Porta fidei (Uskon ovi) / Benedictus XVI

 

Paavi Benedictus XVI:n
omasta aloitteestaan antama
apostolinen kirje

Porta Fidei

(Uskon ovi)

johdatukseksi Uskon vuoteen


1. ”Uskon ovi” (vrt. Ap.t. 14:27), joka johtaa elämään Jumalan yhteydessä ja antaa pääsyn hänen kirkkoonsa, on aina meille auki. Sen kynnys voidaan ylittää, kun Jumalan sanaa julistetaan ja uudistava armo saa muovata sydämemme. Tuosta ovesta sisään käyminen merkitsee koko elämän kestävälle matkalle lähtemistä. Se alkaa kasteesta (vrt. Room. 6:4), jonka kautta voimme kutsua Jumalaa Isäksi. Se päättyy siirtymiseen kuoleman kautta iankaikkiseen elämään, joka on Herran Jeesuksen ylösnousemuksen hedelmä. Pyhän Hengen lahjan kautta hän halusi liittää omaan kirkkauteensa kaikki, jotka uskovat häneen (vrt. Joh. 17:22). Uskon tunnustaminen Pyhään Kolminaisuuteen―Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen―merkitsee uskomista yhteen Jumalaan, joka on rakkaus (vrt. 1. Joh. 4:8): Isään, joka aikojen täyttyessä lähetti Poikansa meidän pelastuksemme tähden; Jeesukseen Kristukseen, joka kuolemansa ja ylösnousemuksensa salaisuudessa lunasti maailman; ja Pyhään Henkeen, joka johtaa kirkkoa kautta vuosisatojen odottaessamme Herran kunniakasta tulemista.

2. Pietarin seuraajan palveluvirkani alusta saakka olen muistuttanut uskon tien uudelleen löytämisen välttämättömyydestä, jotta Kristuksen kohtaamisen aikaansaama ilo ja uusi into tulisivat yhä selvemmin ilmi. Pontifikaattini alkamisen messun saarnassani sanoin: ”Koko kirkon ja sen paimenten on Kristuksen lailla lähdettävä matkaan johtaakseen ihmiset ulos autiomaasta takaisin elämään, ystävyyteen Jumalan Pojan kanssa, hänen, joka antaa meille elämän, yltäkylläisen elämän.”[1] Usein käy niin, että kristityt kantavat enemmän huolta tehtävänsä sosiaalisista, kulttuurisista ja poliittisista seurauksista ja pitävät uskoa itsestäänselvänä yhteiselämän edellytyksenä. Tosiasiassa tätä edellytystä ei enää voi pitää itsestäänselvyytenä, vaan usein se jopa kielletään.[2] Ennen voitiin tunnistaa yhtenäinen kulttuurikehys, jonka yhteys uskon sisältöön ja ja uskon inspiroimiin arvoihin hyväksyttiin yleisesti, mutta nykyään näin ei enää näytä olevan laajoilla yhteiskunnan osa-alueilla. Syvä uskon kriisi on koskettanut monia ihmisiä.

3. Emme voi hyväksyä sitä, että suola tulee mauttomaksi ja valo kätketään (vrt. Matt. 5:13-16). Myös nykyajan ihminen voi samarialaisen naisen tavoin kokea tarpeen tulla kaivolle kuuntelemaan Jeesusta, joka kutsuu uskomaan häneen ja ammentamaan elävän veden lähteestä (vrt. Joh. 4:14). Meidän on löydettävä uudelleen halu ravita itseämme Jumalan sanalla, jonka kirkko on uskollisesti välittänyt, ja elämän leivällä, joka annetaan hänen opetuslapsilleen (vrt. Joh. 6:51). Jeesuksen opetus kaikuu meidänkin päivinämme yhtä voimakkaana: ”Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän” (Joh. 6:27). Hänen kuuntelijoidensa esittämä kysymys on meidänkin kysymyksemme: ”Mitä meidän tulee tehdä, että tekomme olisivat Jumalan tekoja?” (Joh. 6:28). Tunnemme Jeesuksen vastauksen: ”Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko” (Joh. 6:29). Usko Jeesukseen on tie, jota kulkien lopullisesti saavutaan pelastukseen.

