vatikaanin l kirkoll.kok., ist. 4, dogm. konst. Pastor Aeternus: Denz. 1891 (3050 edell.).
2 Vrt. Firenzen kirkoll. kok., Decretum pro Graecis: Denz. 694 (1307) ja Vatikaanin l kirkoll.kok., ibid. Denz. 1826 (3059).
3 Vrt. Gregorius Suuri, Liber sacramentorum, Praef. in natali S.Mathiae et S. Thomae: PL 78, 51 & 152; vrt. Cod. Vat. Iat. 3548, f. 18. Hilarius, In Ps. 67, 10: PL 9, 450; CSEL 22, s. 286. Hieronymus, Adv. Jovin. 1, 26: PL 23, 247 A. Augustinus, In Ps. 86, 4: PL 37, 1103. Gregorius suuri, Mor. in Job. XXVIII, V: PL. 76, 455-56. Primasius, Comm. in Apoc. V: PL 68, 924 BC. Paschasius Rabd. In Mt. L. VIII, luku 16: PL 120, 561 C. Vrt. Leo XIII, kirje Et sane, 17. 12. 1888: ASS 21 (1888), s. 321.
4 Vrt. Apt. 6: 2-6; 11: 30; 13: l; 14: 23; 20:17; 1 Tess. 5:12-13, Fil. 1:1; Kol. 4:11, ja passim.
5 Vrt. Ap.t. 20: 25-27; 2 Tim. 4:6 edell. yhdessä 1 Tim. 5:22; 2 Tim. 2:2; Tit. 1: 5; Clemens Romanus, Ad. Cor. 44, 3: julk. Funk I, s. 156.
6 Clemens Romanus, Ad. Cor. 44, 2: julk. Funk I, s. 154 edell.
7 Vrt. Tertullianus, Praescr. Haer. 32: PL 2, 52 edell. Ignatius Mart. passim.
8 Vrt. Tertullianus, Praescr. Haer. 32: PL 2 53.
9 Vrt. Irenaeus, Adv. Haer. III, 3. l: PG 7, 848 A; Harvey 2, 8: Sagnard, s. 100 edell.: “manifestatam.”
10 Vrt. Iienaeus, Adv. Haer. III, 2, 2; PG 7, 847; Harvey 2, 7; Sagnard, s. 100: “ custoditur”, vrt. myös IV, 26, 2; col. 1053; Harvey 2, 236, ja samoin IV, 33, 8; ml. 1077: Harvey 2, 262.
11 Ignatius Mart., Philad, Praef; julk. Funk I, s. 264.
12 Ignatius Mart., Philad., 1,1; Magn. 6, 1; julk. Funk I, ss. 264 & 234.
13 Clemens Romanus, m.k. 42, 3-4; 44, 3-4; 57, l-2; julk. Funk I, 152, 156, 171 edell. Ignatius Mart., Philad. 2; Smyrn. 8, Magn. 3, Trall 7; julk. Funk l, s. 265 edell.; 282; 232; 246 jne.; Justinus, Apol., l, 65; PG 6, 428; Cyprianus, Epist. passim.
14 Vit. Leo XIII, ensykl. Satis cognitum, 29. 6.1896; ASS 28 (1895-96) s. 732.
15 Trenton kirkoll.kok. ist. 23, Decr. de sacr. Ordinis, luku 4: Denz. 960 (1768); Vatikaanin l kirkoll.kok. ist. 4, dogm. konst. 1 de Ecclesia Christi, luku 3: Denz. 1828 (3061). Pius XII, ensykl. Mystici Corporis, 29,6.1943: AAS 35 (1943) ss. 209 & 212. Cod. jur. can., C. 329 § l.
16 Vrt. Leo XIII, kirje Et sane. 17.12.1888: ASS 21 (1888) s. 321 ed.
17 Leo Suuri, Serm. 5, 3: PL 54, 154.
18 Trenton kirkoll. kok. ist. 23 luku 3 sit. 2 Tim. 1: 6-7, vihkimyksen todellisen sakramentaalisen luonteen todistamiseksi: Denz. 959 (1766).
