Gaudium et spes

Piispa Paavali
Jumalan palvelijain palvelija
yhdessä pyhän kirkolliskokouksen isien kanssa
asian ainaiseksi muistamiseksi
Pastoraalikonstituutio [1]

Gaudium et spes

Kirkosta nykymaailmassa

Alkulause

1. Se ilo ja toivo samoin kuin se suru ja tuska, jota nykyajan ihmiset, varsinkin köyhät ja jollakin tavoin ahdistetut tuntevat, on samalla Kristuksen opetuslasten iloa ja toivoa, surua ja ahdistusta. Ei näet ole olemassa mitään todella inhimillistä, mikä ei saisi vastakaikua heidän sydämessään. Heidän oma yhteisönsähän koostuu ihmisistä, jotka Kristuksessa yhdistyneinä vaeltavat Pyhän Hengen johdolla kohti Isän valtakuntaa ja ovat saaneet pelastuksen sanoman kaikille tarjottavaksi. Siksi tämä yhteisö on selvästi perillä läheisestä yhteenkuuluvuudestaan ihmiskuntaan ja sen historiaan.

2. Kun Vatikaanin toinen konsiili on jo tutkinut tarkemmin Kirkon salaisuutta, niin sen vuoksi se ei tällä kertaa halua suunnata sanaansa yksinomaan Kirkon lapsille ja muille Kristuksen nimeä tunnustaville, vaan kaikille ihmisille yhteisesti. Kaikille se tahtoisi selittää, millä tavoin se ymmärtää Kirkon läsnäolon ja aktiivisen toiminnan nykymaailmassa.

Konsiilin silmien edessä on siis ihmisten maailma eli koko ihmiskunnan perhe sekä kaikki ne asiat, joiden keskellä se elää. Tämä maailma on ihmissuvun historian näyttämö, johon sen ponnistelut, tappiot ja voitot ovat lyöneet leimansa. Kristittyjen uskon mukaan se on Luojan rakkauden perustama ja ylläpitämä; se tosin on joutunut synnin orjuuteen, mutta saanut vapauden ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen kautta, joka on murtanut paholaisen vallan, jotta maailma muuttuisi Jumalan suunnitelman mukaiseksi ja saavuttaisi täydellisyyden.

3. Meidän päivinämme ihmiskunta tosin tuntee ihailua omia keksintöjään ja omaa voimaansa kohtaan, mutta usein sitä kuitenkin ahdistavat levottomat kysymykset, jotka koskevat nykyisen maailman kehitystä, ihmisten asemaa ja tehtävää maailmankaikkeudessa, heidän yksityisen ja yhteisen ponnistelunsa tarkoitusta sekä vihdoin ihmisten ja luomakunnan lopullista päämäärää. Todistaessaan ja selittäessään koko Kristuksen kokoaman Jumalan kansan uskoa ei konsiili siis voi selvemmin osoittaa ystävällistä suhdettaan, kunnioitustaan ja rakkauttaan ihmiskuntaa kohtaan — jonka yhteyteen tämä kansa kuuluu — kuin ryhtymällä keskustelemaan sen kanssa näistä eri ongelmista. Konsiili haluaa tuoda ihmiskunnalle evankeliumin valkeutta ja tarjota sille niitä pelastavia voimia, jotka itse Kirkko Pyhän Hengen ohjauksessa on saanut perustajaltansa. Kysymyksessä on ihmispersoonan pelastaminen ja inhimillisen yhteiskunnan rakentaminen. Juuri ihminen on näin ollen koko meidän pohdiskelumme keskipiste, nimittäin koko ihminen, jolla on ruumis ja sielu, sydän ja omatunto, järki ja tahto.

Samalla kun pyhä kirkolliskokous tunnustaa ihmisen korkean kutsumuksen ja vakuuttaa, että häneen on kylvetty ikään kuin jumalallinen siemen, se tarjoaa ihmiskunnalle Kirkon vilpitöntä yhteistyötä sellaisen kaikkien ihmisten veljeyden aikaansaamiseksi, joka vastaa tätä kutsumusta. Kirkkoa ei kannusta tähän mikään maallinen kunnianhimo, vaan se pyrkii ainoastaan Lohduttajan, Pyhän Hengen, johdattamana jatkamaan Kristuksen työtä, hänen, joka tuli maailmaan todistaakseen totuuden puolesta, ei tuomitsemaan vaan pelastamaan, ei palveltavaksi vaan palvelemaan.[2]

Johdanto: Ihmisen tila nykymaailmassa

4. Jotta Kirkko voisi täyttää tämän tehtävän, se on kaikkina aikoina velvollinen tutkimaan ajan merkkejä ja selittämään niitä evankeliumin valossa. Siten se kykenee kullekin sukupolvelle soveliaalla tavalla vastaamaan ihmisten ikuisiin kysymyksiin, jotka koskevat nykyisen ja tulevan elämän tarkoitusta sekä niiden keskinäistä suhdetta. On siis opittava tuntemaan ja ymmärtämään sitä maailmaa, jossa elämme, sekä sen toivomuksia, pyrkimyksiä ja usein dramaattisiakin luonteenpiirteitä. Eräitä nykymaailman tärkeimpiä tuntomerkkejä voidaan luonnehtia seuraavasti.

Nykyään ihmiskunta elää historiansa uutta aikakautta, jona syvälliset ja nopeat muutokset asteittain leviävät yli koko maailman. Nämä saavat alkunsa ihmisen ymmärryksestä ja luovasta toimeliaisuudesta ja vaikuttavat taas vuorostaan ihmiseen itseensä, hänen yksilöllisiin ja yhteisöllisiin arviointeihinsa ja toiveisiinsa sekä hänen ajattelu- ja toimintatapaansa hänen ollessaan tekemisissä muiden ihmisten tai asioiden kanssa. Siten voimme jo puhua todellisesta yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta muodonmuutoksesta, jolla on vaikutusta myös uskonnolliseen elämään.

Tämä muodonmuutos tuo mukanaan varsin suuria vaikeuksia, kuten tapahtuu jokaisen kasvukriisin yhteydessä. Niinpä ihminen on ulottanut valtansa erittäin laajalle alueelle, mutta ei aina pysty ohjaamaan sitä niin, että se palvelisi häntä itseänsä. Hän koettaa tunkeutua yhä syvemmälle oman sielunsa sisimpään, mutta näyttää usein olevan entistä epävarmempi omasta itsestään. Vähitellen hän pääsee yhä paremmin selvyyteen yhteiskuntaelämän laeista, mutta epäröi, mihin suuntaan sitä on ohjattava.

Vielä koskaan ei ihmiskunnalla ole ollut käytettävissään niin paljon rikkauksia, mahdollisuuksia ja taloudellista valtaa kuin tänä aikana, mutta kuitenkin valtavan suuri osa maapallon asukkaista yhä kärsii nälkää ja puutetta, ja lukemattomilta ihmisiltä puuttuu kirjoitus- ja lukutaito. Milloinkaan ei ihmisillä ole ollut yhtä voimakasta vapaudentajua kuin nykyään, mutta samanaikaisesti syntyy uusia yhteiskunnallisen ja psyykkisen orjuuden muotoja. Vaikka maailma niin elävästi tuntee oman ykseytensä ja kaikkien riippuvaisuuden toisistaan välttämättömän solidaarisuuden puitteissa, niin keskenään ristiriitaiset voimat kuitenkin ankarasti kiskovat sitä eri suuntiin. Jatkuvasti on olemassa jyrkkiä poliittisia, sosiaalisia, taloudellisia, rodullisia ja aatteellisia erimielisyyksiä, eikä edes sellaisen sodan vaara ole väistynyt, joka tuhoaisi kaiken aina viimeiseen saakka. Ajatusten vaihto tosin lisääntyy, mutta ne sanat, joilla tärkeimpiäkin ajatuksia ilmaistaan, saavat eri aatesuunnissa erilaisen sisällön. Lopulta tavoitellaan innokkaasti yhä täydellisempää maallista järjestystä ilman että hengellinen kasvu edistyisi vastaavalla tavalla.

Näin monimutkaisen tilanteen hämmentäminä eivät hyvin monet aikalaisemme kykene todella erottamaan iäisiä arvoja eivätkä oikealla tavalla saattamaan niitä sopusointuun uusien keksintöjen kanssa. Sen vuoksi he ajelehtivat toivon ja pelon välimailla kysellen itseltään, mihin nykyinen kehitys johtaa, ja ovat levottomuuden ahdistamia. Tämä tapahtumain kulku odottaa ihmisiltä vastausta ja vieläpä vaatii sitä.

5. Nykyinen mielten levottomuus ja elämän olosuhteiden muuttuminen ovat yhteydessä laajempaan muuttumisprosessiin, josta johtuu, että sivistyksellisellä alalla matematiikka, luonnontieteet ja ihmistä itseään käsittelevät tieteet ja käytännöllisellä alalla näihin tieteisiin pohjautuvat teknilliset taidot saavat yhä kasvavaa merkitystä. Tämä tieteellinen asennoituminen muovaa sivistyksen laadun ja ajattelutavat toisenlaisiksi kuin ne olivat aikaisemmin. Tekniikka edistyy niin suuresti, että se muuttaa maan kasvot ja yrittää jo valloittaa sen ulkopuolista avaruuttakin.

Tavallaan ihmisjärki ulottaa herruutensa jopa aikaankin nähden, nimittäin menneisyyteen historiantuntemuksen avulla ja tulevaisuuteen kauas tähtäävän suunnittelutaidon kautta. Biologian, psykologian ja yhteiskuntatieteiden kehittyminen ei ainoastaan auta ihmistä tuntemaan paremmin itseään, vaan se auttaa häntä myös teknillisin keinoin vaikuttamaan välittömästi yhteisöjen elämään. Samalla ihmiskunta alkaa yhä enemmän ajatella oman väestönkasvunsa ennakolta tapahtuvaa suunnittelemista.

Itse historian kulku kiihtyy niin nopeasti, että yksityiset ihmiset tuskin enää pystyvät sitä seuraamaan. Ihmisyhteisön kohtalo muodostuu yhtenäiseksi eikä enää jakaannu ikään kuin erilaisiin historiallisiin jaksoihin. Lähinnä staattinen käsitys asioiden järjestyksestä on siten väistymässä ja ihmiskunta on siirtymässä dynaamisempaan ja enemmän kehitystä korostavaan käsitykseen. Tämän johdosta syntyy uusi, erittäin suuri ongelmavyyhti, joka vaatii uusia analyysejä ja synteesejä.

6. Edellä sanotun mukaisesti perinteelliset paikalliset yhteisöt, kuten patriarkaaliset perheet, klaanit, heimot, kyläyhteisöt, erilaiset yhteisöt ja yhteiskunnalliset ryhmittymät kokevat päivä päivältä yhä laajempia muutoksia.

Teollistunut yhteiskuntamuoto on vähitellen leviämässä. Se johtaa joitakin kansakuntia taloudelliseen hyvinvointiin sekä muuttaa syvästi yhteiskunnan vuosisatoja sitten vakiintuneita käsitteitä ja elintapoja. Samalla on havaittavissa lisääntyvää kaupunkilaistumista, joka johtuu sekä suurkaupunkien ja niiden asukasluvun lisääntymisestä että kaupungeille ominaisen elämäntavan leviämisestä maalaisväestön keskuuteen.

Uudet ja entistä tehokkaammat joukkotiedotusvälineet antavat tietoja tapahtumista sekä levittävät ajattelu- ja käsitystapoja hyvin nopeasti ja laajalle alueelle ja tuovat mukanaan useita seurausilmiöitä.

Ei ole aliarvioitava sitäkään seikkaa, että ihmiset eri syistä siirtyvät maasta toiseen ja muuttavat elintapaansa.

Näin ihmisten keskinäinen kanssakäyminen lakkaamatta moninkertaistuu ja tämä ”sosialisaatio” luo uusia yhteyksiä pystymättä kuitenkaan aina vastaavasti edistämään persoonallisuuden kypsymistä ja todella henkilökohtaisia suhteita (‘personalisaatio’).

Tällainen kehitys tulee selvemmin näkyviin sellaisten kansojen piirissä, jotka jo ovat osallisia taloudellisesta ja teknillisestä edistyksestä, mutta se koskettaa myös kehitysmaita, jotka omillakin alueillaan haluaisivat saavuttaa teollistumisen ja kaupunkikulttuurin edut. Nämä kansat, varsinkin ne joilla on hyvin vanhat perinteet, ovat samalla siirtymässä kohti kypsemmän ja persoonallisemman vapauden harjoittamista.

7. Mentaliteetin ja yhteiskunnan rakenteiden muuttuminen saattaa usein perityt arvot kyseenalaisiksi, erittäinkin nuorison keskuudessa, joka monesti käy kärsimättömäksi ja levottomuudessaan jopa kapinalliseksi. Tietoisina omasta merkityksestään yhteiskunnallisessa elämässä nuoret haluavat jo hyvin varhain osallistua siihen. Tämän johdosta vanhemmat ja kasvattajat joutuvat yhä suurempiin vaikeuksiin täyttäessään tehtäviään.

Menneiltä sukupolvilta perityt instituutiot ja lait sekä ajatus- ja tuntemistavat eivät aina oikein näytä soveltuvan nykyiseen tilanteeseen. Tämä aiheuttaa suuria häiriöitä ihmisten käyttäytymisessä ja jopa käyttäytymisnormeissakin.

Uudet olosuhteet vaikuttavat lopulta myös uskonnolliseen elämään. Toisaalta terävämpi arvostelukyky puhdistaa sen maagisesta maailmankäsityksestä ja vielä elävistä taikauskon muodoista sekä vaatii yhä henkilökohtaisempaa ja aktiivisempaa uskonsuhdetta. Tästä johtuu, että monet ihmiset pääsevät elävämmin tuntemaan Jumalan. Toisaalta taas entistä laajemmat joukot luopuvat käytännössä uskonnon harjoittamisesta. Toisin kuin menneinä aikoina ei Jumalan ja uskonnon kieltäminen tai niistä irtaantuminen enää ole lainkaan harvinaista ja poikkeuksellista. Nykyään tällaista asennetta monesti pidetään tieteellisen edistyksen tai jonkinlaisen uuden humanismin vaatimuksena. Monin paikoin tämä katsomus ei tule esille yksistään filosofien opeissa, vaan se vaikuttaa myös erittäin laajasti kirjallisuuteen, taiteeseen, humanististen tieteiden ja historian tulkintaan ja jopa lainsäädäntöönkin sekä aiheuttaa siten hämmennystä monien keskuudessa.

8. Näin nopea ja usein sekasortoinen tilanteen muuttuminen sekä myös tarkempi maailmassa vallitsevien vastakohtaisuuksien taju saa aikaan jännitystä ja ristiriitoja tai lisää niitä.

Tasapainottomuutta syntyy usein jo ihmisen sisimmässä uudenaikaisen, käytännöllisen järjen ja teoreettisen ajattelutavan välillä, joten hän ei kykene hallitsemaan tietojensa koko määrää eikä kunnolla yhdistämään sitä synteesiksi. Samaten järkkyy tasapaino toisaalta käytännöllisen tehokkuuden ja toisaalta siveellisen omantunnon vaatimusten välillä sekä hyvin usein myös yhteisön elinehtojen ja persoonallisen ajattelun tai mietiskelyn kaipuun välillä. Lopulta syntyy myös ihmisen toiminnan erikoistumisen ja hänen kokonaisnäkemyksensä välille tiettyä tasapainottomuutta.

Perheen piirissä taas esiintyy ristiriitoja, jotka johtuvat joko ahdistavista väestöllisistä, taloudellisista ja sosiaalisista oloista, eri sukupolvien välisistä vaikeuksista tai miesten ja naisten uusista yhteiskunnallisista suhteista.

Suuria erimielisyyksiä ilmaantuu eri rotujen ja yhteiskuntaluokkien sekä varakkaiden, vähävaraisten ja puutteenalaisten kansojen välille. Vihdoin joutuvat ristiriitaan toisaalta kansainväliset järjestöt, jotka ovat saaneet alkunsa kansojen rauhankaipuusta, ja toisaalta kunnianhimoinen halu levittää omaa aatesuuntaa sekä kansakuntien ja muiden ryhmittymien yhteisölliset intohimot.

Tästä aiheutuu keskinäistä epäluottamusta ja vihamielisyyttä, riitoja ja koettelemuksia, joiden alkusyynä ja samalla uhrina on ihminen itse.

9. Sillä välin kasvaa vakaumus siitä, että ihmiskunnalla on kyky ja velvollisuus yhä enemmän lujittaa valtaansa luomakunnassa ja että sen tehtävänä on tämän lisäksi luoda poliittinen, sosiaalinen ja taloudellinen järjestys, joka entistä paremmin palvelee ihmistä sekä auttaa yksityisiä ja ryhmiä vahvistamaan ja kehittämään omaa ihmisarvoansa.

Sen vuoksi monet vaativat hyvin kiihkeästi niitä etuja, jotka heidän elävän tietoisuutensa mukaan on heiltä riistetty vääryydellä tai epäoikeudenmukaisen jaottelun kautta. Kehitysmaat samoin kuin äskettäin itsenäistyneet kansakunnat haluavat päästä osallisiksi nykyisen sivistyksen eduista paitsi poliittisella myös taloudellisella alalla sekä tehdä vapaasti oman osuutensa maailmassa, mutta samalla niiden jälkeenjääneisyys ja usein myös niiden taloudellinen riippuvaisuus rikkaammista ja nopeammin kehittyvistä kansoista vain jatkuvasti kasvaa. Nälän ahdistamat kansat kääntyvät pyynnöillään varakkaampien kansojen puoleen. Naiset vaativat itselleen oikeudellista ja tosiasiallista tasa-arvoisuutta miesten kanssa siellä, missä he eivät vielä ole sitä saavuttaneet. Työläiset ja maanviljelijät eivät ainoastaan tahdo ansaita sitä, mikä on välttämätöntä elatukseen, vaan he haluavat myös työllänsä kehittää persoonallisia lahjojaan ja lisäksi osallistua taloudellisen, sosiaalisen, poliittisen ja sivistyksellisen elämän muovaamiseen. Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa kaikki kansat nyt ovat vakuuttuneita siitä, että sivistyksen hedelmät todella voidaan ja että ne täytyy jakaa kaikille.

Kaikkien näiden vaatimusten takana piilee kuitenkin syvempi ja yleismaailmallisempi pyrkimys: yksityiset ja yhteisöt kaipaavat täydellistä, vapaata ja ihmisarvoista elämää ja ottavat omaan palvelukseensa kaiken sen, mitä nykymaailma niin runsain mitoin voi heille tarjota. Kansat ponnistelevat sitä paitsi yhä voimakkaammin muodostaakseen jonkinlaisen yleismaailmallisen yhteisön.

Näin ollen nykyinen maailma osoittautuu samalla kertaa voimakkaaksi ja heikoksi, kykeneväksi saamaan aikaan joko parasta tai pahinta. Sillä on edessään avoin tie joko vapauteen tai orjuuteen, edistykseen tai taantumukseen, veljeyteen tai vihaan. Lisäksi ihminen tulee tietoiseksi siitä, että hänen tehtävänsä on ohjata oikealla tavalla niitä voimia, jotka hän itse on herättänyt ja jotka voivat syöstä hänet turmioon tai palvella häntä. Siksi hän tekee kysymyksiä itselleen.

10. Ne tasapainohäiriöt, joista nykymaailma kärsii, ovat tosiasiallisesti yhteydessä siihen perustavampaan tasapainottomuuteen, jonka juuret ovat ihmisen sydämessä. Ihmisessä itsessäänhän monet voimat taistelevat toisiansa vastaan. Toisaalta hän luotuna olentona huomaa, että hän on monella tavalla rajallinen, mutta toisaalta hän taas kaipauksissaan tuntee olevansa vailla rajoja ja kutsuttu korkeampaan elämään. Kun monet huolet ja harrastukset vetävät häntä puoleensa, hänen on pakko valita niistä joitakin ja luopua toisista. Vieläpä heikkona ja syntisenä ihmisenä hän usein tekee sitä mitä hän ei tahdo, mutta jättää tekemättä sen minkä hän tahtoisi tehdä.[1] Siksi hän kärsii sisäisestä jakautuneisuudesta, josta aiheutuu myös monia ja vaikeita ristiriitoja yhteiskunnassa. Hyvin monet, joiden elämään käytännön materialismi on tarttunut, ovat menettäneet selvän käsityksen tästä dramaattisesta tilanteesta tai ovat niin kurjuuden ahdistamia, etteivät kykene näkemään sitä. Monet luulevat löytävänsä rauhan niistä maailmanselityksistä, joita tarjotaan useilta tahoilta. Muutamat taas odottavat ihmissuvun todellista ja täydellistä vapautusta yksinomaan ihmisen ponnisteluiden tuloksena ja ovat vakuuttuneita siitä, että ihmisen tuleva valtakunta maailmassa täyttää kaikki hänen sydämensä toiveet. On olemassa sellaisiakin, jotka ovat menettäneet toivonsa elämän tarkoitukseen ja ylistävät niiden rohkeutta, joiden mielestä ihmisen olemassaolo on kokonaan vailla omaa merkitystä ja jotka koettavat antaa sille sisältöä yksinomaan oman henkensä voimasta. Tarkasteltaessa maailman nykyistä kehitystä havaitaan kuitenkin niiden lukumäärän jatkuvasti kasvavan, jotka esittävät suurimpia peruskysymyksiä tai tuntevat niitä kohtaan uutta, voimakasta mielenkiintoa: Mitä on ihminen? Mikä on kärsimyksen, pahan ja kuoleman tarkoitus, kun nämä kaikesta edistyksestä huolimatta yhä vielä ovat olemassa? Mitä merkitsevät nämä voitot, joista on maksettu niin suuri hinta? Mitä ihminen voi antaa yhteiskunnalle ja mitä hän voi odottaa siltä? Mitä seuraa tämän maallisen elämän jälkeen?

Kirkko uskoo, että Kristus, joka on kuollut ja ylösnoussut kaikkien edestä,[2] tarjoaa ihmiselle Henkensä kautta valoa ja voimaa, jotta tämä voisi noudattaa korkeinta kutsumustaan, sillä ei ole taivaan alla ihmisille annettu muuta nimeä, jossa he voisivat pelastua.[3] Samaten Kirkko uskoo, että koko inhimillisen historian avain, keskipiste ja päämäärä on löydettävissä sen Herrasta ja Mestarista. Lisäksi se vakuuttaa, että kaikkien muutosten takana on paljon sellaista, mikä ei muutu ja minkä pohjimmainen perustus on Kristus, hän joka on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.[4] Kristuksen valossa, hänen, joka on näkymättömän Jumalan kuva ja esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa,[6] konsiili siis aikoo puhutella kaikkia valaistakseen ihmisen salaisuutta ja myötävaikuttaakseen meidän aikamme erityisten ongelmien ratkaisemiseen.

Ensimmäinen osa
Kirkko ja ihmisen kutsumus

11. Jumalan kansa uskoo, että sitä johtaa Herran Henki, joka täyttää maan piirin. Tämän uskon elähdyttämänä se koettaa ottaa selville, mitkä niistä tapahtumista, vaatimuksista ja toiveista, jotka ovat sille yhteisiä muiden aikamme ihmisten kanssa, ovat todellisia merkkejä Jumalan läsnäolosta ja hänen suunnitelmastaan. Uskohan valaisee kaiken uudella valolla ja tuo nähtäväksi Jumalan ihmisen kokonaiskutsumusta koskevan aikomuksen sekä ohjaa siten hänen mielensä todella inhimillisiin ratkaisuihin.

Konsiili haluaa tässä valossa arvostella lähinnä niitä arvoja, joille nykyään annetaan erityisen suuri merkitys, ja palauttaa niiden suhteen jumalalliseen alkulähteeseensä. Sikäli kuin nämä arvot ovat lähtöisin ihmisen henkisyydestä, jonka Jumala on hänelle antanut, ne ovat sangen hyviä. Ihmissydämen turmeltuneisuuden vuoksi ne kuitenkin monesti etääntyvät niille kuuluvasta järjestyksestä ja kaipaavat puhdistusta.

Mitä Kirkko ajattelee ihmisestä? Mitkä seikat näyttävät suositeltavilta nyky-yhteiskuntaa rakennettaessa? Mikä lopullinen tarkoitus on ihmisen toiminnalla kaikkialla maailmassa? Näihin kysymyksiin odotetaan vastausta. Tästä tulee selvemmin näkyviin, että Jumalan kansa ja ihmiskunta, jonka piiriin se kuuluu, palvelevat toinen toistansa. Siten osoittautuu myös, että Kirkon tehtävä on uskonnollinen ja juuri siitä syystä erittäin inhimillinen.

Ensimmäinen luku: Ihmisen persoonallinen arvo

12. Uskovat ja epäuskoiset ovat miltei yksimielisiä siitä, että kaikki asiat maailmassa on järjestettävä pitäen silmällä ihmistä, joka on ikään kuin niiden keskipiste ja huippukohta.

Mitä ihminen sitten on? Hän on esittänyt ja jatkuvasti esittää itsestään useita erilaisia ja ristiriitaisiakin käsityksiä. Niissä hän usein joko korottaa itsensä ehdottomaksi ohjenuoraksi tai painaa itsensä maahan aina epätoivoon saakka ja on sen vuoksi epäröivä ja levoton. Nämä vaikeudet Kirkko tuntee hyvin ja Jumalan ilmoituksen opastamana se voi antaa niihin vastauksen, jossa hahmotellaan ihmisen todellista tilaa ja selvitetään hänen heikkouksiaan ja jonka avulla myös hänen arvonsa ja kutsumuksensa voidaan tunnustaa oikealla tavalla.

Pyhä kirjahan opettaa, että ihminen on luotu ”Jumalan kuvaksi”, kykeneväksi tuntemaan Luojansa ja rakastamaan häntä, ja että Luoja on asettanut hänet maailman kaikkien luontokappaleiden herraksi,[1] jotta hän hallitsisi ja käyttäisi niitä antaen kunnian Jumalalle.[2] ”Mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen? Ja kuitenkin sinä teit hänestä lähes jumalolennon, sinä seppelöitsit hänet kunnialla ja kirkkaudella; panit hänet hallitsemaan kättesi tekoja, asetit kaikki hänen jalkainsa alle” (Ps. 8:5-7).

Jumala ei kuitenkaan luonut ihmistä yksinäiseksi, vaan alusta alkaen hän loi hänet ”mieheksi ja naiseksi” (1 Moos. 1:27), joiden liitto on ensimmäinen persoonallinen yhteisö. Ihminen on nimittäin sisimmältä olemukseltaan sosiaalinen olento, eikä hän voi elää eikä kehittää lahjojansa ilman suhteita toisiin ihmisiin.

Edelleen luemme Pyhästä kirjasta, että ”Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää” (1 Moos. 1:31).

13. Jumala oli asettanut ihmisen vanhurskauteen, mutta siitä huolimatta tämä paholaisen houkutuksesta jo historian alusta lähtien käytti väärin vapauttaan, nousi kapinaan Jumalaa vastaan ja halusi saavuttaa päämääränsä muualta kuin Jumalasta. Vaikka ihmiset tunsivat Jumalan, eivät he kunnioittaneet häntä Jumalana, vaan heidän ymmärtämätön sydämensä pimentyi ja he palvelivat luotua enemmän kuin Luojaa.[3] Se minkä tiedämme Jumalan ilmoituksesta, on sopusoinnussa myös kokemuksen kanssa. Kun ihminen tarkastelee sydäntään, hän huomaa olevansa myös taipuvainen pahaan ja vajonneensa kaikenlaiseen pahuuteen, joka ei voi olla lähtöisin hänen hyvästä Luojastaan. Usein hän kieltäytyy tunnustamasta Jumalaa alkuperäkseen ja menettää siten oikean suunnan kohti lopullista päämääräänsä sekä rikkoo samalla koko järjestyksensä omaa itseään, muita ihmisiä ja koko luomakuntaa kohtaan.

Näin siis ihminen on jakautunut itsessään. Sen vuoksi koko ihmiselämä, yksityinen yhtä hyvin kuin yhteinen, osoittautuu taisteluksi ja vieläpä dramaattiseksi painiskeluksi hyvän ja pahan, valon ja pimeyden välillä. Ihminen huomaa myös olevansa kyvytön omalla voimallaan tehokkaasti torjumaan pahan hyökkäyksiä, niin että jokainen tuntee itsensä ikään kuin kahleilla sidotuksi. Mutta itse Herra tuli vapauttamaan ihmisen ja vahvistamaan häntä, samalla kun hän uudisti hänet sisäisesti ja ajoi ulos ”tämän maailman ruhtinaan” (Joh. 12:31), joka piti häntä synnin orjuudessa.[4] Synti taas alentaa ihmistä itseänsä ja estää häntä saavuttamasta täydellisyyttä.

Tämän ilmoituksen valossa sekä ihmisen ylevä kutsumus että hänen kokemansa syvä kurjuus saavat lopullisen selityksensä.

14. Ruumiineen ja sieluineen ihminen on yksi kokonaisuus. Juuri ruumiillisen olotilansa takia hän yhdistää itseensä aineellisen maailman eri aineksia, niin että nämä hänen ansiostansa saavuttavat huippukohtansa ja kohottavat äänensä vapaaseen Luojan ylistykseen.[5] Ihminen ei siis saa halveksia ruumiillista elämää, vaan päinvastoin hänen täytyy pitää ruumistansa hyvänä ja kunnioitettavana, koska se on Jumalan luoma ja koska Jumala on viimeisenä päivänä herättävä sen kuolleista. Synnin haavoittama ihminen tuntee kuitenkin ruumiinsa kapinoivan. Sen tähden itse ihmisen arvokkuus vaatii, että hän ylistää Jumalaa ruumiissaan [6] eikä salli sen palvella sydämensä pahoja taipumuksia.

Ihminen ei todella pety, kun hän tunnustaa olevansa ruumiillisten seikkojen yläpuolella eikä pidä itseänsä vain osana luontoa tai nimettömänä aineksena ihmisyhteiskunnassa. Sisäisen elämänsä kauttahan hän nousee koko luodun maailman yläpuolelle. Nämä syvyydet hän saavuttaa kääntyessään sydämensä puoleen, missä Jumala, joka tutkii sydämet,[7] odottaa häntä ja missä hän itse Jumalan silmien edessä ratkaisee oman kohtalonsa. Siksi hän tunnustaa, että hänessä on henkinen ja kuolematon sielu, eikä hän anna pelkästään fyysisistä ja sosiaalisista olosuhteista lähtevän petollisen kuvittelun johtaa itseään harhaan, vaan tavoittaa päinvastoin itse todellisuuden ytimen.

15. Osallisena jumalallisesta hengen valosta ihminen arvioi aivan oikein, että hänen ymmärryksensä ylittää koko maailmankaikkeuden. Kun hän vuosisadasta toiseen ahkerasti harjoitti luontaisia taipumuksiaan, niin hän todella edistyi empiiristen tieteiden, tekniikan ja vapaiden taiteiden alalla. Mutta juuri meidän aikanamme hän on saavuttanut erinomaista menestystä varsinkin aineellisen maailman tutkimisessa ja sen saattamisessa oman valtansa alaiseksi. Aina hän on kuitenkin etsinyt ja löytänyt myös syvempää totuutta. Ymmärtämiskyky ei näet rajoitu pelkkiin ilmiöihin, vaan pystyy todella varmasti käsittämään niiden tajuttavissa olevan todellisen taustan, vaikkakin tämä kyky on synnin johdosta osittain hämärtynyt ja heikentynyt.

Ihmisen älyllinen luonne taas saa — ja sen tuleekin saada — täyttymyksensä siitä viisaudesta, joka lempeästi houkuttelee ihmismieltä etsimään ja rakastamaan totuutta ja hyvyyttä ja jonka voima johtaa ihmisen näkyvän kautta näkymättömään maailmaan.

Meidän aikamme kaipaa enemmän kuin aikaisemmat vuosisadat tällaista viisautta, jotta kaikki se uusi, mitä ihminen löytää, tulisi aidosti inhimilliseksi. Joutuuhan maailman tuleva kohtalo vaaranalaiseksi, ellei ilmaannu myös entistä viisaampia ihmisiä. Lisäksi on huomattava, että monet kansakunnat, jotka taloudellisessa suhteessa tosin ovat köyhiä, mutta viisauteen nähden rikkaita, voivat antaa muille erinomaista apua.

Pyhän Hengen lahjan kautta ihminen pääsee uskossa tarkastelemaan ja ymmärtämään Jumalan suunnitelman salaisuutta.[8]

16. Omantunnon syvyydestä ihminen löytää lain, jota hän ei itse anna itselleen, vaan jota hänen täytyy totella. Sen ääni kutsuu häntä aina rakastamaan ja tekemään hyvää sekä välttämään pahaa, ja silloin kun on välttämätöntä, kaikuu hänen sydämessään: tee tätä, vältä tuota. Ihmisen sydämessä on nimittäin Jumalan kirjoittama laki. Sen totteleminen juuri vastaa ihmisen arvoa ja sen mukaan hänet kerran tuomitaan.[9] Omatunto on ihmisen salaisin ydin ja pyhäkkö. Siellä hän on yksin Jumalan kanssa, ja sen sisimmässä kaikuu Jumalan ääni.[10] Omatunto ilmoittaa ihmeellisellä tavalla sen lain, jonka täyttäminen merkitsee Jumalan ja lähimmäisen rakastamista.[11] Uskollisuus omalletunnolle liittää kristityt muihin ihmisiin heidän etsiessään totuutta ja ratkaistessaan totuudenmukaisesti niitä monia moraaliongelmia, joita syntyy niin yksityisten elämässä kuin yhteiskunnankin piirissä. Mitä enemmän siis rehellinen omatunto pääsee vallitsemaan, sitä pikemmin yksityiset ja yhteisöt luopuvat sokeasta mielivallasta ja koettavat noudattaa siveyden objektiivisia normeja. Usein kuitenkin sattuu, että omatunto ylivoimaisen tietämättömyyden vuoksi erehtyy, mutta ei siitä syystä menetä arvoaan. Samaa ei taas voida sanoa silloin, kun ihminen ei juuri välitä totuuden ja hyvyyden etsimisestä ja kun omatunto synnin tottumuksesta tule vähitellen miltei sokeaksi.