4. Kaiken tämän valossa olen päättänyt julistaa Uskon vuoden. Se alkaa 11. lokakuuta 2012, Vatikaanin II kirkolliskokouksen avaamisen 50-vuotispäivänä, ja päättyy Kristuksen, kaikkeuden kuninkaan juhlapyhänä 24. marraskuuta 2013. Alkamispäivä 11. lokakuuta 2012 on myös Katolisen kirkon katekismuksen julkaisemisen 20-vuotispäivä. Sen julkaisi edeltäjäni, autuas Johannes Paavali II,[3] osoittaakseen kaikille uskoville uskon voiman ja kauneuden. Tuo asiakirja on Vatikaanin II kirkolliskokouksen autenttinen hedelmä. Vuoden 1985 ylimääräinen piispainsynodi toivoi sitä välineeksi katekeesin palvelukseen,[4] ja se toteutettiin yhteistyössä kaikkien katolisen kirkon piispojen kanssa. Koolle kutsumani piispainsynodin varsinaisen yleiskokouksen aiheena lokakuussa 2012 on ”uusi evankelioiminen kristillisen uskon välittämiseksi”. Se on otollinen tilaisuus johdattaa koko kirkko erityiseen mietiskelyn ja uskon uudelleen löytämisen aikaan. Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, jolloin kirkkoa kutsutaan viettämään Uskon vuotta. Kunnianarvoisa edeltäjäni, Jumalan palvelija Paavali VI, julisti tällaisen vuoden 1967 muistaakseen pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin marttyyrikuolemaa heidän suuren uskontodistuksensa 1900-vuotisjuhlavuonna. Hän piti sitä juhlallisena hetkenä, jolloin koko kirkossa ”autenttisesti ja vilpittömästi tunnustetaan sama usko”. Hän tahtoi, että tämä vahvistetaan ”henkilökohtaisella ja kollektiivisella, vapaalla ja tietoisella, sisäisellä ja ulkoisella, nöyrällä ja suoralla tavalla”.[5] Hän ajatteli, että tällä tavalla koko kirkko saavuttaa jälleen ”tarkan tietämyksen uskostaan, elävöittääkseen, puhdistaakseen, vahvistaakseen ja tunnustaakseen sen”.[6] Tuona vuotena tapahtuneet suuret mullistukset tekivät tällaisen vieton tarpeellisuuden vielä selvemmäksi. Vuosi päättyi Jumalan kansan Credoon.[7] Sen tarkoitus oli osoittaa, että ne olennaiset sisällöt, jotka vuosisatojen ajan ovat muodostaneet kaikkien uskovien aarteen, on aina uudestaan vahvistettava, ymmärrettävä ja syvennettävä, jotta uskosta voidaan antaa johdonmukainen todistus historiallisissa olosuhteissa, jotka ovat hyvin erilaiset kuin menneen ajan olosuhteet.

5. Tietyssä mielessä kunnianarvoisa edeltäjäni näki tuon vuoden olevan ”kirkolliskokouksen seuraus ja vaatimus”.[8] Hän oli hyvin tietoinen ajan suurista vaikeuksista ennen kaikkea todellisen uskon tunnustamisen ja sen oikean tulkinnan suhteen. Ajattelen, että Uskon vuoden aloittaminen Vatikaanin II kirkolliskokouksen 50-vuotispäivänä on otollinen tilaisuus ymmärtää, että kirkolliskokouksen isien perinnöksi jättämät tekstit, autuaan Johannes Paavali II:n sanoja lainaten, ”eivät ole menettäneet arvoaan tai loistoaan. Niitä on luettava oikein, tunnettava ja omaksuttava opetusviran tärkeinä ja ohjeellisina teksteinä kirkon tradition sisällä … Enemmän kuin koskaan tunnen velvollisuudekseni viitata kirkolliskokoukseen suurena armona, joka kirkolle annettiin 20. vuosisadalla: siitä löydämme varman kompassin, jonka mukaan kulkea nyt alkavalla vuosisadalla.”[9] Minäkin tahdon toistaa painokkaasti sen, minkä totesin kirkolliskokouksesta joitakin kuukausia Pietarin seuraajaksi valintani jälkeen: ”Jos luemme ja otamme sen vastaan oikean hermeneutiikan ohjaamana, se voi olla ja tulla yhä enemmän suureksi voimaksi kirkon aina välttämättömässä uudistumisessa.”[10]

6. Kirkon uudistuminen tapahtuu myös uskovien omalla elämällään antaman todistuksen kautta: koko olemassaolollaan maailmassa kristityt on kutsuttu antamaan sen totuuden sanan loistaa, jonka Herra Jeesus meille uskoi. Kirkolliskokous totesi dogmaattisessa konstituutiossa Lumen gentium: ”Kristus oli ’pyhä, viaton ja tahraton’ (Hepr. 7:26) eikä synnistä mitään tiennyt (2. Kor. 5:21), vaan tuli ainoastaan sovittamaan kansan synnit (Hepr. 2:17), kun taas kirkko sulkee syntisiä omaan helmaansa, on samalla kertaa pyhä ja aina puhdistusta tarvitseva ja kulkee jatkuvasti katumuksen ja uudistuksen tietä. Kirkko ’kulkee pyhiinvaellusmatkaansa maailman vainojen ja Jumalan lohdutuksen keskellä’ julistaen Herran ristiä ja kuolemaa siihen asti, kunnes hän tulee (vrt. 1. Kor. 11:26). Ylösnousseen Herran voimasta se saa vahvistusta voittaakseen kärsivällisyydellä ja rakkaudella sisäiset yhtä hyvin kuin ulkonaiset ahdistuksensa ja vaikeutensa ja ilmoittaakseen maailmassa uskollisesti, vaikkakin verhotusti, hänen salaisuuttaan, kunnes se aikojen lopussa tulee julki täydessä loistossaan.”[11]