19 Trad. Apost. 3, julk. Botte, Sources chretiennes, ss. 27-30, piispalle katsotaan kuuluvan “primatus sacerdotii”. Vrt. Sacramentarium leonianum, julk. C. Mohlberg. Sacramentarium Veronense, Rooma, 1955, s. 119: “ad summi sacerdotii ministerium… Comple in sacerdotibus tuis mysterii tui summami… “Idem, Liber sacramenlomm Romanae Ecclesiae, Rooma, 1960, ss. 121— 22: Tribuas eis, Domine, cathedram episcopalem ad regendam Ecclesiam tuam et plebem universam”. Vrt. PL 78, 224.
20 Trad. Apost. 2. julk. Botte, s. 27.
21 Trenton kirkoll.kok., ist. 23, luku 4 opettaa, että vihkimyksen sakramentti antaa katoamattoman luonteen: Denz. 960 (1767). Vrt. Johannes XXIII, puhe Jubilate Deo, 8. 5. 1960: AAS 52 (1960), s. 466. Paavali VI, saarna Pietarinkirkossa 20. 10. 1963: AAS 55 (1963), s. 1014.
22 Cyprianus, Epist. 63, 14: PL 4, 386; Hartel, III B, s. 713: “Sacerdos vice Christi vere fungitur”. Johannes Khrysostomos, In 2 Tim. Horn. 2, 4: PG 62, 612: “Sacerdos est symbolon Christi”. Ambrosius, In. Ps. 38, 25-26: PL 14, 1051-52; Csel 64,203-204. Ambrosiaster, In 1 Tim. 5, 19: PL 17, 479 C ja In Eph. 4, 11-12: col. 387 C. Theodorus Mops., Horn. Catech, XV, 21 &24: julk. Tonneau, ss. 497 & 503. Hesykhios Jerusalemilainen, In Lev. L. 2, 9, 23: PG93, 894 B.
23 Vrt. Eusebios, Hist. Eccl.. V, 24, 10: GCS II, 1, s. 495; julk. Bardy, Sources Chr. II, s. 69. Dionysios Eusebioksessa, ibid VII, 5, 2: GCS II, 2, s. 638 edell.; Bardy II, s. 168 edell.
24 Vanhimmista kirkoll. kokouksista vert. Eusebios, Hist. Eccl. V, 23—24: GCS II, l, s. 488 seur.s.; Bardy II, s. 66 seur.s. & passim. Nikaian kirkolliskokous, Can. 5: Conc. Oec. Decr. s. 7.
25 Cyprianus, Epist. 56, 3: Hartel, III B. s. 650; Bayard, s. 154.
26 Tertullianus, De Jeiunio. 13: PL 2, 972 B; Csel 20, s. 292, Iin. 13- 16.
27 Vrt. Zinellin virallinen selostus Vatikaanin l kirkoll .kokouksesta: Mansi 52, 1109 C.
28 Vrt. Vatikaanin l kirkoll.kok. skeema dogm. konst. Il, de Ecclesia Christi, luku 4: Mansi 53, 310. Vrt. Kleutgenin selostus korjatusta skeemasta: Mansi 53, 321 B-322 B ja Zinellin selostus: Mansi 52, 1110 A. Kts. myös Leo Suuri, Serm. 4, 3: PL 54, 151 A.
29 Vrt. Cod. jur. can. can. 227.
30 Vrt. Vatikaanin l kirkoll.kok. dogm. konst. Pastor Aeternus: Denz. 1821 (3050 edell.).
31 Vrt. Cyprianus, Epist. 66, 8: Hartel HI, 2, s. 733: “Episcopus in Ecclesia et Ecclesia in episcopo.”
32 Vrt. Cyprianus, Epist. 55, 24: Hartel, s. 642, Iin. 13: “Uno. Ecclesia per totum mundum in multa membra divisa”. Epist. 36, 4: Hartel, s. 575, Iin. 20-21.
33 Vrt. Pius XII, ensykl. Fidei Donum, 21. 4.1957: AAS 49 (1957), s. 237.
34 Vrt. Hilarius Poitierslainen, In Ps. 14, 3: PL 9, 206; Csel 22, s. 86. Gregorius Suuri, Moral. IV, 7, 12: PL 75, 643 C. Pseudobasilius, In Is. 15, 296: PG 30, 637 C.