17. Ihminen ei voi kääntyä hyvään ilman vapautta. Tätä vapautta meidän aikalaisemme täydellä syyllä pitävät suuressa arvossa ja tavoittelevat innokkaasti. Usein he kuitenkin vaalivat sitä väärällä tavalla, ikään kuin se antaisi luvan tehdä kaikkea mikä miellyttää, myös pahaa. Todellinen vapaus on taas erinomainen merkki Jumalan kuvasta ihmisessä. Jumalahan tahtoi jättää ihmisen omien ratkaisujen varaan,[12] jotta tämä omasta halustaan etsisi Luojaansa ja pitäen kiinni hänestä saavuttaisi vapaaehtoisesti runsaan ja onnellisen täydellisyyden. Ihmisen arvo siis vaatii, että hän toimii tietoisen ja vapaan valinnan mukaisesti, eli persoonallisesti, sisimpänsä kehottamana ja johdattamana, eikä oman, sokean mielijohteen tai pelkän ulkonaisen pakon alaisena. Tämän arvokkuuden ihminen saavuttaa, kun hän vapauttaa itsensä kaikesta intohimojen orjuudesta, tavoittelee päämääräänsä valitsemalla vapaaehtoisesti hyvän sekä hankkii itselleen tehokkaasti ja taitavalla uutteruudella sopivia apuneuvoja. Ihmisen vapaus on kuitenkin synnin haavoittama eikä se voi täysin suuntautua kohti Jumalaa muutoin kuin Jumalan armon avulla. Jokaisen on myös tehtävä tili omasta elämästään Jumalan tuomioistuimen edessä, aina sen mukaan mitä hän on tehnyt, joko hyvää tai pahaa.[13]

18. Kuoleman silmien edessä ihmiselämän arvoitus on suurimmillaan. Ihmistä ei ahdista ainoastaan kärsimys ja ruumiin jatkuva heikkeneminen, vaan myös — ja vielä suuremmassa määrin — iäisen sammumisen pelko. Sydämensä vaiston mukaisesti ihminen on kuitenkin oikeassa, kun hän kammoaa ja paheksuu oman persoonallisuutensa täydellistä häviötä ja lopullista tuhoa. Koska iäisyyden siemen, jota hän kantaa itsessään, ei ole johdettavissa pelkästä aineesta, hän nousee kapinaan kuolemaa vastaan. Mitkään tekniikan ponnistelut, vaikka ne ovatkin sangen hyödyllisiä, eivät kykene tyynnyttämään ihmisen levottomuutta. Biologisen eliniän piteneminen ei nimittäin voi tyydyttää sitä tuonpuoleisen elämän kaipuuta, joka vastaansanomattomasti asuu hänen sydämessään.

Samalla kun kaikki kuvittelu kuoleman edessä menettää merkityksensä, Kirkko vakuuttaa Jumalan ilmoituksen opastamana, että Jumala on luonut ihmisen autuasta päämäärää varten, joka on maallisen kurjuuden rajojen toisella puolen. Lisäksi kristinusko opettaa, että ruumiillinen kuolema, jonka ihminen olisi välttänyt, ellei hän olisi syntiä tehnyt,[14] tullaan voittamaan, kun kaikkivaltias ja laupias Vapahtaja palauttaa ihmisen siihen autuuden tilaan, jonka hän omasta syystänsä on menettänyt. Jumalahan on kutsunut ja yhä kutsuu ihmistä, että tämä koko olemuksellaan riippuisi kiinni hänestä iäisesti osallisena hänen turmeltumattomasta, jumalallisesta elämästään. Kristus, joka kuolemallaan on vapauttanut ihmisen kuolemasta, on saavuttanut tämän voiton ylösnousemuksellaan.[15] Kestävin todistein perusteltuna usko siis tarjoaa jokaiselle ajattelevalle ihmiselle vastauksen tämän tulevaa kohtaloa koskevaan levottomuuteen. Samalla se antaa mahdollisuuden Kristuksen välityksellä olla yhteydessä rakkaisiin ystäviin, jotka kuolema on meiltä riistänyt, sekä toivon, että he ovat saavuttaneet todellisen elämän Jumalan luona.

19. Ihmisen arvon perussyy on löydettävissä hänen kutsumuksestaan elää Jumalan yhteydessä. Keskusteluun Jumalan kanssa ihminen on kutsuttu jo olemassaolonsa alusta lähtien. Hän ei nimittäin voisi olla olemassa ellei häntä Jumala olisi rakkaudesta luonut ja yhä rakkaudesta pitäisi yllä. Hän ei myöskään elämässään täysin noudata totuutta, ellei hän vapaaehtoisesti tunnusta tätä rakkautta ja jättäydy Luojansa haltuun. Monet aikalaisemme eivät silti ollenkaan huomaa tätä läheistä ja elintärkeätä yhteyttä Jumalaan, tai he nimenomaan hylkäävät sen. Siten ateismi on laskettava nykyajan vakavimpien ongelmien joukkoon ja sitä on hyvin tarkasti tutkittava.

Sanaa ateismi käytetään keskenään aivan erilaisista ilmiöistä. Toiset näet selvästi kieltävät Jumalan, kun taas toiset luulevat, ettei ihminen ylimalkaan voi väittää hänestä mitään. Muutamat tutkivat kysymystä Jumalasta käyttäen sellaisia menetelmiä, että itse kysymys näyttää merkityksettömältä. Monet, jotka ylittävät sopimattomasti positiivisten tieteiden rajat, joko koettavat selittää kaiken käyttämällä yksinomaan näiden tieteiden keinoja tai ovat päinvastoin sitä mieltä, ettei mitään ehdotonta totuutta ylipäänsä ole olemassa. Jotkut ylistävät ihmistä siinä määrin, että usko Jumalaan tulee miltei voimattomaksi, vaikka he näyttävätkin olevan halukkaampia lujittamaan ihmistä kuin kieltämään Jumalan. Toiset kuvittelevat Jumalan sellaiseksi, ettei se hahmo, jonka he torjuvat, mitenkään ole evankeliumin Jumala. On sellaisiakin, jotka eivät edes ryhdy pohtimaan Jumalaa koskevia kysymyksiä, koska he eivät näytä tuntevan mitään uskonnollista levottomuutta eivätkä käsitä, minkä vuoksi heidän enää pitäisi välittää uskonnosta. Ateismi saa sitä paitsi monesti alkunsa rajusta hyökkäyksestä maailmassa vallitsevaa pahaa vastaan tai siitä seikasta, että joillekin inhimillisille arvoille annetaan väärin perustein niin ehdoton leima, että niitä jo pidetään Jumalana. Vieläpä nykyinen sivistyskin voi usein vaikeuttaa pääsyä Jumalan luokse, ei tosin itsessään, vaan siksi että se kytkeytyy liiaksi maallisiin asioihin.

Ne jotka tahallaan koettavat sulkea Jumalan pois sydämestään ja välttää uskonnollisia kysymyksiä eivätkä noudata omantuntonsa käskyä, eivät todella ole syyttömiä. Siitä huolimatta myös uskovilla on usein jonkinlaista vastuuta tässä asiassa. Ateismi ei näet tarkemmin katsoen ole mitään alkuperäistä, vaan saa alkunsa pikemminkin eri syistä, joihin kuuluu myös arvosteleva suhtautuminen uskontoja kohtaan ja monissa maissa erityisesti kristinuskoa kohtaan. Sen vuoksi uskovilla voi olla huomattava osuus ateismin syntyyn, mikäli voidaan sanoa, että he laiminlyövät uskonsa kasvattamisen, selittävät oppia väärällä tavalla tai antavat uskonnollisessa, moraalisessa ja sosiaalisessa elämässään huonon esimerkin ja siten pikemminkin peittävät Jumalan ja Kirkon todelliset kasvot kuin paljastavat ne.

20. Nykyinen ateismi esiintyy usein myös järjestelmällisessä muodossa, jolloin se muun muassa vaatii ihmiselle niin suurta itsenäisyyttä, että kaikki mahdollinen riippuvaisuus Jumalasta käy kyseenalaiseksi. Tämän ateismin kannattajat väittävät vapauden olevan siinä, että ihminen on itse oma päämääränsä sekä oman historiansa ainoa mestari ja herra. He ovat sitä mieltä, ettei tätä voida yhdistää sellaisen Jumalan tunnustamiseen, joka on kaiken alkuunpanija ja päämäärä, tai että tällainen tunnustus tulee ainakin täysin tarpeettomaksi. Tätä oppia saattaa edistää se voiman tunne, jota nykyinen tekniikan kehitys antaa ihmiselle.

Aikamme ateismin eri muotojen joukosta on mainittava sekin, joka odottaa ihmisen vapautusta ennen kaikkea hänen taloudellisesta ja sosiaalisesta vapautumisestaan käsin. Se väittää, että uskonto luonteensa mukaisesti vastustaa tätä vapautumista, koskapa se suuntaa ihmisen toivon tulevaan, kuviteltuun elämään ja estää häntä siten rakentamasta maallista yhteiskuntaa. Siellä missä tämän opin kannattajat pääsevät valtion johtoon, he sen vuoksi taistelevat kiivaasti uskontoa vastaan ja levittävät ateismia käyttäen varsinkin nuorison kasvatuksessa myös sellaisia painostuskeinoja, joita valtiovalta antaa käytettäväksi.

21. Uskollisena sekä Jumalaa että ihmisiä kohtaan ei Kirkko voi muuta kuin murheellisena, mutta erittäin päättäväisenä tuomita — niin kuin se jo aikaisemmin on tuominnut [16] — nämä turmiolliset opit ja teot, jotka ovat ristiriidassa järjen ja yleisinhimillisen kokemuksen kanssa ja jotka riistävät ihmiseltä hänen synnynnäisen ylevyytensä.

Ateistien mielessä piilevät jumalankielteisyyden syyt Kirkko koettaa kuitenkin ottaa selville. Koska se myös on selvillä ateismin herättämien kysymysten tärkeydestä ja tuntee rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan, se on sitä mieltä, että näitä kysymyksiä on vakavasti ja entistä syvällisemmin tutkittava.

Kirkko pitää kiinni siitä, ettei Jumalan tunnustaminen mitenkään ole ristiriidassa ihmisarvon kanssa, koska tämä arvokkuus juuri perustuu Jumalaan ja saa hänessä täyttymyksensä. Luojahan on asettanut ihmisen älykkäänä ja vapaana yhteiskuntaan. Ennen kaikkea ihminen kuitenkin on saanut kutsun itse Jumalan yhteyteen hänen lapsenaan sekä osallistumaan hänen autuuteensa. Sitä paitsi Kirkko opettaa, että tulevan elämän toivo ei vähennä maallisten tehtävien tärkeyttä, vaan pikemminkin edistää niiden täyttämistä uusilla vaikuttimilla. Jos sitä vastoin jumalallinen perusta ja iäisen elämän toivo puuttuvat, joutuu ihmisarvo mitä raskaimman loukkauksen kohteeksi, kuten nykyään usein tapahtuu, ja elämän ja kuoleman, syyllisyyden ja kärsimyksen arvoitukset jäävät ilman vastausta, niin että ihmiset monesti joutuvat epätoivoon.

Jokainen ihminen jää siten itselleen ratkaisemattomaksi kysymykseksi, jonka hän hämärästi tajuaa. Kukaan ei joinakin tiettyinä hetkinä, erityisesti elämän suurimpien tapahtumien yhteydessä, pysty kokonaan väistämään tuota kysymystä. Tähän ongelmaan yksin Jumala antaa täydellisen ja ehdottoman varman vastauksen, hän, joka kutsuu ihmisen syvempään ajatteluun ja nöyrempään itsetutkisteluun.

On toivottava, että parannuskeino ateismia vastaan saadaan opin soveliaasta esittämisestä sekä Kirkon ja sen jäsenten koko elämästä. Kirkon tehtävänähän on tehdä Isä Jumala ja hänen ihmiseksi tullut Poikansa läsnäolevaksi ja ikään kuin näkyväksi, jatkuvasti Pyhän Hengen johdolla itseään uudistamalla ja puhdistamalla.[17] Tämä tapahtuu etenkin antamalla esimerkki elävästä ja kypsästä uskosta, joka on kasvatettu siten, että se kykenee selvästi näkemään vaikeudet ja voittamaan ne. Erinomaisen todistuksen tästä uskosta ovat antaneet monet marttyyrit ja yhä vieläkin antavat. Tämän uskon tulee osoittaa hedelmällisyytensä siten, että se tunkeutuu syvälle uskovien koko elämään, myös heidän maalliseen elämäänsä, sekä taivuttaa heidät oikeudenmukaisuuteen ja rakkauteen, varsinkin puutteenalaisia kohtaan. Jumalan läsnäolon ilmoittamista edistää vihdoin erittäin suuresti uskovien veljellinen rakkaus, kun he hengessä yksimielisinä työskentelevät evankeliumin uskon puolesta [18] ja siten antavat osoituksen ykseydestä.

Vaikkakin Kirkko kokonaan hylkää ateismin, se kuitenkin vilpittömästi tunnustaa, että kaikkien ihmisten, uskovien ja epäuskoisten, täytyy auttaa toisiaan oikealla tavalla rakentamaan tätä maailmaa, jossa he yhteisesti elävät. Tämä voi varmaankin tapahtua ainoastaan vilpittömän ja taitavan keskustelun avulla. Kirkko valittaa sen tähden sitä uskovien ja epäuskoisten välistä erottelua, jota eräät valtioiden johtomiehet epäoikeudenmukaisesti harjoittavat, koska he eivät tunnusta ihmisyksilön perusoikeuksia. Uskoville Kirkko vaatii toimintavapautta, niin että heidän sallitaan pystyttää tähän maailmaan myös Jumalan temppeli. Ateisteja se taas lempeästi kehottaa tarkastelemaan Kristuksen evankeliumia avoimin sydämin.

Ennen kaikkea Kirkko tietää, että sen sanoma vastaa ihmissydämen salatuimpia kaipauksia. Sehän puolustaa ihmisen kutsumuksen arvoa ja antaa jälleen toivon niille, jotka jo ovat lakanneet panemasta toivoaan korkeampaan päämääräänsä. Missään tapauksessa ei Kirkon sanoma heikennä ihmistä, vaan levittää valoa, elämää ja vapautta hänen edistymisekseen. Mikään muu kuin tämä sanoma ei kykenekään tyydyttämään ihmissydäntä: Herra, ”sinä olet tehnyt meidät itseäsi varten, ja sydämemme on levoton, kunnes se saa levon sinussa”.[19]

22. Itse asiassa ei ihmisen salaisuus tule todella selvästi näkyviin muutoin kuin lihaksi tulleen Sanan salaisuuden kautta. Aadam, ensimmäinen ihminen, oli sen esikuva, joka oli tuleva, nimittäin Kristus, Herra [20]. Juuri ilmoittamalla Isän ja hänen rakkautensa salaisuutta Kristus, uusi Aadam, paljastaa ihmisen kokonaan ihmiselle itselleen ja osoittaa hänelle hänen korkeimman kutsumuksensa. Ei siis ole mitään ihmeellistä siinä, että edellä esitetyt totuudet löytävät Kristuksesta alkulähteensä ja täyttymyksensä.

Kristus on ”näkymättömän Jumalan kuva” (Kol. 1:15) [21] ja täydellinen ihminen. Hän palautti Aadamin lapsille sen Jumalan kuvan kaltaisuuden, jonka jo ensimmäinen synti oli turmellut. Koska hän omaksui ihmisluonnon eikä tuhonnut sitä,[22] tuli tämä luonto samalla myös meissä kohotetuksi ylevään arvoon. Tulemalla ihmiseksi hän, Jumalan Poika, näet tavallaan yhdistyi jokaiseen ihmiseen. Hän teki työtä ihmiskäsin, ajatteli ihmisen mielellä, toimi ihmisen tahdolla [23] ja rakasti ihmissydämellä. Syntymällä Neitsyt Mariasta hän tuli todella yhdeksi meistä ja kaikessa meidän kaltaiseksemme, kuitenkin ilman syntiä.[24]

Viattomana karitsana hän antoi vapaaehtoisesti vuodattaa verensä ansaitakseen meille elämän. Hänessä Jumala sovitti meidät itsensä ja toistemme kanssa [25] sekä tempasi meidät paholaisen ja synnin orjuudesta, niin että kukin meistä voi sanoa apostolin kanssa: Jumalan Poika ”on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni” (Gal. 2:20). Kärsimällä meidän puolestamme hän ei ainoastaan tarjonnut meille esimerkkiä, jotta me seuraisimme hänen jälkiänsä,[26] vaan hän myös valmisti meille tien, jota kulkiessamme elämä ja kuolema tulevat pyhitetyiksi ja saavat uuden merkityksen.

Kristitty ihminen on muovattu Jumalan Pojan kuvan kaltaiseksi, hänen, joka on esikoinen monien veljien joukossa.[27] Kristitty saa myös ”Hengen esikoislahjan” (Room. 8:23), jonka avulla hän tulee kykeneväksi täyttämään uuden rakkauden lain.[28] Tämän Hengen kautta, joka on ”meidän perintömme vakuutena” (Ef. 1:14), ihminen kokonaisuudessaan uudistuu sisäisesti, aina ”ruumiin lunastukseen” (Room. 8:23) asti: ”Jos nyt hänen Henkensä, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, asuu teissä, niin hän, joka herätti kuolleista Jeesuksen Kristuksen, on eläväksi tekevä myös teidän kuolevaiset ruumiinne Henkensä kautta, joka teissä asuu” (Room. 8:11).[29] Kristittyä tosin painaa välttämätön velvollisuus taistella pahaa vastaan monissa ahdistuksissa ja kärsiä kuolema, mutta yhdistymällä pääsiäissalaisuuteen ja tulemalla Kristuksen kaltaiseksi samanlaisen kuoleman kautta hän toivon vahvistamana kulkee kohti ylösnousemusta.[30]

Tämä ei koske ainoastaan kristittyjä, vaan kaikkia ihmisiä, joilla on hyvä tahto ja joiden sydämessä armo työskentelee näkymättömällä tavalla.[31] Kristushan on kuollut kaikkien puolesta [32] ja ihmisen lopullinen kutsumus on itse asiassa yksi ainoa, nimittäin jumalallinen. Sen vuoksi meidän on pidettävä kiinni siitä, että Pyhä Henki tarjoaa kaikille mahdollisuuden jollakin Jumalan tuntemalla tavalla yhdistyä tähän pääsiäisen salaisuuteen.

Niin suuri ja ylevä on ihmisen salaisuus, joka valkenee uskoville kristillisen ilmoituksen kautta. Kristuksen kautta ja Kristuksessa siis ratkeaa kärsimyksen ja kuoleman arvoitus, joka ilman hänen evankeliumiaan musertaa meidät. Kristus on noussut kuolleista, tuhonnut kuolemallaan kuoleman ja lahjoittanut meille elämän.[33] Siksi me, jotka olemme Jumalan lapsia hänen Poikansa kautta, huudamme Hengessä: Abba, Isä![34]

Toinen luku: Ihmisten yhteisö

23. Nykymaailman erikoispiirteiden joukkoon lasketaan ihmisten keskinäisten suhteiden moninkertaistuminen, jota tekniikan nykyinen kehitys jouduttaa erittäin suuresti. Ihmisten veljellistä kanssakäymistä ei kuitenkaan toteuta tämä kehitys, vaan syvällisempi persoonallinen yhteisö, joka vaatii keskinäistä kunnioitusta ihmisten koko henkistä arvoa kohtaan. Tämän persoonallisen yhteyden edistämiseksi kristillinen ilmoitus tarjoaa suurta apua ja johtaa meidät samalla syvemmin ymmärtämään niitä yhteiskuntaelämän lakeja, jotka Luoja on kirjoittanut ihmisen hengelliseen ja moraaliseen luonteeseen.

Koska Kirkon opetusviran äskettäin laatimat asiakirjat ovat käsitelleet laajemmin kristillistä oppia ihmisyhteiskunnasta,[1] niin konsiili ainoastaan palauttaa mieleen eräitä päätotuuksia sekä selittää niiden perusteita ilmoituksen valossa. Sen jälkeen konsiili korostaa joitakin johtopäätöksiä, joilla meidän aikanamme on hyvin huomattava merkitys.

24. Koska Jumala pitää isällistä huolta kaikista, hän on tahtonut, että kaikki ihmiset muodostaisivat yhden perheen ja kohtelisivat toisiaan veljellisessä hengessä. Kaikkihan on luotu Jumalan kuvan mukaan, hänen, joka ”on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä” (Ap.t. 17:26). Kaikki on kutsuttu myös yhteen ja samaan päämäärään, joka on Jumala itse.

Tämän vuoksi rakkaus Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan on ensimmäinen ja suurin käsky. Pyhä kirja opettaa meitä, että rakkautta Jumalaan ei voida erottaa lähimmäisenrakkaudesta: ”… ja mikä muu käsky tahansa, ne sisältyvät kaikki tähän sanaan: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi… Sen tähden rakkaus on lain täyttymys” (Room. 13:9-10; 1 Joh. 4:20). Tämä merkitsee varmasti erittäin paljon ihmisille, joiden riippuvaisuus toisistaan jatkuvasti kasvaa, samoin kuin maailmalle, joka tulee päivä päivältä yhtenäisemmäksi.

Kun Herra Jeesus rukoilee Isää, että ”he kaikki olisivat yhtä …, niin kuin me olemme yhtä” (Joh. 17:21-22), niin hän jopa avaa näköaloja, joita ihmisjärki ei voi tajuta. Hän näet viittaa jonkinlaiseen samankaltaisuuteen toisaalta jumaluuden persoonien välisen yhteyden ja toisaalta sen yhteyden välillä, joka Jumalan lapsilla on totuudessa ja rakkaudessa. Tämä samankaltaisuus osoittaa selvästi, että ihminen, ainoa luotu olento maailmassa, jonka Jumala on tahtonut luoda tämän itsensä takia, ei täysin voi löytää itseään muutoin kuin vilpittömässä oman itsensä antamisessa.[2]

25. Ihmisen sosiaalisen luonteen tähden on selvää, että ihmispersoonan kehitys ja hänen yhteisönsä kasvu ovat toisistaan riippuvaisia. Kaikkien sosiaalisten muodostelmien alkuperä, pohja ja päämäärä näet on — ja tuleekin olla — ihmisyksilö, joka juuri oman luonteensa mukaisesti ehdottomasti tarvitsee yhteisöelämää.[3] Elämä yhteisössä ei siis ole ihmiselle mitään vierasta tai satunnaista, ja siksi hän juuri yhteydessä muihin tekemällä lähimmäisilleen palveluksia ja keskustelemalla heidän kanssaan kasvaa käyttämään kaikkia lahjojaan ja kykenee noudattamaan omaa kutsumustaan.

Jotkut niistä yhteiskunnallisista siteistä, jotka ovat välttämättömiä ihmisen kehittymiselle, kuten perhe ja poliittinen yhteisö, vastaavat välittömästi hänen sisintä olemustaan. Toiset niistä taas ovat pikemminkin lähtöisin hänen vapaasta valinnastaan. Meidän aikanamme keskinäiset suhteet ja riippuvaisuudet eri syistä yhä lisääntyvät, ja tällöin syntyy erilaisia, luonteeltaan julkisia tai yksityisiä ryhmittymiä ja yhteisömuodostelmia. Tämä ilmiö, jota nimitetään sosialisaatioksi, ei tosin ole vaaraton, mutta sillä on kuitenkin monia hyviä puolia, jotka vahvistavat ja lisäävät ihmispersoonan kykyjä sekä suojelevat hänen oikeuksiaan.[4]

Ihmisyksilöt saavat siis yhteiskuntaelämästä paljon apua yleisen ja uskonnollisenkin kutsumuksensa täyttämiseen, mutta kuitenkaan ei voida kieltää, että ne sosiaaliset olot, joissa ihmiset elävät ja joihin he jo lapsuudesta asti ovat joutuneet, usein loitontavat heidät hyvästä ja houkuttelevat pahaan. Ne häiriöt, joita niin usein sattuu yhteiskunnan järjestyksessä, johtuvat varmasti osittain juuri taloudellisten, poliittisten ja sosiaalisten rakennelmien välisestä jännityksestä. Niiden syvempiä syitä ovat kuitenkin ihmisen ylpeys ja itsekkyys, jotka aiheuttavat vääristymistä myös yhteiskunnan piirissä. Siellä missä synnin seuraukset lyövät leimansa asioiden järjestykseen, löytää ihminen, joka on synnynnäisesti taipuvainen pahaan, yhä uusia synnin kiusauksia, joita ei voida voittaa ilman uutteria ponnisteluja ja Jumalan armon apua.

26. Yhä läheisemmästä ja vähitellen koko maailmaan ulottuvasta keskinäisestä riippuvaisuudesta on seurauksena, että yleinen etu — ts. niiden yhteiskuntaelämän edellytysten summa, jotka antavat sekä ryhmille että niiden yksityisille jäsenille mahdollisuuden täydellisemmin ja esteettömämmin toteuttaa omaa itseään — saa nykyään yhä yleismaailmallisemmat mittasuhteet. Sen vuoksi tämä sisältää myös oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka koskevat koko ihmiskuntaa. Jokaisen yhteisön on otettava huomioon toisten ryhmien tarpeet ja lailliset pyrkimykset, vieläpä koko ihmiskunnan yhteinen hyvä.[5]

Samalla kasvaa tietoisuus siitä ylevästä arvokkuudesta, joka kuuluu ihmispersoonalle, koska tämä on koko muuta luomakuntaa etevämpi ja koska hänen oikeutensa ja velvollisuutensa ovat universaalisia ja loukkaamattomia. Ihmisen tulee siis saada käytettäväkseen kaikki se, mitä hän tarvitsee viettääkseen todella inhimillistä elämää. Tähän kuuluvat elatus, vaatetus ja asunto, oikeus valita vapaasti säätynsä ja perustaa perhe, oikeus saada kasvatusta, työtä, hyvä maine, arvonantoa ja riittävästi tietoja, oikeus toimia omantuntonsa antamien oikeiden ohjeiden mukaisesti sekä edelleen oikeus suojattuun yksityiselämään ja oikeudenmukaiseen vapauteen myös uskonnollisissa asioissa.

Yhteiskuntajärjestyksen ja sen kehittämisen pitää siis alituisesti koitua yksilöiden eduksi. Asioiden järjestyshän on alistettava palvelemaan ihmisten järjestystä eikä päinvastoin, mihin seikkaan itse Herra viittasi sanoessaan, että sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.[6] Sosiaalista järjestystä on jatkuvasti kehitettävä, se on perustettava totuuteen, sitä on rakennettava oikeudenmukaisesti ja elävöitettävä rakkaudella. Vapaudessa sen pitää saavuttaa yhä inhimillisempi tasapainotila.[7] Tämän toteuttaminen taas vaatii mielen uudistumista sekä laajoja muutoksia yhteiskunnassa.

Jumalan Henki, joka ihmeellisellä kaitselmuksellaan ohjaa aikojen kulkua ja uudistaa maan kasvot, on mukana tässä kehityksessä. Evankeliumin hapatus on herättänyt ja herättää ihmisen sydämessä hillitsemättömän vaatimuksen saada toteuttaa ihmisarvonsa.

27. Siirtyäkseen nyt käytännöllisiin ja ajankohtaisiin johtopäätöksiin konsiili teroittaa mieliin ihmisen kunnioittamista. Itse kunkin täytyy pitää poikkeuksetta jokaista lähimmäistä ikään kuin ”toisena minänään” ja ennen kaikkea huolehtia tämän elämästä sekä niistä välineistä, jotka hän tarvitsee ihmisen arvoiseen olemassaoloon.[8] Kukaan ei saisi olla sen rikkaan miehen kaltainen, joka ei lainkaan pitänyt huolta köyhästä Lasaruksesta.[9]

Varsinkin tänä aikana meillä on ehdoton velvollisuus asettaa itsemme aivan jokaisen ihmisen lähimmäiseksi ja palvella innokkaasti jokaista, jonka kohtaamme, olkoonpa hän sitten kaikkien hylkäämä vanhus, epäoikeudenmukaisesti halveksittu vierasmaalainen työntekijä, pakolainen tai avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi, joka syyttömästi kärsii synnistä jota ei itse ole tehnyt, tai edelleen nälkäinen, joka vetoaa meidän omaantuntoomme muistuttamalla mieleemme Herran sanan: ”Kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle” (Matt. 25:40).

Sitä paitsi kaikki se, mikä on itse elämää vahingoittavaa, kuten kaikenlaiset murhat, joukkomurhat, abortit, eutanasia ja tahallinen itsemurha; kaikki se, mikä loukkaa ihmisyksilön koskemattomuutta, kuten silpominen, ruumiillinen ja sielullinen kidutus sekä yritykset harjoittaa henkistä painostusta; edelleen se, mikä loukkaa ihmisarvoa, kuten epäinhimilliset elämänolot, mielivaltainen vangitseminen, pakkosiirtolaisuus, orjuus, prostituutio sekä kaupankäynti naisilla ja lapsilla; samoin myös ala-arvoiset työolosuhteet, joissa työläisiä pidetään pelkkinä ansaitsemisvälineinä eikä vapaina ja vastuullisina yksilöinä: kaikki edellä mainitut seikat ja muut niihin verrattavat ovat häpeätahroja. Ne turmelevat inhimillistä sivistystä, mutta häpäisevät enemmän niitä, jotka vääryyttä harjoittavat, kuin niitä, jotka sitä kärsivät. Ne loukkaavat myös erittäin suuresti Luojan kunniaa.

28. Kunnioituksemme ja rakkautemme täytyy ulottua niihinkin, jotka yhteiskunnallisissa, poliittisissa tai myös uskonnollisissa kysymyksissä ajattelevat tai toimivat toisin kuin me. Mitä paremmin näet ystävällisyyden ja rakkauden voimalla pystymme sisäisesti ymmärtämään heidän ajattelutapojansa, sitä helpommin voimme aloittaa keskustelun heidän kanssaan.

Tällainen rakkaus ja hyväntahtoisuus eivät tietysti millään tavalla saa tehdä meitä välinpitämättömiksi totuutta ja hyvää kohtaan. Päinvastoin juuri rakkaus vaatii Kristuksen opetuslapsia ilmoittamaan pelastavan totuuden kaikille ihmisille. Mutta on erotettava toisistaan erehdys, joka on aina hylättävä, ja erehtyjä, joka säilyttää jatkuvasti persoonallisen arvonsa, silloinkin kun häntä rasittavat väärät tai vähemmän tarkat uskonnolliset käsitykset.[10] Yksin Jumala on tuomari ja sydänten tutkija. Sen vuoksi hän kieltää meitä langettamasta tuomiota kenenkään sisäisestä syyllisyydestä.[11]

Kristuksen oppi vaatii antamaan anteeksi loukkaukset [12] ja ulottaa rakkauden käskyn koskemaan myös kaikkia vihollisia. Tämä on Uuden lain käsky: ”Te olette kuulleet sanotuksi: Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihollistasi. Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihollisianne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat ja panettelevat” (Matt. 5:43-44).

29. Kun kaikilla ihmisillä on järki ja sielu ja kun heidät on luotu Jumalan kuvaksi, heillä on myös sama luonto ja sama alkuperä. Kristuksen lunastamina heillä on edelleen sama kutsumus ja jumalallinen päämäärä. Tämän vuoksi kaikkien perusyhtäläisyys on yhä suuremmassa määrin tunnustettava.

Kaikki ihmiset eivät tosin erilaisiin fyysisiin kykyihin tai älyllisiin ja moraalisiin voimiin nähden ole samalla tasolla. Mutta kaikenlainen yksilön perusoikeuksia loukkaava sosiaalinen tai sivistyksellinen syrjintä, tapahtuipa se sitten sukupuolen, rodun, ihonvärin, yhteiskunnallisen aseman, kielen tai uskonnon vuoksi, on voitettava ja poistettava, koska se on ristiriidassa Jumalan suunnitelman kanssa. On todella valitettavaa, että näitä ihmisen perusoikeuksia ei vielä kaikkialla pidetä loukkaamattomina. Niitähän rikotaan, jos esim. naisilta kielletään oikeus valita vapaasti puolisonsa ja säätynsä tai oikeus hankkia sama kasvatus ja sivistys, joka myönnetään miehille.

Vaikkakin ihmisten välillä esiintyy oikeutettuja eroja, niin yhtäläinen ihmisarvo vaatii, että olisi päästävä inhimillisempiin ja kohtuullisempiin elämänoloihin. Liian suuret taloudelliset ja sosiaaliset epätasaisuudet saman ihmiskunnan perheen jäsenten tai kansojen välillä nimittäin herättävät pahennusta. Ne häiritsevät myös sosiaalista oikeudenmukaisuutta, tasapuolisuutta, ihmisarvoa sekä yhteiskunnallista ja kansainvälistä rauhaa.

Yksityisten samoin kuin julkisten laitosten on pyrittävä palvelemaan ihmisen arvoa ja päämäärää. Samalla niiden on taisteltava tarmokkaasti kaikkea yhteiskunnallista tai valtiollista orjuutta vastaan sekä suojeltava ihmisten perusoikeuksia minkä tahansa poliittisen hallinnon alaisina. Tällaisten laitosten pitää myös vähitellen päästä sopusointuun henkisten eli kaikkein korkeimpien arvojen kanssa, vaikkakin monesti tarvitaan varsin pitkä aika, jotta ne saavuttaisivat toivotun päämäärän.

30. Tilanteen perusteellinen ja nopea muuttuminen vaatii erityisen voimakkaasti, ettei kukaan huomioimatta tapahtumien kulkua tai jäykästä haluttomuudesta jää noudattamaan pelkästään yksilöllistä etiikkaa. Oikeudenmukaisuuden ja rakkauden velvollisuus täytetään yhä paremmin siten, että jokainen edistää yhteistä hyvää aina omien kykyjensä ja muiden ihmisten tarpeiden mukaan sekä tukee ja auttaa myös julkisia ja yksityisiä yrityksiä, jotka koettavat parantaa ihmisten elinehtoja. On kuitenkin myös sellaisia, jotka sanovat kannattavansa suurisuuntaisia ja yleviä mielipiteitä, mutta itse asiassa elävät aina siten, kuin eivät tuntisi mitään huolta yhteiskunnan tarpeista. Eri maissa on vieläpä lukuisia ihmisiä, jotka hyvin vähän välittävät sosiaalisista laeista ja määräyksistä. Monet käyttävät arastelematta kaikenlaista petosta ja vilppiä kiertääkseen oikeudenmukaisia veroja tai muita suorituksia, jotka he ovat velkaa yhteiskunnalle. Toiset taas pitävät vähäarvoisina joitakin yhteiskuntaelämän sääntöjä, jotka on laadittu esim. terveyden suojelemiseksi tai liikenteen ohjaamiseksi, eivätkä ota huomioon sitä, että he tällaisella huolimattomuudella vaarantavat oman ja toisten elämän.

Kaikki pitäkööt loukkaamattomana sääntönä sitä, että yhteiskunnalliset velvollisuudet lasketaan nykyihmisen päätehtävien joukkoon ja että niitä noudatetaan. Mitä enemmän näet maailma yhdistyy, sitä selvemmin ihmisten tehtävät ylittävät erityisryhmien rajat ja ulottuvat vähitellen käsittämään koko maailman. Tämä voi tapahtua vain siten, että sekä yksityiset ihmiset että heidän ryhmänsä vaalivat keskuudessaan moraalisia ja sosiaalisia hyveitä ja levittävät niitä yhteiskuntaan. Näin heistä tulee Jumalan armon välttämättömällä tuella todella uusia ihmisiä ja uuden ihmisyyden rakentajia.