Tältä kannalta Uskon vuosi on kutsu aitoon, uudistettuun kääntymykseen Herran, maailman ainoan Pelastajan puoleen. Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa salaisuudessa Jumala paljasti täydellisesti rakkauden, joka pelastaa ja kutsuu ihmisiä elämän kääntymykseen syntien anteeksiannon kautta (vrt. Ap.t. 5:31). Apostoli Paavalin mukaan tämä rakkaus johtaa ihmisen uuteen elämään: ”Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista” (Room. 6:4). Uskon kautta tämä uusi elämä muovaa koko ihmisen olemassaolon ylösnousemuksen radikaalin uuden todellisuuden mukaan. Siinä määrin kuin ihminen vapaasti toimii yhteistyössä, hänen ajatuksensa ja tunteensa, ajattelutapansa ja käytöksensä vähitellen puhdistuvat ja muuttuvat, matkalla, joka ei koskaan täysin pääty vielä tässä elämässä. ”Rakkautena vaikuttavasta uskosta” (Gal. 5:6) tulee uusi ymmärryksen ja toiminnan kriteeri, joka muuttaa ihmisen koko elämän (vrt. Room. 12:2; Kol. 3:9-10; Ef. 4:20-29; 2. Kor. 5:17).

7. ”Caritas Christi urget nos” (2. Kor. 5:14): Kristuksen rakkaus, joka täyttää sydämemme, pakottaa meitä julistamaan evankeliumia. Hän lähettää meidät tänään kuten silloinkin maailman teille julistamaan evankeliumiaan kaikille maan kansoille (vrt. Matt. 28:19). Rakkaudessaan Jeesus Kristus vetää puoleensa kaikkien sukupolvien ihmisiä: kaikkina aikoina hän kutsuu koolle kirkon ja uskoo sille evankeliumin julistamisen tehtävän käskyllä, joka on aina uusi. Siksi tänäänkin tarvitaan vakuuttuneempaa kirkollista sitoutumista uuteen evankelioimiseen, jotta löydetään uudelleen uskomisen ilo ja uskon välittämisen into. Uskovien sitoutuminen lähetystyöhön, joka ei koskaan saa heiketä, ammentaa voimansa ja vahvuutensa Kristuksen rakkauden jokapäiväisestä uudelleen löytämisestä. Usko kasvaa, kun se eletään todeksi kokemuksena vastaanotetusta rakkaudesta ja kun se välitetään edelleen kokemuksena armosta ja ilosta. Se tekee meistä hedelmällisiä, koska se avartaa sydäntämme toivossa ja saa meidät antamaan todistuksen, joka puolestaan kykenee synnyttämään uutta: se avaa kuulijoiden sydämen ja mielen vastaamaan Herran kutsuun noudattaa hänen sanaansa ja tulla hänen opetuslapsikseen. Pyhän Augustinuksen mukaan uskovat ”vahvistuvat uskomalla”.[12] Pyhällä Hippon piispalla oli hyvä syy sanoa näin. Kuten tiedämme, hänen elämänsä oli jatkuvaa uskon kauneuden etsimistä, kunnes hänen sydämensä löysi levon Jumalassa.[13] Lukuisat kirjoitukset, joissa Augustinus selittää uskomisen tärkeyttä ja uskon totuutta, ovat yhä edelleen verrattoman rikas perintö. Vieläkin ne auttavat monia Jumalaa etsiviä löytämään oikean tien ”uskon ovelle”.

Vain uskomalla usko kasvaa ja voimistuu. Ei ole muuta mahdollisuutta varmuuteen omasta elämästä kuin jättäytyminen yhä kasvavassa määrin rakkauden käsiin, rakkauden joka koetaan aina vain suurempana, koska sen alkuperä on Jumala.

8. Tässä yhteydessä haluan kutsua veljiäni piispuudessa kaikkialta maailmasta liittymään Pietarin seuraajaan ja muistamaan kallisarvoista uskon lahjaa tänä hengellisen armon aikana, jonka Herra meille tarjoaa. Tahdomme viettää tätä vuotta arvokkaasti ja hedelmällisesti. Uskon mietiskelemisen on oltava intensiivisempää, jotta kaikkia Kristukseen uskovia autettaisiin noudattamaan evankeliumia tietoisemmin ja vahvemmin erityisesti niiden syvällisten muutosten aikana, jollaista ihmiskunta nytkin elää. Meillä on tilaisuus tunnustaa uskomme ylösnousseeseen Herraan katedraaleissamme ja kirkoissamme ympäri maailmaa, kodeissamme ja perheissämme, jotta jokainen kokisi vahvan tarpeen tuntea paremmin ja välittää tuleville sukupolville kaikkien aikojen uskon. Löytäkööt sääntökunnat, seurakunnat ja kaikki vanhat ja uudet kirkolliset yhteisöt tämän vuoden aikana tilaisuuden tunnustaa uskonsa julkisesti.