35 Celestinus, Epist. 18, 1-2 ad. Conc. Eph.: PL 50, 505 AB; Schwartz, Acta Conc. Oecum. I, 1, 1, s. 22. Vrt. Benedictus XV, apost. kirje Maximum illud: AAS 11 (1919), s. 440. Pius XI, ensykl. Rerum Ecclesiae, 28. 2. 1926: AAS 18 (1926), s. 69. Pius XII, ensykl. Fidei Donum, m.k.
36 Leo XIII, ensykl. Grande munus, 30. 9. 1880: ASS 13 (1880), s. 145. Vrt. Cod. jur. can.. can. 1327; can. 1350 § 2.
37 Patriarkallisten istuinten oikeuksista kts. Nikaian kirkoll.kok. can. 6, Aleksandriasta ja Antiokiasta, can. 7, Jerusalemista: Conc. Oec. Decr., s. 8. IV Lateraanisynodi (1215), konst. 5: De dignitate Patriarcharum: ibid. s. 212. Ferraran ja Firenzen kirkolliskokoukset :ibid. s. 504.
38 Vrt. Cod. jur. pro Eccl. Orient., can. 216—314: de Patriarchis; can. 324-339: de Archiepiscopis maioribus; can. 362-391: de aliis dignitariis. Erikoisesti: can. 238 §3; 216: 240; 251; 255: de Episcopis a Patriarcha nominandis.
39 Vrt. Trenton kirkoll.kok., Decr. de reform. ist. 5, luku 2, no. 9 ja ist. 24, can 4: Conc. Oec. Decr. ss. 645 & 739.
40 Vrt. Vatikaanin l kirkoll.kok., dogm. konst. Dei Filius, 3: Denz. 1712 (3011). Vrt. lisähuomautus l skeemaan d. eccl. (otettu Robert Bellarminilta): Mansi 51, 579 C; samoin uusittu skeema II de Ecclesia Christi, Kleutgenin kommentoima: Mansi 52, 313 AB. Pius IX, kirje Tuas libenter: Denz. 1683 (2879).
41 Vrt. Cod. jur. can., can. 1322-1323.
42 Vrt. Vatikaanin l kirkoll.kok: dogm. konst. Pastor Aeternus: Denz. 1839 (3074).
43 Vrt. Gasserin selitys Vatikaanin l kirkolliskokouksesta: Mansi 52, 1213 AC.
44 Gasser, ibid.: Mansi 1214 A.
45 Gasser, ibid.: Mansi 1215 CD, 1216—1217 A.
46 Gasser, ibid.: Mansi 1213.
47 Vatikaanin l kirkoll.kok., dogm. konst. Pastor Aetemus, 4: Denz. 1836 (3070).
48 Piispaksivihkimyksen rukous bysanttilaisessa rituksessa: Euhologion to mega. Rooma, 1873, s. 139.
49 Vrt. Ignatius Mart., Smyrn. 8, 1: julk. Funk I, s. 282.
50 Vrt. Ap.t. 8: 1; 14: 22-23; 20, 17 ja passim.
51 Mozarabinen rukous: PL 96, 759 B.
52 Vrt. Ignatius Mart., Smyrn. 8, l: julk. Funk I, s. 282.
53 Tuomas Akvinolainen, Sum. theol. III, q. 73, a. 3.
54 Vrt. Augustinus, Contra Faustum, 12,20: PL 42,265; Serm. 57, 7: PL 38, 389 jne.
55 Leo Suuri, Serm. 63, 7: PL 54, 357 C.
56 Hippolytoksen Traditio Apostolica, 2-3; julk. Botte, ss. 26-30.
57 Vrt. tekstiin examinis piispaksivihkimyksen alkaessa sekä messun loppurukousta Te Deumin jälkeen samassa vihkimyksessä.
58 Benedictus XIV, Br. Romana Ecclesia, 5. 10. 1752, § l: Bullarium Benedicti XIV, b. IV. Rooma, 1758, 21: “Episcopus Christi typum gerit, Eiusque munere fungitur”. Pius XII, ensykl. Mystici Corporis, m.k. s. 211: “Assignatos sibi greges singuli singulos Christi nomine pascunt et regunt.”
59 Leo XIII, ensykll. Satis cognitum. 29. 6. 1896: ASS 28 (1895-96), s. 732. Idem: kirje Officio sanctissimo. 22.12.1887: ASS 20 (1887), s. 264. Pius IX, apost. kirje saksal. piispoille, 12. 3. 1875 ja konsistorissa pidetty puhe 15.3.1875: Denz. 3112-3117 (vain uudessa painoksessa).
