Ecclesia de Eucharistia

Pyhän isän
Johannes Paavali II:n
kiertokirje

Ecclesia de Eucharistia

piispoille,
papeille ja diakoneille,
sääntökuntalaisille,
katolisille maallikoille
ja kaikille hyvän tahdon ihmisille
eukaristiasta kirkon elämässä

SISÄLLYS
Johdanto 1-10
I luku: Uskon salaisuus 11-20
II luku: Eukaristia rakentaa kirkkoa 21-25
III luku: Eukaristian ja kirkon apostolisuus 26-33
IV luku: Eukaristia ja kirkon ykseys 34-46
V luku: Eukaristian vieton kauneus 47-52
VI luku: Marian, ”eukaristisen naisen”, koulussa 53-58
Yhteenveto 59-62
Viitteet

JOHDANTO

1. Kirkko elää eukaristiasta. Tämä totuus ei vain kuvaa jokapäiväistä uskon kokemusta, vaan siinä tiivistyy kirkon salaisuuden ydin. Iloiten kirkko kokee monin tavoin, kuinka Herran antama lupaus toteutuu yhä uudelleen: ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti (Matt. 28:20)”. Pyhässä eukaristiassa leipä ja viini muuttuvat Herran ruumiiksi ja vereksi, ja siksi kirkko riemuitsee tästä läsnäolosta ainutlaatuisella tavalla. Ensimmäisestä helluntaista alkaen, jolloin kirkko, uuden liiton kansa, aloitti vaelluksensa kohti taivaallista isänmaata, jumalallinen sakramentti on ikään kuin antanut rytmin sen päiville täyttäen ne luottavaisella toivolla.
Vatikaanin 2. kirkolliskokous on määritellyt osuvasti, että eukaristinen uhri on ”koko kristillisen elämän lähde ja samalla huippu”1. ”Pyhään eukaristiaan sisältyy nimittäin kirkon koko hengellinen hyvä: itse Kristus, pääsiäisemme ja elävä leipä, joka Pyhän Hengen elävöittämän ja eläväksi tekevän ruumiinsa kautta antaa ihmisille elämän2.” Sen vuoksi kirkko suuntaa lakkaamatta katseensa kohti Herraansa, joka on läsnä alttarin sakramentissa, josta se löytää hänen äärettömän rakkautensa täydellisen ilmaisun.

2. Riemuvuonna 2000 sain viettää eukaristiaa Jerusalemissa siinä yläkerran huoneessa, jossa tradition mukaan Kristus itse vietti sitä ensimmäisen kerran. Yläkerran huone on paikka, jossa eukaristia on asetettu. Siellä Kristus otti käsiinsä leivän, mursi sen ja antoi opetuslapsilleen sanoen: ”Ottakaa ja syökää tästä kaikki, tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan (vrt. Matt. 26:26, Luuk. 22:19, 1.Kor. 11:24)”. Sitten hän otti käsiinsä maljan täynnä viiniä ja sanoi heille: ”Ottakaa ja juokaa tästä kaikki, tämä on minun vereni malja, uuden ja ikuisen liiton veri, joka teidän ja monien edestä vuodatetaan syntien anteeksi antamiseksi (vrt. Mark. 14:24, Luuk. 22:20, 1.Kor. 11:25)”. Olen kiitollinen Herralle Jeesukselle, että kuuliaisena hänen käskylleen: ”Tehkää tämä minun muistokseni” (Luuk. 22:19) sain toistaa hänen kaksi tuhatta vuotta aikaisemmin samassa paikassa lausumansa sanat.
Olivatko viimeiseen ehtoolliseen osallistuneet apostolit tuolloin tietoisia siitä, mitä Kristuksen lausumat sanat merkitsivät? Tuskin. Se kävi heille selväksi vasta, kun Triduum sacrum [pääsiäisen kolme pyhää päivää] oli kulunut, kun he olivat eläneet tapahtumat kiirastorstain illasta pääsiäissunnuntain aamuun. Näihin päiviin kirjautuu mysterium paschale [pääsiäisen salaisuus], niihin kirjautuu myös mysterium eucharisticum [eukaristian salaisuus].

3. Kirkko syntyy pääsiäissalaisuudesta. Juuri siksi eukaristia, joka mitä ilmeisimmin on pääsiäissalaisuuden sakramentti, muodostaa kirkon elämän keskipisteen. Tämän huomaamme jo ensimmäisistä kirkon elämän kuvauksista Apostolien teoissa: ”Kirkko kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat (2:42)”. ’Leivän murtamisella’ tarkoitetaan juuri eukaristiaa. Kahden vuosituhannen kuluttuakin yhä edelleen elämme todeksi saman alkuperäisen kuvan kirkosta. Jokaisessa eukaristian vietossa sielumme silmien eteen avautuu pääsiäisen salaisuus: se, mitä tapahtui kiirastorstain iltana viimeisen ehtoollisen aikana ja sen jälkeen. Eukaristian asettaminen ennakoi nimittäin sakramentaalisella tavalla sitä seuranneita tapahtumia alkaen Getsemanen kuolemantuskasta. Näemme siinä Herran Jeesuksen astuvan ulos yläkerran huoneesta, laskeutuvan alas opetuslastensa kanssa ylittääkseen Kidronin puron ja astuakseen Öljymäen puutarhaan. Tuossa puutarhassa on meidän päiviimme asti säilynyt joitakin erittäin vanhoja oliivipuita. Ehkä ne olivat jopa todistamassa sitä, mitä niiden varjossa tapahtui tuona iltana, kun Kristus rukoillessaan tunsi kuolemantuskaa ja ”hänen hikensä vuoti maahan veripisaroiden tavoin” (vrt. Luuk. 22:44). Siitä alkoi veren vuodattaminen – saman veren, jonka hän hieman aikaisemmin oli uskonut kirkolle pelastuksen juomaksi eukaristian sakramentissa; lopullisesti hän vuodattaisi sen Golgatalla ja niin siitä tulisi meidän lunastuksemme välikappale: ”Kristus, meitä odottavan hyvän ylipappi… ei ole tuonut uhrina pukkien eikä sonnien verta, hän on uhrannut oman verensä. Näin hän on kertakaikkisesti täyttänyt tehtävänsä, astunut sisään kaikkein pyhimpään ja hankkinut meille ikiajoiksi lunastuksen. (Hepr. 9:11-12)”

4. Meidän lunastuksemme hetki. Vaikka Kristus tunteekin suunnatonta ahdistusta, hän ei pakene ”hetkeään”: ”Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt (Joh. 12:27)”. Hän toivoo, että opetuslapset olisivat hänen seuranaan, ja kuitenkin hän jää yksin ja hylätyksi: ”Ettekö te edes hetken vertaa jaksaneet valvoa kanssani? Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen (Matt. 26:40-41)”. Vain Johannes jää ristin juurelle Marian ja hurskaiden naisten vierelle. Kuolemantuska Getsemanessa oli johdatusta pitkäperjantain tuskaan ristillä. Pyhä hetki, maailman lunastuksen hetki. Kun vietämme eukaristiaa Jerusalemissa, paikassa, jossa oli Kristuksen hauta, palaamme melkein käsin kosketeltavalla tavalla hänen ”hetkeensä” – ristin ja kirkkauteen kohottamisen hetkeen. Samaan paikkaan ja hetkeen palaa rukouksessa jokainen pyhää messua viettävä pappi yhdessä messuun osallistuvan kristittyjen yhteisön kanssa.
”Ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kuolleista kolmantena päivänä.” Nämä uskontunnustuksen sanat kaikuvat pitkänperjantain ristin palvontaan kuuluvassa julistuksessa: ”Ecce lignum crucis, in quo salus mundi pependit. Venite adoremus. Katso ristin puuta, jossa riippui maailman pelastus. Tulkaa, palvokaamme”. Tämän kutsun kirkko suuntaa kaikille ihmisille pitkänperjantain iltapäivänä. Pääsiäisvigiliassa se puhkeaa taas laulamaan julistaen: ”Surrexit Dominus de sepulcro qui pro nobis pependit in ligno. Alleluia. Haudastaan on noussut Herra, joka meidän tähtemme riippui puussa. Halleluja”.