31. Jotta yksityiset ihmiset täyttäisivät paremmin omantuntonsa velvoituksen sekä itseään että niitä yhteisöjä kohtaan, joiden jäseniä he ovat, on heitä huolellisesti kasvatettava korkeampaan hengen sivistykseen käyttämällä niitä valtavia apuneuvoja, jotka ihmiskunnalla nykyään on. Ennen kaikkea nuorten kasvatus on — riippumatta heidän syntyperäisestä sosiaalisesta asemastaan — järjestettävä siten, että heistä kasvaa miehiä ja naisia, joilla ei ainoastaan ole korkea sivistys, vaan myös henkistä suuruutta. Juuri sellaisiahan meidän aikamme välttämättä tarvitsee.

Tätä vastuuntuntoa ihminen tuskin kuitenkaan saavuttaa, elleivät elämän olosuhteet salli hänen päästä tietoiseksi omasta arvostaan ja noudattaa kutsumustaan uhrautumalla Jumalan ja muiden ihmisten hyväksi. Ihmisen vapaus heikkenee usein siellä, missä ihminen joutuu äärimmäiseen köyhyyteen, samoin kuin se menettää oman arvonsa, jos hän myöntyy elämän liialliseen helppouteen ja ikään kuin sulkeutuu ylhäiseen yksinäisyyteensä. Sitä vastoin se voimistuu silloin, kun ihminen ottaa kantaakseen sosiaalisen elämän välttämättömät velvoitukset, hyväksyy inhimillisen yhteiselämän moninaiset vaatimukset ja sitoutuu palvelemaan ihmisyhteisöä.

Kaikissa on sen tähden herätettävä tahto osallistua yhteisiin yrityksiin. Tunnustusta ansaitsee niiden kansakuntien menettely, joissa suurin mahdollinen osa kansalaisista todella vapaasti osallistuu julkisten asioiden hoitoon. On kuitenkin otettava huomioon kunkin kansan todellinen tila ja voimakkaan valtiollisen auktoriteetin välttämättömyys. Jotta kaikki kansalaiset taas olisivat valmiita osallistumaan yhteiskunnan kokonaisuuteen kuuluvien eri ryhmien elämään, on välttämätöntä, että he löytävät näistä ryhmistä sellaisia arvoja, jotka vetävät heitä puoleensa ja tekevät heidät halukkaiksi palvelemaan toisia. Syystä voimme ajatella, että ihmiskunnan tuleva kohtalo on niiden käsissä, jotka osaavat antaa nouseville sukupolville elämisen ja toivon aihetta.

32. Jumala ei ole luonut ihmistä elämään yksin, vaan muodostamaan sosiaalisen yhteisön. Samoin hän ei myöskään ”ole nähnyt hyväksi pyhittää ja pelastaa heitä yksitellen, ilman minkäänlaista keskinäistä yhteyttä, vaan hän on halunnut perustaa heistä kansan, joka tunnustaisi hänet totuudessa ja palvelisi häntä pyhyydessä”.[13] Aina pelastushistorian alusta lähtien hän on valinnut ihmiset, ei ainoastaan yksilöinä, vaan jonkin yhteisön jäseninä. Kun Jumala ilmoitti suunnitelmansa, hän kutsui nämä valitut ”omaksi kansaksensa” (2 Moos. 3:7-12), jonka kanssa hän lisäksi solmi liiton Siinailla.[14]

Tämä yhteisöluonne sai lopullisen täyttymyksensä Kristuksen työn kautta. Tahtoihan itse ihmiseksi tullut Sana päästä osalliseksi ihmisten yhteydestä. Hän oli läsnä Kaanan häissä, meni sisälle Sakkeuksen kotiin sekä söi publikaanien ja syntisten kanssa. Hän ilmoitti Isän rakkauden ja ihmisten ylevän kutsumuksen viitaten tavallisimpiin yhteisöelämän seikkoihin sekä käyttäen sanontoja ja kuvia aivan arkisesta elämästä. Hän pyhitti ihmisten väliset suhteet, varsinkin perhesuhteet, joista koko yhteiskunnan elämä saa alkunsa, ja alistui vapaaehtoisesti oman isänmaansa lakeihin. Hän halusi viettää sellaista elämää, jota käsityöläiset hänen aikanaan ja hänen maassaan viettivät.

Julistuksessaan hän antoi Jumalan lapsille selvän käskyn, että heidän tulee kohdella toisiaan veljinä. Rukoillessaan hän pyysi, että kaikki hänen opetuslapsensa olisivat ”yhtä”. Kaikkien Lunastajana hän jopa itse uhrasi itsensä kaikkien puolesta aina kuolemaan asti. ”Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän antaa henkensä ystäviensä edestä” (Joh. 15:13). Apostoleita hän käski saarnaamaan kaikille kansoille evankeliumin sanomaa, jotta ihmiskunnasta tulisi Jumalan perhe, jossa rakkaus olisi lain täyttymys.

Esikoisena monien veljien joukossa hän kuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen lähetti Henkensä lahjaksi kaikille niille, jotka ottavat hänet vastaan uskossa ja rakkaudessa, ja perusti siten heidän keskuuteensa uuden veljellisen yhteisön ruumiissansa, joka on Kirkko. Siinä kaikki ovat toistensa jäseniä ja heidän pitää palvella toisiaan niiden eri lahjojen mukaan, jotka kullekin on suotu.

Tämän solidaarisuuden täytyy alituisesti kasvaa aina siihen päivään saakka, jona se saavuttaa täydellisyytensä. Sinä päivänä ihmiset armon kautta pelastuneina ja ikään kuin perheenä, jota Jumala ja heidän veljensä Kristus rakastavat, antavat Jumalalle täydellisen kunnian.

Kolmas luku: Ihmisen toiminta maailmassa

33. Työllään ja lahjakkuudellaan ihminen on aina koettanut avartaa ja kehittää omaa elämäänsä. Nykyään hän on varsinkin tieteen ja tekniikan avulla laajentanut herruutensa käsittämään melkein koko luonnon, ja tämä laajentaminen jatkuu yhä. Erityisesti sen ansiosta, että mahdollisuudet moninaiseen kansainväliseen kanssakäymiseen ovat lisääntyneet, ihmiskunta vähitellen tuntee olevansa ikään kuin yksi ainoa maailmanlaajuinen yhteisö ja todella myös muodostuu sellaiseksi. Tästä johtuu, että ihminen nykyään hankkii itselleen omalla uutteruudellaan monia etuja, joita hän aikaisemmin odotti ennen kaikkea ylimaallisilta voimilta.

Tarkasteltaessa tätä valtavaa ponnistelua, joka on jo levinnyt koko ihmiskuntaan, herää ihmisten keskuudessa monia kysymyksiä. Mikä on oikeastaan tämän toimeliaisuuden tarkoitus ja arvo? Millä tavalla tätä kaikkea on käytettävä hyödyksi? Mihin päämäärään yksityisten ja yhteisöjen pyrkimykset tähtäävät? Kirkko säilyttää sen haltuun uskottua Jumalan sanaa, jotta siitä ammennettaisiin uskonnollisen ja siveellisen järjestyksen periaatteet. Sillä ei tosin aina ole valmista vastausta yksityisiin kysymyksiin, mutta se haluaa yhdistää ilmoituksen valon kaikkien ihmisten kokemukseen, jotta se tie, jolle ihmiskunta vastikään on lähtenyt, tulisi valaistuksi.

34. Uskovat ovat vakuuttuneita siitä, että ihmisten yksilöllinen ja yhteinen toiminta eli se valtava ponnistelu, jolla ihmiset vuosisatojen kuluessa ovat koettaneet parantaa elinehtojansa, itsessään vastaa Jumalan suunnitelmaa. Jumalan kuvaksi luotu ihminenhän on saanut tehtäväkseen alistaa valtaansa maan ja kaiken, mitä se sisältää, sekä hallita maailmaa vanhurskaudessa ja pyhyydessä.[1] Edelleen hänen pitää tunnustaa Jumala kaiken Luojaksi sekä saattaa jälleen itsensä ja maailmankaikkeus hänen yhteyteensä, niin että sitten kun koko luomakunta on joutunut ihmisten hallintaan, Jumalan nimeä kunnioitetaan kaikessa maassa.[2]

Tämä koskee aivan tavallisia, arkisiakin askareita. Kun näet miehet ja naiset hankkiessaan elatusta itselleen ja perheelleen toimivat aktiivisesti siten, että he palvelevat tehokkaasti yhteiskuntaa, he voivat täydellä syyllä olla sitä mieltä, että he ponnistelullaan edistävät Luojan työtä, pitävät huolta veljiensä eduista ja myötävaikuttavat persoonallisella ahkeruudellaan Jumalan suunnitelman toteutumiseen historiassa.[3]

Kristittyjen ei siis pidä luulla, että ne tulokset, jotka ihmiset omalla kyvyllään ja voimallaan ovat saaneet aikaan, vastaisivat Jumalan valtaa tai että järjellinen, luotu olento olisi ikään kuin Luojan kilpailija. Päinvastoin heillä on se vakaumus, että ihmiskunnan saavutukset ovat Jumalan suuruuden merkki ja hänen käsittämättömän suunnitelmansa hedelmä. Mitä suuremmaksi kuitenkin ihmisten voima kasvaa, sitä laajemmalle ulottuu heidän vastuunsa, yksityisten yhtä hyvin kuin yhteisöjen. On siis selvää, ettei kristillinen sanoma vieroita ihmisiä rakentamasta maailmaa eikä yllytä heitä laiminlyömään lähimmäistensä etua, vaan pikemminkin velvoittaa heitä entistä lujemmin työskentelemään tämän tehtävän hyväksi.[4]

35. Samoin kuin ihmisen aktiivisuus on lähtöisin ihmisestä, niin se myös on suunnattu kohdistumaan häneen itseensä. Kun ihminen nimittäin työskentelee, hän ei ainoastaan muovaa luontoa ja yhteiskuntaa, vaan myös jalostaa itseään. Hän oppii monia seikkoja, kehittää kykyjään ja etenee oman itsensä ulko- ja yläpuolelle. Tällainen kasvaminen on oikein ymmärrettynä arvokkaampaa kuin ulkonaiset rikkaudet, joita voidaan kerätä. Ihmisen arvon määrää enemmän se mitä hän on kuin se mitä hän omistaa.[5] Samaten on kaikki se, mitä ihmiset tekevät saavuttaakseen enemmän oikeudenmukaisuutta, suuremman veljeyden ja inhimillisemmän yhteiskuntajärjestyksen, arvokkaampaa kuin tekniikan edistyminen. Tämä edistyshän voi tarjota ikään kuin rakennusainetta ihmisen kehitykselle, mutta ei sinänsä suinkaan toteuta sitä käytännössä.

Siksi ihmisen toiminnan sääntönä on, että sen Jumalan suunnitelman ja tahdon mukaan tulee olla sopusoinnussa ihmiskunnan todellisen edun kanssa sekä sallia ihmisen yksilönä ja yhteisön jäsenenä noudattaa kutsumustaan ja täyttää se kokonaisuudessaan.

36. Monet aikalaisemme näyttävät kuitenkin pelkäävän, että ihmisen työskentelyn ja uskonnon läheisempi suhde haittaisi ihmisten, yhteisöjen tai tieteiden itsenäisyyttä.

Jos maallisten asioiden autonomialla tarkoitamme sitä, että luoduilla asioilla ja yhteisöillä on omat lakinsa ja arvonsa, jotka ihmisen on asteittain opittava tuntemaan, käyttämään ja panemaan järjestykseen, niin silloin on aivan oikein, että vaadimme tätä autonomiaa. Se ei ole ainoastaan meidän aikamme ihmisten asettama, vaan myös Luojan tahdon mukainen vaatimus. Itse luomisen perusteella näet kaikki asiat saavat niille ominaisen lujuuden, totuuden ja hyvyyden sekä omat lait ja oman järjestyksen, joita ihmisen täytyy kunnioittaa tunnustamalla eri tieteille ja teknillisille taidoille niiden omat menetelmät. Sen vuoksi ei järjestelmällinen tutkimus minkään tieteen alalla, jos se tapahtuu todella tieteellisin keinoin ja noudattaa moraalin normeja, itse asiassa koskaan ole ristiriidassa uskon kanssa, koska maalliset asiat ja uskonasiat ovat lähtöisin samasta Jumalasta.[6] Jos siis joku nöyrin ja kärsivällisin mielin koettaa ottaa selville luonnon salaisuuksia, niin häntä tavallaan ohjaa Jumalan käsi, vaikka hän ei sitä tietäisikään. Jumalahan pitää yllä luotuja asioita ja tekee ne siksi mitä ne ovat. Sen vuoksi on valitettava eräitä henkisiä asenteita, joita toisinaan on esiintynyt kristittyjen itsensäkin keskuudessa, koska he eivät ole riittävän selvästi tajunneet tieteen oikeutettua itsenäisyyttä. Siten syntyneiden kiistojen ja väittelyiden kautta he ovat saattaneet monet sellaiseen käsitykseen, että usko ja tiede olisivat keskenään ristiriidassa.[7]

Sanat ”maallisten asioiden autonomia” voidaan kuitenkin ymmärtää myös siten, että luodut asiat eivät ole riippuvaisia Jumalasta ja että ihminen voi käyttää niitä ilman minkäänlaista suhdetta Luojaan. Silloin jokainen, joka tunnustaa Jumalan, huomaa, että tällaiset käsitykset ovat vääriä. Ilman Luojaahan luontokappale raukeaa tyhjiin. Kaikki uskovat, riippumatta siitä mitä uskontoa he tunnustavat, ovat aina kuulleet Jumalan äänen ja julistuksen kaikuvan luomakunnan puheessa. Sen sijaan unohtaessaan Jumalan luotu olento itse joutuu pimeyteen.

37. Pyhä kirja opettaa ihmiskunnalle yhtäpitävästi vuosisataisen kokemuksen kanssa, että inhimillinen kehitys, josta ihmiselle on paljon hyötyä, tuo kuitenkin mukanaan suuren kiusauksen. Kun arvojen keskinäinen järjestys häiriytyy ja pahaa sekoittuu hyvään, niin yksityiset ihmiset ja ryhmät pitävät silmällä vain omia etujaan eivätkä välitä toisten eduista. Tästä johtuu, ettei maailma vielä ole tosi veljeyden tyyssija, niin kauan kuin ihmisten lisääntynyt voima uhkaa tuhota ihmiskunnan itsensä.

Koko ihmiskunnan historia on täynnä ankaraa kamppailua pimeyden valtoja vastaan, taistelua, joka on alkanut maailman alussa ja joka Herran sanojen mukaan [8] on jatkuva aina viimeiseen päivään asti. Tähän taistelurintamaan asetettuna ihmisen täytyy jatkuvasti kamppailla pitääkseen kiinni hyvästä, eikä hän ilman suuria ponnistuksia ja Jumalan armon apua kykene säilyttämään omaa sisäistä yhtenäisyyttään.

Vaikka Kristuksen Kirkko luottaakin Luojan suunnitelmaan ja tunnustaa, että inhimillinen kehitys voi palvella ihmisten todellista onnea, ei se silti voi olla huudahtamatta apostolin tavoin: ”Älkää mukautuko tämän maailman ajan mukaan” (Room. 12:2). Apostoli ajattelee tietenkin turhuuden ja pahuuden henkeä, joka muuttaa Jumalan ja ihmisen palvelemiseen tarkoitetun ihmistyön synnin välikappaleeksi.

Jos siis joku kysyy, millä tavoin tämä kurjuus voidaan voittaa, niin kristityt julistavat, että kaikki ihmisen toimet, jotka ylpeyden ja väärän, itsekkään rakkauden takia ovat alituisesti vaarassa, on puhdistettava ja saatettava täydellisyyteen Kristuksen ristin ja ylösnousemuksen kautta. Koska ihminen on Kristuksen lunastama ja Pyhässä Hengessä syntynyt uusi luomus, hän voi ja hänen täytyy rakastaa Jumalan luomia asioita. Hänhän ottaa ne vastaan Jumalalta, näkee niiden ikään kuin virtaavan Jumalan kädestä ja kunnioittaa niitä sellaisina. Hän kiittää Hyväntekijäänsä lahjoista sekä käyttää hyväkseen luomakuntaa ja nauttii siitä köyhyyden ja vapauden hengessä. Näin hän todella ottaa maailman omistukseensa, ikään kuin mitään omistamatta, mutta kuitenkin omistaen kaiken.[9] ”Kaikki on teidän, mutta te olette Kristuksen, ja Kristus on Jumalan” (1 Kor. 3:22-23).

38. Itse Jumalan Sana, jonka kautta kaikki on tehty, joka myös tuli lihaksi ja asui ihmisten maassa,[10] astui täydellisenä ihmisenä maailman historiaan, omaksui sen ja yhdisti sen itseensä.[11] Hän ilmoittaa meille, että ”Jumala on rakkaus” (1 Joh. 4:8), ja samalla hän opettaa meille, että peruslaki ihmisen täydellisyyttä ja siten myös maailman uudistamista varten on uusi rakkauden käsky. Niille, jotka uskovat Jumalan rakkauteen, hän siis antaa varmuuden siitä, että rakkauden tie on avoinna kaikille ihmisille ja että yritys saada aikaan yleismaailmallista veljeyttä ei ole turha. Samalla hän kehottaa noudattamaan tätä rakkautta, mutta ei ainoastaan suurissa asioissa, vaan ennen kaikkea myös tavallisessa arkielämässä. Hän on käynyt kuolemaan meidän, kaikkien synnintekijöiden, edestä [12] ja opettaa meille omalla esimerkillään, että myös se risti on kannettava, jonka oma liha ja maailma asettavat rauhaa ja oikeudenmukaisuutta tavoittelevien olkapäille. Ylösnousemuksensa kautta Kristus asetettiin Herraksi, hänelle annettiin kaikki valta taivaassa ja maan päällä,[13] ja Henkensä voimalla hän yhä työskentelee ihmisten sydämissä. Siellä hän ei ainoastaan herätä tulevan elämän kaipuuta, vaan juuri sen kautta elähdyttää, puhdistaa ja vahvistaa myös niitä jaloja pyrkimyksiä, joilla ihmiskunta koettaa tehdä oman elämänsä inhimillisemmäksi ja saattaa koko maailman palvelemaan tätä päämäärää. Hengen lahjat ovat kuitenkin moninaiset. Toisia hän kutsuu julkisesti todistamaan ikävästään taivaan asuntoihin ja säilyttämään tämän kaipuun elävänä ihmiskunnan keskuudessa, toisia hän taas kutsuu omistautumaan ihmisten palvelemiseen maailmassa ja tällä palveluksellaan valmistamaan ainesta taivaan valtakuntaa varten. Henki tekee kaikki vapaiksi, niin että he kieltävät itserakkautensa sekä ottavat kaikki maalliset voimat ihmiselämän palvelukseen ja siten kurottautuvat sitä tulevaisuutta kohti, jolloin ihmiskunnasta itsestään tulee otollinen uhri Jumalalle.[14]

Tämän toivon pantiksi ja matkaevääksi Herra jätti omillensa sen uskon sakramentin, jossa ihmisten viljelemät luonnon ainekset muuttuvat hänen kunniakkaaksi ruumiikseen ja verekseen ja joka on veljellisen yhteyden ateria ja taivaallisen juhla-aterian esimakua.

39. Me emme tiedä, milloin maailma ja ihmiskunta saavuttavat täyttymyksensä,[15] emmekä tunne tapaa, jolla maailmankaikkeus tulee muuttumaan. Tämän maailman muoto, joka on synnin runtelema, tosin katoaa,[16] mutta meille on opetettu, että Jumala valmistaa uuden asumuksen ja uuden maan, jossa vanhurskaus asuu[17] ja jonka autuus tulee täyttämään ja ylittämään kaiken rauhan ikävän, mikä koskaan on ihmisten sydämiin noussut.[18] Silloin, kun kuolema on voitettu. Jumalan lapset herätetään kuolleista Kristuksessa, ja se mikä on kylvetty heikkoudessa ja katoavaisuudessa, on pukeutuva katoamattomuuteen.[19] Rakkaus ja sen teot pysyvät voimassa,[20] ja koko se luomakunta, jonka Jumala on luonut ihmisen takia, tulee vapautetuksi turmeluksen orjuudesta.[21]

Meitä muistutetaan siitä, ettei se yhtään hyödytä ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saattaisi itsensä kadotukseen tai turmioon.[22] Siitä huolimatta ei uuden maan odotus saa heikentää, vaan pikemminkin sen tulee kannustaa huolenpitoa tämän maan viljelemisestä, missä kasvaa se uuden ihmisperheen runko, joka jo voi antaa jonkinlaisen hämärän kuvan tulevasta maailmasta. Vaikkakin maallinen kehitys on pidettävä tarkoin erillään Kristuksen valtakunnan kasvusta, niin sillä on kuitenkin suuri merkitys Jumalan valtakunnalle, sikäli kuin se voi auttaa järjestämään paremmin ihmisyhteiskuntaa.[23]

Nämä samat arvot, nimittäin ihmisarvon, veljellisen yhteyden ja vapauden, nämä luonnon ja meidän oman työmme hyvät hedelmät me lopulta taas löydämme, sen jälkeen kun Herran Hengessä ja hänen käskynsä mukaisesti olemme täällä maan päällä niitä levittäneet. Silloin tapaamme ne kuitenkin puhdistettuina kaikista tahroista, valaistuina ja kirkastettuina, sitten kun Kristus luovuttaa Isälle ”iankaikkisen ja kaiken käsittävän valtakunnan: totuuden ja elämän valtakunnan, pyhyyden ja armon valtakunnan, vanhurskauden, rakkauden ja rauhan valtakunnan”.[24] Täällä maan päällä tämä valtakunta on jo läsnä salaisesti, mutta sitten kun Herra tulee, se saavuttaa täyttymyksensä.

Neljäs luku: Kirkon tehtävä nykymaailmassa

40. Kaikki se mitä olemme sanoneet ihmispersoonan arvosta, ihmisten yhteisöstä ja ihmisen toiminnan syvällisestä merkityksestä, muodostaa Kirkon ja maailman välisen suhteen perustan sekä myös pohjan niiden keskinäiselle dialogille.[1] Sen täydentämiseksi, mitä tämä konsiili jo on lausunut Kirkon salaisuudesta, tulee nyt tässä luvussa tarkasteltavaksi sama Kirkko sellaisena kuin se esiintyy, elää ja toimii tässä maailmassa ja yhdessä sen kanssa.

Kirkko on lähtöisin iankaikkisen Isän rakkaudesta,[2] sen on Lunastajamme Kristus perustanut tähän aikaan, ja Pyhä Henki on sen yhdistänyt.[3] Kirkon päämääränä on eskatologinen autuus, joka voidaan täysin saavuttaa vasta tulevassa maailmassa. Kuitenkin Kirkko on läsnä jo täällä maan päällä ja koostuu ihmisistä, maallisen yhteiskunnan jäsenistä. Näiden kutsumuksena on muodostaa jo ihmiskunnan historiaan Jumalan lasten perhe, jonka tulee jatkuvasti kasvaa aina Herran tulemiseen asti. Taivaalliset lahjat yhdistävät ja rikastuttavat tätä perhettä, jonka Kristus on ”perustanut ja järjestänyt tähän maailmaan yhteisöksi”[4] ja varustanut ”näkyvän ja sosiaalisen yhteyden soveliailla välineillä”.[5] Kirkko on siis samalla kertaa “näkyvä seurakunta ja hengellinen yhteisö”,[6] se kulkee tietänsä yhdessä koko ihmiskunnan kanssa ja saa osakseen saman maallisen kohtalon kuin maailmakin. Se toimii hapatuksena ja ikään kuin sieluna ihmisyhteiskunnassa,[7] jonka pitää uudistua Kristuksessa ja muuttua Jumalan perheeksi.

Tämä maallisen ja taivaallisen yhteisön yhteenpunoutuminen voidaan käsittää yksinomaan uskossa, ja se jää salaisuudeksi ihmisten historiaan, jota synti häiritsee aina siihen saakka, kunnes Jumalan lasten kirkkaus ilmestyy täydellisenä. Tavoitellessaan omaa, autuaallista päämääräänsä Kirkko ei ainoastaan tee ihmistä osalliseksi jumalallisesta elämästä, vaan levittää tavallaan myös sen heijastusvaloa yli koko maailman, ennen kaikkea parantamalla ja nostamalla ihmisarvoa, lujittamalla yhteiskunnan siteitä ja antamalla ihmisten jokapäiväiselle työlle syvemmän merkityksen ja sisällön. Näin ollen Kirkko uskoo, että se yksityisten jäsentensä ja koko yhteisönsä välityksellä voi edistää suuresti ihmiskunnan ja sen historian saattamista entistä inhimillisemmäksi.

Mielellään katolinen kirkko antaa myös suurta arvoa sille, mitä muut kristilliset kirkot ja kirkolliset yhteisöt ovat yhteisin ponnistuksin tehneet ja tekevät tämän tehtävän hyväksi. Samalla Kirkko on lujasti vakuuttunut siitä, että maailma voi yksityisten ihmisten ja ihmisyhteiskunnan, näiden lahjakkuuden ja työskentelyn välityksellä auttaa Kirkkoa suuresti ja eri tavoin raivaamaan tietä evankeliumille. Tässä esitämme joitakin yleisiä periaatteita siitä, miten tätä keskinäistä kanssakäymistä ja apua on oikealla tavalla edistettävä niillä aloilla, jotka Kirkolle ja maailmalle ovat jossakin määrin yhteisiä.

41. Nykyihminen on alkanut kehittää persoonallisuuttaan yhä täydellisemmäksi ja päästä yhä paremmin selville oikeuksistaan sekä lujittaa niitä. Kun Kirkolle taas on uskottu tehtävä julistaa salaisuutta Jumalasta, ihmisen lopullisesta päämäärästä, niin se ilmaisee ihmiselle samalla hänen oman olemassaolonsa tarkoituksen, siis syvimmän totuuden ihmisestä. Kirkko tietää hyvin, että yksin Jumala, jota se palvelee, voi täyttää syvällisimmät kaipaukset ihmissydämessä, jota maalliset hyvyydet eivät koskaan voi täysin tyydyttää. Se on myös selvillä siitä, että Jumalan Henki lakkaamatta kutsuu ihmistä, niin ettei tämä koskaan voi tulla aivan välinpitämättömäksi uskonnon ongelmasta; tätä eivät osoita vain menneiden vuosisatojen kokemukset, vaan myös moninaiset todisteet omalta ajaltamme. Ainahan ihmisellä on ainakin epäselvä halu saada tietää, mikä on hänen elämänsä, työnsä ja kuolemansa tarkoitus. Jo Kirkon pelkkä läsnäolo palauttaa nämä ongelmat hänen mieleensä. Kuitenkin yksin Jumala, joka on luonut ihmisen kuvaksensa ja lunastanut hänet synnistä, tarjoaa näihin kysymyksiin täydellisimmän vastauksen, ja sen hän tekee ilmoituksen kautta Pojassaan Kristuksessa, joka on tullut ihmiseksi. Jokainen joka seuraa Kristusta, täydellistä ihmistä, tulee itsekin inhimillisemmäksi.

Tämän uskon nojalla Kirkko voi suojella ihmisluonnon arvokkuutta kaikkia mielipiteiden muutoksia vastaan, jotka esim. halveksivat liiaksi ihmisruumista tai korottavat sen kohtuuttoman suureen arvoon. Mikään inhimillinen laki ei voi turvata ihmisen arvoa ja vapautta yhtä hyvin kuin Kirkon haltuun uskottu Kristuksen evankeliumi. Tämä evankeliumi nimittäin ilmoittaa ja julistaa Jumalan lasten vapautta ja torjuu kaiken orjuuden, joka viime kädessä johtuu synnistä[8]; se kunnioittaa suuresti omantunnon arvoa ja sen vapaata ratkaisua, kehottaa ihmisiä lakkaamatta rikastuttamaan kaikkia kykyjänsä Jumalan palveluksessa ja ihmisten parhaaksi sekä vihdoin antaa kaikille käskyn rakastaa kaikkia.[9] Tämä vastaa perustuslakia kristillisessä pelastusjärjestyksessä. Vaikkakin sama Jumala on sekä Vapahtaja että Luoja ja samalla ihmiskunnan historian ja pelastushistorian Herra, niin siitä huolimatta ei tämä jumalallinen järjestys lainkaan riistä luomakunnan ja erityisesti ihmisen oikeata itsenäisyyttä, vaan pikemminkin palauttaa sen omaan arvoonsa ja lujittaa sitä siinä.

Sen evankeliumin voimasta, joka Kirkolle on uskottu, Kirkko siis julistaa ihmisen oikeuksia sekä tunnustaa ja arvostaa suuresti nykyajan dynaamisuutta, joka kaikin puolin edistää näitä oikeuksia. Tämä dynaaminen liike on kuitenkin täytettävä evankeliumin hengellä ja sitä on suojeltava kaikkia väärän itsenäisyyden ilmauksia vastaan. Meidäthän valtaa helposti kiusaus luulla, että säilytämme omat henkilökohtaiset oikeutemme täydellisesti vain silloin, kun vapaudumme kaikista Jumalan lain normeista. Tällä tavalla ei ihmisarvo kuitenkaan yhtään kohennu, vaan päinvastoin tuhoutuu.

42. Jumalan lasten perheyhteys, joka perustuu Kristukseen,[10] tekee ihmiskunnan yhteyden paljon voimakkaammaksi ja täydellisemmäksi.

Se varsinainen lähetystehtävä, jonka Kristus on Kirkollensa uskonut, ei ole laadultaan poliittinen, taloudellinen tai sosiaalinen. Kristuksen Kirkolle asettama päämäärä kuuluu näet uskonnon piiriin.[11] Mutta juuri tästä uskonnollisesta lähetystehtävästä lähtee velvoitus, valo ja voima, joka voi palvella ihmisyhteisön rakentamista ja lujittamista Jumalan lain mukaisesti. Siellä missä paikalliset olosuhteet eri aikoina vaativat, myös Kirkko itse voi — ja sen pitääkin — saada aikaan toimintaa, jonka tarkoituksena on palvella kaikkia, mutta varsinkin puutteenalaisia. Tällaista toimintaa ovat laupeudentyöt ja muut senkaltaiset.

Kirkko tunnustaa edelleen kaiken sen hyvän, mitä nykyisen yhteiskunnan dynaamisuus sisältää: ennen kaikkea yhteyttä kohti kulkevan kehityksen ja jatkuvan, terveen sosialisaation sekä poliittisen ja taloudellisen yhteenliittymisen. Yhteyden edistäminenhän on sopusoinnussa Kirkon syvimmän olemuksen kanssa, koska Kirkko on ”Kristuksessa ikään kuin sakramentti ts. mitä läheisimmän jumalayhteyden ja koko ihmissuvun ykseyden merkki ja välikappale”.[12] Siten Kirkko osoittaa maailmalle, että todellinen, sosiaalinen yhdistyminen ulkonaisessa mielessä saa alkunsa mielten ja sydänten yhteydestä, siis siitä uskosta ja rakkaudesta, johon perustuu sen oma, erottamaton ykseys Pyhässä Hengessä. Se voima, jolla Kirkko voi vaikuttaa nykyiseen ihmisten yhteiskuntaan, riippuu näet tämän uskon ja rakkauden tehokkaasta toteuttamisesta elämässä eikä suinkaan jonkinlaisesta ulkonaisesta herruudesta, jota harjoitettaisiin puhtaasti inhimillisin keinoin.

Kirkko ei tehtävänsä ja luonteensa perusteella ole sidottu mihinkään erityiseen inhimillisen sivistyksen muotoon eikä poliittiseen, taloudelliseen tai sosiaaliseen järjestelmään. Siksi se voi tämän yleismaailmallisuutensa kautta muodostaa mitä kestävimmän siteen eri ihmisyhteisöjen ja kansakuntien välille, kunhan nämä vain luottavat siihen ja todella tunnustavat sille aidon vapauden oman tehtävänsä täyttämiseen. Niinpä Kirkko kehottaakin lapsiansa samoin kuin kaikkia ihmisiä voittamaan kaikki kansojen ja rotujen väliset erimielisyydet tässä Jumalan lasten perheyhteisön hengessä ja lujittamaan sisäisesti ihmisten oikeata yhteenliittymistä.

Kirkolliskokous tuntee suurta kunnioitusta kaikkea totta, hyvää ja oikeata kohtaan niissä lukemattomissa eri hankkeissa ja laitoksissa, joita ihmiskunta on itselleen perustanut ja jatkuvasti perustaa. Se vakuuttaa myös, että Kirkko tahtoo auttaa ja edistää kaikkia sellaisia yrityksiä, sikäli kuin tämä riippuu Kirkosta ja on sopusoinnussa sen lähetystehtävän kanssa. Kirkolla itsellään ei ole mitään hartaampaa toivomusta, kuin että se palvellessaan kaikkien etua voisi vapaasti kehittää itseään minkä tahansa hallituksen alaisena, joka tunnustaa yksilön ja perheen perusoikeudet sekä yhteisen hyvän vaatimukset.

43. Konsiili kehottaa kristittyjä, kahden valtakunnan kansalaisia, innokkaasti ja uskollisesti täyttämään maalliset velvollisuutensa ja tekemään sen evankeliumin hengen johdattamina. Tiedämme kyllä, ettei ”meillä ole täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme”.[13] Totuudesta poikkeavat kuitenkin ne, jotka sen vuoksi luulevat voivansa jättää maalliset tehtävänsä tekemättä. He eivät huomaa sitä, että juuri usko velvoittaa heitä vielä paremmin suorittamaan velvollisuutensa sen kutsumuksen mukaan, jonka kukin on saanut.[14] Mutta yhtä paljon erehtyvät ne, jotka päinvastoin ajattelevat, että he voivat kokonaan uppoutua maallisiin askareihin, ikään kuin niillä ei olisi mitään tekemistä uskonnollisen elämän kanssa. Tämähän käsittää heidän mielestään pelkkiä kulttitoimituksia ja joidenkin moraalisten velvollisuuksien täyttämistä. Tämä ristiriita, joka esiintyy monilla ihmisillä heidän tunnustamansa uskon ja heidän jokapäiväisen elämänsä välillä, on luettava aikamme suurimpien erehdysten joukkoon. Jo Vanhan liiton profeetat moittivat tätä pahennusta kiivain sanoin,[15] ja vielä ankarammin rangaistuksin uhkasi itse Jeesus Kristus uudessa liitossa.[16] Ei siis pidä väärällä tavalla asettaa vastakkain toisaalta ammattiin kuuluvaa ja sosiaalista toimintaa ja toisaalta uskonnollista elämää. Kristitty, joka jättää ajalliset tehtävänsä suorittamatta, laiminlyö velvollisuutensa lähimmäistä ja vieläpä Jumalaakin kohtaan sekä saattaa iäisen autuutensa vaaranalaiseksi. Pikemminkin kristittyjen tulee olla iloisia siitä, että he noudattaen Kristuksen esimerkkiä — hänhän itse oli käsityöläinen — voivat harjoittaa kaikkia maallisia askareitansa ja siten yhdistää inhimillisen ponnistelunsa koti- ja ammattielämässä, tieteen ja tekniikan piirissä yhdeksi eläväksi synteesiksi uskonnollisten arvojen kanssa, joiden korkeimmassa ohjauksessa kaikki lopulta kääntyy Jumalan kunniaksi.