60 Vatikaanin l kirkoll.kok. dogm. konst. Pastor Aeternus, 3: Denz. 1828 (3061). Vrt. Zinellin selostus: Mansi 52, 1114 D.
61 Vrt. Ignatius Mart., Ad Ephes. 5, 1: julk. Funk I s. 216.
62 Vrt. Ignatius Mart., Ad. Ephes. 6, l: julk. Funk I, s. 218.
63 Vrt. Tridentin kirkoll.kok., ist. 23, De sacr. Ordinis, luku 2: Denz. 958 (1765) ja can. 6: Denz.,: 966 (1776).
64 Vrt Innocentius I, Epist. ad Decentium: PL 20, 554 A; Mansi 3, 1029; Denz. 98 (215); “Presbyteri, licet secundi sini sacerdotes, pontificatus tamen apicem non habent”. Cyprianus, Epist. 61, 3: julk. Hartel, s. 696.
65 Vrt. Tridentin kirkoll.kok., m.k. Denz. 956 a-968 (1763-78) ja varsinkin can. 7: Denz. 967 (1777). Pius XII, apost. konst. Sacramentum Ordinis: Denz. 2301 (3857—61).
66 Vrt. Innocentius I, m.k.; Gregorios Nazianzilainen, Apol. Il, 22 PG 35, 432 B. B. Pseudo-Dionysius, Eccl. Hier., l, 2: PG 372 D,
67 Vrt. Trenton kirkoll.kok., ist 22: Denz. 940 (1743). Pius XII. ensykl. Mediator Dei, 20. 11. 1947: AAS 39 (1947), s. 553; Denz. 2300 (3850).
68 Vrt. Tridentin kirkoll.kok., ist. 22: Denz. 938 (1739-40). Vatikaanin II kirkoll.kok., Konst. De sacra liturgia, no. 7 & no. 47.
69 Vrt. Pius XII, ensykl. Mediator Dei, m.k.
70 Vrt. Cyprianus, Epist. 11, 3: PL 4, 242 B; Hartel II, 2 s. 497.
71 Pappisvihkimyksen riitistä messuvaatteita puettaessa.
72 Pappisvihkymyksen prefaatiosta.
73 Vrt. Ignatius Mart., Philad. 4: julk. Funk I, s. 266. Cornelius l Cyprianuksella, Epist. 48, 2: Hartel, III, 2. s. 610.
74 Constitutiones Ecclesiae aegyptiacae, III, 2: julk. Funk Didascalia, II, s. 103. Statura Eccl. Ant. 37-41: Mansi 3, 954.
75 Polykarpos, Ad Phil. 5, 2: julk. Funk I, s. 300: Kristuksesta sanotaan: “Omnium diaconus factus”. Vrt. Didache, 15, 1: ibid. s. 32. Ignatius Mart., Trall. 2, 3: ibid. s. 242. Constitutiones Apostolorum, 8, 28, 4: julk. Funk, Didascalia 1, s. 530.

Neljäs luku

1 Augustinus, Serm. 340, 1: PL 38, 1483.
2 Vrt. Pius XI, ensykl. Quadragesimo anno, 15. 5. 1931: AAS 23 (1931), s. 221 edell. Pius XII, puhe De quelle consolation, 14. 10. 1951: AAS 43 (1951), s. 790 edell.
3 Vrt. Pius XII, puhe Six ans se sont ecoules, 5. 10. 1957: AAS 49 (1957), s. 927.
4 Kristuksen kuninkuuden juhlan prefaatiosta.
5 Vrt. Leo XIII, ensykl. Immortale Dei. 1. 11. 1885: ASS 18 (1885), s. 166 seur.s. Idem: ensykl. Sapientiae christianae, 10. l. 1890: ASS 22 (1889-90), s. 397 seur.s. Pius XII, puhe Alla vostra filiale. 23. 3. 1958: AAS 50 (1958), s. 220: “la legittima sana laicità dello Stato.”
6 Cod. jur can., can. 682.
7 Pius XII, puhe De quelle consolation, m.k. s. 789: “Dans les batailles decisives, c’est parfois du front que partent les plus heureuses initiatives.. . “Idem: puhe L’importance de la presse catholique, 17. 2. 1950: AAS 42 (1950), s. 256.