9. Toivomme, että tämä Uskon vuosi herättää jokaisessa uskovassa kaipauksen tunnustaa usko täyteydessään, vakaumuksessaan, luottamuksessaan ja toivossaan uudistuneena. Tämä vuosi on otollinen tilaisuus myös uskon intensiivisempään viettoon liturgiassa, erityisesti eukaristiassa, joka on ”huippu, jota kohti kirkon työ suuntautuu ja samalla lähde, josta kaikki sen voima pulppuaa”.[14] Samalla toivomme, että uskovien elämällään antama todistus tulee yhä uskottavammaksi. Uskon sisällön uudelleen löytäminen―uskon jota tunnustetaan, vietetään, eletään todeksi ja rukoillaan[15]―ja uskon aktin mietiskeleminen on tehtävä, joka jokaisen uskovan on otettava omakseen erityisesti tänä vuonna.

Ei ole sattumaa, että ensimmäisinä vuosisatoina kristittyjen täytyi opetella Credo ulkoa. Se oli heidän jokapäiväinen rukouksensa, jotta he eivät unohtaisi kasteessa omaksuttua velvoitetta. Pyhä Augustinus muistuttaa tästä sanoilla, jotka ovat täynnä merkitystä, saarnassaan uskontunnustuksen luovuttamisen (redditio symboli) yhteydessä: ”Pyhän salaisuuden symboli, jonka te kaikki yhdessä olette ottaneet vastaan ja jonka tänään olette jokainen vuorollanne lausuneet, ovat sanat, joille äiti kirkon usko vakaasti rakentuu lujalle perustalle, joka on Kristus, Herra … Te olette ottaneet sen vastaan ja lausuneet sen, mutta teidän on pidettävä se aina mielessänne ja sydämessänne, toistettava se vuoteessanne, ajateltava sitä aukioilla ja oltava unohtamatta sitä aterioillakaan. Teidän on sydämessänne valvottava siinä silloinkin kun ruumiinne nukkuu.”[16]

10. Tässä kohtaa haluan luonnostella polun, joka auttaa ymmärtämään syvällisemmin ei vain uskon sisältöä vaan myös aktia, jolla täysin vapaasti päätämme uskoa itsemme kokonaan Jumalalle. Aktin, jonka kautta uskomme, ja sisällön, johon myönnymme, välillä on syvällinen ykseys. Pyhä Paavali auttaa meitä käymään sisään tähän todellisuuteen kirjoittaessaan: ”Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen” (Room. 10:10). Sydän viittaa siihen, että ensimmäinen akti, jolla ihminen tulee uskoon, on Jumalan lahjaa ja armon toimintaa, joka vaikuttaa ja sisäisesti muuttaa ihmisen.

Lyydian esimerkki on tästä erityisen puhutteleva todistus. Pyhä Luukas kertoo, että Paavali ollessaan Filippissä meni sapattina julistamaan evankeliumia joillekin naisille. Heidän joukossaan oli Lyydia, ja ”Herra avasi hänen sydämensä ottamaan vastaan sen mitä Paavali puhui” (Ap.t. 16:14). Tähän ilmaisuun sisältyy tärkeä merkitys. Pyhä Luukas opettaa, että uskottavien sisältöjen tunteminen ei riitä, jollei sydäntä, ihmisen aitoa pyhäkköä, avaa armo, joka saa silmät näkemään pintaa syvemmälle ja ymmärtämään, että se, mitä julistettiin on Jumalan sanaa.

Suun tunnustus puolestaan viittaa siihen, että usko edellyttää julkista todistusta ja sitoutumista. Kristitty ei voi ajatella uskon olevan yksityisasia. Usko merkitsee päätöstä olla Herran kanssa ja elää hänen kanssaan. Tämä ”hänen kanssaan oleminen” johtaa uskomisen syiden ymmärtämiseen. Usko, juuri koska se on vapaa akti, vaatii myös yhteistä vastuuta siitä, mihin uskotaan. Helluntaipäivänä kirkko osoittaa erityisen selvästi tämän julkisen ulottuvuuden, joka uskomisella ja uskon pelottomalla julistamisella jokaiselle ihmiselle on. Pyhän Hengen lahja tekee meidät kykeneviksi lähetystyöhön ja vahvistaa todistustamme tehden siitä suoran ja rohkean.