5. ”Mysterium fidei! – Tämän on uskon salaisuus!” Kun pappi lausuu tai laulaa nämä sanat, läsnä olevat vastaavat: ”Me julistamme sinun kuolemaasi, Herra, ja vietämme sinun ylösnousemustasi siihen saakka, kun kunniassa tulet”.
Kun kirkko näillä tai vastaavilla sanoilla osoittaa Kristusta hänen kärsimyksensä salaisuudessa se ilmoittaa omankin salaisuutensa: Ecclesia de Eucharistia. Jos kirkko helluntaina syntyi Pyhän Hengen lahjasta ja lähti maailman teille, niin varmasti sen muotoutumisen kannalta ratkaiseva hetki oli eukaristian asettaminen yläkerran huoneessa. Kirkon perustus ja alkulähde on koko Triduum paschale, mutta jollain lailla näitä päiviä edeltää ja ne ”tiivistää” ikiajoiksi eukaristian lahja, joka myös sisältää ne. Tässä lahjassa Jeesus Kristus uskoi kirkolle pääsiäissalaisuuden lakkaamattoman läsnäolon. Siinä hän asetti mystisen ”samanaikaisuuden” tuon Triduumin ja kaikkien vuosisatojen kulun välille.
Tämä ajatus herättää meissä suuren ja kiitollisen hämmästyksen tunteita. Pääsiäistapahtuma ja sen ikiajoiksi läsnä olevaksi tekevä eukaristia kykenevät todella ihmeellisellä tavalla sulkemaan piiriinsä koko ihmiskunnan historian, jota kohti lunastuksen armo suuntautuu. Tällaisen hämmästyksen tulee vallata aina uudelleen eukaristian viettoon kokoontuneen kirkon. Aivan erityisellä tavalla sen pitää leimata eukaristiaa viettävää pappia. Vihkimyksen sakramentissa hänelle annetun valtuuden ansiosta pappi saa aikaan ehtoollisaineiden muuttumisen. Ylähuoneen Kristukselta saamallaan vallalla yksin hän lausuu: ”Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan… Tämä on minun vereni, joka teidän edestänne vuodatetaan…”. Pappi lausuu nämä sanat, tai oikeammin luovuttaa suunsa ja äänensä hänen käyttöönsä, joka lausui ne yläkerran huoneessa, ja joka tahtoi, että niitä toistaisivat sukupolvesta sukupolveen kirkossa hänen pappeudestaan vihkimyksen kautta osalliset.

6. Tätä eukaristista ”hämmennystä” tahdon herättää kirjoittamalla tämän kiertokirjeen jatkona sille riemuvuoden perinnölle, jonka olen halunnut uskoa kirkolle apostolisessa kirjeessä Novo millennio ineunte ja sen mariologisessa kruunauksessa Rosarium Virginis Mariae. Kristuksen kasvojen katseleminen rukouksessa, ja niiden katselu yhdessä Marian kanssa, on se ”ohjelma”, jonka osoitin kirkolle kolmannen vuosituhannen alussa, kun kehotin sitä soutamaan uuden evankelioinnin innolla historian syvään veteen. Kristuksen katseleminen edellyttää kykyä tunnistaa hänet, missä hän itsensä ilmoittaakin, hänen läsnäolonsa eri muodoissa, mutta ennen muuta hänen ruumiinsa ja verensä elävässä sakramentissa. Kirkko elää eukaristisesta Kristuksesta, hänestä se saa ravintonsa ja hänestä se ammentaa valonsa. Eukaristia on uskon salaisuus ja samalla ”valoisa salaisuus”3. Joka kerta, kun kirkko viettää eukaristiaa, uskovat voivat ikään kuin elää uudelleen kahden opetuslapsen kokemuksen Emmauksessa: ”Heidän silmänsä aukenivat ja he tunsivat hänet (Luuk. 24:31).”

7. Siitä lähtien, kun aloitin paimentehtäväni Pietarin seuraajana, olen aina kiinnittänyt erityistä huomiota kiirastorstaihin, eukaristian ja pappeuden päivään. Sen yhteydessä olen vuosittain lähettänyt kirjeen kaikille maailman papeille. Tänä paaviuteni kahdentenakymmenentenäviidentenä vuotena tahdon erityisellä tavalla kutsua koko kirkon mietiskelemään eukaristiaa ja kiittämään Herraa eukaristian ja pappeuden lahjasta, joka on ”Lahja ja salaisuus”4. Jos julistaessani ruusukon vuoden tahdoin omistaa palvelukseni kahdennenkymmenennenviidennen vuoden Kristuksen katselemiselle rukouksessa Marian koulussa, niin kuluvan vuoden 2003 kiirastorstaina en voi olla pysähtymättä Kristuksen ”eukarististen kasvojen” äärelle ja osoittamatta kirkolle uudella tarmolla eukaristian keskeisyyttä. Tästä ”elävästä leivästä” kirkko saa ravintonsa. Miten ollakaan tuntematta tarvetta kehottaa kaikkia kokemaan tämän salaisuuden uudistuneessa hengessä?

8. Kun ajattelen eukaristiaa, katsellessani omaa elämääni pappina, piispana ja Pietarin seuraajana muistan monia hetkiä ja paikkoja, joissa olen saanut ilon sitä viettää. Muistan Niegowicin seurakuntakirkon, jossa palvelin ensimmäisessä pastoraalisessa tehtävässäni, Pyhän Florianuksen kollegiaattikirkon Krakovassa, Wawelin katedraalin, Pyhän Pietarin basilikan sekä lukuisat muut basilikat ja kirkot niin Roomassa kuin koko maailmassa. Olen saanut viettää pyhää messua monissa paikoissa: vuoristopoluilla, järvien ja merien rannoilla; olen viettänyt sitä stadioneille ja kaupunkien toreille rakennetuilla alttareilla… Viettämieni messujen ympäristön monimuotoisuus saa minut tuntemaan hyvin voimakkaana eukaristian vieton universaalin ja niin sanoakseni kosmisen luonteen. Niinpä: kosmisen! Silloinkin, kun eukaristiaa vietetään maalaiskirkon pienellä alttarilla, sitä vietetään tietyllä tavalla maailman alttarilla. Se yhdistää toisiinsa taivaan ja maan. Se sisältää ja läpäisee koko luomakunnan. Jumalan Poika tuli ihmiseksi palauttaakseen ylimmän palvonnan teolla koko luomakunnan hänelle, joka on sen tyhjästä tehnyt. Näin hän, ylimmäinen ja iankaikkinen pappi, astuu ristillä vuodatetun verensä kautta ikiaikaiseen pyhäkköön palauttaen siten koko lunastetun luomakunnan Luojalle ja Isälle. Hän tekee sen kirkkonsa papillisen palveluviran kautta Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Tämä on todella se mysterium fidei, joka eukaristiassa toteutuu: maailma, joka on lähtöisin Jumalan, Luojan, käsistä, palaa hänen luokseen Kristuksen lunastamana.