8 Vrt. 1 Tess. 5: 19 ja 1 Joh. 4:1.
9 Epist. ad Diognetum, 6: julk. Funk I, s. 400. Vrt. Johannes Khrysostomos, In Mt. Hom. 46 (47), 2: PG 58, 478, de fermento in massa.

Viides luku

1 Roomalainen messukirja, Gloria in excelsis. Vrt. Luuk. 1: 35; Mark. 1: 24; Luuk. 4: 34; Joh. 6: 69 (Ho hagios tou Theou); Ap.t.3: 14; 4: 27 &30; Hepr. 7: 26; 1 Joh. 2: 20: Ilm. 3: 7.
2 Vrt. Origenes, Comm. Rom. 7, 7: PG 14, 1122 B. PS. Makarios, De Oratione, 11: PG 34, 861 AB Tuomas Akvinolainen, Sum. theol. II. Il, q. 184, a. 3.
3 Vrt. Augustinus, Retract. II, 18: PL 32, 637 edell. Pius XII, ensykl. Mystici Corporis, 29. 6. 1943: AAS 35 (1943), s. 225.
4 Vrt. Pius XI, ensykl. Rerum omnium, 26. 1. 1923: AAS 15 (1923), s. 50 & ss. 59-60. Ensykl. Casti Connubii, 31. 12. 1930: AAS 22 (1930), s. 548. Pius XII, apost. konst. Provida Mater, 2. 2. 1947: AAS 39 (1947), s. 117. Puhe Annus sacer, 8. 12. 1950: AAS 43 (1951), ss. 27-28. Puhe Nel darvi, l. 7. 1956: AAS 48 (1956), s. 574 edell.
5 Vrt. Tuomas Akvinolainen, Sum. theol. II. II., q. 184, a. 5 & 6. De perf. vitae spir., luku 18. Origenes, In Is. Hom. 6, l: PG 13, 239.
6 Vrt. Ignatius Mart., Magn. 13, 1: julk. Funk I, s. 241.
7 Vrt. Pius X, kehotus Haerent animo, 4. 8. 1908: ASS 41 (1908). s. 560 edell. Cod. jur. can., can. 124. Pius XI, ensykl. Ad catholici sacerdotii, 20. 12. 1935: AAS 28 (1936), s. 22 seur.s.
8 Pappisvihkimyksen rituaalesta, alkukehotus.
9 Vrt. Ignatius Mart., Trall. 2, 3: julk. Funk I, s. 244.
10 Vrt. Pius XII, puhe Sous la maternelle protection. 9. 12. 1957: AAS 50 (1958), s. 36.
11 Vrt. Pius XI, ensykl. Casti Connubii, 31. 12. 1930: AAS 22 (1930), s. 548 edell.; Vrt. Johannes Khrysostomos, In Ephes. Horn. 20, 2: PG 62, 136 seur.s.
12 Vrt. Augustinus, Enchir, 121, 32: PL 40, 288. Tuomas Akvinolainen. Sum. theol. II. II., q. 184, a. l. Pius XII, apost. kehotus Menti nostrae, 23. 9. 1950: AAS 42 (1950), s. 660.
13 Evankelisista neuvoista yleensä, vrt. Origenes, Comm. Rom. X, 14: PG 14, 1275 B. Augustinus, De S. Virginitate, 15, 15: PL 40, 403. Tuomas Akvinolainen, Sum. theol. I. II., q. 100 a. 2, corp (in fine); II. II., q. 44, a. 4, ad. 3.
14 Neitsyyden etevämmyydestä, vrt. Tertullianus, Exhort. Cast. 10: PL 2, 925 C. Cyprianus, Hab. Virg. 3 & 22: PL 4, 443 B & 461 A edell.; Athanasius (?), De Virg.: PG 28, 252 seur.s. Johannes Khrysostomos, De Virg.: PG 48, 533 seur.s.
15 Hengellisestä köyhyydestä vrt. Matt. 5; 3 & 19: 21; Mark. 10: 21; Luuk. 18: 22: Kristuksesta kuuliaisuuden esikuvana Joh. 4; 34 & 6: 38; Fil.2: 8-10; Hebr. 10: 5-7. Kirkkoisien ja sääntökuntien perustajien kirjoituksia on paljon.