Maalliset tehtävät ja toimet kuuluvat erityisesti, vaikkakaan eivät yksinomaan, maallikoille. Kun nämä yksilöinä tai ryhminä toimivat tämän maailman kansalaisina, heidän ei ainoastaan ole noudatettava kunkin toimialan omia sääntöjä, vaan heidän pitää myös koettaa hankkia itselleen todellinen asiantuntemus näillä aloilla. Heidän tulee olla halukkaita yhteistyöhön niiden ihmisten kanssa, jotka tavoittelevat samoja päämääriä. Tuntien uskon vaatimukset ja sen voiman tukemina heidän pitää, mikäli välttämätöntä, vitkastelematta laatia uusia suunnitelmia ja panna ne täytäntöön. Heidän oikealla tavalla kehittyneen omantuntonsa tehtävänä on kirjoittaa Jumalan laki maallisen yhteiskunnan elämään. Papeilta maallikoiden taas tulee odottaa valoa ja hengellistä voimaa. Maallikoiden ei kuitenkaan pidä luulla, että heidän paimenensa aina ovat siinä määrin asiantuntijoita, että heillä voisi olla valmiina näkyvä ratkaisu jokaiseen, vieläpä vakavaankin kysymykseen, joka ilmaantuu, tai että tämä olisi heidän varsinainen tehtävänsä. Pikemminkin maallikoiden tulee kristillisen viisauden valossa ja kuunnellen tarkkaavaisesti Kirkon opetusviran ääntä [17] täyttää itse omat velvollisuutensa.

Monesti juuri kristillinen elämänkatsomus saa heidät valitsemaan jonkin erityisen ratkaisun jossakin tietyssä tilanteessa. Toiset uskovat voivat kuitenkin yhtä vilpittömästi, kuten usein ja aivan laillisesti tapahtuu, olla toista mieltä samasta asiasta. Jos sitten jotkut — myös vastoin osapuolten tahtoa — helposti samaistavat nämä toisistaan poikkeavat ratkaisut evankeliumin sanomaan, niin on muistettava, ettei kenenkään ole lupa tällaisissa tapauksissa vaatia Kirkon arvovaltaa yksinomaan omalle mielipiteelleen. Asianosaiset koettakoot aina selvittää asiat toisilleen vilpittömässä keskustelussa. Tällöin heidän tulee säilyttää keskinäinen rakkaus ja ennen kaikkea pitää silmällä yhteistä hyvää.

Maallikot osallistuvat aktiivisesti Kirkon koko elämään. Heidän velvollisuutenaan on antaa maailmalle kristillisen hengen leima, mutta sen lisäksi heidät on kutsuttu olemaan Kristuksen todistajia kaikessa, nimenomaan keskellä ihmisyhteiskuntaa.

Piispojen tehtäväksi taas on uskottu Jumalan Kirkon johtaminen. Heidän pitää yhdessä pappiensa kanssa julistaa Kristuksen sanomaa siten, että uskovien koko maallinen toiminta saa runsaasti evankeliumin valoa. Kaikkien paimenten tulee lisäksi muistaa, että he jokapäiväisellä elämänvaelluksellaan ja huolenpidollaan [18] osoittavat maailmalle Kirkon kasvot, joiden mukaan ihmiset arvostelevat kristillisen sanoman voimaa ja totuutta. Elämällään ja sanoillaan heidän pitää yhdessä luostariväen ja maallikoiden kanssa näyttää, että Kirkko kaikkine lahjoineen jo pelkän läsnäolonsa kautta on niiden hyveiden tyhjentymätön lähde, joita nykymaailma eniten tarvitsee. Jatkuvalla opiskelulla heidän tulee tehdä itsensä kykeneviksi osallistumaan dialogiin maailman ja kaikkia näkemyksiä edustavien ihmisten kanssa. Erityisesti heidän kuitenkin on pidettävä mielessään tämän konsiilin sanat: ”Koska ihmiskunta nykyään yhä enemmän ja enemmän pyrkii kohti valtiollista, taloudellista ja yhteiskunnallista yhteyttä, on tärkeätä, että papit — piispojen ja paavin ohjaamina — yhdistävät yhä enemmän ponnistelunsa ja vaivannäkönsä ja välttävät jokaista hajaannuksen aihetta, jotta koko ihmiskunta johdettaisiin Jumalan perheen ykseyteen”.[19]

Vaikka Kirkko Pyhän Hengen voimasta on pysynyt Herransa uskollisena morsiamena ja vaikka se ei koskaan ole lakannut olemasta pelastuksen merkkinä maailmassa, niin se kuitenkin erittäin hyvin tietää, että sen jäsenten,[20] sekä pappien että maallikkojen, joukossa on monien vuosisatojen kuluessa esiintynyt sellaisia, jotka ovat olleet uskottomia Jumalan Hengelle. Tänä meidänkään aikanamme ei Kirkolta jää huomaamatta, miten suuri ero vallitsee sen julistaman sanoman ja niiden inhimillisen heikkouden välillä, joille evankeliumi on uskottu. Riippumatta siitä, miten historia arvostelee näitä puutteita, meidän on oltava niistä perillä ja taisteltava tarmokkaasti niitä vastaan, etteivät ne aiheuttaisi vahinkoa evankeliumin levittämiselle. Samoin Kirkko tietää, miten suuresti sen jatkuvasti täytyy oppia vuosisatojen kokemuksesta tullakseen kypsäksi rakentamaan suhteitaan maailmaan. Pyhän Hengen johdatuksessa Kirkko äitinä lakkaamatta kehottaa lapsiansa ”puhdistumaan ja uudistumaan, jotta Kristuksen merkki säteilisi entistä kirkkaampana Kirkon kasvoilla”.[21]

44. Samoin kuin maailmalle on hyödyksi, että se tunnustaa Kirkon sosiaaliseksi todellisuudeksi ihmiskunnan historiassa ja sen hapatukseksi, samoin Kirkkokin tietää, miten paljon se itse on saanut ihmiskunnan historialta ja kehitykseltä.

Menneiden aikakausien kokemus, tieteiden edistyminen sekä inhimillisen sivistyksen eri muotoihin sisältyvät rikkaudet, jotka ilmaisevat täydellisemmin itse ihmisluontoa ja avaavat uusia teitä totuuteen, hyödyttävät myös Kirkkoa. Tämähän on aina historiansa alusta lähtien oppinut ilmaisemaan Kristuksen sanoman eri kansojen käsitysten ja kielien avulla sekä koettanut valaista sitä filosofien viisaudella. Näin se on tehnyt sovittaakseen evankeliumin kohtuullisessa määrin vastaamaan sekä kaikkien käsityskykyä että oppineiden vaatimuksia. Tämän ilmoitetun sanan soveliaan julistamisen täytyy pysyä koko evankeliumin levitystyön sääntönä. Siten kannustetaan jokaisen kansakunnan kykyä ilmaista Kristuksen sanoma sen omalla tavalla ja edistetään elävää kanssakäymistä Kirkon ja eri kulttuuripiirien välillä.[22] Lisätäkseen tätä kanssakäymistä Kirkko tarvitsee varsinkin tänä aikana, jona tapahtuu hyvin nopeita muutoksia ja jonka ajattelutavat suuresti vaihtelevat, erityisesti niiden apua, jotka elävät maailmassa, tuntevat tarkoin erilaisia laitoksia ja tieteenaloja sekä ymmärtävät niiden syvimmän merkityksen, riippumatta siitä, ovatko he uskovia vai eivät. Koko Jumalan kansan, mutta varsinkin paimenten ja teologien tehtävänä on Pyhän Hengen avulla kuunnella, erotella ja tulkita oman aikamme erilaisia ääniä sekä arvostella niitä Jumalan sanan valossa, jotta ilmoitettu totuus voitaisiin omaksua yhä syvemmin, ymmärtää paremmin ja esittää soveliaammin.

Koska Kirkolla on näkyvä, sosiaalinen rakenne, joka on merkki sen ykseydestä Kristuksessa, se voi myös rikastua ja todella rikastuukin ihmisten yhteiskunnallisen elämän kehittymisestä. Tämä ei merkitse sitä, että Kristuksen Kirkolle antama perustus olisi jollakin tavoin puutteellinen, vaan tarkoittaa tämän perustuksen syvällisempää tuntemista, parempaa ilmaisemista ja menestyksellisempää sopeuttamista omaan aikaamme. Kirkko toteaa kiitollisin mielin, että se sekä yhteisönä että yksityisten jäsentensä muodossa saa ottaa vastaan monenlaista apua kaikkiin säätyihin ja yhteiskuntaluokkiin kuuluvilta ihmisiltä. Ne, jotka näet edistävät ihmisyhteiskuntaa palvelemalla perhe- ja sivistyselämää, taloudellista ja sosiaalista elämää sekä kansallista ja kansainvälistä politiikkaa, antavat Jumalan suunnitelman mukaan huomattavaa apua myös Kirkon yhteisölle, sikäli kuin tämä on riippuvainen ulkonaisista seikoista. Vieläpä Kirkko tunnustaa, että se on saanut ja voi saada paljon hyötyä myös niiden vastustuksesta, jotka taistelevat sitä vastaan ja vainoavat sitä.[23]

45. Kun Kirkko itse auttaa maailmaa ja saa siltä monenlaista apua, se pyrkii vain tähän ainoaan päämäärään, että Jumalan valtakunta lähestyisi ja koko ihmiskunnan pelastus toteutuisi. Kaikki se hyvä, minkä Jumalan kansa maallisen vaelluksensa aikana voi tarjota ihmiskunnalle, johtuu taas siitä, että Kirkko on ”universaalinen pelastuksen sakramentti”,[24] joka samalla kertaa ilmoittaa ja toteuttaa Jumalan ihmisiä kohtaan tunteman rakkauden salaisuutta.

Jumalan Sana, jonka kautta kaikki on tehty, on itse tullut lihaksi, jotta hän täydellisenä ihmisenä pelastaisi kaikki ja kokoaisi kaiken yhdeksi. Herra on ihmiskunnan historian päämäärä, piste, johon historian ja sivistyksen kaipaukset kohdistuvat, ihmissuvun keskipiste, kaikkien sydänten ilo ja niiden toiveiden täyttymys.[26] Hän on se, jonka Isä on herättänyt kuolleista, korottanut kunniaan ja asettanut oikealle puolellensa; hänet Isä on pannut elävien ja kuolleiden tuomariksi. Hänen Henkensä elävöittäminä ja yhdistäminä me vaellamme ihmiskunnan historian täyttymystä kohti, joka kokonaisuudessaan vastaa hänen rakkautensa suunnitelmaa: ”Yhdistää Kristuksessa yhdeksi kaikki, mitä on taivaassa ja mitä on maan päällä” (Ef. 1:10).

Itse Herra sanoo: ”Katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani, antaakseni kullekin hänen tekojensa mukaan. Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu” (Ilm. 22:12-13).

Toinen osa
Eräitä ajankohtaisia ongelmia

46. Edellä konsiili on korostanut ihmisen persoonallista arvoa sekä osoittanut sen yksilöllisen ja yhteisen tehtävän, jota täyttämään hänet on kaikkialla maailmassa kutsuttu. Nyt konsiili taas tahtoo evankeliumin ja inhimillisen kokemuksen valossa suunnata kaikkien huomion joihinkin erityisen pakottaviin nykyajan tarpeisiin, jotka koskevat hyvin läheisesti koko ihmiskuntaa.

Niiden monien kysymysten joukosta, jotka nykyään aiheuttavat huolta kaikille ihmisille, on syytä mainita varsinkin seuraavat: avioliitto ja perhe, kulttuurielämä, taloudellis-yhteiskunnallinen ja poliittinen elämä sekä kansojen keskinäiset suhteet ja rauha. Kunpa ne periaatteet, jotka ovat lähtöisin Kristuksesta, saisivat tuoda valoansa kaikille näille aloille! Kunpa ne saisivat johtaa kristittyjä ja valaista kaikkia ihmisiä näiden etsiessä ratkaisua moniin vaikeisiin ongelmiinsa!

Ensimmäinen luku: Avioliiton ja perheen arvo

47. Yksilön samoin kuin maallisen ja kristillisen yhteiskunnan menestyminen riippuu kiinteästi suotuisista avioliitto- ja perheoloista. Sen vuoksi kristityt ja kaikki, jotka kunnioittavat perheen arvoa, iloitsevat vilpittömästi niistä eri apuneuvoista, joilla ihmiset nykyään voivat edistää tätä rakkauden yhteisöä ja vaalia elämää ja jotka auttavat aviopuolisoita ja vanhempia täyttämään korkeata tehtäväänsä. He odottavat myös, että kehitys tuo mukanaan vielä parempia palveluksia, ja koettavat edesauttaa niitä.

Avioliiton ja perheen arvoa ei kuitenkaan kaikkialla nähdä yhtä selvästi. Sitä himmentävät moniavioisuus, avioero, ns. vapaa rakkaus ja muut vääristelyt. Myös itsekkyys, nautinnonhimo ja luvattomat, syntyvyyttä vastaan suunnatut teot häpäisevät liian usein aviollista rakkautta. Lisäksi nykyiset taloudelliset, sosio-psykologiset ja yhteiskunnalliset olot aiheuttavat huomattavia häiriöitä perhe-elämässä. Tietyissä osissa maailmaa tarkkaillaan vihdoin huolestuneina väestön kasvusta johtuvia ongelmia. Tämä kaikki ahdistaa omaatuntoa. Kuitenkin avioliiton ja perheen valtava voima ilmenee myös siinä, että nyky-yhteiskunnan syvälliset muutokset — huolimatta aiheuttamistaan vaikeuksista — hyvin usein ja eri tavoin korostavat perheen ja avioliiton todellista erikoisluonnetta.

Tämän vuoksi konsiili tahtoo selittää tarkemmin joitakin Kirkon opin kohtia sekä siten valaista ja vahvistaa kristittyjä ja kaikkia muita ihmisiä, jotka koettavat suojata ja edistää aviosäädyn alkuperäistä arvoa sekä sen korkeata ja pyhää luonnetta.

48. Avioelämän ja -rakkauden intiimi yhteisö, jonka Luoja on perustanut ja varustanut omilla laeillansa, saa alkunsa aviosopimuksesta eli peruuttamattomasta, persoonallisesta suostumuksesta. Siten syntyy ihmisteosta, jolla puolisot antavat itsensä ja ottavat toisensa vastaan, jumalallisen järjestyksen vahvistama liitto myös yhteiskunnan edessä. Tämä pyhä liitto, joka solmitaan puolisoiden, jälkeläisten ja yhteiskunnan parhaaksi, ei ole riippuvainen ihmisten mielivallasta. Itse Jumala on perustanut avioliiton sekä antanut sille erilaisia lahjoja ja päämääriä.[1] Näillä kaikilla on erittäin suuri merkitys, kun ajatellaan ihmissuvun jatkuvuutta, yksityisten perheenjäsenten persoonallista kehitystä ja iäistä kohtaloa, sekä itse perheen ja koko ihmisyhteiskunnan arvoa, kestävyyttä, rauhaa ja hyvinvointia. Luontaisen olemuksensa perusteella aviosäädyn ja aviollisen rakkauden tarkoituksena on suvun jatkaminen ja jälkeläisten kasvattaminen; tämä on ikään kuin niiden huippukohta ja kruunu. Mies ja vaimo, jotka avioliiton kautta ”eivät enää ole kaksi, vaan yksi liha” (Matt. 19:6), auttavat ja palvelevat toisiaan mitä läheisimmässä persoonallisessa yhteydessä ja yhteistyössä. Tällöin he oppivat tuntemaan yhteytensä merkityksen ja saavuttavat sen yhä täydellisemmin. Sekä tämä läheinen yhteys, jossa kaksi ihmistä lahjoittaa itsensä toisilleen, että myös lasten etu vaatii puolisoilta täydellistä uskollisuutta ja heidän liittonsa purkamattomuutta.[2]

Kristus, meidän Herramme, on runsain mitoin siunannut tätä monitahoista rakkautta, joka kumpuaa Jumalan rakkauden lähteestä ja on asetettu hänen ja Kirkon välisen yhteyden vertauskuvaksi. Niin kuin Jumala muinoin kohtasi kansansa rakkauden ja uskollisuuden liitossa,[3] samalla tavoin nytkin ihmisten Vapahtaja ja Kirkon Ylkä [4] tulee kristillisiä aviopuolisoita vastaan avioliiton sakramentin kautta. Hän jää edelleen heidän luokseen, jotta puolisot keskinäisellä antaumuksella ja alituisesti uskollisina rakastaisivat toisiansa, niin kuin hänkin rakasti Kirkkoa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä.[5] Aito aviorakkaus yhdistyy Jumalan rakkauteen; Kristuksen lunastusvoima ja Kirkon pelastava toiminta ohjaavat ja rikastuttavat sitä, niin että puolisot todella tulevat johdetuiksi Jumalan luokse sekä saavat apua ja voimaa isän ja äidin ylevässä tehtävässä.[6] Tämän vuoksi kristityt aviopuolisot vahvistetaan ja ikään kuin pyhitetään oman säätynsä tehtäviin ja arvoon erityisellä sakramentilla.[7] Sen sakramentin voimalla he täyttävät velvollisuutensa toisiaan ja perhettään kohtaan. Kristuksen hengessä, joka lyö leimansa heidän koko elämäänsä uskossa, toivossa ja rakkaudessa, he saavuttavat yhä paremmin oman täydellisyytensä ja keskinäisen pyhityksen sekä oppivat siten yhteisesti ylistämään Jumalaa.

Kun vanhemmat itse antavat hyvän esimerkin ja kokoavat perheen rukoukseen, niin lapset ja kaikki, jotka perheen piirissä elävät, löytävät helpommin tien ihmisyyteen, pelastukseen ja pyhyyteen. Aviopuolisoiden, jotka ovat saaneet isän ja äidin arvon ja tehtävän, tulee tunnollisesti täyttää velvollisuutensa lasten kasvatuksen ja varsinkin heidän uskonnollisen kasvatuksensa suhteen, koska se kuuluu ennen kaikkea juuri heille.

Perheen elävinä jäseninä lapset myötävaikuttavat omalla tavallaan vanhempien pyhitykseen. Kiitollisin mielin, kunnioittavalla rakkaudella ja uskollisuudella heidän tulee korvata se, mitä hyvää he ovat vanhemmilta saaneet, sekä hyvien lasten tapaan auttaa heitä vastoinkäymisissä ja vanhuuden yksinäisyydessä. Kaikki kunnioittakoot leskiä,[8] jotka urheasti hyväksyvät säätynsä ikään kuin jatkona avioliiton kutsumukseen. Kunkin perheen pitää jalomielisesti jakaa omia hengellisiä rikkauksiaan muillekin perheille. Kristillinen perhehän saa alkunsa avioliitosta, joka on Kristuksen ja Kirkon välisen rakkaudenliiton vertauskuva ja antaa osallisuuden siihen.[9] Sen vuoksi kristillisen perheen tulee osoittaa kaikille Vapahtajan läsnäolo maailmassa ja Kirkon varsinainen luonne, ennen kaikkea puolisoiden rakkaudella, jalolla hedelmällisyydellä, yhteydellä ja uskollisuudella sekä kaikkien perheenjäsenten sydämellisellä yhteistyöllä.

49. Useita kertoja Jumalan sana kehottaa kihlautuneita rakastamaan toisiaan puhtaasti ja siveästi sekä puolisoita edistämään ja vaalimaan avioliittoaan jakamatonta rakkautta osoittaen.[10] Monet meidänkin aikamme ihmiset pitävät suuressa arvossa miehen ja vaimon välistä tosi rakkautta, sellaisena kuin se ilmenee monin tavoin eri kansojen ja aikakausien kunniallisissa tavoissa. Tämä syvästi inhimillinen rakkaus, joka tahdon kiintymyksellä suuntautuu henkilöstä henkilöön, sulkee piiriinsä koko ihmisen tämän omaksi parhaaksi. Se kykenee antamaan ruumiin ja hengen ilmauksille erityisen arvon sekä jalostamaan ne ikään kuin aineksiksi ja merkeiksi puolisoiden keskinäisestä ystävyydestä. Tätä rakkautta Herra on halunnut parantaa, täydentää ja korottaa erityisellä armolahjalla ja laupeudella. Tällainen rakkaus, joka yhdistää toisiinsa inhimillisiä ja jumalallisia aineksia, johtaa puolisot vapaaehtoiseen, keskinäiseen antaumukseen, joka ilmenee hellänä kiintymyksenä ja tekoina. Se lyö leimansa heidän koko elämäänsä [11] ja ylevästi toteutuessaan se itsekin kasvaa ja tulee täydellisemmäksi. Se siis ylittää valtavasti pelkän eroottisen mieltymyksen, joka itsekkäästi viljeltynä nopeasti ja onnettomasti haihtuu.

Tämä rakkaus tulee näkyviin ja toteutuu erityisellä tavalla aviollisessa yhtymisessä. Sen vuoksi tämä intiimi yhtyminen on moraalisesti hyvä ja arvokas, ja kun se tapahtuu todella inhimillisellä tavalla, se kuvaa ja edistää keskinäistä antaumusta, jolla puolisot rikastuttavat toisiansa iloisin ja kiitollisin mielin. Tämä rakkaus on molemminpuolisen luottamuksen vahvistama ja ennen kaikkea Kristuksen sakramentin pyhittämä sekä myötä- ja vastoinkäymisissä ruumiin ja mielen suhteen erottamattomasti uskollinen. Siksi jokainen aviorikos ja avioero pysyy sille vieraana. Täydellisessä, keskinäisessä rakkaudessa on sekä naiselle että miehelle tunnustettava sama persoonallinen arvo. Siinä Herran vahvistama avioliiton ykseys on selvästi nähtävissä. Tämän kristillisen kutsumuksen velvollisuuksien uskollinen noudattaminen vaatii kuitenkin suurta hengenvoimaa. Sen vuoksi pitää puolisoiden, joille armo antaa voimaa pyhään elämään, herkeämättä vaalia ja rukouksen kautta tavoitella rakkauden kestävyyttä, hengen suuruutta ja uhrimieltä.

Aitoa aviorakkautta pidetään korkeammassa arvossa ja sen ympärille muodostuu terve, yleinen mielipide, jos kristityt aviopuolisot antavat tällä rakkaudella erinomaisen esimerkin uskollisuudesta, sopusoinnusta ja huolellisesta lasten kasvatuksesta sekä osallistuvat välttämättömään sivistykselliseen, psykologiseen ja sosiaaliseen uudistukseen avioliiton ja perheen hyväksi. Nuorisolle on sopivalla tavalla ja oikeaan aikaan, mieluimmin itse perheen piirissä, annettava opetusta aviorakkauden arvosta, tehtävästä ja vaikutuksesta. Kun nuoret kasvatetaan kunnioittamaan puhtautta, he tultuaan sopivaan ikään voivat kunniallisen kihlausajan jälkeen mennä avioliittoon.

50. Avioliitto ja aviorakkaus suuntautuvat olemuksensa perusteella suvun jatkamiseen ja jälkeläisten kasvattamiseen. Lapset ovat todella avioliiton paras lahja ja vaikuttavat erittäin suuresti itse vanhempien parhaaksi. Itse Jumala on sanonut: ”Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä” (1 Moos. 2:18). Hän, joka ”jo alussa loi ihmisen mieheksi ja naiseksi” (Matt. 19:4), tahtoi antaa ihmiselle erityisen osan omasta luomistyöstään, siunasi miestä ja vaimoa ja sanoi: ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää” (1 Moos. 1:28). Sen vuoksi aviollisen rakkauden oikea vaaliminen ja koko siitä syntyvä perhe-elämä kannustavat puolisoita — väheksymättä avioliiton muitakaan tarkoitusperiä — urheaan ja halukkaaseen yhteistyöhön Luojan ja Vapahtajan rakkauden kanssa, hänen, joka heidän kauttansa jatkuvasti laajentaa ja rikastuttaa omaa perhettänsä.

Kun puolisot täyttävät tehtävänsä ihmiselämän lahjoittajina ja kasvattajina, mitä on pidettävä heidän omana lähetystehtävänään, he tietävät olevansa Luoja-Jumalan rakkauden työtovereita ja ikään kuin hänen tulkkejaan. Siksi heidän tulee tehdä velvollisuutensa vastuuntuntoisina ihmisinä ja kristittyinä sekä, osoittaen tottelevaista kunnioitusta Jumalaa kohtaan, yhteisesti harkiten ja yhteistyössä muodostaa itselleen oikea ratkaisu tästä tehtävästään. Heidän on otettava huomioon oma etunsa samoin kuin jo syntyneiden tai mahdollisesti vastedes syntyvien lastensa etu. Heidän on arvioitava oman aikansa ja yhteiskunnallisen asemansa aineelliset ja henkiset elinmahdollisuudet sekä vihdoin ajateltava perheyhteisön, maallisen yhteiskunnan ja itse Kirkon parasta. Tämä ratkaisu puolisoiden täytyy viime kädessä itsensä tehdä Jumalan kasvojen edessä. Käyttäytymiseensä nähden kristittyjen aviopuolisoiden tulee kuitenkin tietää, ettei heidän sovi menetellä mielivaltaisesti oman tahtonsa mukaan, vaan itse Jumalan lakia noudattavan omantunnon täytyy aina ohjata heitä. Heidän on oltava tottelevaisia Kirkon opetusvirkaa kohtaan, joka evankeliumin valossa autenttisesti selittää tätä Jumalan lakia. Sama laki osoittaa aviorakkauden koko merkityksen, suojelee sitä ja saattaa sen todella inhimilliseen täydellisyyteensä. Siten kristityt aviopuolisot, jotka luottavat Jumalan Kaitselmukseen ja viljelevät uhrimieltä,[12] ylistävät Luojaa ja tavoittelevat täydellisyyttä Kristuksessa, samalla kun he luovat uutta elämää ylevän, inhimillisen ja kristillisen vastuuntunnon mukaisesti. Niiden aviopuolisoiden joukosta, jotka tällä tavoin täyttävät Jumalan heille uskoman tehtävän, on mainittava erityisesti ne, jotka vakavasti, yhteisesti harkiten jalomielisesti ottavat vastaan myös lukuisan lapsiparven ja antavat sille mahdollisuuksiaan vastaavan kasvatuksen.[13]

Avioliittoa ei kuitenkaan ole asetettu yksinomaan suvunjatkamista varten. Itse persoonallisen, purkamattoman liiton luonne samoin kuin lasten etu vaatii, että myös puolisoiden keskinäinen rakkaus ilmenee, kehittyy ja kypsyy oikealla tavalla. Vaikka siis usein niin hartaasti toivotut lapset jäisivätkin tulematta, niin avioliitto pysyy koko elämän ajan kestävänä yhteiselämänä sekä säilyttää arvonsa ja purkamattomuutensa.

51. Konsiili tietää, että kun puolisot koettavat järjestää avioelämänsä sopusointuiseksi, he monesti joutuvat vaikeuksiin joidenkin nykyisen elämän olosuhteiden vuoksi ja ovat tilanteessa, jossa lasten lukumäärää ei ainakaan toistaiseksi voida lisätä. Tällöin heidän on vaikea säilyttää uskollinen rakkaus ja täydellinen, avioliitolle ominainen elämäntapa. Missä taas intiimi avioelämä lakkaa, siellä puolisoiden uskollisuus ja lasten etu voivat usein joutua vaaraan ja kärsiä vahinkoa: silloinhan on uhattuna myös lasten kasvattaminen sekä halu ottaa vastaan lisää lapsia.

Jotkut rohkenevat tarjota näihin ongelmiin säädyttömiä ratkaisuja eivätkä kammoa edes tappamista. Kirkko kuitenkin muistuttaa siitä, ettei niiden Jumalan lakien välillä, jotka koskevat elämän välittämistä ja aidon aviorakkauden edistämistä, voi olla mitään todellista ristiriitaa.

Jumala, elämän Herra, on nimittäin uskonut ihmisille elämän säilyttämisen korkean tehtävän, joka on täytettävä ihmisen arvoa vastaavalla tavalla. Elämää on siis suojeltava mitä huolellisimmin aina sikiämisestä saakka. Abortti ja lapsenmurha ovat hirvittäviä rikoksia. Ihmisen seksuaalinen luonne ja suvunjatkamiskyky ylittävät ihmeellisellä tavalla sen, mitä tavataan elämän alemmilla tasoilla. Sen vuoksi on avioelämään kuuluvaa yhtymistä, kun se tapahtuu aidon ihmisarvon mukaisesti, pidettävä suuressa arvossa. Kun on kyseessä aviorakkauden yhdistäminen vastuuseen elämän jatkamisesta, ei käyttäytymisen siveellinen luonne yksinomaan ole riippuvainen vilpittömästä aikomuksesta ja vaikuttimien punnitsemisesta, vaan myös objektiivisista arvosteluperusteista, jotka ovat peräisin ihmispersoonan ja hänen tekojensa luonteesta. Nämä arvosteluperusteet ottavat huomioon koko sen sisällön ja merkityksen, joka on keskinäisellä itsensä antamisella ja ihmissuvun jatkamisella yhdessä tosi rakkauden kanssa. Tämä ei voi tapahtua, ellei vilpittömin mielin kunnioiteta aviollisen siveyden hyvettä. Näiden periaatteiden mukaisesti eivät Kirkon lapset saa käyttää syntyvyyden säännöstelyssä sellaisia keinoja, jotka Kirkon opetusvirka selittäessään Jumalan lakia hylkää.[14]

Kaikkien tulee tietää, etteivät ihmiselämä ja sen välittämistehtävä rajoitu vain tähän maailmaan ja ettei niitä voida mitata ja ymmärtää yksin maallisesta näkökulmasta käsin. Päinvastoin ne on aina nähtävä suhteessa ihmisen iäiseen päämäärään.

52. Perhe on tavallaan rikkaamman ihmisyyden koulu. Jotta se taas voisi täysin kehittää elämäänsä ja täyttää tehtävänsä, tarvitaan hyväntahtoista ajatustenvaihtoa ja puolisoiden yhteistä harkintaa sekä vanhempien uutteraa yhteistyötä lasten kasvattamisessa. Isän aktiivinen läsnäolo hyödyttää suuresti lasten kehitystä, mutta myös äidin kotoinen huolenpito, jota varsinkin nuoremmat lapset kaipaavat, on turvattava väheksymättä mitenkään naisen oikeutettua yhteiskunnallista edistymistä. Lapset tulee kasvattaa siten, että he tultuaan täysikasvuisiksi voivat täysin vastuuntuntoisesti noudattaa kutsumustaan, myös hengellistä kutsumusta, sekä valita ammatin, joka antaa heille mahdollisuuden, jos he menevät naimisiin, perustaa oman perheen suotuisissa moraalisissa, sosiaalisissa ja taloudellisissa oloissa. Vanhempien tai holhoojien tehtävänä on opastaa nuoria perheen perustamisessa viisailla neuvoilla, joita näiden tulee mielellään kuunnella, mutta vanhempien pitää kuitenkin varoa, etteivät he välittömästi tai välillisesti pakota tai vaadi heitä menemään naimisiin tai valitsemaan tiettyä puolisoa.

Näin ollen perhe muodostaa yhteiskunnan perustan, perhe, jossa eri sukupolvet elävät yhdessä ja auttavat toisiaan saavuttamaan syvemmän elämänviisauden sekä yhdistämään yksilöiden oikeudet muihin yhteisöelämän vaatimuksiin. Sen vuoksi täytyy kaikkien, joilla on vaikutusta sosiaalisten yhteisöjen ja ryhmien piirissä, edistää tehokkaasti avioliiton ja perheen asemaa. Valtiovallan tulee pitää pyhänä tehtävänään niiden todellisen luonteen tunnustamista, suojelemista ja edistämistä, julkisen moraalin puolustamista sekä kodin hyvinvointia ja menestystä. On turvattava vanhempien oikeus ottaa vastaan lapsia ja kasvattaa nämä perheen huostassa. Huolehtivalla lainsäädännöllä ja muilla toimenpiteillä on suojeltava niitäkin, jotka valitettavasti ovat ilman kotia, ja heille on annettava tarpeellista apua.

Kristittyjen tulee ottaa vaarin oikeasta hetkestä,[15] erottaa iäiset arvot katoavista muodoista ja siten tunnollisesti edistää avioliiton ja perheen etua sekä oman elämänsä esimerkillä että toimimalla yhteisymmärryksessä hyvän tahdon ihmisten kanssa. Heidän pitää käydä käsiksi vaikeuksiin ja huolehtia perheen tarpeista sekä siitä, mikä auttaa sitä elämään nykyaikaa vastaavalla tavalla. Tämän päämäärän saavuttamista hyödyttävät suuresti uskovien kristillinen mieli, ihmisten oikea, siveellinen omatunto sekä teologien viisaus ja asiantuntemus.

Tiedemiehet, varsinkin biologit, lääkärit, sosiologit ja psykologit, voivat palvella hyvin paljon avioliiton ja perheen etua sekä omantunnon rauhaa, jos he koettavat yhteistyössä selvittää tarkemmin niitä eri seikkoja, jotka edistävät ihmisen suvunjatkamisen oikeata järjestystä.
Pappien tulee saada asianmukainen koulutus perheasioissa. Heidän tehtävänään on myös vahvistaa puolisoiden kutsumusta näiden avio- ja perhe-elämässä erilaisin sielunhoidollisin keinoin, Jumalan sanaa julistamalla, liturgian viettämisellä ja muilla hengellisillä apuneuvoilla. Lisäksi heidän pitää ystävällisesti ja kärsivällisesti tukea aviopuolisoita vaikeuksissa ja lujittaa heitä rakkaudessa, jotta heistä tulisi todella onnellisia ja ulospäinkin vaikuttavia perheitä.

Erilaisten yhdistysten, ennen kaikkea perheryhmittymien, on koetettava opetuksella ja työskentelyllä auttaa nuorisoa ja itse aviopareja, varsinkin vastanaineita, sekä ohjata heidät sosiaaliseen ja apostoliseen perhe-elämään.

Vihdoin tulee itse aviopuolisoiden, jotka on luotu elävän Jumalan kuviksi ja asetettu todella persoonalliseen elämänjärjestykseen, liittyä toisiinsa yhtäläisessä kiintymyksessä, yksimielisyydessä ja keskinäisessä pyhittymisessä,[16] jotta he seuraisivat Kristusta, elämän alkua,[17] ja siten kutsumuksensa ilojen ja uhrausten sekä uskollisen rakkauden avulla todistaisivat siitä rakkauden salaisuudesta, jonka Herra on ilmoittanut maailmalle kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan.[18]

Toinen luku: Kultuurin oikea kehittäminen

53. Ihmisen persoonallisuus on sellainen, ettei hän saavuta todellista ja täydellistä ihmisyyttä muutoin kuin sivistyksen kautta, ts. vaalimalla ja viljelemällä luonnon arvoja ja antimia. Kaikkialla missä on kysymys ihmiselämästä, esiintyvät siis luonto ja kulttuuri mitä läheisimmin toisiinsa yhdistyneinä.

