Helsingin piispan paimenkirje

Rakkaat sisaret ja veljet!

Käsitteellä ’kirkko’ on useita merkityksiä. Jo puhekielessä ymmärrämme sen merkitsevän esimerkiksi rakennusta tai kirkollisia rakenteita kuten hiippakuntaa, seurakuntia ja virkoja. Kun puhumme kirkosta, ajattelemme myös henkilöitä, pyhää isää, piispaa, pappeja ja sääntökuntalaisia. Kirkko on kuitenkin jotain enemmän. Teologisesti nähtynä se on ”Kristuksen ruumis” ja myös ”Jumalan kansa”. Kirkko ei ole pelkästään rakennuksia, rakenteita tai kirkollisen viran haltijoita. Me kaikki yhdessä muodostamme kirkon ytimen, me, jotka olemme kastetut ja jotka uskomme Jeesukseen Kristukseen, muodostamme hänessä yhteisön. Pyhä Paavali kuvaa kirkkoa seuraavasti: ”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus , mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin.[…] ”Meidät kaikki […] on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät” (1. Kor. 12:12-13)

Kirkko ei ole omaehtoinen, vaan järjestäytynyt yhteisö. Jeesuksen Kristuksen tahdon ja tradition mukaan hänen kirkollaan on konkreettinen rakenne, jossa kaikilla sen jäsenillä on yhtä suuri arvo, mutta eriasteinen osallisuus Jeesuksen Kristuksen pappeuteen, erilaisia vastuualueita ja virkoja (vrt. 1. Kor. 12:18-21). Jotkut näistä viroista liittyvät erottamattomasti pappisvihkimykseen.

Nämä virat ja vastuualueet on muun muassa kirkolliskokousten asiakirjoissa ja kirkkolaissa aikojen myötä määritelty. Kirkkolaki on luonteeltaan yleismaailmallinen ja jokainen kirkon jäsen on velvoitettu noudattamaan sitä: niin piispat, papit, sääntökuntalaiset kuin muutkin uskovat (kaanon 212 § 1). Kirkkolaki ei ainoastaan järjestä kirkollista elämää, vaan se palvelee myös objektiivisuuden mittapuuna. Kukaan kirkossa ei voi hoitaa tehtäväänsä omien mieltymystensä, siis henkilökohtaisten mielipiteittensä mukaan, vaan niiden yleismaailmallisten periaatteiden mukaan, joihin kirkko tukeutuu ja jotka ovat voimassa koko kirkossa.

Pyhän Raamatun ja tradition mukaan sekä siitä johtuen myös kirkkolain mukaan piispa on hiippakunnan johtaja (vrt. kaanon 375). Samalla tavalla seurakunnassa kirkkoherran kohdalla (vrt. kaanon 515, 516). Piispa ja kirkkoherra ovat vastuussa viranhoidostaan Jumalalle ja kirkolle. Lisäksi kirkkoherra on vastuussa vielä omalle piispalleen. Tätä vastuuta ei kanneta teoreettisesti, vaan käytännössä. Siksi piispan on kirkkolain mukaan edistettävä hiippakunnassa järjestystä (kaanon 386, 391, 382 § 1,2). Hän nimittää kirkkoherrat ja muut kirkollisen viran haltijat (esim. kaanon 470, 515). Hän on myös jokaisen hiippakunnallisen neuvoston puheenjohtaja tai sitten neuvosto toimii hänen auktoriteettinsa alla (vrt. esim. kaanon 492, 511, 513). Mitä tulee seurakunnan elämään, samat periaatteet pätevät kirkkoherran kohdalla. (Pyhä istuin vahvisti taannoin nämä periaatteet kahdessa asiakirjassa, nimittäin piispan virkaa koskevassa kehotuskirjeessä Pastores Gregis, 2003 sekä ohjeistossa Pappi, seurakunnan kommuniteetin paimen ja johtaja, 2002).