16 Evankelisten neuvojen tehokkaasta noudattamisesta, mihin kaikki eivät ole velvoitettuja vrt. Johannes Khrysostomos, In Mt. Hom. 7, 7: PG 57, 81 edell. Ambrosius, De Viduis, 4, 23:: PL 16,241 edell.

Kuudes luku

1 Vrt. Rosweydus, Vitae Patrum, Antverpen, 1628, Apophtegmata Patrum: PG 65. Palladius, Historia Lausiaca: PG 34, 955 seur.s.: julk. C. Butler, Cambridge 1898 (1904). Pius XI, apost. konst. Umbratilem 8.7.1924: AA.S 16 (1924), ss. 38-87. Pius XII, puhe Nous sommes heureux, 11. 4.1958: AAS 50 (1&58), s. 283.
2 Paavali VI, puhe Magno gaudio, 23. 5. 1964: AAS 56 (1964), s. 566.
3 Vrt. Cod. jur. can. can 487 & 488, 4°. Pius XII, puhe Annus sacer, 8.12. 1950: AAS 43 (1951), s. 27 edell. Pius XII, apost. konst. Provida Mater, 2. 2. 1947: AAS (1947), s. 120 seur.s.
4 Paavali VI, m.k. s. 567.
5 Vrt. Tuomas Akvinolainen, Sum. theol. II. II., q. 184, a. 3 & q. 188, a. 2. Bonaventura, opusc. XI, Apologia pauperum, 3, 3: julk. Opera, Quaracchi, b. 8, 1898, s. 245 a.
6 Vrt. Vatikaanin l kirkoll.kok. skeema de Ecclesia Christi, luku 15 ja muistiinpano 48: Mansi 51, 549 edell. & 619 edell. Leo XIII, kirje Au milieu des consolations, 23.12.1900: ASS 33 (1900-01), s. 361. Pius XII, apost. konst. Provida Mater, m.k. s. 114 edell.
7 Vrt. Leo XIII, konst. Romanos Pontifices, 8.5.1881: ASS 13 (1880-81), s. 483. Pius XII, puhe Annus sacer, 8.12.1950: AAS 43 (1951), s. 28 edell.
8 Vrt. Pius XII, puhe Annus sacer, m.k., s. 28. Pius XII, apost. konst. Sedes Sapientiae, 31. 5.1956: AAS (1956), s. 355. Paavali VL m.k., ss. 570-71.
9 Pius XII, ensykl. Mystici Corporis, 29. 6. 1943: AAS 35 (1943) s. 214 edell.
10 Vrt. Pius XII, puhe Annus sacer, m.k., s. 30; puhe Sous la maternelle protection, 9.12.1957: AAS 50 (1958), s. 39 edell.

Seitsemäs luku

1 Firenzen kirkolliskokous, Decretum pro Graecis: Denz. 693 (1305).
2 Paitsi vanhimpia dokumentteja jo Aleksanteri IV:n ajoista asti (27. 9. 1258), joissa hylätään kaikenlainen henkien manaaminen vrt. Pyhän Officiumin ensykl. De magnetismi abusu, 4. 8.1856: ASS (1865), ss. 177-78, Denz. 1653-54 (2823-25); Pyhän Officiumin vastaus 24. 4. 1917: AAS 9 (1917), s. 268, Denz. 2182 (3642).
3 Ks. synteesiä Paavalin opetuksesta ensyklikassa: Pius XII, Mystici Corporis: AAS 35 (1943), s. 200 ja passim.
4 Vrt. mm. Augustinus, Enarr. in Ps. 85, 24: PL 37, 1099. Hieronymus, Liber contra Vigilantium, 6: PL 23, 344. Tuomas Akvinolainen, In 4° Sent. d. 45, q. 3, a. 2. Bonaventura, In 4 Sent. d. 45, a. 3, q. 2; jne.
5 Vrt. Pius XII, ensykl. Mystici Corporis: AAS 35 (1943), s. 245.
6 Vrt. inskriptioita roomalaisissa katakombeissa.
7 Vrt. Gelasius I, Dekr. De libris recipiendis, 3: PL 59, 160, Denz. 165 (353).
8 Vrt. Methodius, Symposion, VII. 3: GCS (Bonwetsch), s. 74.
9 Vrt. Benedictus XV, Decretum approbationis virtutum in Causa beatificationis et canonizationis Servi Dei loannis Nepomuceni Neumann: AAS 14 (1922), s. 23; Vrt. Pius XII :n useita puheita pyhimyksistä: Inviti all’ eroismo., Discorsi . . b. l-III, Rooma, 1941-42, passim.; Pius XII, Discorsi e Radiomessaggi, b. 10. 1949, ss. 37-43.