Uskon tunnustaminen on sekä henkilökohtainen että yhteisöllinen akti. Kirkko on uskon ensisijainen subjekti. Kristillisen yhteisön uskossa jokainen saa kasteen, vaikuttavan merkin pääsystä uskovien kansaan pelastuksen saamiseksi. Kuten Katolisen kirkon katekismus sanoo: ”’Minä uskon’: se on kirkon uskoa sellaisena, kuin jokainen uskova sen tunnustaa henkilökohtaisesti, ennen kaikkea kasteessaan. ’Me uskomme’: se on kirkon uskoa sellaisena, kuin kirkolliskokoukseen kokoontuneet piispat tai, tavallisimmin, liturgiaan kokoontuneet uskovat sen tunnustavat. ’Minä uskon’: näin lausuu myös kirkko, äitimme, joka uskollaan vastaa Jumalalle ja opettaa meidät sanomaan: ’minä uskon’, ’me uskomme’.”[17]

Voi havaita, että uskon sisällön tunteminen on olennaisen tärkeää, jotta sille voi antaa suostumuksensa, eli liittyä täysin järjellään ja tahdollaan kirkon opetukseen. Uskon tunteminen johtaa Jumalan ilmoittaman pelastavan salaisuuden täyteyteen. Suostuminen merkitsee, että uskoessamme hyväksymme vapaasti koko uskon salaisuuden, koska sen totuuden takaaja on itse Jumala, joka ilmoittaa itsensä ja antaa meidän tuntea rakkautensa salaisuuden.[18]

Toisaalta emme saa unohtaa sitä, että omassa kulttuurikontekstissamme monet ihmiset, jotka eivät tunnusta omaavansa uskon lahjaa, kuitenkin vilpittömästi etsivät elämänsä ja maailman pohjimmaista merkitystä ja lopullista totuutta. Tämä etsintä on aitoa ”johdantoa” uskoon, koska se ohjaa ihmisiä tielle, joka johtaa Jumalan salaisuuteen. Ihmisjärki todella sisältää vaatimuksen etsiä sitä, ”mikä on pysyvästi pätevää ja kestävää.”[19] Tämä vaatimus on pysyvä, lähtemättömästi ihmissydämeen kirjoitettu kutsu lähteä liikkeelle etsimään häntä, jota emme etsisi ellei hän jo olisi tullut kohtaamaan meitä.[20] Usko kutsuu meitä ja tekee meidät avoimiksi tähän kohtaamiseen.

11. Uskon sisällön systemaattisen tuntemuksen saavuttamiseksi Katolisen kirkon katekismus on kaikille arvokas ja välttämätön apu. Se on yksi Vatikaanin II kirkolliskokouksen tärkeimmistä hedelmistä. Apostolisessa konstituutiossa Fidei depositum, jonka allekirjoittaminen Vatikaanin II kirkolliskokouksen avaamisen 30-vuotispäivänä ei ollut sattumaa, autuas Johannes Paavali II kirjoitti: ”Tämä katekismus tulee vaikuttamaan voimakkaasti koko kirkollisen elämän uudistumiseen … Totean sen päteväksi ja lailliseksi välineeksi kirkon palvelukseen sekä varmaksi ohjeeksi uskonelämälle.”[21]

Tältä näkökannalta Uskon vuoden on ilmaistava yhteistä pyrkimystä löytää uudelleen ja tutkia uskon perustavaa sisältöä, jonka systemaattinen ja orgaaninen yhteenveto löytyy Katolisen kirkon katekismuksesta. Siitä ilmenee sen opetuksen rikkaus, jonka kirkko on ottanut vastaan, säilyttänyt ja antanut 2000-vuotisen historiansa aikana. Pyhästä Raamatusta kirkkoisiin, teologian opettajista kaikkien vuosisatojen pyhimyksiin Katekismus on pysyvä muisto niistä lukuisista tavoista, joilla kirkko on mietiskellyt uskoa ja edistynyt opetuksessa antaakseen uskoville varmuuden uskonelämässä.

Katolisen kirkon katekismus esittää rakenteessaan uskon kehittymisen aina jokapäiväisen elämän suuriin kysymyksiin saakka. Sivu sivulta huomaamme, että se ei esitä teoriaa, vaan kohtaamisen sellaisen Persoonan kanssa, joka elää kirkossa. Uskontunnustuksen jälkeen selitetään sakramentaalista elämää, jossa Kristus on läsnä, vaikuttaa ja jatkuvasti rakentaa kirkkoaan. Ilman liturgiaa ja sakramentteja uskontunnustus ei olisi vaikuttavaa, koska siltä puuttuisi armo, joka tukee kristittyjen todistusta. Samalla tavoin Katekismuksen opetus moraalisesta elämästä saavuttaa täyden merkityksensä uskon, liturgian ja rukouksen yhteydessä.

12. Siksi tänä Uskon vuonna Katolisen kirkon katekismus on väline, joka todella tukee uskoa. Erityisesti siitä on apua niille, jotka huolehtivat kristittyjen kasvatuksesta, joka kulttuurikontekstissamme on ratkaisevan tärkeää. Siksi olen pyytänyt Uskonopin kongregaatiota yhdessä Pyhän istuimen muiden toimielimien kanssa tekemään Muistion, joka antaa kirkolle ja yksittäisille uskoville joitakin ohjeita siitä, kuinka tätä Uskon vuotta vietetään mahdollisimman vaikuttavalla ja sopivalla tavalla uskon ja evankelioimisen palveluksessa.