Nämä periaatteet eivät sulje millään tavalla pois maallikoiden aktiivista osallistumista kirkon elämään. Kirkkolaki takaa sen heille. Siinä on säädetty muun muassa niin, että kaikilla uskovilla on oikeus saada osakseen paimeniensa avustamina kirkon hengellisiä aarteita, erityisesti Jumalan sanan ja sakramentit (kaanon 213). Kaikilla uskovilla on myös velvollisuus ja oikeus osaltaan vaikuttaa siihen, että jumalallinen pelastussanoma kantautuisi ihmisten keskuuteen yhä laajemmin (kaanon 211, 225 § 1). Heillä on vapaus ilmaista erityisesti hengelliset tarpeensa ja toiveensa omille paimenilleen (kaanon 212 § 2). Heillä on oman tietämyksensä ja pätevyytensä nojalla oikeus ja toisinaan jopa velvollisuus ilmaista paimenille käsityksensä asioista, jotka koskevat kirkon parasta (kaanon 212 § 3). Heillä on oikeus perustaa yhdistyksiä, jotka palvelevat karitatiivisia ja hurskaita päämääriä tai kristillisen kutsumuksen edistämistä maailmassa (kaanon 215). Mitään tällaista hanketta ei voida kuitenkaan kutsua katoliseksi ilman asianomaisen kirkollisen auktoriteetin hyväksymistä (kaanon 216). Maallikot voivat kirkossa hoitaa kirkkolaissa säädettyjä virkoja (kaanon 228).

Nämä oikeudet on turvattu myös omassa pienessä hiippakunnassamme. Niitä sovellettaessa käytäntöön on kunnioitettava muutamia kirkollisia sääntöjä. Ensimmäinen rajoittava tekijä on kirkon yhteinen hyvä. Kirkollisen auktoriteetin on yhteisen hyvän valossa ratkaistava näiden oikeuksien käyttämisestä (kaanon 223). Kaikkia uskovia ”velvoitetaan pysymään kirkon yhteydessä kaikissa olosuhteissa (kaanon 209 § 1)” Heidän tulee antaa todistus uskostaan sekä uskollisuudestaan kirkolle ja sen paimenille (kaanon 210, 212 § 1, 3; 214). Lisäksi heidän tulee huolehtia kirkkonsa avustamisesta (kaanon 222 § 1).

Kirkkolain mukaan voi viran uskoa vain sellaisen maallikon hoitoon, joka on siihen soveltuva ja joka noudattaa kirkon opetusta (esim. kaanon 228 § 1, 2; 231, 492 § 1; 512 § 1, 3). Pastoraalineuvostosta kirkkolaki säätää seuraavaa: ”Pastoraalineuvosto muodostuu uskovista, jotka elävät katolisen kirkon täydessä yhteydessä […]” (kaanon 512 § 1). Pastoraalineuvostossa voivat toimia vain uskovat, jotka osoittavat lujaa uskoa, oikeita elämäntapoja ja järkevyyttä” (kaanon 512 § 3). Kirkkolaki asettaa samat edellytykset myös talousneuvoston jäsenille (kaanon 492 § 1).

Kirkkolain mukaan jokaisella neuvostolla on neuvoa antava luonne. Ne auttavat piispaa ja pappeja täyttämään tehtäväänsä. Neuvostoilla ei ole itsenäistä valtaa eivätkä ne voi siksi tehdä päätöksiä. Viime kädessä piispan tai kirkkoherran tulee päättää esille otetuista asioista, ottaen huomioon kirkon opetuksen, kirkkolain ja seurakunnan tai hiippakunnan todelliset mahdollisuudet. Niinpä kirkkolaissa säädetään esimerkiksi, että ”pastoraalineuvostolla on ainoastaan neuvoa-antava äänivalta; vain hiippakunnan piispa voi kutsua sen koolle kyseisen apostolaatin tarpeen mukaan ja toimia sen puheenjohtajana; yksin hänellä on oikeus julkistaa saattaa tiedoksi neuvostossa käsitellyt asiat.” (Kaanon 514 § 1)

Rakkaat sisaret ja veljet! Mieluimmin olisin halunnut esittää tämän paimenkirjeeni asiat enemmän teologiselta kannalta, enemmän rakkaudella ja pastoraalisesti, niin kuin se tehdään Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen asiakirjoissa tai maallikkojen lähetystehtävää kirkossa käsittelevässä kehotuskirjeessä Christifideles laici 1988. Sellainen tyyli olisi voinut saada jonkun ajattelemaan, että piispa ratkaisisi edellä esitetyt asiat henkilökohtaisten asenteittensa pohjalta. Toivon, että selkeä viittaus kirkkolakiin sallii näiden kysymysten objektiivisen esittämisen. Maallikkoja koskevat kirkkolain säädökset noudattavat Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen päätöksiä ja tiivistävät sen opetuksen.

Helsingissä kynttilänpäivänä 2004
+Józef Wróbel SCJ
Helsingin piispa