9. Eukaristia, siis Jeesuksen pelastava läsnäolo uskovien yhteisössä ja sen hengellinen ravinto, on arvokkainta, mitä kirkolla on vaeltaessaan tiellä halki historian. Tämä selittää sen tarkkaavan huolenpidon, jonka kirkko on aina varannut eukaristiaa kohtaan, ja joka ilmenee arvovaltaisesti eri kirkolliskokousten ja paavien toiminnasta. Kuinka olla ihailematta sitä opillisen esityksen selkeyttä, jolla Trenton kirkolliskokous dekreeteissään opettaa pyhästä eukaristiasta ja pyhästä messu-uhrista? Nämä asiakirjat ovat niitä seuranneiden vuosisatojen aikana ohjanneet niin teologiaa kuin katekeesia. Ne muodostavat yhä edelleen dogmaattisen kiinnekohdan Jumalan kansan uudistumiseksi ja kasvamiseksi jatkuvasti uskossa ja rakkaudessa eukaristiaan. Meitä lähempien aikojen osalta on mainittava kolme kiertokirjettä: Leo XIII:n kiertokirje Mirae Caritatis (28.5.1902)5, Pius XII:n kiertokirje Mediator Dei (20.11.1947)6 ja Paavali VI:n kiertokirje Mysterium fidei (3.9.1965)7.
Vaikka Vatikaanin 2. kirkolliskokous ei julkaissut erillistä eukaristian salaisuudelle omistettua asiakirjaa, niin asiakirjojensa koko kirjolla se kuitenkin valaisee sen eri ulottuvuuksia, aivan erityisesti dogmaattisessa konstituutiossa kirkosta (Lumen gentium) ja konstituutiossa pyhästä liturgiasta (Sacrosanctum concilium).
Ensimmäisinä vuosinani Pietarin istuimella minulla itsellänikin oli tilaisuus pohtia apostolisessa kirjeessäni Dominicae cenae (24.2.1980)8 joitakin eukaristian salaisuuden ulottuvuuksia ja sen vaikutusta pappien elämään. Tänään otan uudelleen esille aiemmin käsittelemäni aiheen sydän entistäkin liikuttuneempana ja kiitollisempana kuin toistaen psalmistan sanat: ”Kuinka voisin maksaa Herralle sen, minkä hän on hyväkseni tehnyt? Minä kohotan uhrimaljan ja kiitän Herraa, pelastajaani (Ps. 116 [115]:12-13).”

10. Kirkon opetusviran sitoutuminen julistustyöhönsä on kantanut hedelmänään kristillisen yhteisön sisäistä kasvua. Epäilemättä kirkolliskokouksen liturgiauudistus on suuressa määrin auttanut uskovia tietoisempaan, aktiivisempaan ja hedelmällisempään osallistumiseen alttarin pyhää uhria kannettaessa. Lisäksi monissa paikoissa pyhän sakramentin palvonta on osa jokapäiväistä todellisuutta ja tyhjentymätön pyhyyden lähde. Uskovien hurskas osallistuminen eukaristiseen kulkueeseen Herran ruumiin ja veren juhlapäivänä on Herran antama armo, joka vuosittain täyttää riemulla kaikki siihen osallistuvat. Myös muita myönteisiä esimerkkejä uskosta ja rakkaudesta eukaristiaan voitaisiin mainita.
Valitettavasti tämän loisteen ympäriltä ei puutu varjoja. On nimittäin paikkoja, joissa eukaristisesta adoraatiosta on käytännössä kokonaan luovuttu. Niin ikään siellä täällä, eri kirkollisissa ympäristöissä, on tapahtunut väärinkäytöksiä, jotka hämärtävät osaltaan oikeaa uskoa ja katolista oppia tästä ihmeellisestä sakramentista. Joskus voi kohdata hyvin rajoittunutta eukaristian salaisuuden ymmärtämistä. Jos eukaristia riisutaan uhriluonteestaan, se eletään ikään kuin se ei ylittäisi veljellisen aterioinnin tarkoitusta ja merkitystä. Lisäksi ajoittain hämärretään apostoliseen suksessioon perustuvan pappisviran tarpeellisuus, jolloin eukaristian sakramentaalisuus typistyy vain julistuksen tuloksellisuuteen. Niinpä myös siellä täällä nousee esiin hyvissä tarkoituksissa ekumeenisia aloitteita, jotka johdattavat sellaisiin eukaristiaan liittyviin käytäntöihin, jotka ovat kirkon uskoa ilmaisevan järjestyksen vastaisia. Miten olla tuntematta syvää tuskaa tästä kaikesta? Eukaristia on liian suuri lahja, niin että sen osalta voitaisiin suvaita epäselvyyksiä ja väheksymisiä.
Uskallan luottaa siihen, että tämä kiertokirjeeni voi osaltaan hälventää tehokkaasti sellaisten oppien ja käytäntöjen varjoa, jotka eivät ole hyväksyttävissä, jotta eukaristia saa vastedeskin loistaa koko salaisuutensa kirkkaudella.

I luku
USKON SALAISUUS

11. ”Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin” (1.Kor. 11:23), asetti ruumiinsa ja verensä eukaristisen uhrin. Apostoli Paavalin sanat muistuttavat meitä niistä dramaattisista olosuhteista, joissa eukaristia syntyi. Eukaristiaa leimaa erottamattomasti Herran kärsimyksen ja kuoleman muisto. Se ei ole vain tuon tapahtuman muistelemista, vaan sen sakramentaalista uudelleentoistamista. Siinä ristin uhri ikuistuu halki vuosisatojen9. Tätä totuutta ilmaisevat hyvin ne sanat, joilla kansa latinalaisessa riituksessa vastaa papin lausumaan julistukseen: ”Tämä on uskon salaisuus” – ”Me julistamme sinun kuolemaasi, Herra!”.
Kirkko ei ole saanut eukaristiaa Herraltaan Kristukselta vain yhtenä lukuisista arvokkaista lahjoista, vaan lahjoista ylevimpänä, sillä siinä hän antaa oman itsensä, oman persoonansa pyhässä ihmisyydessään ja oman pelastustyönsä. Eukaristia ei rajoitu menneisyyteen, koska ”kaikki se, mitä Kristus on, ja kaikki, minkä hän on tehnyt ja kärsinyt kaikkien ihmisten puolesta, osallistuu Jumalan iankaikkisuuteen ja on siten kaiken ajan yläpuolella ja tulee tässä ajassa läsnäolevaksi”.10
Kun kirkko viettää eukaristiaa, Herransa kuoleman ja ylösnousemuksen muistoa, tulee tämä keskeisin pelastustapahtuma todella läsnäolevaksi, ja siinä ”toteutetaan meidän lunastustamme”11. Tällä uhrilla on niin ratkaiseva merkitys ihmissuvun pelastukselle, että Jeesus Kristus kantoi sen ja palasi Isän luo vasta sitten, kun hän oli jättänyt meille tavan osallistua uhriinsa aivan kuin olisimme siinä itse läsnä. Näin jokainen uskova voi osallistua siihen ja saada osakseen sen ehtymättömät hedelmät. Tämä on se usko, josta ovat vuosisatojen ajan eläneet kokonaiset kristittyjen sukupolvet. Tämän uskon on kirkon opetusvirka lakkaamatta vahvistanut iloisessa kiitollisuudessa saamastaan mittaamattoman arvokkaasta lahjasta12. Tahdon vielä kerran muistuttaa tästä totuudesta, rakkaat veljet ja sisaret, palvoen sitä yhdessä teidän kanssanne: suurta salaisuutta, laupeuden salaisuutta. Mitä suurempaa Jeesus olisi voinut tehdä meidän puolestamme? Eukaristiassa hän totisesti näyttää meille rakkauden, joka ulottuu ”loppuun asti” (vrt. Joh. 13:1), mittaamattoman rakkauden.