10 Vrt. Pius XII, ensykl. Mediator Dei: AAS 39 (1947), s. 581.
11 Vrt. Hepr. 13: 7; Sir. 44-50; Hebr. 11: 3-40. Vrt. myös Pius XII Ensykl. Mediator Dei: AAS 39 (1947), ss. 582-83.
12 Vrt. Vatikaanin l kirkoll.kok. konst. De fide catholica, luku 3: Denz. 1794 (3013).
13 Vrt. Pius XII, ensykl. Mystici Corporis: AAS 35 (1943), s. 216.
14 Kiitollisuudesta itse pyhimyksiä kohtaan, vrt. E. Di hl. Inscriptiones latinae christinae veteres, I, Berlin, 1925, n:t 2008, 2382 & passim.
15 Trenton kirkoll.kok., ist. 25, De invocatione… Sanctorum: Denz. 984 (1821).
16 Roomalainen Breviarium Invit. pyhäinpäivän juhlaan.
17 Vrt. esimerkiksi 2. Tess. 1:10.
18 Vatikaanin II kirkoll.kok., konst. De sacra Liturgia, luku 5, n. 104.
19 Roomalaisen messun kaanon.
20 Nikaian kirkoll.kok. akt. VII: Denz. 302 (600).
21 Firenzen kirkoll.kok. Decretumpro Graecis: Denz 693 (1304).
22 Trenton kirkoll.kok: ist. 25, De invocatione, veneratione et reliquiis Sanctorum et sacris imaginibus: Denz. 984-988 (1821- 1824); Ist. 25, Decretum de Purgatorio: Denz. 983 (1820); Ist. 6, Decretum dc justificatione, can. 30: Denz 840 (1580).
23 Joillekin hiippakunnille myönnetystä prefaatiosta.
24 Vrt. Petrus Canisius, Catechismus major seu Summa Doctrinae christianae, luku III (kriit. painos F. Streicher), l osa, ss. 15-16, n. 44 & ss. 100-01, n. 49.
25 Vrt. Vatikaanin II kirkoll.kok., konst. De sacra Liturgia, luku 1, n. 8.

Kahdeksas luku

1 Roomalaisen messun Credo (Symbolumn Constantinopolitanum): Mansi 3, 566, Vrt. Efeson kirkoll.kok. ibid. 4,1130 (samoin ibid. 2, 665 & 4, 1071); Kalkedonin kirkoll.kok., ibid. 7, 111-16; Konstantinopolin II kirkoll.kok., ibid. 9, 375-96.
2 Roomalaisen messun kaanon.
3 Augustinus, De S. Virginitate, 6: PL 40, 399.
4 Vrt. Paavali VI, puhe konsiilissa 4. 12. 1963: AAS 56 (1964), s. 37.
5 Vrt. Konstantinopolin Germanos, Hom. in Annunt. Deiparae: PG 98, 328 A; In. Dorm., 2: col. 357 Anastasius Antiokialainen, Serm. 2 de Annuni., 2: PG 89, 1377 AB; Serm. 3, 2: col. 1388 C. Andreas Kreetalainen, Can. in B. V. Nat. 4. PG 97, 1321 B. In B. V. Nat., l: col. 812 A. Hom. in dorm.. l: col. 1068 C. Sofronios, Or. 2 in Annunt., 18: PG 87 (3), 3237 BD.
6 Irenaeus, Adv. Haer. III, 22, 4: PG 7, 959 A; Harvey, 2,123.
7 Irenaeus, ibid.; Harvey 2, 124.
8 Epifanios, Haer. 78, 18: PG 42, 728 CD.729 AB.
9 Hieronymus, Epist. 22, 21: PL 22, 403. Vrt. Augustinus, Serm. 51, 2, 3: PL 38, 335; Serm. 232, 2: col. 1108. Kyrillos Jerusalemilainen, Catech. 12, 15: PG 33, 741 AB. Johannes Khrysostomos, In Ps. 44, 7: PG 55, 193. Johannes Damaskolainen, Hom. 2 in dorm. B. M. V.. 3: PG 96, 728.