Usko kohtaa aiempaa enemmän kysymyksiä, jotka nousevat muuttuneesta ajattelutavasta: erityisesti nykyisin rationaalinen varmuus rajoitetaan tieteen ja teknologian saavutusten alueelle. Kirkko ei kuitenkaan koskaan ole pelännyt osoittaa, että uskon ja aidon tieteen välillä ei voi olla ristiriitaa, koska molemmat pyrkivät totuuteen, vaikkakin eri teitä.[22]

13. Eräs ratkaisevan tärkeä asia tänä Uskon vuotena on kerrata uskomme historiaa, jota leimaa se käsittämätön salaisuus, että pyhyys ja synti kietoutuvat toisiinsa. Siinä missä edellinen korostaa sitä suurta panosta, jonka miehet ja naiset ovat omalla elämäntodistuksellaan antaneet yhteisön kasvuun ja kehittymiseen, jälkimmäisen on herätettävä jokaisessa vilpitön ja jatkuva kääntymyksenteko, jotta voidaan kokea Isän armo kaikkia kohtaan.

Tänä aikana meidän on kiinnitettävä katseemme Jeesukseen Kristukseen, ”uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään” (Hepr. 12:2): hänessä kaikki ihmissydämen vaivannäkö ja kaipaus saa täyttymyksensä. Rakkauden ilo, vastaus kärsimyksen ja tuskan draamaan, anteeksiantamuksen voima vastauksena kohdattuun loukkaukseen ja elämän voitto kuoleman tyhjyydestä: kaikki tämä saa täyttymyksen hänen inkarnaationsa salaisuudessa, hänen ihmiseksitulemisessaan, siinä, että hän jakaa kanssamme ihmisen heikkouden muuttaakseen sen ylösnousemuksensa voimalla. Hänessä, joka kuoli ja nousi kuolleista pelastuksemme tähden, tulevat täydelliseen valoon ne uskon esimerkit, jotka ovat leimanneet näitä pelastushistoriamme kahtatuhatta vuotta.

Uskon kautta Maria otti vastaan enkelin sanan ja uskoi ilmoitukseen, että kuuliaisessa omistautumisessaan hänestä tulisi Jumalan äiti (vrt. Luuk. 1:38). Käydessään Elisabetin luona hän kohotti ylistyslaulun Korkeimmalle ihmeteoista, joita Jumala tekee niissä jotka luottavat häneen (vrt. Luuk. 1:46-55). Iloiten ja vavisten Maria synnytti ainoan poikansa säilyttäen neitsyytensä koskemattomana (vrt. Luuk. 2:6-7). Luottaen mieheensä Joosefiin hän vei Jeesuksen Egyptiin pelastaakseen hänet Herodeksen vainolta (vrt. Matt. 2:13-15). Samalla uskolla hän seurasi Herraa hänen saarnatessaan ja pysyi hänen kanssaan aina Golgatalle saakka (vrt. Joh. 19:25-27). Uskon kautta Maria maistoi Jeesuksen ylösnousemuksen hedelmää ja tutkistellen kaikkia muistoja sydämessään (vrt. Luuk. 2:19, 51) välitti ne kahdelletoista opetuslapselle, jotka yhdessä hänen kanssaan olivat koolla yläkerran huoneessa saadakseen ottaa vastaan Pyhän Hengen (vrt. Ap.t. 1:14; 2:1-4).

Uskon kautta apostolit jättivät kaiken seuratakseen Mestariaan (vrt. Mark. 10:28). He uskoivat sanoihin, joilla hän julisti Jumalan valtakunnan olevan läsnä ja toteutuneen hänen persoonassaan (vrt. Luuk. 11:20). He elivät yhteistä elämää Jeesuksen kanssa, joka kehotti heitä opetuksellaan ja jätti heille uuden elämänohjeen, jonka perusteella heidät hänen kuoltuaan tunnettaisiin hänen opetuslapsikseen (vrt. Joh. 13:34-35). Uskon kautta he lähtivät kaikkialle maailmaan noudattaen käskyä julistaa evankeliumi kaikille luoduille (vrt. Mark. 16:15). Pelotta he julistivat kaikille ylösnousemuksen iloa, jonka uskollisia todistajia he olivat.

Uskon kautta opetuslapset muodostivat ensimmäisen yhteisön ja kokoontuivat apostolien opetuksessa, rukouksessa ja eukaristian vietossa, antaen yhteiseen käyttöön sen mitä omistivat turvatakseen veljien tarpeet (vrt. Ap.t. 2:42-47).