”Kulttuurilla” sanan yleisessä merkityksessä tarkoitetaan kaikkea sitä, minkä avulla ihminen hioo ja kehittää moninaisia henkisiä ja fyysisiä lahjojaan, koettaa tutkien ja työskennellen alistaa valtaansa koko maailman ja tekee sosiaalisen elämän perheessä ja poliittisessa yhteisössä inhimillisemmäksi edistämällä hyviä tapoja ja instituutioita. Sivistyksen avulla ihminen vihdoin aikojen kuluessa ilmaisee, välittää ja säilyttää teoksissaan suuria henkisiä kokemuksia ja pyrkimyksiä, jotta ne palvelisivat monien ihmisten ja vieläpä koko ihmiskunnan kehitystä.

Tästä johtuu, että inhimilliseen sivistykseen kuuluu välttämättä historiallinen ja yhteiskunnallinen näkökohta ja että sana ”kulttuuri” saa usein sosiologisen tai myös kansatieteellisen merkityksen. Tässä mielessä puhutaan useista eri kulttuureista. Kun näet eri tavoin käytetään hyväksi luontoa, tehdään työtä ja ilmaistaan ajatuksia, harjoitetaan uskontoa ja muovataan tapoja, laaditaan lakeja ja muita juridisia sääntöjä sekä edistetään tiedettä, tekniikkaa ja taidetta, silloin syntyy erilaisia yhteisiä elämänmuotoja ja erilaisia elämän arvojen yhdistämistapoja. Tällä tavoin saadusta omaisuudesta muodostuu kunkin ihmisyhteisön oma isänperintö. Siten syntyy myös tietty, historiallinen ympäristö, johon kunkin kansan tai aikakauden ihmiset on asetettu ja jonka rikkauksia he ammentavat edistäessään inhimillistä ja yhteistä kulttuuria.

A. Kulttuurin tila nykymaailmassa

54. Nykyihmisen elämänolot ovat yhteiskunnallisessa ja sivistyksellisessä suhteessa muuttuneet niin perusteellisesti, että voidaan puhua uudesta aikakaudesta ihmiskunnan historiassa.[1] Nämä muutokset ovat avanneet uusia teitä, joita myöten sivistystä voidaan täydentää ja levittää laajemmalle. Tienraivaajina ovat olleet luontoa, ihmistä ja yhteiskuntaa käsittelevien tieteiden suunnaton kasvu, tekniikan edistyminen sekä tiedotusvälineiden kehittyneempi rakentaminen ja oikea hyväksikäyttö. Tämän vuoksi nykykulttuuri on saanut erityisiä, kuvaavia tuntomerkkejä: ns. eksaktit tieteet kasvattavat erittäin voimakkaasti kriittistä arvostelukykyä; uudet psykologiset tutkimukset selittävät entistä syvällisemmin ihmisen toimintaa; historiantutkimus vaikuttaa suuresti siihen, että asiat nähdään muuttuvuuden ja kehityksen näkökulmasta; elämän tottumukset ja tavat tulevat päivä päivältä yhtenäisemmiksi. Teollistuminen, kaupunkilaistuminen ja muut yhteisöelämää suosivat syyt luovat uusia sivistysmuotoja (massakulttuureja), joiden piirissä vuorostaan syntyy uusia ajattelu- ja toimintatapoja sekä vapaa-ajan viettoon liittyviä tottumuksia. Lisääntynyt kanssakäyminen eri kansojen ja yhteiskuntaryhmien välillä avaa samalla eri kulttuurimuotojen aarteet yhä suuremmassa määrin jokaisen käytettäviksi. Näin kehittyy vähitellen yhä yleismaailmallisempi inhimillisen sivistyksen muoto, joka sitä enemmän edistää ja ilmaisee ihmiskunnan ykseyttä, mitä paremmin se ottaa huomioon eri kulttuurien luonteenomaiset piirteet.

55. Yhä useammat miehet ja naiset kaikkien yhteiskuntaluokkien ja kansojen piirissä tulevat tietoisiksi siitä, että he ovat oman yhteisönsä sivistyksen muovaajia ja luojia. Kaikkialla maailmassa on itsenäisyyden ja samalla vastuun taju jatkuvasti lisääntymässä, mikä seikka merkitsee valtavan paljon ihmiskunnan henkisen ja siveellisen kypsymisen eduksi. Tämä ilmenee vielä selvemmin, jos ajattelemme maailman yhdistymistä sekä sitä, että meille on annettu tehtävä rakentaa parempi maailma totuudessa ja oikeudenmukaisuudessa. Näin me siis olemme todistamassa uuden humanismin syntymistä, jossa ihmiselle on kuvaavaa ennen kaikkea hänen vastuunsa lähimmäisistä ja historiasta.

56. Tässä tilanteessa ei ole ihmeteltävää, että ihminen, joka tuntee vastuunsa sivistyksen kehityksestä, toisaalta elättää suuria toiveita, mutta toisaalta myös katselee huolestuneena niitä moninaisia ristiriitoja, jotka hänen täytyy ratkaista:

Mitä on tehtävä, ettei se lisääntyvä kulttuurivaihto, jonka oikeastaan pitäisi johtaa todelliseen ja hedelmälliseen keskusteluun eri kansojen ja kansankerrosten välillä, aiheuttaisi häiriöitä yhteisöjen elämässä, tuhoaisi esi-isien viisautta eikä saattaisi kansojen omaa luonnetta vaaranalaiseksi?

Millä tavalla on suosittava uuden sivistyksen dynaamisuutta ja laajentumista, jottei samalla hävitettäisi elävää uskollisuutta menneiden sukupolvien perinteitä kohtaan? Tämä ongelma on erityisen polttava siellä, missä tieteiden ja tekniikan valtavasta kehityksestä syntyvä kulttuuri on sovitettava yhteen sen hengenviljelyn kanssa, joka saa ravintoa eri perinteitä noudattavista klassillisista opinnoista.

Millä tavoin näin nopeana jatkuva osatieteiden leviäminen voidaan yhdistää välttämättömään tarpeeseen koota ne synteesiksi sekä välttämättömyyteen antaa ihmisille tilaisuutta mietiskelyyn ja ihmettelyyn, jotka johtavat viisauteen?

Mitä on tehtävä, että kaikki ihmiset maailmassa pääsisivät osallisiksi kulttuurin aarteista, samalla kertaa kun asioihin paremmin perehtyneiden sivistys nousee yhä korkeammaksi ja monimutkaisemmaksi?

Miten vihdoin voidaan tunnustaa lailliseksi se itsemääräämisoikeus, jota kulttuuri itselleen vaatii, ettei sen mukana jouduttaisi puhtaasti maalliseen tai vieläpä uskonnonvastaiseen humanismiin?

Keskellä näitä vastakohtaisuuksia pitää inhimillistä sivistystä nykyään kehittää siten, että se kasvattaa ihmisen koko persoonallisuutta tasapuolisella tavalla ja auttaa ihmisiä tehtävissä, joita täyttämään on kutsuttu kaikki, mutta varsinkin kristityt, yhdistyneinä yhdeksi veljelliseksi ihmiskunnan perheeksi.

B. Eräitä periaatteita kulttuurin tervettä kehittämistä varten

57. Kristityt ovat pyhiinvaellusmatkalla kohti taivaallista kaupunkia; sen vuoksi heidän täytyy etsiä sitä, mikä on ylhäällä, ja kääntää mielensä siihen.[2] Tämä seikka ei kuitenkaan yhtään pienennä, vaan pikemminkin suurentaa sen tehtävän merkitystä, jonka mukaan heidän on työskenneltävä yhdessä kaikkien ihmisten kanssa entistä inhimillisemmän maailman rakentamiseksi. Kristinuskon salaisuus tarjoaa heille todellakin erinomaisia herätteitä ja apuneuvoja tämän tehtävän innokasta täyttämistä varten. Se auttaa myös ennen kaikkea paljastamaan tämän työn koko merkityksen, jotta inhimillinen sivistys saisi oman korkean paikkansa ihmisen kokonaiskutsumuksessa.

Silloin kun ihminen käsiensä työllä tai tekniikan avulla viljelee tätä maata, jotta se kantaisi hedelmää ja tulisi arvokkaaksi asunnoksi koko ihmiskunnalle, ja kun hän tietoisesti osallistuu yhteiskuntaelämän muovaamiseen, silloin hän toteuttaa Jumalan aikojen alussa ilmoittamaa suunnitelmaa, jonka mukaan ihmisen tulee tehdä maa itsellensä alamaiseksi,[3] ja täydentää luomistyötä. Tällöin ihminen myös kehittää itseänsä ja noudattaa samalla Kristuksen suurta käskyä uhrata itsensä veljiensä palvelemiseksi.

Kun ihminen lisäksi eri tavoin ponnistelee filosofian, historian, matematiikan ja luonnontieteiden parissa sekä viljelee taiteita, hän voi suuresti auttaa ihmiskuntaa kohoamaan korkeampiin totuuden, hyvyyden ja kauneuden maailmoihin sekä pääsemään selville kaiken arvosta. Siten hän saa myös yhä enemmän valoa siltä ihmeelliseltä Viisaudelta, joka ikiajoista saakka oli Jumalan tykönä, pani kokoon kaiken yhdessä hänen kanssaan, leikki maanpiirin päällä ja piti ihastuksenansa ihmislapsia.[4]

Juuri tämän vuoksi voi ihmismieli vapaampana luotujen asioiden orjuudesta nousta helpommin palvomaan itse Luojaa ja mietiskelemään häntä. Armon vaikutuksesta se saa myös valmiuden tunnustaa Jumalan Sanan. Jo ennen kuin tämä Sana tuli lihaksi vapahtaakseen kaiken ja yhdistääkseen kaiken itseensä, hän nimittäin oli maailmassa sen ”todellisena valona, joka valaisee jokaisen ihmisen” (Joh. 1:9-10).[5]

Tosin nykyinen kehitys tieteissä ja tekniikassa, jotka menetelmiensä avulla eivät kykene tunkeutumaan asioiden syvimpiin syihin saakka, voi suosia jonkinlaista fenomenismia ja agnostisismia, jos niitä tutkimusmenetelmiä, joita tieteet käyttävät, pidetään aiheettomasti koko totuudenetsinnän ylimpänä sääntönä. Vieläpä on olemassa vaara, että ihminen, joka luottaa liiaksi nykyisiin keksintöihin, luulee olevansa itselleen kylliksi eikä enää edes tavoittele mitään korkeampaa.

Nuo onnettomat seikat eivät kuitenkaan välttämättä ole nykykulttuurin seurauksia eivätkä ne saa johtaa meitä kiusaukseen olla tunnustamatta sen myönteisiä arvoja. Näiden joukosta mainittakoon: tieteellinen tutkimus ja siihen liittyvä tarkka uskollisuus totuutta kohtaan, välttämätön yhteistyö teknillisten ryhmien piirissä, kansainvälisen solidaarisuuden taju, asiantuntijoiden yhä elävämpi tietoisuus velvollisuudestaan tukea ja vieläpä suojella kanssaihmisiä sekä vihdoinkin tahto luoda suotuisammat elämänolot kaikille, mutta varsinkin niille, jotka kärsivät oman vastuun puuttumisesta tai kulttuurin köyhyydestä. Kaikki tämä voi jollain tavoin valmistaa ihmisiä ottamaan vastaan evankeliumin sanoman, ja tällainen valmennus saattaa puolestaan täyttyä hänen jumalallisesta rakkaudestaan, joka tuli maailmaan vapahtaaksensa sen.

58. Pelastuksen sanoman ja inhimillisen kulttuurin välillä on olemassa monia siteitä. Kun Jumala nimittäin ilmoitti itsensä kansalleen, hän aina siihen saakka, jolloin täydellinen ilmoitus tapahtui hänen ihmiseksi tulleessa Pojassansa, puhui eri aikakausille niiden oman kulttuurin mukaista kieltä.

Samaten on Kirkko aikojen kuluessa elänyt monenlaisissa oloissa ja tällöin käyttänyt hyväkseen eri kulttuureiden saavutuksia levittääkseen ja selittääkseen julistuksessaan Kristuksen sanomaa kaikille kansoille, tutkiakseen ja ymmärtääkseen sitä syvemmin sekä ilmaistakseen sen paremmin liturgian vietossa ja uskovien moninaisessa yhteisöelämässä.

Kirkon lähetystehtävä käsittää kaikki kansat kaikkina aikoina ja kaikissa maissa, mutta Kirkko ei kuitenkaan liity yksinomaan ja irrottamattomasti mihinkään rotuun eikä kansakuntaan, ei mihinkään erityisiin tapoihin eikä vanhoihin tai uusiin tottumuksiin. Se pitää kiinni omasta perinteestään, mutta on samalla tietoinen yleismaailmallisesta lähetystehtävästään ja voi siten solmia monenlaisten kulttuurimuotojen kanssa liiton, joka rikastuttaa sekä Kirkkoa itseään että näitä eri kulttuureita.

Kristuksen hyvä sanoma uudistaa taukoamatta langenneen ihmisen elämää ja sivistystä sekä vastustaa ja poistaa erehdyksiä ja vikoja, jotka yhä johtuvat synnin viettelyksistä. Se puhdistaa ja jalostaa lakkaamatta kansojen tapoja. Kunkin kansan ja aikakauden henkisiä kykyjä ja lahjoja se ikään kuin hedelmöittää sisältäpäin ylimaallisilla rikkauksilla sekä lujittaa, täydentää ja uudistaa niitä Kristuksessa.[6] Jo täyttämällä omaa tehtäväänsä [7] Kirkko näin kannustaa ja edesauttaa yksilön ja yhteisön sivistystä, samoin kuin se toiminnallaan — myös liturgisella alalla — kasvattaa ihmistä sisäiseen vapauteen.

59. Edellä sanotun perusteella Kirkko muistuttaa kaikkia siitä, että kulttuurin on palveltava ihmisen persoonallisuuden kokonaiskehitystä sekä yhteisön ja koko yhteiskunnan etua. Sen vuoksi ihmishenkeä pitää kouluttaa edistämällä ihmettelyn, syvemmän ymmärtämisen ja mietiskelyn kykyä, auttamalla muodostamaan persoonallinen mielipide sekä kasvattamalla uskonnollista, moraalista ja sosiaalista mieltä.

Koska kulttuuri on lähtöisin välittömästi ihmisen järjellisestä ja sosiaalisesta luonteesta, se kaipaa alituisesti oikeudenmukaista vapautta kehittää itseään sekä laillista mahdollisuutta menetellä itsenäisesti omien periaatteidensa mukaan. Täydellä syyllä se siis vaatii arvonantoa ja nauttii tiettyä loukkaamattomuutta, kuitenkin sillä ehdolla, että säilytetään yksilön ja yhteisön sekä koko ihmiskunnan oikeudet ja pysytään yhteisen hyvän rajoissa.

Pyhä konsiili palauttaa mieliin Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen opetuksen ja selittää, että ”tiedon järjestys on kaksiosainen”, jolloin erotetaan toisistaan usko ja järki, ja että Kirkko todella hyväksyy sen, että ”inhimilliset taiteet ja tieteet käyttävät kukin omalla alueellaan omia periaatteitansa ja menetelmiänsä”. Siksi se ”tunnustaa tämän oikeudenmukaisen vapauden” ja vahvistaa kulttuurin ja ennen kaikkea tieteiden laillisen itsenäisyyden.[8]

Tämä kaikki edellyttää myös, että ihminen voi vapaasti etsiä totuutta, esittää ja levittää mielipiteitään sekä harjoittaa kaikkia kykyjään, mikäli hän noudattaa moraalista järjestystä ja yhteisiä etuja. Lisäksi ihmisellä on oikeus saada totuudenmukaisia tietoja julkisista tapahtumista.[9]

Valtiovallan tehtävänä ei ole määrätä kulttuurimuotojen omaa erikoislaatua, mutta sen pitää luoda edellytyksiä ja hankkia varoja edistääkseen kulttuurielämää kaikkien kansalaisten keskuudessa, myös kansakunnan vähemmistöjen piirissä.[10] Siksi on erityisesti oltava varuillaan, ettei kulttuuria vieroiteta sen omasta päämäärästä ja pakoteta palvelemaan poliittisia tai taloudellisia mahteja.

C. Eräitä kristityille kuuluvia tärkeitä kulttuuritehtäviä

60. Nykyään on tullut mahdolliseksi vapauttaa useimmat ihmiset tietämättömyyden kurjuudesta. Tästä johtuu meidän ajallemme ja varsinkin kristityille erittäin ajankohtainen velvollisuus työskennellä tarmokkaasti sen hyväksi, että taloudessa ja politiikassa, yhtä hyvin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla, tehtäisiin periaatepäätöksiä, joilla kaikille ihmisille myönnetään ihmisarvon mukainen oikeus yksilön ja yhteisön sivistykseen ja joilla tämä oikeus pannaan täytäntöön kaikkialla maailmassa riippumatta rodusta, sukupuolesta, kansallisuudesta, uskonnosta tai yhteiskunnallisesta asemasta. On siis huolehdittava siitä, että kaikki saavat riittävän määrän sivistystä, ennen muuta sen mikä kuuluu ns. perussivistykseen, jotta lukutaidottomuus ja kyvyttömyys vastuulliseen toimintaan eivät estäisi monia ihmisiä todella inhimillisestä yhteistyöstä yhteisen hyvän edistämiseksi.

On pyrittävä siis siihen, että ne joilla on riittävä lahjakkuus voivat päästä korkeampiin opintoihin ja että he sitten, sikäli kuin on mahdollista, saavat yhteiskunnassa sellaisia tehtäviä, velvollisuuksia ja virkoja, jotka vastaavat heidän taipumuksiaan ja asiantuntemustaan.[11] Siten jokainen ihminen ja kunkin kansan eri sosiaaliset ryhmät voivat saavuttaa kulttuurielämässään täyden kehityksen, joka on heidän lahjojensa ja perinteidensä mukainen.

Lisäksi on ponnisteltava uutterasti, jotta kaikki tulisivat tietoisiksi oikeudestaan sivistykseen samoin kuin velvollisuudestaan sivistää itseään ja kouluttaa muita. Elinehdot ja työolot ovat nimittäin toisinaan sellaisia, että ne estävät ihmisen kulttuuripyrkimyksiä ja tuhoavat heidän sivistysharrastuksensa. Tämä koskee erityisellä tavalla maalaisväestöä ja työläisiä. Heille täytyy tarjota sellaiset työnteon olosuhteet, jotka eivät haittaa, vaan edistävät heidän persoonallista sivistystään. Naiset työskentelevät jo melkein kaikilla elämän aloilla; on kuitenkin toivottavaa, että he voisivat täysin suorittaa osuutensa oman luonteenlaatunsa mukaisesti. Kaikkien asiana on tunnustaa naisten oma, välttämätön osallistuminen sivistyselämään ja edistää sitä.

61. Eri tiedonalojen ja taitojen yhdistäminen synteesiksi on nykyään vaikeampaa kuin aikaisemmin. Samalla kun kulttuuritekijöiden määrä ja moninaisuus kasvaa, pienenee yksityisten ihmisten mahdollisuus tajuta niitä ja sovittaa ne elimelliseksi kokonaisuudeksi. Näin ollen on kuva kaikin puolin sivistyneestä ihmisestä yhä enemmän katoamassa. Siitä huolimatta jokaisen pitää edelleenkin säilyttää kokonaisnäkemys ihmisen persoonallisuudesta. Siinä ovat määräävinä ymmärryksen, tahdon, omantunnon ja veljeyden arvot, joiden kaikkien pohjana on Luoja-Jumala ja jotka Kristus on ihmeellisellä tavalla parantanut ja jalostanut.

Ennen kaikkea perhe antaa tälle kasvatukselle äidillistä turvaa ja ravintoa. Sen rakkauden ympäröiminä lapset oppivat helpommin oikean käsityksen asioista, samalla kun koetellut kulttuuriarvot ikään kuin vaistomaisesti painuvat varttuvan nuorison mieleen.

Nyky-yhteiskunnassa tälle kasvatukselle on suotuisia mahdollisuuksia varsinkin kirjojen yhä suuremman leviämisen ja uusien sosiaalisten ja sivistyksellisten tiedotusvälineiden johdosta, jotka voivat edesauttaa maailmanlaajuista kulttuuria. Eri tahoilla lyhentyneen työajan vuoksi saavat sangen monet yhä enemmän erilaisia mahdollisuuksia. Vapaa-aika on käytettävä oikealla tavalla virkistykseen sekä henkisen ja fyysisen terveyden vahvistamiseen. Tällaisia vapaa-ajan käyttötapoja ovat vapaat harrastukset ja opinnot, matkailu muille seuduille — joka sivistää ihmismieltä ja myös rikastuttaa ihmisiä keskinäisen tutustumisen kautta — samoin kuin myös urheiluharjoitukset ja -juhlat, jotka auttavat säilyttämään yhteisössäkin mielen tasapainon sekä solmimaan veljellisiä suhteita eri yhteiskuntaryhmiin, kansoihin ja rotuihin kuuluvien ihmisten kanssa. Kristittyjen pitää siis myötävaikuttaa siihen, että kulttuuritilaisuudet ja yhteiset yritykset, jotka ovat ominaisia meidän ajallemme, saisivat inhimillisen ja kristillisen leiman.

Kaikki nämä mahdollisuudet eivät kuitenkaan kykene kasvattamaan ihmistä kokonaiskulttuuriin, jos samalla laiminlyödään syvällinen kysymys sivistyksen ja tiedon merkityksestä ihmisen persoonallisuudelle.

62. Vaikka Kirkko onkin vaikuttanut suuresti kulttuurin kehittymiseen, niin kokemus kuitenkin osoittaa, ettei kulttuurin ja kristinuskon välinen suhde erilaisista ulkonaisista syistä aina edisty ilman vaikeuksia.

Tällaiset vaikeudet eivät välttämättä vahingoita uskonelämää, vaan voivat päinvastoin kannustaa ihmisen mieltä uskon tarkempaan ja syvempään ymmärtämiseen. Uudemmat tutkimukset ja keksinnöt luonnontieteiden sekä historian ja filosofian alalla herättävät näet uusia kysymyksiä, joiden seuraukset vaikuttavat elämässäkin ja jotka vaativat uusia tutkimuksia myös teologeilta. Teologien tulee noudattaa tieteellisen teologian omia menetelmiä ja vaatimuksia, mutta heitä kehotetaan sen lisäksi etsimään yhä soveliaampia tapoja välittää uskonoppia oman aikansa ihmisille. Eri asia on nimittäin itse uskon aarre eli uskon totuudet, eri asia taas se tapa, jolla niitä julistetaan, kunhan vain säilytetään sama merkitys ja sama sisältö.[12] Sielunhoidossa on teologisten periaatteiden lisäksi tunnustettava ja käytettävä riittävästi myös maallisten tieteiden, varsinkin psykologian ja sosiologian, saavutuksia, jotta myös uskovat johdettaisiin puhtaampaan ja kypsempään uskonelämään.

Omalla tavallaan on myös kirjallisuudella ja taiteella suuri merkitys Kirkon elämässä. Nehän koettavat tarkastella ihmisen erikoisluonnetta, ongelmia ja kokemuksia hänen yrittäessään oppia tuntemaan ja toteuttamaan itseään ja maailmaa. Ne haluavat paljastaa ihmisen aseman historiassa ja maailmankaikkeudessa, kuvata hänen kärsimyksiään ja ilojaan, puutteitaan ja voimiaan sekä hahmotella parempaa ihmiskohtaloa. Siten ne kykenevät kohottamaan ihmiselämää, joka niin moninaisin muodoin ilmenee eri aikoina ja eri maissa.

Tämän vuoksi on huolehdittava siitä, että taiteiden harjoittajat tuntevat toimintansa olevan Kirkon hyväksymää ja että he nauttiessaan asianmukaista vapautta pääsevät helpommin kosketukseen kristillisen yhteisön kanssa. Kirkon pitää hyväksyä myös uusia taidemuotoja, jotka eri maiden ja kansojen erikoisluonteen mukaisesti on tehty sopiviksi nykyajan ihmisille. Pyhäkköönkin niitä on otettava, jos ne nostavat mielen Jumalan puoleen soveliaalla ja liturgian vaatimuksia vastaavalla ilmaisutavalla.[13]

Tällä tavoin ilmoitetaan paremmin Jumalan tuntemusta ja evankeliumin julistus tulee ihmisten ymmärrykselle helpommin tajuttavaksi ja ikään kuin heidän elämänoloihinsa juurtuneeksi.

Uskovien on siis elettävä hyvin läheisessä suhteessa muiden oman aikansa ihmisten kanssa ja koetettava ymmärtää täydellisesti heidän ajattelu- ja tuntemistapojaan, jotka tulevat näkyviin hengensivistyksessä. Uusien tieteiden ja teorioiden tuntemus sekä tiedot viimeisimmistä saavutuksista heidän pitää yhdistää kristillisiin tapoihin ja kristinuskon opetukseen, jotta uskonnon harjoitus ja oikeamielisyys heidän kohdallaan edistyisivät samaa tahtia kuin tieteellinen tutkimus ja päivä päivältä kiihtyvä teknillinen kehitys ja jotta he itse pystyisivät arvostelemaan ja selittämään kaiken puhtaasti kristillisessä hengessä.

Pappisseminaareissa ja yliopistoissa vaikuttavien teologien on yhteisin ponnisteluin ja neuvotteluin koetettava harjoittaa yhteistyötä muiden tieteiden erikoistuntijoiden kanssa. Teologisen tutkimuksen pitää samalla kertaa tavoitella ilmoitetun totuuden syvällistä tuntemista ja huolehtia suhteista omaan aikaansa, jotta se voisi auttaa eri tiedonaloihin perehtyneitä ihmisiä myös täydellisempään tietoon uskosta. Tällainen yhteistyö hyödyttää hyvin suuresti myös pappien kouluttamista, jotta nämä osaisivat paremmin selittää Kirkon oppia Jumalasta, ihmisestä ja maailmasta meidän aikamme ihmisille ja jotta ihmiset myös mieluummin ottaisivat tämän opetuksen vastaan.[14] Vieläpä on toivottavaa, että monet maallikot saisivat vastaavan kasvatuksen teologisissa aineissa ja että useat heistä vartavasten viljelisivät näitä opintoja ja kehittäisivät niitä edelleen. Kuitenkin jotta he kykenisivät suorittamaan tehtävänsä, on uskoville, olivatpa he pappeja tai maallikoita, myönnettävä oikea tutkimuksen ja ajattelun vapaus sekä vapaus nöyrästi ja rohkeasti esittää oma mielipiteensä niistä asioista, jotka kuuluvat heidän alaansa.[15]

Kolmas luku: Taloudellis-yhteiskunnallinen elämä

63. Myös taloudellisessa ja sosiaalisessa elämässä on kunnioitettava ja edistettävä ihmispersoonan arvoa ja hänen kokonaiskutsumustaan sekä koko yhteiskunnan parasta. Ihminenhän on koko taloudellis-yhteiskunnallisen toiminnan alkuunpanija, keskus ja päämäärä.

Nykyiseen talouteen, samoin kuin muihinkin yhteiskuntaelämän aloihin, lyövät leimansa ihmisen kasvava herruus luonnossa, taajemmat ja kiinteämmät suhteet ja keskinäinen riippuvaisuus kansalaisten, sosiaalisten ryhmien ja kansojen välillä sekä vihdoin yhä lisääntyvä valtiovallan asioihin puuttuminen. Samalla tuotantotapojen sekä tavaroiden ja palvelusten vaihdon kehittyminen on tehnyt taloudesta tarkoituksenmukaisen välineen, joka voisi paremmin palvella ihmiskunnan kasvavia tarpeita.

Levottomuuden aiheista ei kuitenkaan ole puutetta. Monet ihmiset varsinkin taloudellisesti kehittyneillä seuduilla näyttävät joutuvan ikään kuin taloudellisten asioiden hallitsemiksi, niin että miltei koko heidän yksityis- ja yhteisöelämänsä täyttyy niiden hengestä. Näin tapahtuu sekä kollektiivitaloutta suosivien että muiden kansojen piirissä. Samana aikana, jona talouselämän kasvu järkevästi ja inhimillisesti järjestettynä ja ohjattuna voisi lieventää yhteiskunnallisia epäkohtia, se hyvin usein johtaa niiden jyrkkenemiseen sekä toisinaan myös heikompiosaisten sosiaalisen aseman taantumiseen ja köyhien halveksimiseen. Vaikka suunnattomalta ihmismäärältä yhä vielä puuttuu aivan välttämättömiä tarvikkeita, niin jotkut vieläpä vähemmän kehittyneillä alueilla elävät rikkaudessa ja tuhlailevat omaisuuksia. Ylellisyyttä ja kurjuutta esiintyy rinnakkain. Harvojen nauttiessa mitä suurinta päättämisvaltaa puuttuu monilta melkein kokonaan mahdollisuus toimia omasta aloitteestaan ja omalla vastuullaan. Usein myös heidän elinehtonsa ja työolonsa ovat ihmisen persoonalle ala-arvoisia.

Samanlaisia taloudellisia ja sosiaalisia epäkohtia tavataan maanviljelyksen, teollisuuden ja palveluammattien välillä sekä myös eri alueiden välillä samassa maassa. Vastakohta taloudellisesti kehittyneempien kansojen ja muiden maiden välillä tulee yhä vakavammaksi ja voi uhata jopa maailmanrauhaa.

Aikamme ihmisten tietoisuus näistä epäkohdista tulee yhä voimakkaammaksi, samalla kun he ovat lujasti vakuuttuneita siitä, että ne laajemmat teknilliset ja taloudelliset mahdollisuudet, jotka ovat nykymaailman käytettävissä, voivat parantaa tätä onnetonta tilannetta ja että niiden täytyy tehdä se. Tämä taas vaatii monia uudistuksia taloudellis-yhteiskunnallisessa elämässä, sekä kaikkien ihmisten mielen ja suhtautumistavan muuttumista. Tämän vuoksi Kirkko on aikojen kuluessa evankeliumin valaisemana laatinut terveen järjen vaatimia oikeudenmukaisuuden ja kohtuuden periaatteita yksilöä, yhteisöä ja kansainvälistä elämää varten ja tuonut esille niitä erityisesti viime aikoina. Pyhä konsiili tahtoo korostaa näitä periaatteita nykyajan tilanteen mukaisesti sekä esittää joitakin suuntaa-antavia ohjeita, pitäen silmällä varsinkin taloudellisen kehityksen vaatimuksia.[1]

A. Taloudellinen kasvu

64. Täydellä syyllä koetetaan nykyään entistä enemmän lisätä maatalouden ja teollisuuden tuotantoa sekä laajentaa palveluammatteja, jotta huolehdittaisiin lisääntyvästä väestöstä ja ihmiskunnan kasvavista tarpeista. Siksi on edistettävä tekniikan kehitystä, uuden yrittämisen henkeä, yritysten perustamis- ja laajentumishalua, tehokkaampia tuotantomenetelmiä ja kaikkien tuottajien tarmokkaita ponnisteluja eli lyhyesti sanoen kaikkia niitä tekijöitä, jotka palvelevat tätä kehitystä. Tuotannon varsinainen päämäärä ei kuitenkaan ole pelkkä tuotteiden lisääminen, ei myöskään liikevoitto tai valta-asema, vaan ihmisen palveleminen, nimittäin koko ihmisen, jolloin otetaan huomioon hänen aineelliset tarpeensa sekä hänen älyllisen, moraalisen, henkisen ja uskonnollisen elämänsä vaatimukset. Tarkoitamme tällöin jokaista ihmistä ja kutakin ihmisryhmää, riippumatta rodusta tai maanosasta. Taloudellista toimintaa on siis harjoitettava sen omien menetelmien ja lakien mukaisesti, mutta moraalisen järjestyksen puitteissa,[2] niin että Jumalan ihmistä koskeva suunnitelma toteutuisi.[3]

65. Taloudellisen kehityksen täytyy pysyä ihmisen valvonnassa, mutta sitä ei pidä jättää vain harvojen ihmisten tai sellaisten ryhmien mielivallan kohteeksi, joilla on liiaksi taloudellista valtaa, ei myöskään yksinomaan poliittisen yhteisön tai joidenkin hyvin mahtavien kansojen harkintaan. Päinvastoin pitää niin monien ihmisten kuin mahdollista kaikilla tasoilla osallistua aktiivisesti sen ohjaamiseen, ja sama koskee kaikkia kansoja, jos puhutaan kansainvälisistä suhteista. On myös tarpeellista, että yksityisten ihmisten ja vapaiden yhteenliittymien oma-aloitteiset yritykset rinnastetaan valtiovallan ponnisteluihin sekä sovitetaan yhteen näiden kanssa luontevalla ja joustavalla tavalla.

Kehitystä ei ole luovutettava pelkästään yksityishenkilöiden taloudellisen toiminnan miltei mekaanisesti ohjattavaksi eikä yksinomaan julkisen vallan haltuun. Erheellisinä on sen vuoksi pidettävä sekä niitä oppeja, jotka väärän vapauden varjolla vastustavat välttämättömiä uudistuksia, että myös niitä, jotka syrjäyttävät yksityisten ja ryhmien perusoikeudet suosimalla kollektiivista tuotantojärjestelmää.[4]

Kansalaisten tulee lisäksi muistaa, että heillä on oikeus ja velvollisuus — joka myös valtiovallan on tunnustettava — myötävaikuttaa mahdollisuuksiensa mukaan oman yhteiskuntansa todelliseen kehitykseen. Varsinkin taloudellisessa mielessä kehitysseuduilla on kaikki voimat tarkoin käytettävä hyödyksi. Ne henkilöt, jotka siellä pitävät omaisuutensa tuottamattomana tai riistävät yhteiskunnaltansa välttämättömiä aineellisia tai henkisiä varoja, saattavat yhteisen hyvän suureen vaaraan. Henkilökohtainen oikeus maastamuuttoon on kuitenkin säilytettävä.