12. Tämä eukaristian sakramentin universaalin rakkauden näkökulma perustuu itsensä Vapahtajan sanoihin. Asettaessaan eukaristiaa hän ei tyytynyt vain sanomaan: ”Tämä on minun ruumiini”, ”tämä on minun vereni”, vaan lisäsi: ”joka teidän edestänne annetaan… joka teidän edestänne vuodatetaan” (Matt. 26:26,28; Luuk. 22:19-20). Hän ei ainoastaan sanonut antavansa oman ruumiinsa ja verensä heille syötäväksi ja juotavaksi, vaan ilmaisi lisäksi niiden arvon uhrina. Näin hän teki sakramentaalisesti läsnäolevaksi uhrinsa, joka oli muutamaa tuntia myöhemmin täyttyvä ristillä kaikkien pelastukseksi: ”Messu on yhtä aikaa ja erottamattomasti sekä uhrin muiston vietto, jossa ristin uhri ikuistuu, että Herran ruumiin ja veren kommuunion pyhä ateria”13?
Kirkko elää lakkaamatta tästä lunastuksen uhrista ja lähestyy sitä ei vain uskon täyttämällä muistelulla, vaan myös siihen tosiasiallisesti liittyen, koska tämä uhri tulee läsnäolevaksi tähän hetkeen ikuistuen sakramentaalisesti jokaisessa yhteisössä, joka uhraa sen vihkimyksen saaneen papin käsien kautta. Näin eukaristia soveltaa nykypäivän ihmiseen sen sovituksen, jonka Kristus on kerran hankkinut ihmissuvulle kaikkia aikoja varten. Itse asiassa ”Kristuksen uhri ja eukaristian uhri ovat yksi ainoa uhri”14. Tämän sanoi yksiselitteisesti jo pyhä Johannes Khrysostomos: ”Me uhraamme aina saman Karitsan, ei yhtä tänään ja toista huomenna, vaan aina saman. Samasta syystä myös uhri on aina sama… Nytkin me uhraamme sen uhrikaritsan, joka silloin uhrattiin, ja joka koskaan ei ole kuluva loppuun”.15
Messu tuo ristin uhrin tähän hetkeen lisäämättä siihen mitään ja moninkertaistamatta sitä16. Siinä toistuu sen muiston viettäminen, sen ”muiston osoittaminen” (memorialis demonstratio)17, jonka kautta Kristuksen ainutkertainen ja lopullinen lunastusuhri tulee yhä uudelleen ajassa läsnäolevaksi. Eukaristian salaisuuden uhriluonnetta ei siis voi ymmärtää joksikin erilliseksi, rististä riippumattomaksi tai vain välillisesti Golgatan uhriin liittyväksi.

13. Koska eukaristia liittyy läheisesti Golgatan uhriin, se on uhri sanan varsinaisessa merkityksessä eikä vain yleisesti, ikään kuin Kristus ainoastaan uhraisi itsensä hengelliseksi ravinnoksi uskoville. Hänen viimeiseen hengenvetoonsa asti antamansa rakkauden ja kuuliaisuuden lahja (vrt. Joh. 10:17-18) on nimittäin ennen muuta lahja hänen Isälleen. Se on tietenkin meidän hyödyksemme tai paremminkin koko ihmiskunnan hyödyksi annettu lahja (vrt. Matt. 26:28; Mark. 14:24; Luuk. 22:20; Joh. 10:15), mutta pääasiallisesti se on lahja Isälle: ”uhri, jonka Isä otti vastaan vaihtaen ´kuolemaan asti kuuliaisen’ Poikansa (vrt. Fil. 2:8) täydellisen lahjan isälliseen lahjaansa, joka on uusi, kuolematon elämä ylösnousemuksessa”.18
Uskoessaan kirkolle uhrinsa Kristus on niin ikään tahtonut ottaa omakseen kirkon hengellisen uhrin. Kirkko on kutsuttu uhraamaan Kristuksen uhrin kanssa myös itsensä. Vatikaanin 2. kirkolliskokous opettaa meitä kaikkia uskovia tarkoittaen: ”Osallistuessaan eukaristiseen uhriin, joka on koko kristillisen elämän lähde ja kohokohta, he uhraavat jumalallisen uhrikaritsan ja itsensä yhdessä sen kanssa Jumalalle”19.

14. Kristuksen pääsiäinen sisältää kärsimyksen ja kuoleman lisäksi myös hänen ylösnousemuksensa. Tästä meitä muistuttaa kansan akklamaatio muuttumisen jälkeen: ”Me vietämme sinun ylösnousemustasi”. Eukaristinen uhri ei todella tee läsnäolevaksi vain Vapahtajan kärsimyksen ja kuoleman salaisuutta, vaan myös ylösnousemuksen salaisuuden, jossa uhri saa kruunauksensa. Elävänä ja kuolleista nousseena Kristus voi eukaristiassa tehdä itsestään ”elämän leivän” (Joh. 6:35, 48), ”elävän leivän” (Joh. 6:51). Pyhä Ambrosius muistutti tästä vastakastettuja soveltamalla ylösnousemuksen tapahtumaa heidän elämäänsä: ”Jos Kristus on sinun tänään, niin hän nousee kuolleista sinun tähtesi joka päivä”20. Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen korosti sitä vastoin, että pyhiin salaisuuksiin osallistuminen ”on todella sen tunnustamista ja muistamista, että Herra on meidän tähtemme ja meidän hyödyksemme kuollut ja palannut elämään”21.

15. Kristuksen uhrin, joka ylösnousemuksessa saa kruunauksensa, sakramentaalinen uudelleentoistaminen pyhässä messussa merkitsee aivan erityistä läsnäoloa, jota – Paavali VI:n sanoja lainaten – ”kutsutaan ’todelliseksi’. Tämän tarkoituksena ei ole sulkea pois muita läsnäolon muotoja aivan kuin ne eivät olisi ’todellisia’. Kysymys on läsnäolosta täydellisessä merkityksessä, substantiaalisesta läsnäolosta, jonka myötä Kristus, Jumala ja ihminen, on täydellisesti ja kokonaan läsnä”22. Trenton kirkolliskokouksen yhä ajankohtainen opetus lausuu: ”Leivän ja viinin konsekraation kautta leivän koko substanssi muuttuu Herramme Kristuksen ruumiin substanssiksi ja viinin koko substanssi hänen verensä substanssiksi. Tätä muuttumista pyhä katolinen kirkko on soveliaasti ja asianmukaisesti kutsunut transsubstantiaatioksi”.23 Eukaristia on todella mysterium fidei, meidän ajatuksemme ylittävä salaisuus, jonka voi vastaanottaa vain uskossa, kuten kirkkoisien opetukset tästä jumalallisesta sakramentista usein muistuttavat. Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen kehottaa seuraavasti: ”Älä näe leivässä ja viinissä niiden yksinkertaisia, luonnollisia elementtejä, koska Herra itse on nimenomaan sanonut niiden olevan hänen oma ruumiinsa ja verensä: usko vahvistaa sinulle tämän, vaikka aistit väittävätkin muuta”24.
”Adoro te devote, latens Deitas”, laulamme yhä Enkelimäisen opettajan sanoin. Tämän rakkauden salaisuuden edessä ihmisjärki todella tuntee koko rajoittuneisuutensa. On helppo ymmärtää, miksi tämä totuus on vuosisatojen ajan inspiroinut teologiaa vaivalloisiin ponnistuksiin sen ymmärtämisen lisäämiseksi.
Nämä ponnistukset ansaitsevat tunnustuksen. Ne ovat sitä hyödyllisempiä ja osuvampia, mitä paremmin niissä on osattu yhdistää kriittinen ajattelu kirkon ”uskonkokemukseen”, jolla tässä ymmärretään erityisesti kirkon opetusviran ”pettämätöntä totuuden armolahjaa” sekä ”hengellisten todellisuuksien syvällistä ymmärtämistä”, joka erityisesti pyhät ovat saavuttaneet25. Myös Paavali VI:n osoittama raja pysyy voimassa: ”Jokaisen teologisen selityksen, joka jollakin tavalla tahtoo syventyä tähän salaisuuteen, on ollakseen sopusoinnussa katolisen uskon kanssa pitäydyttävä siinä, että konsekraation jälkeen meidän sielustamme riippumattomalla objektiivisella tavalla leipä ja viini ovat lakanneet olemasta olemassa. Niistä on siitä hetkestä lähtien tullut Herran Jeesuksen palvottavat ruumis ja veri, jotka ovat todellisesti edessämme leivän ja viinin sakramentaalisissa muodoissa”.26