10 Vrt. Lateraanin kirkoll.kok. v. 649, can. 3: Mansi 10, 1151. Leo Suuri, Epist. ad. Flav.: PL 54, 759, Kalkedonin kirkoll.kok.: Mansi 7, 462. Ambrosius, De instit. virg.: PL 16, 320.
11 Vrt. Pius XII, ensykl. Mystici Corporis., 29.6.1943: AAS 35 (1943), ss. 247-48.
12 Vrt. Pius IX, Bulla Ineffabilis, 8. 12.1854: Acta Pii IX, l, l s. 616; Denz. 1641 (2803).
13 Vrt. Pius XII, Apost. konst. Munificentissimus, 1.11.1950: AAS 42 (1950); Denz. 2333 (3903). Vrt. Johannes Damaskolainen, Enc. in dorm. Dei genitricis. Hom. 2 &3: PG 96, 721-61, varsinkin col. 728 B. Germanos Konstantinopolilainen. In S. Dei gen. dorm. Serm. l: PG 98 (6), 340-48; Serm. 3: col. 361 Modestos Jerusalemilainen, In dorm. SS. Deiparae: PG 86 (2), 3277-3312.
14 Vrt. Pius XII, ensykl. Ad coeli Reginam, 11.10.1954: AAS 46 (1954), ss. 633-36; Denz. 3913 seur.ss. Vrt. Andreas Kreetalainen, Hom. 3 in dorm. SS. Deiparae: PG 97, 1089-1109. Johannes Damaskolainen, De fide orth., IV, 14: PG 94, 1153-61.
15 Vrt. Kleutgen, korjattu teksti De mysterio Verbi incarnati luku IV: Mansi 53, 290 Vrt. Andreas Kreetalainen In nat. Mariae, serm. 4: PG 97, 865 A. Germanos Konstantinopolilainen, In annunt. Deiparae: PG 98, 321 BC. In dorm. Deiparae, III: col. 361 D. Johannes Damaskolainen, In dorm. B. V. Mariae, Horn. l, 8: PG 96, 712 BC-713 A.
16 Vrt. Leo XIII, ensykl. Adiutricem populi, 5. 9. 1895; ASS 15 (1895-96), s. 303. Pius X, ensykl. Ad diem illum, 2. 2. 1904: Acta, I, s. 154; Denz. 1978 a (3370). Pius XI, ensykl. Miserentissimus, 8.5.1928: AAS 20 (1928), s. 178. Pius XII, radiopuhe 13. 5.1946: AAS 38 (1946), s. 266.
17 Ambrosius, Epist. 63: PL 16, 1218.
18 Ambrosius, Expos. Le. II, 7: PL 15, 1555.
19 Vrt. Pseudo-Petrus Damiani, Serm. 63: PL 144, 861 AB. S. Victoren Godefridus, In nat. B. M., Ms. Paris, Mazarine, 1002, fol. 109r. Gerhohus Reich., De gloria et honore Filii hominis, 10: PL 194, 1105 AB.
20 Ambrosius, m.k. & Expos. Lc. X, 24-25: PL 15, 1810. Augustinus, In Io. tr. 13, 12: PL 35, 1499, Vrt. Serm. 191, 2, 3: PL 38, 1010 jne. Vrt. myös Ven. Beda, In. Le. Expos. I, luku 2: PL 92, 330. Isaac de Stella, Serm,. 51: PL 194, 1863 A.
21 Rukouksesta “Sub tuum praesidium.”
22 Nikaian kirkolliskokous v. 787: Mansi: 13, 378-79: Denz. 302 (600-01). Trenton kirkoll.kok., ist. 25: Mansi 33, 171-172.
23 Vrt. Pius XII, radiopuhe 24. 10. 1954: AAS 46 (1954), s. 679. Ensykl. Ad coeli Reginam, 11. 10. 1954: AAS 46 (1954), s. 637.
24 Vrt. Pius XI, ensykl. Ecclesiam Dei, 12. 11. 1923: AAS 15 (1923), s. 581. Pius XII, ensykl. Fulgens corona, 8.9.1953: AAS 45 (1953), ss. 590-91.

KATT 2006