66. Oikeudenmukaisuuden ja kohtuuden vaatimusten tyydyttämiseksi on ponnisteltava tarmokkaasti, jotta nykyään vallitsevat ja usein vielä kasvavat valtavan suuret taloudelliset epätasaisuudet, joihin liittyy yksilöiden ja yhteisöjen diskriminointia, poistettaisiin niin pian kuin mahdollista. Tämä on kuitenkin tehtävä niin, että yksityisten ihmisten oikeudet ja kunkin kansan erikoisluonne otetaan huomioon. Samoin on hyvin monilla seuduilla tarkkailtava maanviljelyksen erityisiä vaikeuksia tuotannon ja myynnin alalla sekä autettava maanviljelijöitä lisäämään tuottoa ja saamaan menekkiä, suorittamaan välttämättömiä parannus- ja uudistustöitä ja saavuttamaan kohtuullinen toimeentulo, etteivät he jäisi, niin kuin usein tapahtuu, alempiarvoisten kansalaisten asemaan. Maanviljelijöiden itsensä, varsinkin nuorempien, taas pitää ruveta innokkaasti täydentämään ammattitaitoansa, jota ilman maanviljelyksen kehittäminen on mahdotonta.[5]

Oikeus ja kohtuus vaativat myös, että taloudellisen kehityksen edellyttämä muuttoliike ohjataan siten, ettei yksityisten ihmisten ja heidän perheittensä elämä käy epävarmaksi ja tukalaksi. Niitä työläisiä, jotka ovat kotoisin toisesta maasta tai toiselta seudulta ja edistävät työllänsä jonkin kansan tai maakunnan kehitystä, on kohdeltava ilman minkäänlaista diskriminointia palkkaus- ja työolosuhteisiin nähden. Sitä paitsi ei kukaan, varsinkaan eivät valtion viranomaiset, saa pitää heitä ikään kuin vain pelkkinä tuotantovälineinä, vaan heitä on arvostettava ihmisinä ja autettava tuomaan mukaan perheensä sekä hankkimaan itselleen sopiva asunto. Pitää myös edistää heidän sopeutumistaan kyseisen kansan tai alueen yhteiskuntaelämään. Sikäli kuin on mahdollista, tulee kuitenkin luoda työtilaisuuksia heidän omilla alueillaan.

Siellä missä talouselämä nykyään on muuttumassa ja missä syntyy uusia teollisuusyhteiskunnan muotoja, kuten esim. automaation kehittyessä, on huolehdittava siitä, että on tarjona riittävästi kullekin sopivaa työtä sekä myös mahdollisuus vastaavaan teknilliseen ja ammattikoulutukseen. Elatus ja ihmisarvoinen elämä on turvattava ennen kaikkea niille, jotka sairauden tai iän vuoksi ponnistelevat suuremmissa vaikeuksissa.

B. Eräitä koko taloudellis-yhteiskunnallista elämää ohjaavia periaatteita

67. Ihmistyö, jota tehdään tavaroiden tuotannon ja vaihdon piirissä sekä tarjoamalla taloudellisia palveluksia, ylittää tärkeydessä muut talouselämän tekijät, jotka toimivat yksinomaan työvälineinä.

Riippumatta siitä, tehdäänkö tätä työtä itsenäisesti vai toisen palveluksessa, se lähtee suoraan ihmisen persoonasta, joka täten ikään kuin painaa sinettinsä työn tuotoksiin ja alistaa ne omaan tahtoonsa. Työllänsä ihminen tavallisesti hankkii oman ja perheensä toimeentulon sekä liittyy lähimmäisiinsä ja palvelee heitä; sen välityksellä hän myös kykenee osoittamaan aitoa rakkautta ja tarjoamaan apuansa Jumalan luomistyön täydentämiseksi. Uskomme vieläpä niinkin, että kun ihminen uhraa työnsä Jumalalle, hän siten yhdistyy itse Jeesuksen Kristuksen lunastustyöhön, hänen, joka antoi työlle ylevän arvokkuuden työskentelemällä omin käsin Nasaretissa. Tästä johtuu itse kunkin velvollisuus uskolliseen työntekoon sekä myös oikeus saada työtä. Yhteiskunnan tehtävänä on, sikäli kuin olosuhteet sallivat, omalta osaltaan auttaa kansalaisia löytämään riittävästi työtilaisuuksia. Vihdoin on työstä maksettava sellainen palkka, että ihmisen on mahdollista kehittää arvokkaasti omaa ja perheensä aineellista, yhteiskunnallista, sivistyksellistä ja hengellistä elämää, mutta on myös otettava huomioon kunkin työntekijän tehtävä ja tuottamiskyky sekä yrityksen tilanne ja yhteinen hyvä.[6]

Koska taloudellinen toiminta tapahtuu enimmäkseen monien ihmisten yhteistyössä, olisi väärin ja epäinhimillistä suunnitella ja järjestää se sellaiseksi, että jotkut työntekijät kärsisivät siitä vahinkoa. Usein sattuu kuitenkin tänäkin aikana, että työläiset joutuvat tavallaan oman työnsä orjiksi. Tätä seikkaa ei vetoaminen ns. taloudellisiin lakeihin lainkaan tee oikeudenmukaiseksi. Koko tuottavan työnteon kulku on siis sopeutettava ihmispersoonan tarpeisiin ja hänen elintapoihinsa, mutta ennen kaikkea hänen kotielämäänsä, varsinkin jos kyseessä on perheenäiti. Aina on myös otettava huomioon ikä ja sukupuoli. Työläisille tulee lisäksi tarjota mahdollisuus kehittää omia kykyjään ja omaa persoonallisuuttaan itse työnteossa. Kun he asiaan kuuluvaa vastuuta tuntien omistavat työlle aikansa ja voimansa, niin heidän kaikkien pitää saada käytettäväkseen riittävästi lepoa ja vapaa-aikaa perhe-, sivistys- ja yhteiskuntaelämän sekä uskonnon harjoittamista varten. Heidän on myös saatava tilaisuus edistää vapaasti niitä voimia ja kykyjä, jotka ehkä liian vähän pääsevät kehittymään heidän ammattityössään.

68. Taloudelliset yritykset ottavat palvelukseensa ihmisiä, siis vapaita ja itsenäisiä henkilöitä, jotka on luotu Jumalan kuviksi. Siksi on asianmukaisesti säädettävillä tavoilla edistettävä kaikkien osallistumista aktiivisesti yritysten kehittämiseen. Tällöin täytyy ottaa huomioon kunkin erityistehtävät, nimittäin omistajien, johtajien, työnjohtajien ja työläisten, sekä säilyttää yrityksen toiminnalle välttämätön, yhtenäinen johto.[7] Niitä taloudellisia ja sosiaalisia olosuhteita, joista työntekijöiden ja heidän lastensa tuleva kohtalo riippuu, ei kuitenkaan usein enää ratkaista itse yrityksen piirissä, vaan tämä tapahtuu korkeammalla tasolla. Näidenkin ratkaisujen tekemiseen työläisten tulee osallistua joko henkilökohtaisesti tai vapaasti valittujen edustajien välityksellä.
Ihmisen perusoikeuksien joukkoon kuuluu työläisten oikeus saada vapaasti perustaa yhdistyksiä, jotka todella voivat edustaa heitä ja myötävaikuttaa talouselämän oikeudenmukaiseen järjestelyyn. Näiden yhdistysten toimintaan heillä on oikeus osallistua vapaasti, joutumatta painostuksen kohteiksi. Tällä tavoin järjestetty osallistuminen, yhdessä jatkuvan taloudellisen ja yhteiskunnallisen kasvatuksen kanssa, lisää yhä kaikkien tietoisuutta omasta tehtävästä ja vastuusta. Tämä taas saa aikaan sen, että he tuntevat olevansa yhteistyössä, aina omien kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan, huolehtimassa kaikesta taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä ja yleismaailmallisesta yhteisestä hyvästä.

Silloin kun syntyy taloudellis-sosiaalisia ristiriitoja, on ponnisteltava niiden rauhanomaisen ratkaisun saavuttamiseksi. Siitä huolimatta, että osapuolten välillä on aina ensiksi tavoiteltava vilpitöntä keskustelua, saattaa kuitenkin lakko nykyoloissakin olla välttämätön, vaikkakin viimeinen keino omien oikeuksien puolustamiseksi ja työläisten oikeudenmukaisten vaatimusten toteuttamiseksi. Niin pian kuin mahdollista on kuitenkin etsittävä tapoja, joilla neuvottelut ja sopimuskeskustelut uudelleen saataisiin käyntiin.

69. Jumala on tarkoittanut maan sekä kaiken siinä olevan kaikkien ihmisten ja kansojen käytettäväksi, niin että luotujen hyvyyksien täytyy olla kohtuullisella tavalla kaikkien saatavissa, oikeudenmukaisuuden toimiessa johtajana ja rakkauden ollessa seuralaisena.[8] Riippumatta siitä, millaisia kansojen oikeuskäytännön mukaisia omistamisen muotoja erilaisissa ja muuttuvissa oloissa kulloinkin esiintyy, pitää aina kiinnittää huomiota tähän hyvyyksien yleismaailmalliseen tarkoitukseen. Tästä syystä ihminen ei käyttäessään näitä hyvyyksiä saa pitää laillisesti omistamiaan tavaroita vain hänelle itselleen kuuluvina, vaan myös tavallaan yhteisinä, nimittäin siinä mielessä, että ne voivat hyödyttää myös muita eivätkä häntä yksin.[9] Muuten kuuluu kaikille oikeus pitää niin paljon omaisuutta, että se riittää heille ja heidän perheilleen. Näin ajattelivat Kirkon isät ja opettajat silloinkin kun he opettivat, että ihmisillä on velvollisuus auttaa köyhiä eikä ainoastaan antaa yltäkylläisyydestään.[10] Se taas, joka elää äärimmäisessä puutteessa, on oikeutettu hankkimaan itselleen välttämättömät tarvikkeet muiden rikkauksista.[11] Koska niin monia maailmassa ahdistaa nälkä, pyhä konsiili kehottaa vakavasti kaikkia, sekä yksityisiä että viranomaisia, muistamaan kirkkoisien sanaa: ”Ruoki sitä, joka on kuolemaisillaan nälkään, sillä jos et ruoki, olet murhaaja”,[12] ja todella jakamaan omaisuuttansa, kukin mahdollisuuksiensa mukaan. Omaisuutta olisi käytettävä yksityisten ihmisten ja kansojen avustamiseen varsinkin siten, että nämä voisivat itse auttaa ja kehittää itseään.

Taloudellisesti vähemmän kehittyneissä yhteiskunnissa hyvyyksien kuuluminen kaikille usein toteutuu osittain yhteisön omien tottumusten ja perinteiden mukaisesti, jolloin jokaiselle jäsenelle jaetaan se mikä on aivan välttämätöntä. On kuitenkin varottava pitämästä joitakin tottumuksia aivan muuttumattomina, elleivät ne enää vastaa tämän ajan vaatimuksia. Toisaalta taas ei pidä menetellä epäviisaasti kunnianarvoisia perinteitä vastaan, koska ne ovat edelleen sangen hyödyllisiä, kunhan ne vain sopivasti mukautetaan nykyisiin oloihin. Taloudellisesti hyvin kehittyneissä maissa voi jonkinlainen sosiaalisten laitosten järjestelmä, joka tähtää huolenpitoon ja turvallisuuteen, omalta osaltaan toteuttaa hyvyyksien kuulumista kaikille. On myös kehitettävä perheavustuksia ja sosiaalista tukea, varsinkin sellaista, joka edistää sivistystä ja kasvatusta. Kaikissa näissä järjestelyissä on kuitenkin pidettävä huolta, etteivät kansalaiset tule passiivisiksi yhteiskuntaa kohtaan eivätkä jätä täyttämättä saamiaan velvollisuuksia tai kieltäydy palveluksistaan.

70. Omaisuuden sijoittaminen täytyy puolestaan järjestää siten, että väestölle nyt ja tulevaisuudessa turvataan riittävät työ- ja ansiomahdollisuudet. Kaikkien niiden, jotka tekevät ratkaisuja investoinneista ja talouselämän järjestelyistä — olivatpa he yksityishenkilöitä, ryhmiä tai valtion viranomaisia — on pidettävä silmällä näitä päämääriä. Heidän on myös tunnettava ankara velvollisuutensa pitää huolta siitä, että yksityiset ihmiset ja koko yhteisö saavat arvonsa mukaiseen elämään välttämättömät varat. Toisaalta heidän täytyy suunnitella tulevaisuutta sekä luoda oikea tasapaino nykyisen — yksityisen ja kollektiivisen — kulutuksen tarpeiden ja tulevan sukupolven investointivaatimusten välille. Aina on myös otettava huomioon taloudellisessa mielessä alikehittyneiden maiden tai alueiden pakottavat tarpeet. Rahapolitiikassa taas on varottava loukkaamasta oman kansan tai muiden kansojen etua. Lisäksi pitää huolehtia siitä, että heikossa taloudellisessa asemassa olevat eivät epäoikeudenmukaisesti kärsi vahinkoa rahanarvon muutosten johdosta.

71. Omaisuus sekä muut aineellisten hyvyyksien yksityisen omistamisen muodot auttavat ihmisen persoonallisuutta ilmaisemaan itseään ja tarjoavat hänelle myös tilaisuuden täyttää velvollisuutensa yhteiskunnassa ja taloudessa. Siksi on erittäin tärkeätä, että edistetään yksityisten ja yhteisöjen mahdollisuutta hankkia itselleen jonkin verran omaisuutta.

Yksityisomaisuus tai jonkinlainen aineellisiin hyvyyksiin kohdistuva käyttövalta antaa itse kullekin ilmeisesti välttämättömän liikkumatilan omaa ja perheen itsenäisyyttä ajatellen. Sitä on siis tavallaan pidettävä ihmisen vapauden laajennuksena. Koska se vihdoin kannustaa ihmistä täyttämään tehtävänsä ja kantamaan vastuunsa, se muodostaa eräänlaisen edellytyksen kansalaisten vapaudelle yhteiskunnassa.[13]

Tällaisen käyttövallan tai omistamisen muodot ovat nykyään monenlaisia ja ne muuttuvat yhä edelleen päivä päivältä. Kaikki ne kuitenkin ovat turvallisuuden lähteitä, joita yhteiskunnan järjestämistä sosiaalirahastoista, oikeuksista ja avustuksista huolimatta ei pidä aliarvioida. Tämä pitää paikkansa aineellisen omaisuuden lisäksi myös ei-aineellisista hyvyyksistä, joihin kuuluu mm. ammattitaito.

Yksityinen omistusoikeus ei ole esteenä sille oikeudelle, johon yhteisomistuksen eri muodot perustuvat. Omaisuuden siirtäminen yhteiskunnan hallintaan ei kuitenkaan voi tapahtua muutoin kuin pätevien viranomaisten toimesta, yhteisen hyvän vaatimuksesta ja sen sallimissa rajoissa sekä ehdolla, että suoritetaan kohtuullinen korvaus. Valtiovallan tehtävänä on sitä paitsi estää se, jos joku käyttää väärin yksityisomaisuutta vastoin yhteistä hyvää.[14]

Itse yksityisomistukseen kuuluu luonnostaan myös sosiaalinen piirre, joka perustuu lakiin hyvyyksien kuulumisesta kaikille.[15] Jos tätä sosiaalista luonnetta ei oteta huomioon, voi omaisuudesta hyvin monesti tulla intohimojen ja vakavien häiriöiden aihe, niin että vastustajille tarjoutuu tekosyy saattaa koko omistusoikeus kyseenalaiseksi.

Monilla taloudellisesti alikehittyneillä alueilla esiintyy suuria ja joskus jopa valtavia maaomaisuuksia, jotka ovat vain keskinkertaisesti viljeltyjä tai jäävät taloudellisen voiton takia kokonaan viljelemättä, samalla kun kansan enemmistö on täysin ilman maata tai omistaa vain pieniä peltotilkkuja ja samalla kun toisaalta peltojen tuottavuuden lisääminen on ilmeisen välttämätöntä. Maanomistajien palkkaamat työläiset sekä ne, jotka viljelevät vuokraajina osaa tiluksista, saavat monesti vain sellaisen palkan tai ansion, joka ei vastaa ihmisarvoa. Heillä ei ole sopivaa asuntoa, ja tilanhoitajat riistävät heitä. Kokonaan vailla turvallisuutta he elävät sellaisessa henkilökohtaisessa orjuudessa, että heillä ei ole juuri mitään mahdollisuutta toimia oma-aloitteisesti ja omalla vastuullaan. He jäävät myös täysin osattomiksi inhimillisen sivistyksen kehityksestä sekä yhteiskunnallisesta ja poliittisesta elämästä. Näitä erilaisia tapauksia varten tarvitaan siis uudistuksia: tulojen täytyy kasvaa ja työolojen parantua, työsopimuksen turvallisuutta on lisättävä ja oma-aloitteiseen toimintaan on tarjottava herätteitä. Sellaisia tiloja, joita ei riittävästi viljellä, on myös jaettava niille, jotka kykenevät tekemään nämä maat hedelmällisiksi. Tässä tapauksessa asianomaisille pitää hankkia välttämättömiä välineitä ja muita apuneuvoja, varsinkin tukea koulutukseen ja mahdollisuuksia oikeudenmukaisen yhteistoiminnan järjestämiseen. Aina kun yhteinen hyvä vaatii pakkoluovutusta, on siitä kuitenkin arvioitava kohtuullinen korvaus, harkitsemalla tarkoin kaikkia seikkoja ja olosuhteita.

72. Kun kristityt osallistuvat aktiivisesti nykyiseen taloudellis-yhteiskunnalliseen kehitykseen ja taistelevat oikeudenmukaisuuden ja rakkauden puolesta, niin he saavat olla vakuuttuneita siitä, että he voivat suuresti hyödyttää ihmiskunnan menestystä ja maailman rauhaa. Näillä työkentillä heidän pitää yksityisesti ja yhteisesti antaa hyviä esimerkkejä. Samalla kun he hankkivat ehdottomasti välttämättömän asiantuntemuksen ja kokemuksen, täytyy heidän uskollisina Kristusta ja hänen evankeliumiansa kohtaan säilyttää maallisissa toimissa oikea järjestys. Koko heidän yksilölliseen ja sosiaaliseen elämäänsä lyököön leimansa Kristuksen autuaaksijulistusten henki — ennen kaikkea köyhyyden henki.

Jokainen joka kuuliaisena Kristusta kohtaan etsii ensin Jumalan valtakuntaa, saa sieltä voimakkaamman ja puhtaamman rakkauden, joka innostaa häntä auttamaan kaikkia veljiään ja suorittamaan loppuun oikeudenmukaisuuden työn.[18]

Neljäs luku: Poliittisen yhteisön elämä

73. Nykyään havaitaan myös kansojen poliittisessa rakenteessa ja laitoksissa syvällisiä muutoksia, jotka johtuvat niiden sivistyksellisestä, taloudellisesta ja sosiaalisesta kehityksestä. Nämä muutokset vaikuttavat suuresti yhteisön valtiolliseen elämään, varsinkin kaikkien ihmisten oikeuksiin ja velvollisuuksiin kansalaisvapauksien käyttämisessä ja yhteisen hyvän tavoittelussa sekä siihen, miten kansalaisten suhteet toisiinsa ja valtiovaltaan nähden on järjestettävä.

Entistä syvempi tieto ihmisarvosta johtaa maailman eri osissa pyrkimykseen luoda sellainen poliittis-juridinen järjestys, joka suojelee paremmin ihmisen henkilökohtaisia oikeuksia julkisessa elämässä. Näihin kuuluu kokoontumis- ja yhdistymisvapaus, oikeus ilmaista omia mielipiteitä ja oikeus tunnustaa uskontoa sekä yksityisesti että julkisesti. Ihmisoikeuksien turvaaminen on nimittäin välttämätön edellytys sille, että kansalaiset yksilöinä ja ryhminä voisivat aktiivisesti osallistua valtion elämään ja hallintoon.

Kulttuuri-, talous- ja yhteiskuntaelämän kehittyessä voimistuu myös monien ihmisten halu osallistua suuremmassa määrin yhteiskunnan poliittisen elämän hahmotteluun. Monien tietoisuudessa kasvaa pyrkimys siihen, että vähem-mistökansallisuuksien oikeudet turvattaisiin unohtamatta kuitenkaan näiden velvollisuuksia poliittista yhteisöä kohtaan. Sitä paitsi annetaan yhä enemmän arvoa niille ihmisille, jotka edustavat toista mielipidettä tai tunnustavat eri uskoa. Samalla syntyy entistä laajempaa yhteistyötä sen hyväksi, että kaikki kansalaiset — eivätkä ainoastaan jotkut etuoikeutetut — voisivat todella nauttia henkilökohtaisista oikeuksistaan.

Hylättäviä taas ovat kaikki ne monissa maissa vallitsevat poliittisen elämän muodot, jotka estävät kansalais- ja uskonnonvapauden toteutumisen, vaativat yllä lukuisampia poliittisten intohimojen ja rikosten uhreja sekä käyttävät väärin poliittista valtaa jonkin puolueen tai vallanpitäjien itsensä hyödyksi ja yhteisen hyvän vahingoksi.

Todella inhimillisen poliittisen elämän aikaansaamiseksi ei mikään ole tärkeämpää kuin se, että edistetään oikeudenmukaisuuden, hyväntahtoisuuden ja yhteisen hyvän palvelemisen tajua sekä lujitetaan ihmisten perusvakaumuksia poliittisen yhteisön todellisesta luonteesta samoin kuin valtiollisen vallan päämäärästä, rajoista ja oikeasta käyttämisestä.

74. Yksilöt, perheet ja eri ryhmät, jotka muodostavat kansalaisten yhteiskunnan, tietävät, etteivät ne yksin saa aikaan kaikkea, mikä kuuluu ihmiselämän täysipainoiseen toteuttamiseen. Ne tuntevat tarvitsevansa suurempaa yhteisöä, jossa kaikki päivittäin kokoavat omat voimansa palvellakseen yhä paremmin yhteistä hyvää.[1] Sen vuoksi he perustavat erityyppisiä poliittisia yhteisöjä. Poliittinen yhteisö on siis olemassa tämän yhteisen hyvän takia, josta se saa täyden oikeutuksensa ja merkityksensä ja josta se myös johtaa omat, syvimmät oikeusperiaatteensa. Yhteinen hyvä taas sisältää niiden yhteiskuntaelämän edellytysten summan, joiden avulla yksilöt, perheet ja ryhmät voivat täydellisemmin ja helpommin saavuttaa oman täydellisyytensä.[2]

Poliittiseen yhteisöön kuuluu kuitenkin hyvin monia ja erilaisia ihmisiä, jotka täydellä syyllä voivat kannattaa erilaisia mielipiteitä. Jotta poliittinen yhteisö ei siis hajaantuisi jokaisen menetellessä oman mielensä mukaan, tarvitaan sellaista auktoriteettiä, joka suuntaa kaikkien kansalaisten voimat tavoittelemaan yhteistä hyvää. Tämä auktoriteetti ei toimi mekaanisesti eikä despoottisesti, vaan ennen kaikkea moraalisena voimana, joka perustuu vapauteen sekä velvollisuuden ja vastuun tuntemiseen.

Niin muodoin on selvää, että poliittinen yhteisö ja julkinen valta pohjautuvat ihmisluontoon ja kuuluvat siis Jumalan ennakolta säätämään järjestykseen, vaikkakin hallitusmuodon määrääminen ja hallitsijoiden nimeäminen jää kansalaisten vapaan tahdon tehtäväksi.[3]

Edellä olevasta seuraa myös, että poliittista valtaa itse yhteiskunnassa samoin kuin valtiota edustavissa laitoksissa on aina käytettävä vain moraalisen järjestyksen puitteissa. Sen on palveltava yhteistä hyvää — dynaamisella tavalla ymmärrettynä — sekä noudatettava säädettyä tai vastedes säädettävää laillista oikeusjärjestystä. Silloin omatunto velvoittaa myös kansalaisia kuuliaisuuteen.[4] Tämä taas osoittaa johtavassa asemassa olevien vastuun, arvon ja merkityksen.

Siellä missä viranomaiset ylittävät pätevyysalansa ja sortavat kansalaisia, näiden ei pidä kieltäytyä tekemästä sitä, mitä yhteinen hyvä objektiivisesti katsoen vaatii. Heillä on kuitenkin lupa puolustaa omia ja toisten kansalaisten oikeuksia valtiovallan väärinkäytöksiä vastaan, tosin ainoastaan luonnonlain ja evankeliumin lain sallimissa rajoissa.

Ne konkreettiset muodot, joiden avulla poliittinen yhteisö järjestää oman sisäisen rakenteensa ja julkisen vallan käytön, voivat olla erilaisia riippuen kansojen erikoisluonteesta ja historian kulusta. Aina niiden täytyy palvella sivistyneiden, rauhantahtoisten ja kaikkia kohtaan avuliaiden ihmisten kasvattamista koko ihmiskunnan hyödyksi.

75. Täydellisessä sopusoinnussa ihmisluonnon kanssa ovat sellaiset juridis-poliittiset rakenteet, jotka antavat kaikille kansalaisille yhä suuremmassa määrin ja ilman diskriminointia todellisen mahdollisuuden ottaa osaa vapaasti ja aktiivisesti poliittisen yhteisön laillisten juridisen perustan säätämiseen, valtion hallintoon, eri laitosten työalojen ja päämäärien määrittämiseen sekä johtohenkilöiden valintaan.[5] Kaikkien kansalaisten on siis muistettava, että heillä on oikeus ja samalla velvollisuus käyttää itsenäisesti ääntänsä edistääkseen yhteistä hyvää. Kirkko tarkastelee kiitollisuudella ja kunnioituksella niiden työtä, jotka palvellakseen ihmisiä omistautuvat poliittiseen tehtävään ja ottavat kantaakseen vastuun tästä virasta.

Jotta kansalaisten velvollisuudentuntoinen yhteistyö valtion jokapäiväisessä elämässä tuottaisi toivotun tuloksen, tarvitaan positiivinen oikeusjärjestys, joka jakaa sopivalla tavalla valtiovallan tehtävät ja toiminnat sekä turvaa samalla tehokkaasti ihmisten oikeudet, jotka eivät puolestaan saa vahingoittaa ketään. Kaikkien yksilöiden, perheiden ja ryhmien oikeudet sekä niiden käyttäminen on tunnustettava ja niitä on varjeltava ja edistettävä,[6] mutta sama koskee myös velvollisuuksia, jotka kuuluvat kaikille kansalaisille. Näiden velvollisuuksien joukosta mainittakoon se, että valtiolle pitää tehdä yhteisen hyvän vaatimia aineellisia ja henkilökohtaisia palveluksia. Vallanpitäjien tulee olla varuillaan, etteivät he estä perheitä, sosiaalisia tai sivistyksellisiä järjestöjä tai yksilön ja valtion välillä olevia yhdistyksiä tai laitoksia harjoittamasta omaa, laillista ja tehokasta toimintaansa. Pikemminkin valtiovallan on koetettava halukkaasti ja järjestelmällisesti tukea niitä. Kansalaisten taas on sekä yksilöinä että ryhminä varottava antamasta valtion viranomaisille liiaksi valtaa, mutta heidän ei myöskään pidä asiattomasti vaatia näiltä liian suuria etuja ja palveluksia, jotka vähentäisivät yksityisten ihmisten, perheiden ja sosiaalisten ryhmien omaa vastuuta.

Nykyajan olosuhteet, jotka tulevat yhä monimutkaisemmiksi, pakottavat valtiovallan usein puuttumaan yhteiskunnallisiin, taloudellisiin ja kulttuurikysymyksiin luodakseen suotuisampia edellytyksiä, joiden vallitessa kansalaiset ja sosiaaliset ryhmät voisivat tehokkaammin ja vapaasti tavoitella koko ihmisen parasta. Eri alueiden ja kansojen kehitystason mukaisesti voidaan sosialisaation [7] sekä ihmisen itsenäisyyden ja kehittymisen väliset suhteet kuitenkin ymmärtää eri tavoin. Mutta siellä missä oikeuksien käyttöä yhteisen hyvän vuoksi joksikin aikaa rajoitetaan, on vapaus taas palautettava, niin pian kuin olosuhteet ovat muuttuneet. Epäinhimillistä on taas se, jos hallitusvalta saa totalitaarisia tai diktatorisia muotoja, jotka loukkaavat yksilöiden ja sosiaalisten ryhmien oikeuksia.

Kansalaisten tulee vaalia rakkautta isänmaata kohtaan ylevästi ja uskollisesti, mutta ilman henkistä rajoittuneisuutta, nimittäin siten, että he samalla pitävät silmällä koko ihmiskunnan etua, ihmiskunnan, jota yhdistävät monenlaiset siteet eri rotujen, heimojen ja kansakuntien välillä.

Kaikkien Kristukseen uskovien pitää huomata, että heillä on oma, erityinen kutsumustehtävänsä poliittisessa yhteisössä. Heidän on annettava esimerkki velvollisuudentunnosta ja halusta palvella yhteistä hyvää. Siten heidän pitää teoillakin osoittaa, millä tavoin auktoriteetti sopii yhteen vapauden kanssa, miten yksityinen aloitteellisuus voi liittyä koko yhteiskunnan aitoon yhteenkuuluvuuteen ja tarpeisiin samoin kuin oikea ykseys hedelmälliseen moninaisuuteen. Oikeutetut erimielisyydet, jotka koskevat maallisten asioiden järjestämistä, heidän on tunnustettava ja sellaisille kansalaisille tai ryhmittymille, jotka rehellisesti puolustavat näitä mielipiteitä, heidän on annettava arvoa. Poliittisten puolueiden taas täytyy edistää sitä, mikä niiden mielestä palvelee yhteistä hyvää, eivätkä ne koskaan saa tavoitella omaa etuaan ohi yhteisen hyvän.

Kansalaiskasvatus ja poliittinen kasvatus ovat nykyään koko kansalle, mutta varsinkin nuorisolle erittäin tarpeellisia. Niistä on huolehdittava tarmokkaasti, jotta kaikki kansalaiset voisivat osallistua aktiivisesti poliittisen yhteisön elämään. Niiden, jotka ovat kykeneviä tai voivat tulla päteviksi harjoittamaan poliitikon vaikeata, mutta samalla hyvin jaloa [8] taitoa, pitää valmistautua tähän kutsumukseen ja koettaa harjoittaa sitä ajattelematta omaa etua tai taloudellista hyötyä. Tavoiltaan puhtaina ja samalla viisaasti heidän pitää toimia vääryyttä ja sortoa samoin kuin jonkun yksityishenkilön tai poliittisen puolueen mielivaltaista herruutta ja suvaitsemattomuutta vastaan. Vilpittömästi ja tasapuolisesti, vieläpä rakkautta ja poliittista rohkeutta osoittaen heidän tulee uhrautua kaikkien hyväksi.

76. Varsinkin pluralistisessa yhteiskunnassa on sangen tärkeätä, että saadaan oikea käsitys poliittisen yhteisön ja Kirkon välisestä suhteesta. On myös pidettävä selvästi erillään toisaalta se, mitä kristityt yksilöinä tai ryhminä tekevät omissa nimissään, siis kansalaisina, joita kristillinen omatunto ohjaa, ja taas toisaalta se, mitä he tekevät Kirkon nimissä, yhdessä paimentensa kanssa.

Kirkkoa ei tehtäväänsä eikä pätevyysalueeseensa nähden mitenkään voida sekoittaa poliittiseen yhteisöön eikä se ole riippuvainen mistään poliittisesta järjestelmästä, vaan se on merkki ihmispersoonan ylimaallisesta arvosta ja tämän arvon suojelija.

Poliittinen yhteisö ja Kirkko ovat omilla aloillaan toisistaan riippumattomia ja itsenäisiä. Molemmat palvelevat kuitenkin samojen ihmisten yksilöllistä ja yhteistä kutsumusta, tosin eri vaikuttimien pohjalta. Tämän palvelutehtävän ne pystyvät suorittamaan sitä tehokkaammin kaikkien parhaaksi, mitä paremmin ne viljelevät tervettä, keskinäistä yhteistyötä ottaen huomioon paikalliset olosuhteet kunakin aikana. Ihmistähän ei ole rajoitettu pelkän ajallisuuden piiriin. Hän tosin elää ihmiskunnan historiassa, mutta säilyttää täydellisesti iäisen kutsumuksensa. Koska Kirkko taas perustuu Vapahtajan rakkauteen, se myötävaikuttaa oikeudenmukaisuuden ja rakkauden leviämiseen yksityisen kansan keskuudessa sekä kansakuntien välillä. Kun se julistaa evankeliumin totuutta ja valaisee kaikkia inhimillisen toiminnan aloja opetuksensa sekä kristittyjen antamalla esimerkillä, se kunnioittaa ja edistää myös kansalaisten poliittista vapautta ja vastuuta.

Apostolit ja heidän seuraajansa sekä näiden työtoverit on lähetetty julistamaan ihmisille Kristusta maailman Vapahtajana. Harjoittaessaan apostolinvirkaansa he turvautuvat sen Jumalan mahtavuuteen, joka hyvin usein osoittaa evankeliumin voiman todistajien heikkouden avulla. Niiden, jotka vihkiytyvät Jumalan Sanan palvelukseen, on käytettävä evankeliumin omia teitä ja menetelmiä, jotka monessa suhteessa poikkeavat maallisen yhteiskunnan apuneuvoista.

Maalliset asiat liittyvät läheisesti siihen, mikä ihmiselämässä on ylimaallista, ja itse Kirkkokin käyttää hyväkseen ajallisia asioita siinä määrin kuin sen oma lähetystehtävä vaatii. Se ei kuitenkaan perusta toivoaan valtiovallan tarjoamiin etuoikeuksiin. Päinvastoin, Kirkko voi luopua joistakin laillisesti saavuttamistaan oikeuksista, jos on ilmeistä, että niiden käyttäminen saattaa sen antaman todistuksen vilpittömyyden kyseenalaiseksi, tai jos uudet olosuhteet vaativat toisenlaista järjestelyä. Aina ja kaikkialla Kirkko kuitenkin vaatii itselleen oikeuden todella vapaasti julistaa uskoa, esittää sosiaalista oppiansa, suorittaa esteittä tehtävänsä ihmisten parissa sekä arvostella moraaliselta kannalta myös politiikan piiriin kuuluvia asioita, silloin kun ihmisen perusoikeudet tai sielujen pelastaminen sitä edellyttävät. Tällöin se käyttää kaikkia niitä — ja vain niitä — keinoja, jotka eri aikoina ja erilaisissa olosuhteissa ovat evankeliumin ja kaikkien ihmisten edun mukaisia.

Kirkon tehtävänä on edistää ja jalostaa kaikkea sitä, mikä ihmisten yhteiskunnassa on totta, hyvää ja kaunista.[9] Pitämällä uskollisesti kiinni evankeliumista ja suorittamalla lähetystehtäväänsä maailmassa Kirkko siten lujittaa rauhaa ihmisten kesken Jumalan kunniaksi.[10]

Viides luku: Rauha ja kaikkien kansojen yhteys

77. Meidän aikanamme, jolloin raivoavan sodan tai sodanuhkan aiheuttamat vaivat ja ahdistukset yhä ovat raskaana taakkana ihmisten keskuudessa, on koko ihmiskunta tullut kypsymisprosessissaan hyvin ratkaisevaan kohtaan. Se on vähitellen kasvanut yhdeksi ja päässyt jo kaikkialla paremmin tietoiseksi ykseydestään, mutta se ei pysty suorittamaan loppuun tehtäväänsä, nimittäin todella inhimillisemmän maailman rakentamista kaikille ihmisille kaikissa maissa, elleivät ihmiset käänny uudistunein mielin todellisen rauhan puoleen. Tästä syystä evankeliumin sanoma, joka vastaa ihmiskunnan ylevimpiä pyrkimyksiä ja toiveita, loistaa tänä aikana uudella kirkkaudella julistaessaan autuaiksi rauhantekijät, koska ”he saavat Jumalan lapsen nimen” (Matt. 5:9).