16. Tämän uhrin pelastava vaikutus toteutuu täydellisenä silloin, kun kommuuniossa otamme vastaan Herran ruumiin ja veren. Eukaristinen uhri itsessään suuntautuu kohti meidän uskovien sisäistä yhdistymistämme Kristukseen kommuunion kautta: me saamme osaksemme hänet, joka uhrasi itsensä, otamme vastaan hänen ruumiinsa, jonka hän antoi meidän edestämme ristillä, sekä hänen verensä, jonka hän vuodatti ”kaikkien puolesta… syntien anteeksiantamiseksi” (Matt. 26:28). Me muistamme hänen sanansa: ”Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö” (Joh. 6:57). Jeesus itse vakuuttaa tällaisen yhteyden, jota hän vertaa Kolminaisuuden sisäiseen ykseyteen, olevan todellista. Eukaristia on todellinen juhla-ateria, jossa Kristus uhraa itsensä ravinnoksi. Kun Jeesus ilmaisee tämän ensimmäistä kertaa, hänen kuulijansa yllättyvät ja hämmentyvät, mikä pakottaa Mestarin korostamaan sanoihinsa sisältyvää objektiivista totuutta: ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää” (Joh. 6:53). Tässä ei puhuta mistään vertauskuvallisesta ravinnosta: ”Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma” (Joh. 6:55).

17. Kun me pyhässä kommuuniossa vastaanotamme Kristuksen ruumiin ja veren, hän välittää meille myös Henkensä. Pyhä Efraim kirjoittaa: ”Hän nimitti leivän eläväksi ruumiikseen täyttäen sen itsellään ja Hengellään… Ja joka uskossa sen syö, syö myös Tulen ja Hengen… Ottakaa ja syökää tästä kaikki, syökää samassa myös Pyhä Henki. Tämä on nimittäin minun ruumiini, ja joka sen syö, saa elää ikuisesti”27. Kirkko pyytää eukaristisen rukouksen epikleesissä tätä jumalallista lahjaa, kaikkien muiden lahjojen juurta. Esimerkiksi pyhän Johannes Khrysostomoksen Jumalallisesta liturgiasta voimme lukea: ”Me kutsumme sinua, sinua pyydämme ja rukoilemme: lähetä Pyhä Henkesi meihin ja näihin lahjoihin… jotta niistä koituisi niihin osallistuville sielun puhdistus, syntien anteeksianto ja yhteys Pyhän Hengen kanssa”28. Roomalaisen messukirjan mukaan selebrantti rukoilee: ”Suo, että hänen ruumiinsa ja verensä ravitsemina ja Pyhän Hengen täyttäminä olisimme yksi ruumis ja yksi henki Kristuksessa”29. Näin Kristus ruumiinsa ja verensä lahjan kautta lisää meissä Henkensä lahjaa, joka meihin on jo pyhässä kasteessa vuodatettu ja vahvistuksen sakramentissa ”sinettinä” annettu.

18. Akklamaatio, jonka kansa lausuu konsekraation jälkeen, päättyy osuvasti eukaristisen uhrin eskatologiseen ulottuvuuteen viittaaviin sanoihin (vrt. 1.Kor. 11:26): ”siihen saakka, kun kunniassa tulet”. Eukaristia suuntautuu lopulliseen päämäärään, se on Kristuksen lupaaman ilon täyteyden esimakua (vrt. Joh. 15:11); eräällä tavalla se on paratiisin ennakointia, ”lupaus tulevasta kirkkaudesta”30. Eukaristiassa kaikki ilmaisee sitä, että luottavaisina odotamme ”autuaallisen toivon täyttymistä ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tulemista”.31 Joka nauttii ravinnokseen Kristuksen eukaristiassa, hänen ei tarvitse odottaa tuonpuoleista saadakseen iankaikkisen elämän: se on hänen omansa jo maan päällä esimakuna tulevasta täyteydestä, joka on koskettava koko ihmistä. Eukaristiassa saamme myös takeen maailman lopussa tapahtuvasta ruumiin ylösnousemuksesta: ”Sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet” (Joh. 6:54). Tämä tulevan ylösnousemuksen tae perustuu siihen tosiasiaan, että ravinnoksi annettu ihmisen Pojan ruumis on hänen ruumiinsa ylösnousemuksen kirkastetussa tilassa. Eukaristiassa me ikään kuin sulatamme ylösnousemuksen ”salaisuuden”. Siksi pyhä Ignatius Antiokialainen nimitti eukaristista leipää oikein ”kuolemattomuuden lääkkeeksi ja kuoleman vastamyrkyksi”32.

19. Eukaristian herättämä eskatologinen jännite ilmaisee ja vahvistaa kommuuniota taivaallisen kirkon kanssa. Idän anaforat ja latinalaiset eukaristiset rukoukset eivät sattumalta muistele kunnioittaen Mariaa, ainaista Neitsyttä, Herramme ja Jumalamme Jeesuksen Kristuksen Äitiä, enkeleitä, pyhiä apostoleja, marttyyreja ja kaikkia pyhiä. Tätä eukaristian ulottuvuutta on syytä korostaa: Kun vietämme Karitsan uhria, me yhdistymme taivaalliseen liturgiaan ja liitymme siihen lukemattomaan joukkoon, joka huutaa: ”Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hän, joka istuu valtaistuimella, hän ja Karitsa!” (Ilm. 7:10). Eukaristia on todellakin maan päälle avautuva pilkahdus taivaasta. Se on taivaallisen Jerusalemin kirkkauden säde, joka läpäisee meidän historiamme varjot ja luo valonsa elämämme teille.