Uskon kautta marttyyrit antoivat elämänsä todistaen evankeliumin totuudesta, joka oli muuttanut heidät ja tehnyt heistä kykeneviä saavuttamaan rakkauden suurimman lahjan: he antoivat vainoojilleen anteeksi.

Uskon kautta miehet ja naiset ovat pyhittäneet elämänsä Kristukselle, jättäen kaiken elääkseen kuuliaisina, köyhinä ja siveinä evankeliumin yksinkertaisuudessa, ollen konkreettisina merkkeinä Herran odottamisesta, sillä hän tulee eikä viivy. Uskon kautta lukemattomat kristityt ovat edistäneet toimintaa oikeudenmukaisuuden hyväksi toteuttaakseen käytännössä Herran sanan, hänen, joka tuli julistamaan vapautusta sorrosta ja riemuvuotta kaikille (vrt. Luuk. 4:18-19).

Uskon kautta vuosisatojen kuluessa kaikenikäiset miehet ja naiset, joiden nimet on kirjoitettu elämän kirjaan (vrt. Ilm. 7:9, 13:8), ovat tunnustaneet Herran Jeesuksen seuraamisen kauneutta kaikkialla, missä heidät oli kutsuttu todistamaan kristittynä olemisesta: perheessä, ammatissa, julkisessa elämässä, niiden armolahjojen ja palvelutehtävien toteuttamisessa, joihin heidät oli kutsuttu.

Uskon kautta mekin elämme: Herran Jeesuksen elävän tunnustamisen kautta, joka on läsnä elämässämme ja historiassamme.

14. Uskon vuosi on myös otollinen tilaisuus tehdä rakkauden todistuksesta intensiivisempi. Kuten pyhä Paavali meitä muistuttaa: ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus” (1. Kor. 13:13). Vielä voimakkaammin sanoin, jotka aina ovat velvoittaneet kristittyjä, pyhä Jaakob sanoi: ” Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä? Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: ”Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin”, jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat. Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut. Ehkä joku nyt sanoo: ”Sinulla on usko, minulla teot.” Näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, minä kyllä näytän sinulle uskon teoillani.” (Jaak. 2:14-18).

Usko ilman rakkautta ei kanna hedelmää, ja rakkaus ilman uskoa olisi vain tunne, joka on jatkuvasti epäilyksen armoilla. Usko ja rakkaus edellyttävät toisiaan, niin että kumpikin antaa toisensa toteutua. Monet kristityt omistavat rakastaen elämänsä yksinäisille, marginalisoiduille tai ulkopuolelle suljetuille, niille, joiden huomioiminen ja auttaminen on kaikkein tärkeintä, koska heissä säteilevät itse Kristuksen kasvot. Uskon kautta voimme tunnistaa ylösnousseen Herran kasvot niissä, jotka pyytävät rakkauttamme. ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle” (Matt. 25:40). Nämä sanat ovat varoitus, jota ei saa unohtaa, ja pysyvä kutsu antaa eteenpäin sitä rakkautta, jolla hän pitää huolta meistä. Usko saa meidät tunnistamaan Kristuksen ja hänen rakkautensa pakottaa meitä auttamaan häntä aina, kun hän tulee lähimmäiseksemme elämämme tiellä. Katsokaamme uskon tukemina toivossa tehtäväämme maailmassa, odottaessamme ”uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus vallitsee” (2. Piet. 3:13; vrt. Ilm. 21:1).

15. Elämänsä loppuvaiheessa apostoli Paavali pyytää oppilastaan Timoteusta ”pyrkimään uskoon” (2. Tim. 2:22) samalla kestävyydellä kuin lapsesta saakka (vrt. 2. Tim. 3:15). Kuulemme tämän kutsun osoitettuna meistä jokaiselle, ettei kukaan meistä tulisi laiskaksi uskossa. Usko on elämänkumppani, joka saa näkemään aina uusin silmin ihmeet, joita Jumala meille tekee. Usko pyrkii ymmärtämään aikojen merkit nykyisessä historiassa ja velvoittaa jokaisen meistä tulemaan eläväksi merkiksi ylösnousseen Herran läsnäolosta maailmassa. Se, mitä nykymaailma erityisesti tarvitsee, on niiden ihmisten uskottava todistus, joiden mielen ja sydämen Herran sana on valaissut ja jotka kykenevät avaamaan monien sydämen ja mielen kaipaamaan Jumalaa ja todellista, loppumatonta elämää.