Konsiili tahtoo siis selittää rauhan todellista ja jaloa merkitystä sekä tuomita sodan raakuuden. Se haluaa myös pyytää hartaasti kristittyjä luottamaan Kristuksen, rauhan ruhtinaan, apuun ja yhteistyössä kaikkien ihmisten kanssa lujittamaan oikeudenmukaista rauhaa keskinäisessä rakkaudessa sekä valmistamaan yhdessä keinoja tämän rauhan saavuttamiseksi.

78. Rauha ei merkitse pelkästään sitä, ettei ole sotaa, eikä sitä voida rajoittaa vain jonkinlaiseksi vihamielisten voimien tasapainotilaksi. Se ei myöskään synny mahtavan hallituksen käskystä, vaan se on sanan varsinaisessa merkityksessä oikeudenmukaisuuden työtä (Jes. 32:17). Rauha saa alkunsa siitä järjestyksestä, jonka ihmiskunta on saanut jumalalliselta perustajaltansa ja joka ihmisten on toteutettava käytännössä janoamalla yhä täydellisempää oikeudenmukaisuutta. Ihmissuvun yhteinen hyvä on tosin pohjimmaltaan riippuvainen Jumalan iäisistä laeista, mutta sen konkreettiset vaatimukset joutuvat aikojen kuluessa alituisten muutosten alaisiksi. Tämän vuoksi rauhaa ei koskaan saavuteta kerta kaikkiaan, vaan sitä on lakkaamatta rakennettava. Koska ihmisen tahto lisäksi on horjuva ja synnin haavoittama, niin rauhan turvaaminen vaatii kultakin yksityiseltä intohimojen jatkuvaa hillitsemistä samoin kuin laillisten viranomaisten valppautta.

Tämä ei kuitenkaan riitä. Rauhaa maailmassa ei voida säilyttää, ellei suojella yksilöiden etua ja elleivät ihmiset vapaaehtoisesti ja luottavaisesti jaa keskenään henkisiä rikkauksiaan. Luja tahto kunnioittaa muita ihmisiä ja kansoja sekä näiden ihmisarvoa samoin kuin innokas, veljellinen mieli ovat rauhan rakentamisen välttämättömiä edellytyksiä. Siten rauha on myös sellaisen rakkauden hedelmä, joka vielä ylittää oikeudenmukaisuuden aikaansaannokset.

Maallinen rauha, joka saa alkunsa lähimmäisenrakkaudesta, on Isästä Jumalasta virtaavan Kristuksen rauhan tulos ja vertauskuva. Itse ihmiseksi tullut Jumalan Poika, rauhan ruhtinas, on ristinsä kautta sovittanut kaikki ihmiset Jumalan kanssa sekä palauttanut heidän ykseytensä yhdessä kansassa ja yhdessä ruumiissa. Omassa lihassaan hän on hävittänyt vihan ja kunniakkaan ylösnousemuksensa jälkeen hän on vuodattanut rakkauden Hengen ihmisten sydämiin.

Sen vuoksi kaikkia kristittyjä kehotetaan hartaasti noudattamaan totuutta rakkaudessa (Ef. 4:15) sekä liittymään todella rauhantahtoisiin ihmisiin rukoillakseen rauhan puolesta ja rakentaakseen sitä.

Samassa hengessä meidän on annettava tunnustusta niille, jotka eivät halua ajaa läpi oikeuksiaan väkivallan avulla, vaan turvautuvat puolustuskeinoihin, jotka muuten ovat myös heikompien käytettävissä, kunhan ei vain loukata toisten ihmisten tai yhteiskunnan oikeuksia ja velvollisuuksia.

Koska ihmiset ovat syntisiä, heitä uhkaa sodan vaara ja on uhkaava aina Kristuksen tulemiseen asti; sikäli kuin he kuitenkin rakkauden yhdistäminä voittavat synnin, tulee myös väkivalta voitetuksi, kunnes toteutuu Raamatun sana: ”Niin he takovat miekkansa vantaiksi ja keihäänsä vesureiksi; kansa ei nosta miekkaa kansaa vastaan, eivätkä he enää opettele sotimaan” (Jes. 2:4).

A. Sodan välttäminen

79. Vaikka viime sodat ovat aiheuttaneet meidän maailmallemme mitä raskaimpia aineellisia ja moraalisia tappioita, niin yhä vieläkin sota jatkaa hävitystyötään joillakin puolilla maailmaa. Kun sodassa myös käytetään kaikenlaisia tieteellisiä aseita, sen raju luonne saattaa johtaa taistelevat osapuolet sellaiseen barbaarisuuteen, joka ylittää suuresti menneiden aikojen raakuudet. Nykytilanteen monimutkaisuus ja kansainvälisten suhteiden sekavuus tekevät edelleen mahdolliseksi naamioidun sodankäynnin uusien, kavalien ja kumouksellisten menetelmien avulla. Hyvin monissa tapauksissa käytetään terrorismia uutena sotimismenetelmänä.

Ottaen huomioon tämän ihmiskunnan alennustilan konsiili haluaa ennen kaikkea palauttaa mieliin, että kansojen luonnollinen oikeus ja sen yleismaailmalliset periaatteet ovat pysyvästi voimassa. Ihmiskunnan omatunto julistaa näitä periaatteita yhä voimakkaammin. Sellaiset teot, jotka niitä harkitusti loukkaavat, samoin kuin käskyt näiden tekojen toimeenpanemiseksi ovat rikollisia. Ei myöskään sokea totteleminen tee syyttömiksi niitä, jotka noudattavat rikollisia määräyksiä. Tällaisten tekojen joukosta mainittakoon ennen muita kokonaisen heimon, kansakunnan tai kansallisen vähemmistön suunniteltu ja järjestelmällinen tuhoaminen, joka on jyrkästi tuomittava hirvittävänä rikoksena. Suurinta tunnustusta ansaitsee taas niiden rohkeus, jotka uskaltavat avoimesti vastustaa tällaisten käskyjen antajia.

On olemassa joukko kansainvälisiä sodankäyntiä koskevia sopimuksia, jotka ovat monien kansojen allekirjoittamia ja joiden tarkoituksena on sotatoimien ja niiden seurausten tekeminen inhimillisemmiksi. Tällaiset sopimukset koskevat haavoittuneiden tai vangittujen sotilaiden kohtaloa sekä muita samantapaisia ongelmia. Mainittuja sopimuksia on noudatettava. Kaikkien, mutta varsinkin valtion viranomaisten ja asiantuntijoiden on vieläpä koetettava mahdollisuuksiensa mukaan täydentää niitä, jotta ne voisivat paremmin ja tehokkaammin hillitä sotien raakuutta. Sitä paitsi on pidettävä kohtuullisena, että lait huolehtivat inhimillisellä tavalla niistä, jotka omantunnon syistä kieltäytyvät käyttämästä aseita, mutta hyväksyvät jonkin muun tavan palvella ihmisten yhteisöä.

Sotaa ei ole kuitenkaan vielä täysin poistettu maailmasta. Niin kauan kuin sodan vaara on olemassa ja puuttuu pätevä, riittävin voimin varustettu kansainvälinen auktoriteetti, niin kauan ei hallituksilta voida kieltää laillista puolustusoikeutta, jos kaikki rauhanomaisen neuvottelun keinot on käytetty loppuun. Hallitsijoille ja muille, jotka ovat valtiosta vastuussa, kuuluu siis velvollisuus suojella heidän haltuunsa uskottujen kansojen menestystä sekä käsitellä vakavasti näin kauaskantoisia asioita. Eri asia on kuitenkin ryhtyä sotilaallisiin toimiin kansan oikeudenmukaista puolustamista varten ja eri asia pyrkiä alistamaan toisia kansakuntia. Sotavoimien olemassaolo ei oikeuta käyttämään niitä kaikkiin sotilaallisiin tai poliittisiin tarkoituksiin, ja jos sota valitettavasti on syttynyt, ei sekään tee taistelevien osapuolten välillä kaikkea luvalliseksi.

Ne jotka palvelevat isänmaataan sotajoukoissa, pitäkööt itseänsä ikään kuin kansojen turvallisuuden ja vapauden palvelijoina. Täyttämällä oikein tämän tehtävänsä he hyödyttävät todella rauhan lujittamista.

80. Sodan kauheus ja pahuus kasvaa suunnattomasti tieteellisten aseiden lisääntyessä. Tällaisin asein suoritetut sotatoimet voivat näet saada aikaan valtavaa ja summittaista hävitystä, joka ylittää suuresti oikeutetun puolustuksen rajat. Jos tällaisia välineitä, joita jo on suurten kansojen asevarastoissa, käytettäisiin täydellä teholla, tuloksena olisi kaikkien osapuolten toisilleen aiheuttama miltei täydellinen tuho, puhumattakaan niistä monista hävityksistä ja turmiollisista seurauksista, jotka johtuisivat näiden aseiden käytöstä maailmassa.

Kaikki tämä pakottaa meitä tutkimaan sodan ongelmia aivan uudella tavalla.[1] Nykyajan ihmisten pitää tietää, että heidän on tehtävä ankara tili sotaisista toimistansa. Tulevien aikojen kulku on näet suuressa määrin riippuvainen heidän nykyisistä ratkaisuistaan.

Pitäen mielessään näitä seikkoja pyhä konsiili tekee omikseen ne viimeisten paavien lausunnot, joissa nämä tuomitsevat totaalisen sodan, sekä julistaa:[2]

Jokainen sotatoimi, jonka tarkoituksena on ilman erotusta hävittää kokonaisia kaupunkeja tai laajoja alueita sekä näiden asukkaita, on sellainen rikos Jumalaa ja ihmistä itseään vastaan, että se on lujasti ja epäröimättä tuomittava.

Nykyaikaisen sodan erityinen vaara on siinä, että se tarjoaa niille, jotka omistavat uusimpia tieteellisiä aseita, ikään kuin tilaisuuden suorittaa tällaisia rikoksia ja voi jonkinlaisen ketjureaktion tavoin pakottaa ihmiset tekemään mitä hirvittävimpiä päätöksiä. Jotta tällaista ei tulevaisuudessa kuitenkaan koskaan tapahtuisi, pyytävät koko maanpiirin piispat yhteen kokoontuneina kaikkia, mutta varsinkin kansojen hallitsijoita ja sotilasjohtajia, että he lakkaamatta harkitsisivat mielessään tätä suurta vastuuta Jumalan ja koko ihmiskunnan edessä.

81. Tieteellisiä aseita ei tosin kerätä yksinomaan sitä varten, että niitä käytettäisiin sodan aikana. Koska ollaan sitä mieltä, että oman puolustuksen lujuus riippuu vastustajiin kohdistuvan vastaiskun hävitys-voimasta, tämän vuosittain yhä kasvavan aseitten varastoimisen tarkoituksena on pelottaa mahdollisia vastustajia tällä epätavallisella tavalla. Monet pitävät tätä tehokkaimpana niistä keinoista, jotka nykyään voisivat turvata jonkinlaisen rauhan kansojen välille.

Mitä tahansa tästä pelotusmenetelmästä ajatellaankin, pitäisi ihmisten olla vakuuttuneita siitä, ettei kilpailu aseitten hankinnassa, johon monet kansat turvautuvat, suinkaan ole varma keino rauhan säilyttämiseen ja lujittamiseen ja ettei sen aikaansaama ns. tasapaino ole luotettavaa eikä todellista rauhaa. Sodan syyt eivät siten häviä, vaan saattavat pikemminkin vähän kerrassaan pahentua. Samalla kun yhä uusien aseiden hankkimiseen tarvitaan valtavia rikkauksia, ei kuitenkaan pystytä antamaan riittävää apua niin moniin nykyisiin puutteisiin kaikkialla maailmassa. Kansainväliset erimielisyydet eivät saa todellista ja perusteellista ratkaisua, vaan tarttuvat vielä maailman muihinkin osiin. On valittava uudistuneesta mielenlaadusta lähteviä uusia keinoja tämän pahennuksen poistamiseen, jotta maailma vapautuisi sitä ahdistavasta pelosta ja saataisiin aikaan todellinen rauha.

Tämän vuoksi on vielä uudelleen julistettava, että kilpavarustelu on erittäin raskas vitsaus ihmiskunnalle ja loukkaa köyhiä sietämättömällä tavalla. Jos se jatkuu, on täysi syy pelätä, että se joskus päästää liikkeelle kaikki ne turmiolliset onnettomuudet, joita varten se jo valmistaa välineitä.

Kun saamme varoituksen siitä kurjuudesta, jonka ihmissuku on tehnyt mahdolliseksi, niin meidän on käytettävä hyväksemme Jumalan meille myöntämää määräaikaa siten, että tietoisempina omasta vastuustamme keksimme keinoja, joilla voimme sovittaa erimielisyytemme ihmisarvoa paremmin vastaavalla tavalla. Jumalallinen kaitselmus vaatii meitä voimakkaasti vapauttamaan itsemme sodan vanhasta orjuudesta. Jos taas kieltäydymme ryhtymästä tällaiseen yritykseen, niin emme tiedä, mihin joudumme tällä pahalla tiellä, jolle olemme lähteneet.

82. On siis ilmeistä, että meidän on ponnisteltava kaikin voimin valmistellaksemme sellaisia aikoja, joina kaikenlaiset sodat voitaisiin kansojen yksimielisellä päätöksellä kokonaan kieltää. Tämä edellyttää kuitenkin sellaisen yleismaailmallisen ja kaikkien tunnustaman julkisen auktoriteetin perustamista, jolla olisi tehokkaat mahdollisuudet huolehtia kaikkien turvallisuudesta sekä taata oikeudenmukaisuuden noudattaminen ja oikeuksien kunnioittaminen. Ennen kuin tällainen tavoiteltava auktoriteetti voidaan perustaa, on tarpeen, että nykyiset ylimmät kansainväliset järjestöt ryhtyvät tarmokkaasti etsimään soveliaampia keinoja yhteisen turvallisuuden aikaansaamiseksi. Koska rauhan täytyy syntyä mieluummin kansojen keskinäisestä luottamuksesta kuin aseitten pelon aiheuttamasta pakosta, kaikkien on työskenneltävä yhdessä, jotta kilpavarustelu vihdoinkin päättyisi. Aseistariisunnan toteuttaminen ei tosin voi tapahtua yksipuolisesti, vaan sopimuksen mukaan ja yhtäläisin askelin sekä todellisten ja tehokkaiden takuiden suojeluksessa.[3]

Sillä välin ei ole halveksittava niitä yrityksiä, joita jo on tehty ja yhä tehdään sodan vaaran poistamiseksi. Pikemminkin on tuettava niiden monien hyvää tahtoa, jotka korkeiden virkojensa suurten huolien painaessa ja raskaan velvollisuutensa kannustamina koettavat torjua kauhistuttavaa sotaa, vaikkakaan eivät voi poistaa ongelmien todellista monimutkaisuutta. Meidän täytyy rukoilla hartaasti Jumalaa, että hän antaisi heille voimaa käydä hellittämättä käsiksi ja rohkeasti toteuttaa tämä suuri lähimmäisenrakkauden työ, jonka tarkoituksena on rauhan rakentaminen. Tämä työ vaatii heitä nykyään ehdottomasti laajentamaan näköpiiriänsä oman maan rajojen ulkopuolelle, luopumaan kansallisesta itsekkyydestä ja muihin kansoihin kohdistuvasta vallanhalusta sekä kasvattamaan syvää kunnioitusta koko ihmiskuntaa kohtaan, joka vaivalloisesti on kiiruhtamassa kohti suurempaa ykseyttä.

Rauhan ja aseistariisunnan ongelmista on jo suoritettu rohkeita ja jatkuvia tutkimuksia. Näitä samoin kuin kansainvälisiä kongresseja, jotka ovat käsitelleet tätä aihetta, on pidettävä ensi askeleina näiden vakavien kysymysten ratkaisemisessa ja niitä on tulevaisuudessa vielä välttämättä tehostettava käytännöllisten tulosten saavuttamiseksi. Siitä huolimatta ihmisten ei pidä luottaa vain joidenkin harvojen tekemiin yrityksiin, välittämättä lainkaan omasta asenteestaan. Valtioiden johtomiehet, jotka vastaavat oman kansansa yhteisestä edusta ja työskentelevät samalla koko maailman hyväksi, ovat näet erittäin suuresti riippuvaisia suuren yleisön mielipiteistä ja ajattelutavoista. Heidän ponnistelunsa rauhan puolesta eivät hyödytä mitään niin kauan kun vihamielisyyden, halveksimisen ja epäluulon tunteet, rotuviha ja taipumattomat ideologiat jakavat ihmisiä ja tekevät heidät toistensa vastustajiksi. Siksi on erittäin välttämätöntä uudistaa mielten kasvatus ja luoda uusi henki yleiseen mielipiteeseen. Niiden, jotka omistautuvat kasvatustyöhön varsinkin nuorison keskuudessa tai muovaavat julkista mielipidettä, on pidettävä uusien, rauhanomaisten ajatustapojen juurruttamista kaikkien mieliin eräänä tärkeimmistä velvollisuuksistaan. Meidän kaikkien täytyy muuttua sydämeltämme, jotta saisimme näköpiiriimme koko maailman ja ne tehtävät, joita me yhdessä voimme suorittaa ihmiskuntamme onneksi ja menestykseksi.

Älkäämme antako väärän toivon pettää itseämme. Ellei näet luovuta vihamielisyydestä ja vihasta ja ellei tulevaisuudessa solmita lujia ja rehellisiä sopimuksia maailmanrauhan turvaamiseksi, niin ihmiskunta, joka jo nyt on vaarallisessa tilanteessa, ehkä ihailtavista tieteen saavutuksista huolimatta joskus ajautuu siihen synkkään hetkeen, jona ei tunneta muuta rauhaa kuin kuoleman kammottava rauha. Mutta vaikka Kristuksen Kirkko esittää tällaisia ajatuksia eläessään keskellä tämän maailman ahdistusta, se ei hylkää vahvaa toivoansa. Meidän ajallemme se tahtoo yhä uudelleen, sopivalla ja sopimattomalla hetkellä julistaa apostolin sanomaa: ”Katso, nyt on otollinen aika” sydänten kääntymiseksi, ”katso, nyt on pelastuksen päivä”.[4]

B. Kansainvälisen yhteisön rakentaminen

83. Edellytyksenä rauhan aikaansaamiselle on ennen kaikkea se, että hävitetään sotia edistävät erimielisyyden aiheet ihmisten väliltä, varsinkin epäoikeudenmukaisuus. Monet ristiriidat syntyvät liian suurista taloudellisista epätasaisuuksista ja välttämättömien parannuskeinojen myöhästymisestä. Toiset niistä taas saavat alkunsa vallanhimosta ja ihmisten halveksunnasta sekä — etsiäksemme syvempiä syitä — kateudesta, epäluuloisuudesta, ylimielisyydestä ja muista itsekkäistä intohimoista. Kun ihminen ei voi kestää niin paljon ristiriitaisuutta, on siitä seurauksena, että ihmisten keskinäiset kiistat ja väkivaltaisuudet lakkaamatta myrkyttävät maailmaa, vaikka sota ei raivoaisikaan. Samanlaisia vikoja kuin yksilöiden keskuudessa esiintyy myös kansainvälisissä suhteissa. Sen vuoksi on aivan välttämätöntä, että niiden voittamiseksi tai ehkäisemiseksi sekä rajujen väkivaltaisuuksien hillitsemiseksi parannetaan ja lujitetaan yhteistyötä ja yhdenmukaista toimintaa kansainvälisten järjestöjen piirissä sekä kannustetaan uupumatta rauhaa edistävien laitosten perustamista.

84. Nykyaikana kaikki kansalaiset ja kaikki kansat maailmassa joutuvat yhä läheisempään keskinäiseen riippuvaisuussuhteeseen. Koko maailman yhteisen hyvän tavoittelemiseksi ja varmistamiseksi on tällöin välttämätöntä, että kansojen yhteisö luo itselleen nykyisiä tehtäviä vastaavan järjestyksen, ottaen huomioon erityisesti ne lukuisat alueet, jotka yhä kärsivät sietämättömästä kurjuudesta.

Näiden päämäärien hyväksi kansainvälisen yhteisön täytyy laitostensa välityksellä omalta osaltaan huolehtia ihmisten erilaisista tarpeista, joihin kuuluvat sosiaalisen elämän alalla elatus, terveys, kasvatus ja työ. Monissa erityistilanteissa, joita siellä täällä voi syntyä, on mm. edistettävä kehitysmaiden yleistä nousua, lievitettävä kaikkialle maailmaan hajaantuneiden pakolaisten kärsimyksiä sekä myös tuettava siirtolaisia ja heidän perheitään.

Ne kansainväliset järjestöt, jotka jo ovat olemassa yleismaailmallisella tai alueellisella tasolla, ovat epäilemättä palvelleet ihmiskuntaa ansiokkaasti. Ne ovat ikään kuin ensimmäisiä yrityksiä laskea kansainvälinen perustus koko ihmiskunnan yhteisölle meidän aikamme vaikeimpien kysymysten ratkaisemiseksi, varsinkin kehityksen jouduttamiseksi kaikkialla maailmassa ja sotien ehkäisemiseksi kaikissa muodoissaan. Kaikilla näillä aloilla Kirkko iloitsee siitä todellisen veljeyden hengestä, joka vallitsee kristittyjen ja ei-kristittyjen välillä ja joka tähtää yhä voimaperäisempiin yrityksiin ihmisten suuren kurjuuden lieventämiseksi.

85. Ihmissuvun nykyinen yhteenkuuluvuus vaatii voimakkaamman kansainvälisen yhteistyön aikaansaamista myös taloudellisella alalla. Miltei kaikki kansat ovat tosin saavuttaneet poliittisen itsenäisyytensä, mutta ne eivät vielä läheskään ole vapautuneet kohtuuttomista epätasaisuuksista tai kaikesta epäasiallisesta riippuvaisuudesta eivätkä myöskään päässeet eroon kaikista suurten, sisäisten vaikeuksien vaaroista.

Kansakunnan kehitys on riippuvainen inhimillisistä ja taloudellisista apuneuvoista. Kunkin kansan jäseniä on kasvatuksen ja ammattikoulutuksen kautta valmistettava erilaisiin tehtäviin taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä. Sitä varten tarvitaan sellaisten ulkomaisten asiantuntijoiden apua, jotka eivät työskennellessään esiinny herroina, vaan auttajina ja työtovereina. Aineellinen tuki ei tule hyödyttämään kehitysmaita, ellei perusteellisesti muuteta maailman nykyisiä kauppatottumuksia. Kehittyneempien kansojen on suoritettava lisäksi muuta apua lahjoitusten, lainojen tai sijoitusten muodossa. Tämä on annettava jalomielisesti ja ilman voitonhimoa, ja toisen osapuolen on otettava se vastaan rehellisellä ja arvokkaalla tavalla.

Todella yleismaailmallisen taloudellisen järjestyksen aikaansaaminen vaatii luopumista liiallisesta voiton tavoittelusta, kansallisesta kunnianhimosta, poliittisesta vallanhalusta, sotilaallisista laskelmoinneista sekä juonitteluista aatesuuntien pakonomaiseksi levittämiseksi. Useilla taloudellisilla ja sosiaalisilla järjestelmillä on omat kannattajansa. On toivottavaa, että eri järjestelmien asiantuntijat löytäisivät yhteisen pohjan terveen maailmankaupan rakentamiselle. Tämä onnistuu helpommin, jos kukin hylkää omat ennakkoluulonsa ja tarjoutuu käymään vilpitöntä keskustelua muiden kanssa.

86. Seuraavat ohjeet tällaista yhteistyötä varten näyttävät sopivilta:

a) Kehittyvien kansojen täytyy pitää erittäin tärkeänä sitä, että ne asettavat edistyksensä päämääräksi nimenomaan juuri kansalaisten kokonaisvaltaisen inhimillisen kehittymisen. Niiden on muistettava, että edistys syntyy ja kasvaa ennen kaikkea näiden kansojen omasta työstä ja kyvykkyydestä. Niiden ei siis pidä etsiä tukea vain vieraista apuneuvoista, vaan erityisesti omien mahdollisuuksien täydestä kehittämisestä sekä omien taipumusten ja perinteiden vaalimisesta. Tässä asiassa täytyy niiden näyttää esimerkkiä, joilla on suurempi vaikutusvalta muihin.
b) Kehittyneempien kansojen erittäin tärkeä velvollisuus on auttaa kehitysmaita edellä mainittujen tehtävien täyttämisessä. Sen vuoksi niiden on omassa piirissään toteutettava se henkinen ja aineellinen mukautuminen, joka on tarpeen tätä yleismaailmallista yhteistyötä varten. Käydessään kauppaa heikompien ja köyhempien kansakuntien kanssa niiden siis pitää tietoisesti ottaa huomioon näiden etu. Köyhät kansat näet tarvitsevat tuotteittensa myymisestä saadun hinnan omaan elatukseensa.
c) Kansainvälisen yhteisön tehtävänä taas on kasvuprosessin järjesteleminen ja jouduttaminen, kuitenkin siten, että tähän tarkoitukseen hankitut varat käytetään hyödyksi niin tehokkaasti ja tasapuolisesti kuin mahdollista. Tämän yhteisön asiana on myös — noudattaen ns. lähivastuun periaatetta — järjestää talousasiat koko maailmassa sellaisiksi, että ne vastaavat oikeudenmukaisuuden vaatimuksia.
On perustettava sellaisia laitoksia, jotka sopivasti edistävät ja ohjaavat kansainvälistä, varsinkin kehitysmaiden kanssa käytävää kauppaa sekä korvaavat ne puutteet, jotka johtuvat eri maiden liian epätasaisista voimasuhteista. Tällaisten järjestelylaitosten, joihin liittyy teknillisiä, sivistyksellisiä ja rahallisia apuneuvoja, täytyy hankkia kehittymään pyrkiville kansoille välttämätön apu niiden asianmukaista taloudellista kasvua varten.
d) Monissa tapauksissa on pakko tutkia kriittisesti yhteiskunnan taloudellista ja sosiaalista rakennetta. On kuitenkin varottava liian hätäisesti suunniteltuja teknillisiä ratkaisuja, varsinkin sellaisia, jotka tosin tarjoavat ihmiselle aineellisia etuja, mutta vahingoittavat hänen hengellistä luonnettaan ja menestymistään. Sillä ”ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee” (Matt. 4:4). Jokainen osa ihmiskunnan perheestä kantaa itsessään ja parhaissa perinteissään jotakin siitä hengellisestä aarteesta, jonka Jumala on uskonut ihmiskunnalle, vaikkakaan monet eivät tiedä, mistä lähteestä se on peräisin.

87. Erittäin tarpeellista on kansainvälinen yhteistyö ajatellen niitä kansoja, joita nykyään monien muiden vaikeuksien lisäksi ennen kaikkea ahdistavat väestön nopeasta kasvusta johtuvat ongelmat. On aivan välttämätöntä, että kaikkien, mutta varsinkin rikkaampien kansojen tehokkaalla ja uutteralla yhteistyöllä otetaan selville, millä tavoin voidaan hankkia ja jakaa koko ihmiskunnan yhteisölle tarpeelliset elintarvikkeet ja asianmukainen koulutus. Monet kansat taas voisivat parantaa suuresti elinehtojansa, jos ne saatuaan asiaan kuuluvan opetuksen siirtyisivät vanhoista maanviljelystavoista uusiin teknillisiin menetelmiin, mukauttaisivat nämä viisaasti ja taitavasti omiin olosuhteisiinsa sekä lisäksi loisivat paremman yhteiskuntajärjestyksen ja jakaisivat maaomaisuuden oikeudenmukaisemmalla tavalla.

Hallituksilla on myös niiden oman pätevyyden rajoissa oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka koskevat kyseisten kansojen väestöongelmia, mitä tulee esim. sosiaaliseen ja perhelainsäädäntöön, maaltapakoon sekä tiedotukseen kansakunnan tilasta ja tarpeista. Koska nämä kysymykset nykyään niin voimakkaasti askarruttavat ihmisten mieliä, on myös toivottava, että katoliset asiantuntijat varsinkin yliopistoissa tekevät niistä kaikista huolellisia tutkimuksia ja aloitteita sekä kehittävät niitä edelleen.

Monet väittävät, että maailman tai ainakin joidenkin kansojen väestönlisäystä on hyvin voimakkaasti pienennettävä käyttämällä kaikkia keinoja ja valtiovallan kaikkea mahdollista asioihin puuttumista. Sen vuoksi konsiili kehottaa kaikkia varomaan sellaisia julkisesti tai yksityisesti suositeltuja ja joskus pakolla toteutettuja ratkaisuja, jotka ovat ristiriidassa moraalilain kanssa. Koska ihmisellä on luovuttamaton oikeus mennä avioliittoon ja saada jälkeläisiä, niin lasten lukumäärän harkitseminen kuuluu vanhemmille ja riippuu heidän oikeasta arvostelukyvystään, eikä sitä mitenkään voida jättää valtion ratkaistavaksi. Vanhempien ratkaisu edellyttää kuitenkin oikealla tavalla kehittynyttä omaatuntoa, minkä vuoksi on hyvin tärkeätä, että kaikki saavat mahdollisuuden harjoittaa oikeata ja todella inhimillistä vastuuta, joka ottaa huomioon Jumalan lain sekä reaaliset olosuhteet kunakin aikana. Tästä taas seuraa vaatimus, että kasvatuksellisia ja sosiaalisia oloja on monin paikoin parannettava ja että on tarjottava ennen kaikkea uskonnonopetusta tai ainakin aitoa moraalikasvatusta. Ihmisille tulee edelleen viisaalla tavalla antaa tieto tieteen edistymisestä sellaisten menetelmien tutkimisessa, jotka voisivat auttaa aviopuolisoita järjestelemään lasten lukumäärää ja joiden on myös todettu olevan luotettavia sekä sopusoinnussa moraalisen järjestyksen kanssa.

88. Kristittyjen pitää halukkaasti ja koko sydämestä myötävaikuttaa sellaisen kansainvälisen yhteisön rakentamiseen, jossa todella arvostetaan kaikkia laillisia vapauksia ja veljellistä ystävyyttä. Näin on tehtävä sitäkin suuremmalla syyllä, kun ihmiskunnan enemmistö yhä kärsii niin suurta puutetta, että köyhien kautta Kristus itse vaatii voimakkaalla äänellä opetuslastensa rakkautta. Älköön siis herätettäkö ihmisten keskuudessa sellaista pahennusta, että jotkin kansat, joiden jäsenistä usein suurin osa kantaa kristityn nimeä, elävät yltäkylläisyydessä, kun taas toiset ovat ilman välttämättömiä elintarvikkeita ja riutuvat nälän, tautien ja kaikenlaisen kurjuuden kourissa. Köyhyyden ja rakkauden henki on nimittäin Kirkon kunnia ja todistus sen puolesta.

Tunnustusta ja tukea ansaitsevat ne etupäässä nuoret kristityt, jotka uhrautuvat vapaaehtoisesti antaakseen apua muille ihmisille ja muille kansoille. Koko Jumalan kansan asiana on — piispojen näyttäessä tietä sanalla ja esimerkillä — lieventää voimiensa mukaan nykyaikana esiintyvää hätää ja käyttää siihen Kirkon vanhaa tapaa noudattaen ei ainoastaan tulojensa ylijäämää, vaan myös omalle elämälleen tarpeellista omaisuutta.

Avustusten keräämis- ja jakamistapa tulee suunnitella huolellisesti kussakin hiippakunnassa ja maassa sekä koko maailmassa, mutta sitä ei pidä organisoida jäykästi saman kaavan mukaan. Tällöin katolilaisten tulee toimia yhdessä muiden kristittyjen veljien kanssa kaikkialla, missä se näyttää aiheelliselta. Rakkauden henkihän ei suinkaan estä harkittua ja järjestelmällistä sosiaalista tai hyväntekeväisyystoimintaa, vaan pikemminkin pakottaa siihen. Siksi on myös välttämätöntä, että ne jotka aikovat omistautua kehitysmaiden palvelukseen, saavat sopivan koulutuksen asianmukaisissa oppilaitoksissa.

89. Jumalalta saamansa tehtävän nojalla Kirkko julistaa kaikille ihmisille evankeliumia ja jakaa heille armon aarteita. Siten se edistää kaikkialla maailmassa rauhan lujittamista sekä vahvan perustuksen laskemista ihmisten ja kansojen välistä veljeyttä varten, nimittäin levittämällä Jumalan ja luonnollisen lain tuntemusta. Sen vuoksi Kirkon täytyy ehdottomasti olla läsnä itse kansojen yhteisössä herättääkseen ja kehittääkseen yhteistyötä ihmisten välillä. Tämän tulee tapahtua sekä Kirkon julkisten laitosten että kaikkien kristittyjen laajan ja vilpittömän yhteistoiminnan avulla, jolloin vaikuttimena on yksinomaan halu palvella kaikkia ihmisiä.

Tämä onnistuu sitäkin helpommin, jos uskovat itse tietoisina inhimillisestä ja kristillisestä vastuustaan jo omassa ympäristössään koettavat herättää halua vapaaehtoiseen työskentelyyn kansainvälisen yhteisön hyväksi. Erityisen huolellisesti olisi tätä asiaa opetettava nuorisolle sekä uskonnollisen että kansalaiskasvatuksen yhteydessä.

90. Erinomainen kansainvälisen toiminnan muoto on kristityille epäilemättä sellainen yhteinen työskentely, jota he yksilöinä tai ryhminä harjoittavat juuri kansainvälisen yhteistyön edistämiseksi perustetuissa tai vastedes perustettavissa järjestöissä. Rauhanomaisen ja veljellisen kansojen yhteisön aikaansaamista voivat myös monin tavoin avustaa useat katoliset kansainväliset järjestöt. Niitä olisi vahvistettava lisäämällä hyvin koulutettujen työntekijöiden lukumäärää, hankkimalla tarvittavat varat ja yhdistämällä niiden voimat soveliaalla tavalla. Nykyaikanahan tehokas toiminta ja välttämätön dialogi vaativat yhteisiä aloitteita ja hankkeita. Tällaiset yhteiset yritykset auttavat myös suuresti kehittämään yleismaailmallisuuden tajua, joka juuri katolilaisille olisi luonnollista, sekä herättämään tietoisuutta todella maailmanlaajuisesta solidaarisuudesta ja vastuusta.