20. Tämän eukaristian olemukseen sisältyvän eskatologisen suuntauksen merkittävä seuraus on sekin tosiasia, että se työntää meitä eteenpäin vaelluksellamme historian halki ja kylvää elävän toivon siementä jokapäiväisiin tehtäviimme ja velvollisuuksiimme. Vaikka kristillinen näky suuntaa meitä kohti ”uutta taivasta” ja ”uutta maata” (vrt. Ilm. 21:1), se ei heikennä velvollisuudentuntoamme tästä ajallisesta maasta33, vaan paremminkin herättää sen. Tahdon kaikin voimin muistuttaa tästä uuden vuosituhannen alussa, jotta kristityt tuntisivat enemmän kuin koskaan kutsumusta huolehtia heille tämän maan asukkaina kuuluvista velvollisuuksista. Heidän tehtävänsä on evankeliumin valon johdattamina edistää inhimillisemmän, kaikessa Jumalan suunnitelman mukaisen maailman rakentamista.
On paljon ongelmia, jotka synkistävät aikamme horisonttia. Ei tarvitse kuin viitata rauhantyön kiireelliseen tarpeeseen, samoin kuin huoleen pysyvien oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden perustusten luomisesta kansainvälisille suhteille sekä ihmiselämän puolustamisesta sikiämisestä sen luonnolliseen loppuun asti. Mitä sanoa ”globalisoituneen” maailman tuhansista ristiriidoista, maailman, jossa heikoimmista, pienimmistä ja köyhimmistä voi vaikuttaa siltä, ettei heillä ole paljon syytä toivoon? Juuri tällaisessa maailmassa kristillisen toivon tulee loistaa! Myös sen vuoksi Herra tahtoi jäädä luoksemme eukaristiassa. Tästä uhrin ja aterian läsnäolostaan hän teki lupauksen ihmiskunnasta, jonka hänen rakkautensa on uudistava. Merkittävällä tavalla Johanneksen evankeliumi kertoo juuri siinä paikassa, jossa synoptikot kuvaavat eukaristian asettamista, sen syvää merkitystä asettamalla eteemme kertomuksen ”jalkojen pesusta”, jossa Kristus tekee itsestään yhteyden ja palvelemisen opettajan (vrt. Joh. 13:1-20). Myös apostoli Paavali pitää kristittyjen yhteisölle ”sopimattomana” osallistua Herran ehtoolliseen, jos sitä vietetään jakautuneisuuden tilassa tai välinpitämättömänä köyhien ahdingosta (vrt. 1.Kor. 11:17-22, 27-34)34.
Herran kuoleman julistaminen ”siihen asti kun hän tulee” (1.Kor. 11:26) edellyttää kaikkien eukaristiaan osallistuvien pyrkivän muuttamaan elämäänsä, jotta siitä tulee eräässä mielessä kokonaan ”eukaristinen”. Juuri tämä olemassaolon kirkastumisen hedelmä ja pyrkimys muuttaa maailmaa evankeliumin mukaiseksi saavat eukaristisen uhrin ja koko kristillisen elämän eskatologisen jännitteen loistamaan: ”Tule, Herra Jeesus!” (Ilm. 22:20).

II luku
EUKARISTIA RAKENTAA KIRKKOA

21. Vatikaanin 2. kirkolliskokous muistutti, että eukaristian vietto on kirkon kasvuprosessin keskipisteessä. Se nimittäin totesi, että ”kirkko Kristuksen jo nyt salaisuudessa läsnä olevana valtakuntana kasvaa Jumalan voimasta näkyvällä tavalla maailmassa”35. Ikään kuin vastaten kysymykseen: ”Miten se kasvaa?” se lisäsi: ”Joka kerta kun alttarilla vietetään ristinuhria, jossa ’meidän pääsiäislampaamme, Kristus, on teurastettu’ (1.Kor. 5:7), toteutetaan meidän lunastuksemme työ. Samalla eukaristisen leivän sakramentti kuvaa ja saa aikaan uskovien ykseyden, jotka ovat yksi ruumis Kristuksessa (vrt. 1.Kor. 10:17)”36.
Eukaristian kausaalinen vaikutus on läsnä jo kirkon alussa. Evankelistat tähdentävät, että viimeisellä ehtoollisella Jeesuksen ympärille kokoontui kaksitoista apostolia (vrt. Matt. 26:26, Mark. 14:17, Luuk. 22:14). Tämä yksityiskohta on hyvin tärkeä, koska juuri apostoleista tuli ”uuden Israelin verso ja samalla pyhän hierarkian alku”37. Uhratessaan heille ravinnoksi ruumiinsa ja verensä Kristus johdatti heidät mystisellä tavalla uhriin, joka oli pian sen jälkeen saava täyttymyksensä Golgatalla. Vastaavalla tavalla kuin Siinailla solmittu, uhrilla ja verta pirskottamalla sinetöity liitto38, niin myös Jeesuksen eleet ja sanat viimeisellä ehtoollisella loivat perustuksen uudelle messiaaniselle yhteisölle, uuden liiton kansalle.
Ottaessaan yläkerran huoneessa vastaan Jeesuksen kutsun: ”Ottakaa ja syökää… Ottakaa ja juokaa tästä kaikki…” (Matt. 26:26–27) apostolit astuivat ensi kertaa sakramentaaliseen yhteyteen hänen kanssaan. Siitä hetkestä lähtien aikojen loppuun saakka kirkko rakentuu sen sakramentaalisen yhteyden kautta, joka sillä on Jumalan Pojan kanssa, hänen, joka antoi itsensä meidän edestämme: ”Tehkää tämä minun muistokseni… Niin usein kuin siitä juotte, tehkää se minun muistokseni” (1.Kor. 11:24-25; vrt. Luuk. 22:19).

22. Kristukseen liitetyksi tuleminen, joka tapahtuu kasteen kautta, uudistuu ja vahvistuu jatkuvasti eukaristiaan osallistuttaessa varsinkin silloin, kun siihen osallistutaan täydellisesti sakramentaalisessa kommuuniossa. Voimme sanoa, ettei ainoastaan jokainen meistä vastaanota Kristusta, vaan Kristuskin vastaanottaa jokaisen meistä. Hän liittää meidät tiiviimmin ystävyyteensä: ”Te olette ystäviäni” (Joh. 15:14). Me itse asiassa elämme juuri hänen ansiostaan: ”Niin saa minulta elämän se, joka minua syö” (Joh. 6:57). Eukaristisessa kommuuniossa toteutuu ylevällä tavalla Kristuksen ja opetuslapsen yhteinen sisäinen ”pysyminen” toisissaan: ”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä” (Joh. 15:4).
Yhdistyessään Kristukseen uuden liiton kansa ei todellakaan sulkeudu itseensä, vaan siitä tulee ”sakramentti” koko ihmissuvulle39, Kristuksen tuoman pelastuksen merkki ja väline, maailman valkeus ja maan suola (vrt. Matt. 5:13-16) kaikkien lunastukseksi40. Kirkon lähetystehtävä on jatkoa Kristuksen lähetystehtävälle: ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät” (Joh. 20:21). Siksi kirkko ammentaa tarvitsemaansa hengellistä voimaa lähetystehtävänsä täyttämiseen ristinuhrin ikuistumisesta eukaristiassa sekä Kristuksen ruumiin ja veren kommuuniosta. Näin eukaristia on kaiken evankelioinnin lähde ja kokokohta, koska sen päämääränä on ihmisten yhteys Kristuksen kanssa ja hänessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa.41

23. Eukaristisen kommuunion myötä kirkko myös vahvistuu Kristuksen ruumiin ykseydessään. Kirjoittaessaan Korintin asukkaille pyhä Paavali viittaa tähän eukaristisen juhlapöydän osallisuuden yhdistävään vaikutukseen: ”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä” (1.Kor. 10:16-17). Tarkka ja syvällinen on myös pyhän Johannes Khrysostomoksen selitys: ”Mitä leipä todellisuudessa on? Se on Kristuksen ruumis. Mitä tulee heistä, jotka ottavat sen vastaan? Kristuksen ruumis, ei kuitenkaan monta, vaan yksi ruumis. Tosiaankin, samoin kuin leipä on yksi, vaikka siihen käytetään monta jyvää, jotka toisiaan tuntematta ovat siinä, niin että niiden eroavaisuudet häviävät niiden täydellisessä ykseydessä – samalla tavoin meidätkin yhdistetään toisiimme ja kaikki yhdessä Kristukseen”42. Ajatuskulku on pitävä: meidän yhteytemme Kristukseen, kaikille annettuun lahjaan ja armoon, saa aikaan sen, että me liitymme hänessä myös hänen ruumiinsa ykseyteen, joka on kirkko. Eukaristia vahvistaa sitä Kristukseen liitetyksi tulemista, joka on tapahtunut kasteessa Pyhän Hengen lahjan kautta (vrt. 1.Kor. 12:13, 27).
Eukaristiassa tapahtuu se Pojan ja Pyhän Hengen yhteinen ja erottamaton vaikutus, joka on kirkon, sen rakentumisen ja sen pysyvyyden perusta. Tästä tietoinen on myös pyhän Jaakobin liturgian kirjoittaja: anaforan epikleesissä pyydämme Isää Jumalaa lähettämään Pyhän Hengen uskoviinsa ja tuotuihin uhrilahjoihin, jotta Kristuksen ruumis ja veri ”palvelisivat kaikkia eukaristiaan osallistuvia… sielujen ja ruumiiden pyhitykseksi…”43. Jumalallinen Lohduttaja vahvistaa kirkkoa uskovien eukaristisen pyhittymisen kautta.