”Että Herran sana leviäisi nopeasti ja pääsisi kunniaan” (2. Tess. 3:1): tehköön tämä Uskon vuosi suhteemme Herraan Kristukseen yhä lujemmaksi, sillä vain hänessä on varmuus, jolla voimme katsoa tulevaisuuteen, ja tae aidosta ja pysyvästä rakkaudesta. Apostoli Pietarin sanat luovat meille vielä yhden valonsäteen uskoon: ”Siksi te riemuitsette, vaikka nyt jouduttekin jonkin aikaa kärsimään monenlaisissa koettelemuksissa. Kultakin koetellaan tulessa, ja onhan teidän uskonne paljon arvokkaampaa kuin katoava kulta. Koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi, ja siitä koituu Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä ylistystä, kirkkautta ja kunniaa. Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe, ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen.” (1. Piet. 1:6-9). Kristittyjen elämä tuntee sekä ilon kokemuksen että kärsimyksen kokemuksen. Kuinka monet pyhät ovatkaan eläneet yksinäisyydessä! Kuinka monia uskovia jopa omana aikanamme koetellaan Jumalan hiljaisuudella silloin, kun he mieluummin kuulisivat hänen lohduttavan äänensä! Elämän koettelemukset, auttaessaan meitä ymmärtämään ristin salaisuutta js osallistumaan Kristuksen kärsimyksiin (vrt. Kol. 1:24), ovat alkusoittoa sille ilolle ja toivolle, johon usko johtaa: ”Juuri heikkona olen voimakas” (2. Kor. 12:10). Uskomme lujasti ja varmasti, että Herra Jeesus on voittanut pahan ja kuoleman. Tähän vakaasti luottaen uskomme itsemme hänelle: Hän, joka on läsnä keskellämme, voittaa paholaisen vallan (vrt. Luuk. 11:20). Kirkko, joka on hänen laupeutensa näkyvä yhteisö, pysyy hänessä merkkinä lopullisesta sovituksesta Isän kanssa.

Uskokaamme tämä armon aika Jumalanäidin haltuun, hänen, jota kutsuttiin ”autuaaksi” koska hän ”uskoi” (Luuk. 1:45).

Annettu Roomassa Pyhän Pietarin istuimella
11. lokakuuta 2011, pontifikaattini seitsemäntenä vuotena.

Paavi Benedictus XVI

© Copyright 2011 – Libreria Editrice Vaticana


VIITTEET

[1] Saarna Rooman piispan Pietarin palveluvirkaan astuessa (24. huhtikuuta 2005): AAS 97 (2005), 710.
[2] Vrt. Benedictus XVI, saarna messussa Terreiro do Paçossa, Lissabonissa (11. toukokuuta 2010): Insegnamenti VI,1 (2010), 673.
[3] Vrt. Johannes Paavali II, apostolinen konstituutio Fidei depositum (11. lokakuuta 1992): AAS 86 (1994), 113-118.
[4] Ylimääräisen piispainsynodin 1985 päätösasiakirja, II B 4: Enchridion Vaticanum, vol. 9, s. 1785, n. 1797.
[5] Paavali VI, apostolinen kehotuskirje Petrum et Paulum Apostolos pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin marttyyrikuoleman 1900-vuotisjuhlavuonna (22. helmikuuta 1967): AAS 59 (1967), 196.
[6] Ibid., 198.
[7] Paavali VI, Juhlallinen uskontunnustus, saarna pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin marttyyrikuoleman 1900-vuotisjuhlan konselebraatiossa ”Uskon vuoden” päättyessä (30. kesäkuuta 1968): AAS 60 (1968), 433-445.
[8] Id., yleisaudienssi (14. kesäkuuta 1967): Insegnamenti V (1967), 801.
[9] Johannes Paavali II, Apostolinen kirje Novo millennio ineunte (6. tammikuuta 2011), 57: AAS 93 (2001), 308.
[10] Puhe Rooman kuurialle (22. joulukuuta 2005): AAS 98 (2006), 52.
[11] Vatikaanin II kirkolliskokous, dogmaattinen konstituutio Lumen gentium kirkosta, 8.
[12] De utilitate credendi, 1,2.
[13] Vrt. pyhä Augustinus, Tunnustukset, I,1.
[14] Vatikaanin II kirkolliskokous, konstituutio Sacrosanctum concilium pyhästä liturgiasta, 10.
[15] Vrt. Johannes Paavali II, apostolinen konstituutio Fidei depositum (11. lokakuuta 1992): AAS 86 (1994), 116.
[16] Sermo 215,1.
[17] Katolisen kirkon katekismus, 167.
[18] Vrt. Vatikaanin I kirkolliskokous, konstituutio Dei Filius katolisesta uskosta, III luku: DS 3008-3009; Vatikaanin II kirkolliskokous, konstituutio Dei Verbum jumalallisesta ilmoituksesta, 5.
[19] Benedictus XVI, puhe Collège des Bernardinsissa, Pariisi (12. syyskuuta 2008): AAS 100 (2008), 722.
[20] Vrt. pyhä Augustinus, Tunnustukset, XIII, 1.
[21] Johannes Paavali II, apostolinen konstituutio Fidei depositum (11. lokakuuta 1992): AAS 86 (1994), 115 ja 117.
[22] Vrt. id., kiertokirje Fides et ratio (14. syyskuuta 1998), 34 ja 106: AAS 91 (1999), 31-32, 86-87.