Lopuksi on toivottava, että katolilaiset — täyttääkseen asianmukaisesti tehtävänsä kansainvälisessä yhteisössä — koettavat aktiivisesti ja positiivisesti työskennellä yhdessä erossa olevien veljien kanssa, jotka tunnustavat samaa evankelista rakkautta kuin he itse, sekä myös kaikkien todellista rauhaa kaipaavien ihmisten kanssa.

Konsiili tuntee ne suunnattomat vaikeudet, joista ihmiskunnan enemmistö nykyään kärsii. Se haluaa kaikkialla edistää oikeudenmukaisuutta ja samalla Kristuksen rakkautta köyhiä kohtaan ja pitää sen vuoksi erittäin sopivana sellaisen yleiskirkollisen elimen perustamista, joka kannustaisi katolilaisten yhteisöä huolehtimaan puutteenalaisten alueiden kehityksestä samoin kuin sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta kansojen välillä.

Loppulause

91. Se mitä pyhä konsiili tässä on tuonut esille Kirkon opillisista aarteista, haluaa auttaa kaikkia nykyajan ihmisiä, joko he sitten uskovat Jumalaan tai eivät tietoisesti häntä tunnusta, tajuamaan selvemmin koko kutsumuksensa, muovaamaan maailmaan suuremmassa määrin ihmisen ylevää arvoa vastaavaksi, tavoittelemaan yleismaailmallista ja syvällisempää veljeyttä sekä noudattamaan rakkauden vaikutuksesta, uhrautuvin ja yhteisin ponnisteluin, oman aikamme ajankohtaisia vaatimuksia.

Koska olosuhteet ja inhimillisen sivistyksen muodot maailmassa ovat tavattoman erilaisia, niin monet osat tästä asiakirjasta on tahallaan laadittu sisällöltään aivan yleisluontoisiksi. Vaikkakin teksti esittää oppia, joka Kirkossa jo on omaksuttu, on sitä vielä täydennettävä ja laajennettava, koska siinä usein puhutaan jatkuvan kehityksen alaisista asioista. Uskomme kuitenkin, että se mitä tässä Jumalan sanaan ja evankeliumin henkeen nojautuen olemme sanoneet, voi olla kaikille suureksi hyödyksi, varsinkin sen jälkeen kun kristityt ovat paimentensa ohjaamina sovittaneet sen vastaamaan eri kansojen tilannetta ja mentaliteettia.

92. Kirkon tehtävänä on valaista koko maailmaa evankeliumin sanomalla sekä koota yhteen yhdessä hengessä kaikki ihmiset eri kansoista, heimoista ja kulttuuripiireistä. Tämän tehtävän nojalla Kirkko on merkki siitä veljeydestä, joka tekee vilpittömän keskustelun mahdolliseksi ja voimistaa sitä.

Tämä taas edellyttää, että me ennen kaikkea itse Kirkon piirissä edistämme keskinäistä arvonantoa, kunnioitusta ja yksimielisyyttä sekä tunnustamme kaikki lailliset eroavuudet, jotta saataisiin aikaan yhä hedelmällisempi keskustelu kaikkien niiden välillä, jotka muodostavat yhden ja saman Jumalan kansan, olivatpa he pappeja tai maallikoita. Se mikä yhdistää uskovia, on näet voimakkaampaa kuin se mikä erottaa heitä. Välttämättömissä asioissa vallitkoon yksimielisyys, epävarmoissa asioissa vapaus ja kaikessa rakkaus.

Ystävälliset ajatuksemme kohdistuvat myös niihin veljiin, jotka eivät vielä elä täydellisessä yhteydessä meidän kanssamme, samoin kuin heidän yhteisöihinsä, jotka kuitenkin liittyvät meihin Isän, Pojan ja Pyhän Hengen tunnustamisen sekä rakkauden siteiden kautta. Tiedämme, että monet ei-kristitytkin nykyään odottavat ja toivovat kristittyjen yhtymistä. Mitä enemmän tämä ykseys Pyhän Hengen voimakkaan vaikutuksen alaisena kasvaa totuudessa ja rakkaudessa, sitä paremmin se ennustaa ykseyttä ja rauhaa koko maailmalle. Yhdistäkäämme sen vuoksi voimamme ja etsikäämme yhä sopivampia tapoja, joilla nykyään voitaisiin tehokkaasti tavoitella tätä ylevää päämäärää. Pyrkikäämme entistä paremmin evankeliumia noudattaen veljelliseen yhteistyöhön palvellaksemme sitä ihmiskunnan perhettä, joka Kristuksessa Jeesuksessa on kutsuttu tulemaan Jumalan lasten perheeksi.

Käännymme ajatuksissamme edelleen kaikkien niiden puoleen, jotka tunnustavat Jumalan ja säilyttävät perinteissään arvokkaita uskonnollisia ja inhimillisiä aineksia. Toivomme, että vilpitön keskustelu saa meidät kaikki ottamaan uskollisesti vastaan Hengen herätteitä sekä toteuttamaan niitä innokkaasti.

Halu tällaiseen dialogiin, jota johtaa yksinomaan rakkaus totuutta kohtaan ja jossa noudatetaan asiaan kuuluvaa harkintaa, ei meidän puoleltamme sulje pois ketään, ei niitä, jotka vaalivat korkeita ihmishengen arvoja, mutta eivät vielä tunnusta niiden Luojaa, eikä niitäkään, jotka vastustavat Kirkkoa ja vainoavat sitä eri tavoin. Koska Isä Jumala on kaiken alku ja loppu, on meidät kaikki kutsuttu keskinäiseen veljeyteen. Tämän saman, inhimillisen ja jumalallisen kutsumuksen nojalla me voimme ja meidän täytyy ilman väkivaltaa ja ilman vilppiä työskennellä yhdessä rakentaaksemme maailmaa, jossa vallitsee todellinen rauha.

93. Kristityt muistavat Herran sanan; ”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus” (Joh. 13:35). Siksi heillä ei ole mitään hartaampaa toivomusta kuin halu voida palvella ihmisiä nykymaailmassa yhä uhrautuvammin ja tehokkaammin. Uskollisina evankeliumia kohtaan ja sen voiman vahvistamina he siis ovat yhdessä kaikkien oikeudenmukaisuutta rakastavien ja kunnioittavien ihmisten kanssa ottaneet suorittaakseen täällä maailmassa valtavan työn, ja siitä heidän täytyy tehdä tili hänelle, joka on tuomitseva kaikki viimeisenä päivänä. Eivät kaikki, jotka sanovat ”Herra, Herra!”, pääse taivasten valtakuntaan, vaan ne, jotka tekevät Isän tahdon ja käyvät tarmokkaasti käsiksi työhön. Isän tahto taas on se, että me näkisimme kaikissa ihmisissä Kristuksen veljenämme ja rakastaisimme heitä voimakkaasti sanoin ja teoin. Siten me todistamme totuuden puolesta ja ilmoitamme muille ihmisille taivaallisen Isän rakkauden salaisuuden. Tällä tavoin koko maanpiirin ihmisissä herää Pyhän Hengen lahjoittama elävä toivo siitä, että he lopulta pääsevät täydelliseen rauhaan ja autuuteen siinä isänmaassa, joka loistaa Herran kunnian kirkkaudesta.

”Mutta hänelle, joka voi tehdä enemmän, monin verroin enemmän kuin kaikki, niitä me anomme tai ymmärrämme, sen voiman mukaan, joka meissä vaikuttaa, hänelle kunnia Kirkossa ja Kristuksessa Jeesuksessa, kautta kaikkien sukupolvien, aina ja iankaikkisesti! Aamen” (Ef. 3:20—21).

Se mitä tässä pastoraalikonstituutiossa on lausuttu, on sekä kokonaisuutena että yksityiskohdittain miellyttänyt kirkolliskokouksen isiä. Ja me Kristuksen meille luovuttamalla apostolisella vallalla yhdessä kunnioitettavien isien kanssa hyväksymme, säädämme ja vahvistamme sen Pyhässä Hengessä. Ja sen, minkä kirkolliskokous näin on määrännyt, me käskemme saattaa julkisuuteen Jumalan kunniaksi.

Roomassa, pyhän Pietarin istuimen luona,
joulukuun 7. päivänä 1965

Minä Paavali, katolisen Kirkon piispa

(kirkolliskokouksen isien allekirjoitukset)

Lähdeviittaukset

Alkulause

1 Pastoraalikonstituutio ”Kirkko nykymaailmassa” käsittää kaksi osaa, mutta muodostaa kuitenkin kokonaisuuden. Konstituutiota nimitetään ”pastoraaliseksi”, koska sen tarkoituksena on opillisiin periaatteisiin nojautuen ilmaista Kirkon suhtautumistapaa maailmaan ja nykyajan ihmisiin nähden. Siten sen ensimmäisestä osasta ei suinkaan puutu pastoraalinen eikä sen toisesta osasta opillinen tarkoitus. Ensimmäisessä osassa Kirkko esittää oppinsa ihmisestä ja maailmasta, johon ihminen on asetettu, sekä omasta suhtautumisestaan niihin. Toisessa osassa se taas käsittelee tarkemmin nykyisen elämän ja ihmisyhteiskunnan eri näkökohtia, ennen kaikkea sellaisia kysymyksiä ja ongelmia, jotka meidän aikanamme näyttävät erityisen polttavilta. Siitä johtuu, että tässä jälkimmäisessä osassa aineisto tosin esitetään opillisten periaatteiden mukaisesti, mutta ei käsitä yksinomaan pysyviä, vaan myös historiallisesti vaihtelevia aineksia. Konstituutiota on siis tulkittava yleisten teologisten tulkintasääntöjen mukaan, ja varsinkin sen toisessa osassa on otettava huomioon ne muuttuvat olosuhteet, joihin siinä käsitellyt asiat luonteensa mukaisesti liittyvät.
2 Vrt. Joh. 18:37; 3:17; Matt. 20:28; Mark. 10:45.

Johdanto

1 Vrt. Room. 7:14 jne.
2 Vrt. 2 Kor. 5:15.
3 Vrt. Ap.t. 4:12.
4 Vrt. Hebr. 13:8.
5 Vrt. Kol. 1:15.

I

Ensimmäinen luku

1 Vrt. 1 Moos. 1:26; Viis. 2:23.
2 Vrt. Sir. 17:3-10.
3 Vrt. Room. 1:21-25.
4 Vrt. Joh. 8:34.
5 Vrt. Dan. 3:57-90.
6 Vrt. 1 Kor. 6:13-20.
7 Vrt. 1 Sam. 16:7; Jer. 17:10.
8 Vrt. Sir. 17:7-8.
9 Vrt. Room. 2:15-16.
10 Vrt. Pius XII, radiosanoma 23. maalisk. 1952 kristillisen omantunnon oikeasta kasvattamisesta nuorisossa: AAS 44 (1952), s. 271.
11 Vrt. Matt. 22:37-40; Gal. 5:14.
12 Vrt. Sir. 15:14.
13 Vrt. 2 Kor. 5:10.
14 Vrt. Viis. 1:13; 2:23-24; Room. 5:21; 6:23; Jaak. 1:15.
15 Vrt. 1 Kor. 15:56-57.
16 Vrt. Pius XI, kiertokirje Divini Redemptoris, 19. maalisk. 1937: AAS 29 (1937), s. 65-106; Pius XII, kiertokirje Ad Apostolorum Principis, 29. kesäk. 1958: AAS 50 (1958), s. 601-614; Johannes XXIII, kiertokirje Mater et Magistra, 15. toukok. 1961: AAS 53 (1961), s. 451-453; Paavali VI, kiertokirje Ecclesiam Suam, 6. elok. 1964: AAS 56 (1964), s. 651-653.
17 Vrt. Vatikaanin 2. konsiili, dogm. konstit. Lumen gentium, luku 1 n. 8: AAS 57 (1965), s. 12.
18 Vrt. Fil. 1:27.
19 P. Augustinus, Tunnustuksia I, 1 :PL 32, 661.
20 Vrt. Room. 5:14 ja Tertullianus, De carnis resurr. 6: ”Quodcumque limus exprimebatur, Christus cogitabatur homo futurus”; PL 2, 282; CSEL, 47, s. 33, rivit 12-13.
21 Vrt. 2 Kor. 4:4.
22 Vrt. Konstantinopolin 2. konsiili, can. 7: ”Neque Deo Verbo in carnis naturam transmutato, neque carne in Verbi naturam transducta”: DENZ. 219 (428). — Vrt. myös Konstantinopolin 3. konsiili: Quemadmodum enim sanctissima atque immaculata animata eius caro deificata non est perempta (theotheisa ouk anerethe), sed in proprio sui statu et ratione parmansit”: DENZ. 291 (556). — Vrt. Kalkedonin konsiili: ”in duabus naturis inconfuse, inimutabiliter, indivise, inseparabiliter agnoscendum”: DENZ. 148 (302).
23 Vrt. Konstantinopolin 3. konsiili: ”ita et humana eius voluntas deificata non est perempta”: DENZ. 291 (556).
24 Vrt. Hebr. 4:15.
25 Vrt. 2 Kor. 5:18-19; Kol. 1 :20-32.
26 Vrt. 1 Piet. 2:21; Matt. 16:24; Luuk. 14:27.
27 Vrt. Room. 8:29; Kol. 3:10-14.
28 Vrt. Room. 8:1-11.
29 Vrt. 2 Kor. 4:14.
30 Vrt. Fil. 3:10; Room. 8:17.
31 Vrt. Vatikaanin 2. konsiili, dogm. konstit. Lumen gentium, luku 2, n. 16: AAS 57 (1965), s. 20.
32 Vrt. Room 8:32.
33 Vrt. bysanttilaiseen pääsiäisliturgiaan.
34 Vrt. Room. 8:15 ja Gal. 4:6; vrt. myös Joh. 1:22 ja 1 Joh. 3:1-2.

Toinen luku

1 Vrt. Johannes XXIII, kiertokirje Mater et Magistra, 15. toukok. 1961: AAS 53 (1961), s. 401-464, ja kiertokirje Pacem in terris, 11. huhtik. 1963: AAS 55 (1963), s. 257-304; Paavali VI, kiertokirje Ecclesiam Suam, 6. elok. 1964: AAS 56 (1964), s. 609-659.
2 Vrt. Luuk. 17:33.
3 Vrt. P. Tuomas Akvinolainen, l Ethik., lect. 1.
4 Vrt. Johannes XXIII, kiertokirje Mater et Magistra: 15. toukok. 1961: AAS 53 (1961), s. 417. Vrt. myös Pius XI, kiertokirje Quadragesimo anno: AAS 23 (1931), s. 222 jne.
5 Vrt. Johannes XXIII, kiertokirje Mater et Magistra: AAS 53 (1961), s. 417.
6 Vrt. Mark. 2:27.
7 Vrt. Johannes XXIII, kiertokirje Pacem in terris: AAS 55 (1963), s.266.
8 Vrt. Jaak. 2:15-16.
9 Vrt. Luuk. 16:8-31.
10 Vrt. Joh. XXIII, kiertokirje Pacem in terris: AAS 55 (1963), s. 299 ja 300.
11 Vrt. Luuk. 6:37-38; Matt. 7:1-2; Room. 2:1-11; 14:10-12.
12 Vrt. Matt. 5:43-47.
13 Vrt. dogm. konstit. Lumen gentium, luku 2, n. 9: AAS 57 (1965), s. 12-13.
14 Vrt.2 Moos. 24:1-8.

Kolmas luku

1 Vrt. 1 Moos. 1:26-27; 9:3; Viis. 9:3.
2 Vrt. Ps. 8:7 ja 10.
3 Vrt. Johannes XXIII, kiertokirje Pacem in terris: AAS 55 (1963), s.297.
4 Vrt. Vatikaanin 2. konsiili, sanoma kaikille ihmisille konsiilin alkaessa lokak. 1962: AAS 54 (1962), s. 823.
5 Vrt. Paavali VI, puhe diplomaattikunnalle 7. tammik. 1965: AAS 57 (1965), s. 232.
6 Vrt. Vatikaanin 1. konsiili, dogm. konstit. De fide cath; luku 3: Denz., 1785-1786 (3004-3005).
7 Vrt. Pio Paschini, Vita e opere di Galileo Galilei I-II, ed. Vatic. (1964).
8 Vrt. Matt. 24:13; 13:24-30 ja 36-43.
9 Vrt. 2 Kor. 6:10.
10 Vrt. Joh. 1:3 ja 14.
11 Vrt. Ef. 1:10.
12 Vrt. Joh. 3:16; Room. 5:8.
13 Vrt. Ap.t. 2:36; Matt. 28:18.
14 Vrt. Room. 15:16.
15 Vrt. Ap.t. 1:7.
16 Vrt. 1 Kor. 7:31; P. Irenaeus, Adversus Haereses, V, 36, PG VIII, 1221.
17 Vrt. 2 Kor. 5:2; 2 Piet. 3:13.
18 Vrt. 1 Kor.2:9; Ilm.21:4-5.
19 Vrt. 1 Kor. 15:42 ja 53
20 Vrt. 1 Kor. 13:8; 3:14.
21 Vrt. Room. 8:19-21.
22 Vrt. Luuk. 9:25.
23 Vrt. Pius XI, kiertokirje Quadragesimo Anno: AAS 23 (1931), s. 207.
24 Vrt. Kristuksen kuninkuuden juhlan prefaatio.

Neljäs luku

1 Vrt. Paavali VI, kiertokirje Ecclesiam Suam, III: AAS 56 (1964), s. 637-639.
2 Vrt. Tiit. 3:4: ”ihmisrakkaus” (philanthropia).
3 Vrt. Ef. 1:3, 5-6, 13-14, 23.
4 Vatikaanin 2. konsiili, dogm. konstit. Lumen gentium, luku 1, n. 8: AAS 57 (1965), s. 12.
5 Ibid., luku 2, n. 9: AAS 57 (1965). s. 14; vrt. n. 8: AAS 57 (1965), s.11.
6 Ibid., luku 1, 11. ”: AAS 57 (1965), s. 11.
7 Vrt. ibid., luku 4, n. 38: AAS 57 (1965), s. 43, sekä viite 120.
8 Vrt. Room. 8:14-17.
9 Vrt. Matt. 22:39.
10 Dogm. konstit. Lumen gentium, luku 2, n. 90: AAS 57 (1965), s.12-14.
11 Vrt. Pius XII, puhe historioitsijoille ja arkeologeille 9. maalisk. 1956: AAS 48 (1956), s. 212: ”Son Divin Fondateur, Jésus-Christ, ne lui a donné aucun mandat ni fixé aucune fin d’ordre culture. Le but que le Christ lui assigne est strictement religieux(…). L’Eglise doit conduire Ies hommes à Dieu, afin qu’ils se livrent à lui sans reserve (…). L’Eglise ne peut jamais perdre de vue ce but strictement religieux, surnaturel. Le sens de toutes ses activités, jusqu’au demier canon de son Code, ne peut être que d’y concourir directement ou indirectement”.
12 Dogm. konstit. Lumen gentium, luku 1, n. 1; AAS 57 (1965), s. 5.
13 Vrt. Hebr. 13:14.
14 Vrt. 2 Tess. 3:6-13; Ef. 4:28.
15 Vrt. Jes. 58:1-12.
16 Vrt. Matt. 23:3-23; Mark. 7:10-13.
17 Vrt. Johannes XXIII, kiertokirje Mater et Magistra, IV:AAS 53 (1961), s. 456-457; vrt. ibid. 1: AAS 53 (1961), s. 407, 410-411.
18 Vrt. dogm. konstit. Lumen gentium, luku 3, n. 28: AAS 57 (1965), s. 35.
19 Ibid. n. 28: AAS 57 (1965), s. 35-36.
20 Vrt. P. Ambrosius, De virginitate, luku VIII, n. 48: PL 16, 278.
21 Vrt. dogm. konstit. Lumen gentium, luku 2, n. 15: AAS 57 (1965), s. 20.
22 Vrt. dogm. konstit. Lumen gentium, luku 2, n. 13: AAS 57 (1965), s. 17.
23 Vrt. Justinus, Dialogus cum Tryphone, luku 110: PG 6, 729 (ed. Otto), 1897, s. 391—393:” …sed quanto magis talis nobis infliguntur, tanto plures alii fideles et pii per nomen lesu fiunt”. Vrt. Tertullianus, Apologeticus, luku L, 13: Corpus Christ., ser. Iat. I, s. 171: ”Etiam plures efficimur, quotiens metimur a vobis: semen est sanguis Christianorum!” Vrt. dogm. konstit. Lumen gentium, luku 2, n. 9: AAS 57 (1965), s. 14.
24 Vrt. dogm. konstit. Lumen gentium, luku 2, n. 15: AAS 57 (1965), s. 20.
25 Vrt. Paavali VI, puhe 3. helmik. 1965.

II

Ensimmäinen luku

1 Vrt. P. Augustinus, De bono coniugii, PL 40, 375-376 ja 394; P. Tuomas, Summa Theol., Suppl. Quaest. 49, art. 3 ad l; Decretum pro Armenis: Denz. -Schön. 1327; Pius XI, kiertokirje Casti Connubii: AAS 22 (1930), s. 547-548; Denz. -Schön. 3703-3714.
2 Vrt. Pius XI, kiertokirje Casti Connubii: AAS 22 (1930), a. 546-547; Denz.-Schön. 3706.
3 Vrt. Hoos. 2; Jer. 3:6-13; Hes. 16 ja 23; Jes. 54.
4 Vrt. Matt. 9:15; Mark. 2:19-20; Luuk. 5:34-35; Joh. 3:29; Vrt. myös 2 Kor. 11:2; Ef. 5:27; Ilm. 19:7-8; 21:2 ja 9.
5 Vrt. Ef. 5:25.
6 Vrt. Vatikaanin 2. konsiili, dogm. konstit. Lumen gentium: AAS 57 (1965), s. 15-16; 40-41; 47.
7 Pius XI, kiertokirje Casti Connubii: AAS 22 (1930), s. 583.
8 Vrt. 1 Tim. 5:3.
9 Vrt. Ef. 5:32.
10 Vrt. l Moos. 2:22-24; Sanani. 5:15-20; 31:10-31; Tob. 8:4-8; Laul.l. 1:2-3; 1:16; 4:16-5:1; 7:8-14; 1 Kor. 7:3-6; Ef. 5:25-33.
11 Vrt. Pius XI, kiertokirje Casti Connubii: AAS 22 (1930), s. 547 ja 548; Denz.-Schön. 3707.
12 Vrt. 1 Kor. 7:5.
13 Vrt. Pius XII, puhe ”Tra le visite” 20. tammik. 1958: AAS 50 (1958), s. 91.
14 Vrt. Pius XI, kiertokirje Casti Connubii: AAS 22 (1930), s. 559-561; Denz.-Schön. 3716-3718; Pius XII, puhe italialaisille kätilöille 29. lokak. 1951: AAS 43 (1951), s. 835-854; Paavali VI, puhe kardinaaleille 23. kesäk. 1964; AAS 56 (1964), s. 581-589. Eräät kysymykset, jotka kaipaavat hyvin perusteellisia lisätutkimuksia, on paavin käskystä jätetty komissiolle, joka tutkii väestön, perheen ja syntyvyyden ongelmia. Kun tämä komissio on suorittanut tehtävänsä, paavi itse ratkaisee asian. Ottaen huomioon tämän tilanteen Kirkon opetusviran piirissä ei konsiili aio välittömästi esittää konkreettisia ratkaisuja.
15 Vrt. Ef. 5:16; Kol. 4:5.
16 Vrt. Sacramentarium Gregorianum: PL 78, 262.
17 Vrt. Room. 5:15 ja 18; 6:5-11; Gal. 2:20.
18 Vrt. Ef. 5:25-27.

Toinen luku

1 Vrt. tämän konstituution johdanto, n. 4 jne.
2 Vrt. Kol. 3:1-2.
3 Vrt. 1 Moos. 1:28.
4 Vrt. Sananl. 8:30-31.
5 Vrt. P. Irenaeus, Adv. Haer. III, 11, 8 (ed. Sagnard, s. 200; vrt. ibid. 16,6; s. 290-292; 21, 10-22; s. 370-372; 22,3 s. 378; jne.).
6 Vrt. Ef. 1:10.
7 Vrt. Pius XI :n sanoja pater M.D. Roland-Gosselin’ille: ”II ne faut jamais perdre de vue que l’objectif de l’Eglise est d’évangéliser et non de civiliser. Si elle civilise, c’est par l’évangelisation” (Semaines sociales de France, Versailles, 1936, s. 461-262).
8 Vatikaanin 1. konsiili, konstit. Dei Filius: DENZ 1795, 1799 (3015, 3019). Vrt. Pius XI, kiertokirje Quadragesimo Anno: AAS 23 (1931), s. 190.
9 Vrt. Johannes XXIII, kiertokirje Pacem in terris: AAS 55 (1963), s. 260.
10 Vrt. Johannes XXIII, kiertokirje Pacem in terris: AAS 55 (1963), s. 283; Pius XXII, radiosanoma 24. jouluk. 1941: AAS 34 (1942) s. 16-17.
11 Vrt. Johannes XXIII, kiertokirje Pacem in terris: AAS 55 (1963), s. 260.
12 Vrt. Johannes XXIII, konsiilin avauspuhe. 11. lokak. 1962: AAS 54 (1962), s. 792.
13 Vrt. konstit. De sacra liturgia, n. 123: AAS 56 (1964), s. 131; Paavali VI, puhe Rooman taiteilijoille: AAS 56 (1964), s. 439-442.
14 Vrt. Vatikaanin 2. konsiili, dekreetit De instilalione sacerdotali ja De educatione christiana.
15 Vrt. dogm. konstit. Lumen gentlum, luku 4, n. 37: AAS 57 (1965), s. 42-43.

Kolmas luku

1 Vrt. Pius XII, sanoma 23. maalisk. 1952: AAS 44 (1952), s. 273; Johannes XXIII, puhe A.C.L.I.:lle 1. toukok. 1959: AAS 51 (1959), s.358.
2 Vrt. Pius XI, kiertokirje Quadragesimo Anno: AAS 23 (1931), s. 190 jne.; Pius XII, sanoma 23. maalisk. 1952: AAS 44 (1952), s. 276 jne.; Johannes XXIII, kiertokirje Mater et Magistra: AAS 53 (1961), s. 450; Vatikaanin 2. konsiilin dekreetti Inter mirifica, luku 1, n. 6: AAS 56 (1964), s. 147.
3 Vrt. Matt. 16:26; Luuk. 16:1-31; Kol. 3:17.
4 Vrt. Leo XIII, kiertokirje Libertas, Acta Leonis XIII, osa 8, s. 220 jne.; Pius XI, kiertokirje Quadragesimo Anno: AAS 23 (1931), s. 191 jne.; Pius XI, Divini Redemptoris: AAS 29 (1937), s. 65 jne.; Pius XII, joulusanoma 1941: AAS (1942), s. 10 jne.; Johannes XXIII, kiertokirje Mater et Magistra: AAS 53 (1961), s. 401-464.
5 Mitä maatalouden ongelmiin tulee, vrt. varsinkin Johannes XXIII, kiertokirje Mater et Magistra: AAS 53 (1961), s. 341 jne.
6 Vrt. Leo XIII, kiertokirje Rerum Novarum: AAS 23 (1890-91), s. 649 ja s. 662; Pius XI, kiertokirje Quadragesimo Anno: AAS 23 (1931), s. 200-201; Pius XI, kiertokirje Divini Redemptoris: AAS 29 (1937), s. 92; Pius XII, radiosanoma jouluaattona 1942; AAS 35 (1943), s. 20; Pius XII, puhe 13. kesäk. 1943: AAS 35 (1943), s. 172; Pius XII, radiosanoma espanjalaisille työläisille 11. maalisk. 1951; AAS 43 (1951), s. 215: Johannes XXIII, kiertokirje Mater et Magistra: AAS 53 (1961), s.419.
7 Vrt. Johannes XXIII, kiertokirje Mater et Magistra: AAS 53 (1961), s. 408, 424, 427; sana ”curatio” (suom. ”hallinto, johto”) taas on otettu kiertokirjeestä Quadragesimo Anno: AAS 23 (1931), s. 199. Tämän ongelman kehittymiseen nähden vrt. myös Pius XII, puhe 3. kesäk. 1950: AAS 42 (1950), s. 485-488); Paavali VI, puhe 8. kesäk. 1964: AAS 56 (1964), s. 574-579.
8 Vrt. Pius XII, kiertokirje Sertum laetitiae: AAS 31 (1939), s. 642; Johannes XXIII, puhe konsistoriumissa: AAS 52 (1960), s. 5—11; Johannes XXIII, kiertokirje Mater et Magistra: AAS 53 (1961), s. 411.
9 Vrt. P. Tuomas, Summa Theol. II-II, 32, 5 ad 2; ibid. II-II, 66, 2; vrt. tämän selitystä Leo XIII:n kiertokirjeessä Rerum Novarum: AAS 23 (1890-91), s. 651; vrt. myös Pius XII, puhe 1. kesäk. 1941: AAS 33 (1941), s. 199; Pius XII, radiosanoma jouluna 1954: AAS 47 (1955), s. 27.
10 Vrt. P. Basilius, Hom. in illud Lucae ”Destruam horrea mea”, n. 2 (PG 31, 263); Lactantius Divinarum Instltutionum, 5. kirja. oikeudenmukaisuudesta (PL 6, 565 B); P. Augustinus, In loann, Ev. tr. 50, n. 6 (PL 35, 1760); P. Augustinus, Enarratio in Ps. 147, 12 (PL 37, 192); P. Gregorius Suuri, Homiliae in Ev., hom. 20 (PL 76, 1165); P. Gregorius Suuri, Regulae Pastoralis liber, 3. osa, 1.21 (PL 77, 87); P. Bonaventura, In III Sent. d. 33, dub. 1 (ed. Quaeracchi III, 728); P. Bonaventura, In IV Sent. d. 15, p. 2, a 2, q. 1 (ed. Quaeracchi IV, 371 b): q. de superfluo (yltäkylläisyydestä) (ms. Assisi, Bibl.comun. 186, f. 112a-113a); P.Albert Suuri, In III Sent., d. 33, a. 3, soi. 1 (ed. Borgnet XXVIII, 611); P. Albert Suuri, In IV Sent., d. 15, a. 16 (ed. Borgnet XXIX, 494-497). Mitä taas tulee ”yltäkylläisyyden” käsitteeseen meidän aikanamme, vrt. Johannes XXIII, sanoma radiossa ja televisiossa 11. syysk. 1962: AAS 54 (1962), s. 682: ”Dovere di ogni uomo, dovere impellente del cristiano e di considerare il superfluo con la misura delle necessità altrui, e di ben vigil are perché l’àmministrazione e la distribuzione dei beni creati venga posta a vantaggio di tutti”.
11 Tässä tapauksessa pätee vanha periaate: ”Äärimmäisessä hädässä kaikki on yhteistä, ts. kaikki on jaettava”. Siihen nähden, mikä koskee tämän periaatteen tulkintaa, laajuutta ja käyttötapaa, vrt. luotettavien, modernien teologien lisäksi myös P. Tuomas, Summa Theol. II-II, 66, 7. On selvää, että periaatteen oikea käyttäminen edellyttää myös kaikkien moraalisesti välttämättömien ehtojen noudattamista.
12 Vrt. Gratian Decretum, C. 21, dist. LXXXVI (ed. Friedberg I, 302). Tämä lause esiintyy jo PL 54, 591 A (vrt. Antonianum 27 (1952) 349-366).
13 Vrt. Leo XIII, kiertokirje Rerum Novarum: AAS 23 (1890-91), s. 643-646; Pius XI, kiertokirje Quadragesimo Anno: AAS 23 (1931), s. 191; Pius XII radiosanoma 1. kesäk. 1941: AAS 33 (1941), s. 199; Pius XII, radiosanoma jouluaattona 1942: AAS 35 (1943), s. 17; Pius XII, radiosanoma 1. syysk. 1944: AAS 36 (1944), s. 253; Johannes XXIII, kiertokirje Mater et Magistra: AAS 53 (1961), s. 428-429.
14 Vrt. Pius XI, kiertokirje Quadragesimo Anno: AAS 23 (1931), s. 214; Johannes XXIII, kiertokirje Mater et Magistra: AAS 53 (1961), s. 429.
15 Vrt. Pius XII, radiosanoma helluntaina 1941: AAS 33 (1941), s. 199; Johannes XXIII, kiertokirje Mater et Magistra: AAS 53 (1961), s.430.
16 Omaisuuden oikeasta käytöstä Uuden testamentin mukaan vrt. Luuk. 3:11; 10:30 jne.; 11:41; Piet. 5:3 Matt. 8:36; 12:29-31; Jaak. 5:1-6; l Tim. 6:8; Ef. 4:28, 2 Kor. 8:13; l Joh. 3:17 jne.

Neljäs luku

1 Vrt. Johannes XXIII, kiertokirje Mater et Magistra: AAS 53 (1961), s. 417.
2 Vrt. ibid.
3 Vrt. Room. 13:1-5.
4 Vrt. Room. 13:5.
5 Vrt. Pius XII, radiosanoma 24. jouluk. 1942: AAS 35 (1943), s. 9-24; radiosanoma 24. jouluk. 1944: AAS 37 (1945), s. 11-17; Johannes XXIII, kiertokirje Pacem in terris: AAS 55 (1963), s. 263, 271, 277 ja 278.
6 Vrt. Pius XII, radiosanoma 7. kesäk. 1941: AAS 33 (1941), s. 200; Johannes XXIII, kiertokirje Pacem in terris: AAS 55 (1963), s. 273 ja 274.
7 Vrt. Johannes XXIII, kiertokirje Mater et Magistra: AAS 53 (1961), s. 416.
8 Pius XI, puhe ”Ai dirigenti della Federazione Universitaria Cattolica”; Discorsi di Pio XI (ed. Bertetto), Torino, nide l (1960), s. 743.
9 Vrt. Vatikaanin 2. konsiili, dogm. konstit. Lumen gentium, n. 13: AAS 57 (1965), s. 17.
10 Vrt. Luuk. 2:14.

Viides luku

1 Vrt. Johannes XXIII, kiertokirje Pacem in terris, 11. huhtik. 1963: AAS 55 (1963), s. 291: ”Tänä meidän aikanamme, jona kerskaillaan atomiaseitten voimasta, ei siis enää ole järkevää pitää sotaa soveliaana keinona loukattujen oikeuksien korjaamiseksi”.
2 Vrt. Pius XII, puhe 30. syysk. 1954: AAS 46 (1954), s. 589; radiosanoma 24. jouluk. 1954: AAS 47 (1955)m s. 15 jne.; Johannes XXIII, kiertokirje Pacem in terris: AAS 55 (1963), s. 286-291; Paavali VI, puhe Yhdistyneiden Kansakuntien kokouksessa 4. lokak. 1965.
3 Vrt. Johannes XXIII, kiertokirje Pacem in terris, kohta joka käsittelee aseitten riisuntaa: AAS 55 (1963), s. 287.
4 Vrt. 2 Kor. 6:2.

KATT 2006