24. Kristuksen ja hänen Henkensä lahja, jonka saamme eukaristisessa kommuuniossa, täyttää runsain mitoin ihmisen sydämeen kätketyn veljellisen ykseyden kaipuun. Samalla se kohottaa samasta eukaristisesta pöydästä osallisten veljeyden kokemuksen yksinkertaista inhimillistä ateriointia huomattavasti korkeammalle tasolle. Kristuksen ruumiin kommuunion kautta kirkko on aina entistä syvemmin ”ikään kuin sakramentti, siis mitä läheisimmän Jumala-yhteyden ja koko ihmiskunnan ykseyden merkki ja välikappale”44.
Kristuksen ruumiin ykseyttä synnyttävä voima on vastavoimana ihmisten väliselle jakautuneisuudelle, jonka päivittäinen kokemus osoittaa juurtuneen ihmissukuun synnin seurauksena. Juuri tämän vuoksi rakentamalla kirkkoa eukaristia saa aikaan myös ihmisten välisen yhteisöllisyyden.

25. Eukaristian palvonnalla pyhän messun ulkopuolella on mittaamaton arvo kirkon elämässä. Tämä palvonta liittyy olennaisesti eukaristisen uhrin viettoon. Kristuksen läsnäolo messun jälkeen säilytetyissä pyhissä muodoissa – läsnäolo, joka kestää niin kauan kuin leivän ja viinin muodotkin45?– juontuu uhrin vietosta sekä suuntautuu kohti sakramentaalista ja henkistä kommuuniota46. Paimenten tehtävänä on siis edistää myös omalla todistuksellaan eukaristista kulttia, erityisesti pyhän sakramentin esillepanoa sekä rukoilemista eukaristisissa muodoissa läsnä olevan Kristuksen edessä47.
On kaunista pysähtyä hänen luokseen ja rakkaimman opetuslapsen tavoin tukea päänsä hänen rintaansa (vrt. Joh. 13:25), tuntea hänen sydämensä äärettömän rakkauden kosketus. Jos kristinuskon tunnusmerkkinä meidän aikanamme tulee olla ennen muuta ”rukouksen taito”48, kuinka silloin voimme olla tuntematta uudistunutta tarvetta pysähtyä pidemmäksi aikaa pyhässä sakramentissa läsnä olevan Kristuksen eteen hengelliseen keskusteluun ja täydellisen rakkauden asenteen täyttämään palvontaan? Kuinka monesti olenkaan, rakkaat veljet ja sisaret, kokenut tämän ja saanut siitä voimaa, lohdutusta ja tukea!
Lukuisat pyhät ovat antaneet esimerkkinsä tästä opetusviran moneen kertaan kiittämästä ja suosittelemasta käytännöstä49. Erityisesti tässä on syytä mainita pyhä Alfonso Maria de’ Liguori, joka kirjoitti: ”Erilaisten hurskaiden tapojen joukossa sakramentaalisen Jeesuksen palvonta on ensimmäinen sakramenttien jälkeen, erityisen otollinen Jumalalle ja hyödyllinen meille”50. Eukaristia on ehtymätön aarre: ei vain sen vietto, vaan myös sen palvonta pyhän messun ulkopuolella antaa mahdollisuuden ammentaa suoraan armon lähteestä. Kristittyjen yhteisö, joka apostolisissa kirjeissäni Novo millennio ineunte ja Rosarium Virginis Mariae esittämässäni hengessä haluaa täydellisemmin katsella Kristuksen kasvoja, ei voi laiminlyödä tätä eukaristisen kultin ulottuvuutta, jossa Herran ruumiin ja veren kommuunion hedelmät jatkuvat ja lisääntyvät.

III luku
EUKARISTIAN JA KIRKON APOSTOLISUUS

26. Kun siis eukaristia rakentaa kirkkoa ja kirkko viettää eukaristiaa, niin kuin edellä muistutin, näistä toiminnoista seuraa niiden keskinäisen suhteen tiiviys. Tämä on jotakin niin todellista, että voimme soveltaa eukaristian salaisuuteen Nikean-Kostantinopolin uskontunnustuksen sanoja kirkosta, jonka siinä tunnustamme olevan ”yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen”. Yksi ja katolinen on myös eukaristia. Samoin se on pyhä, itse asiassa se on pyhin sakramentti. Mutta ennen muuta haluamme kiinnittää huomiota tässä sen apostolisuuteen.

27. Selittäessään, millä tavalla kirkko on apostolinen eli apostolien perustalle rakennettu, Katolisen kirkon katekismus viittaa tämän ilmaisun kolmeen merkitykseen. Yhtäältä ”se on rakennettu ja pysyy rakennuttuna ’apostolien perustukselle’ (Ef. 2:20); he ovat Kristuksen itsensä valitsemia ja lähettämiä todistajia”51. Myös eukaristian perustuksena ovat apostolit, ei siksi, etteikö sakramentti olisi peräisin itseltään Kristukselta, vaan siksi, että Jeesus uskoi sen apostoleille ja he ja heidän seuraajansa ovat välittäneet sen meille. On yhdenmukaista Herran käskyä kuuliaisina noudattaneiden apostolien toiminnan kanssa, että kirkko viettää eukaristiaa halki vuosisatojen.
Toinen katekismuksen osoittama kirkon apostolisuuden merkitys on siinä, että kirkko ”säilyttää ja välittää eteenpäin siinä asuvan Hengen avulla apostolien opetuksen, heille uskotun hyvän ja heiltä kuullut terveet sanat”52. Tässä toisessakin merkityksessä eukaristia on apostolinen, koska sitä vietetään apostolien uskon mukaisesti. Uuden liiton kansan kaksituhatvuotisen historian aikana kirkon opetusvirka on eri tilanteissa määritellyt entistä tarkemmin oppia eukaristiasta myös täsmällisen terminologian osalta. Sen tarkoituksena on ollut nimenomaan säilyttää apostolinen usko tähän ylevään salaisuuteen. Tämä usko on muuttumaton, ja kirkolle on olennaista, että se säilyy sellaisena.

28. Kirkko on apostolinen myös siinä mielessä, että ”apostolit opettavat, pyhittävät ja johtavat sitä Kristuksen paluuseen asti niiden välityksellä, jotka paimenvirassaan ovat heidän seuraajiaan: piispainkollegion, ’jonka avustajina toimivat papit ja joka on yhteydessä Pietarin seuraajaan, kirkon ylimmäiseen paimeneen’”53. Apostolinen suksessio paimentehtävässä edellyttää välttämättömästi vihkimyksen sakramenttia eli aivan alusta lähtevää keskeytymätöntä pätevien piispanvihkimysten sarjaa54. Tämä suksessio on olennaisen tärkeä, jotta kirkko varsinaisessa ja täydessä merkityksessä olisi ylipäätään olemassa.
Eukaristia ilmaisee myös tätä apostolisuuden merkitystä. Kuten Vatikaanin 2. kirkolliskokous opettaa, ”uskovat… kuninkaallisen pappeutensa nojalla myötävaikuttavat eukaristisessa uhrissa”55, kun taas vihitty pappi on se, joka ”toimittaa Kristuksen persoonassa eukaristisen uhrin ja kantaa sen Jumalalle koko kansan nimissä”56. Siksi Roomalainen messukirja määrääkin, että ainoastaan pappi saa lausua eukaristisen rukouksen sanat, kun taas kansa yhtyy siihen uskossa ja hiljaisuudessa57.

29. Vatikaanin 2. kirkolliskokouksen usein toistama ilmaisu, jonka mukaan ”vihitty pappi toimittaa eukaristisen uhrin Kristuksen persoonassa”58, oli jo aikaisemmin juurtunut syvälle paavien opetukseen59. Kuten minulla jo aiemmin oli tilaisuus selittää, ilmaus in persona Christi ”merkitsee enemmän kuin ’Kristuksen nimessä’ tai ’sijaisena’. In persona merkitsee erityisessä sakramentaalisessa samaistumisessa iankaikkiseen ylipappiin, joka yksin on oman uhrinsa aikaansaaja ja päätekijä. Siinä häntä ei tosiasiassa voi kukaan korvata”60. Kristuksen valitsemassa pelastustaloudessa vihkimyksen sakramentin saaneiden pappien palvelutehtävä osoittaa selvästi, että heidän viettämänsä eukaristia on seurakunnan oman vallan radikaalisti ylittävä lahja. Tämä palvelutehtävä on joka tapauksessa välttämätön, jotta eukaristinen konsekraatio liittyisi pätevästi ristinuhriin ja viimeiseen ehtoolliseen.
Eukaristian viettoon kokoontuva seurakunta tarvitsee ehdottomasti vihkimyksen saanutta pappia johtamaan itseään ollakseen todellinen eukaristinen kansa. Toisaalta yhteisö itse ei kykene antamaan itselleen vihittyä pappia. Hän on lahja, jonka yhteisö ottaa vastaan apostoleihin ulottuvan piispojen suksession ansiosta. Piispa tekee uuden papin vihkimyksen sakramentin kautta antaen hänelle samalla vallan konsekroida eukaristian. Siksi ”eukaristian salaisuutta ei voida viettää missään yhteisössä ilman vihittyä pappia, kuten Lateraanin 4. kirkolliskokous nimenomaisesti on opettanut”61.

30. Katolisen kirkon opetus niin papin palvelutehtävän suhteesta eukaristiaan kuin eukaristisesta uhrista on viime vuosikymmeninä ollut hedelmällisten vuoropuhelujen aiheena ekumenian saralla. Meidän tulee kiittää Pyhintä Kolminaisuutta siitä, että näissä keskusteluissa on onnistuttu saavuttamaan huomattavaa edistystä ja lähentymistä. Nämä saavat meidät toivomaan saman uskon jakamista tulevaisuudessa. Edelleen on kuitenkin täysin voimassa se huomio, jonka kirkolliskokous teki lännessä 1500-luvulta alkaen syntyneistä ja katolisesta kirkosta erillään olevista kirkollisista yhteisöistä: ”Meistä erossa olevilta kirkollisilta yhteisöiltä puuttuu se täysi yhteys meihin, jonka pitäisi seurata kasteesta, eivätkä ne meidän uskomme mukaan, lähinnä vihkimyksen sakramentin puuttumisen vuoksi, ole säilyttäneet myöskään eukaristian salaisuuden alkuperäistä ja täydellistä olemusta. Kuitenkin ne viettäessään pyhässä ehtoollisessa Herran kuoleman ja ylösnousemuksen muistoa tunnustavat, että se merkitsee elämää Kristuksen yhteydessä, ja odottavat hänen kunniakasta paluutaan”62.
Tämän vuoksi katolilaisten tulee erillään olevien veljiemme uskonnollisia vakaumuksia kunnioittaen kuitenkin pidättäytyä osallistumasta heidän palveluksissaan jaettavaan kommuunioon, jotta he eivät aiheuttaisi epäselvyyttä eukaristian luonteesta ja siten löisi laimin velvollisuuttaan todistaa selkeästi totuudesta. Sellainen viivästyttäisi etenemistä kohti täyttä ja näkyvää ykseyttä. Samoin ei sunnuntaimessua voida myöskään ajatella korvattavan ekumeenisilla sanan jumalanpalveluksilla tai rukouskokouksilla edellä mainittuihin yhteisöihin kuuluvien kristittyjen kanssa tai osallistumisella heidän liturgisiin palveluksiinsa. Tällaiset jumalanpalvelukset ja tapaamiset, jotka itsessään ovat määrätyissä tilanteissa kiitettäviä, valmistavat kaivattuun täyteen ykseyteen, myös eukaristiseen, mutteivät voi sitä korvata.
Se tosiasia, että valta konsekroida eukaristia on annettu ainoastaan piispoille ja papeille ei merkitse muun Jumalan kansan väheksymistä, sillä kirkon, Kristuksen yhden ruumiin kommuuniossa tämä lahja koituu kaikkien hyväksi.

31. Jos eukaristia onkin kirkon elämän lähde ja kohokohta, niin sama on sen asema papin elämässä. Niinpä toistan Herrallemme Jeesukselle Kristukselle kiitollisin mielin, että eukaristia ”on pappeuden sakramentin olemassaolon pääasiallinen ja keskeinen olemassaolon syy. Tämä sakramentti sai alkunsa eukaristian asettamisen hetkellä ja yhdessä sen kanssa”63.
Papilla on lukemattomia pastoraalisia tehtäviä. Kun lisäksi ajatellaan nykymaailman yhteiskunnallisia ja kulttuurisia vaatimuksia, on helppo ymmärtää, että pappeja uhkaa vaara harhautua olennaisesta monien erilaisten tehtäviensä keskellä. Vatikaanin 2. kirkolliskokous tunnisti paimenrakkaudesta sen siteen, joka liittää yhteen niin heidän elämänsä kuin heidän tehtävänsä. Kirkolliskokous tarkentaa, että paimenrakkaus ”kumpuaa ennen kaikkea eukaristisesta uhrista, jossa ovat papin koko elämän keskipiste ja juuret”64. Tästä voimme ymmärtää, kuinka tärkeää on papin hengellisen elämän kannalta, kirkon ja maailman hyödyn lisäksi, että hän toteuttaa kirkolliskokouksen suosituksen viettää eukaristiaa päivittäin. Se on nimittäin ”aina Kristuksen ja hänen kirkkonsa teko, silloinkin, kun uskovilla ei ole mahdollisuutta olla sen vietossa paikalla”65. Tällä tavalla pappi pystyy voittamaan itseensä päivän mittaan kohdistuvat paineet, jotka muuten voisivat harhauttaa häntä. Hän löytää eukaristisesta uhrista elämänsä ja palvelutehtävänsä keskipisteen sekä tarpeellisen hengellisen voiman erilaisten pastoraalisten tehtäviensä hoitamiseksi. Silloin hänen päivistään tulee todella eukaristisia.
Eukaristian keskeisyydestä pappien elämässä ja palvelutehtävässä johtuu myös sen keskeisyys pastoraalityössä pappiskutsumusten edistämiseksi. Näin on ennen muuta siksi, että eukaristiassa rukous kutsumusten puolesta on tiiviimmin yhtä Kristuksen, iankaikkisen ylipapin, rukouksen kanssa. Samoin pappien uuttera huolenpito eukaristisesta palvelutehtävästä yhdessä uskovien tietoisen, aktiivisen ja hedelmällisen eukaristiaan osallistumisen edistämisen kanssa, on nuorille tehokkaana esimerkkinä ja kannustuksena vastata auliisti Jumalan antamaan kutsuun. Jumala käyttää usein hyväkseen papin innokkaan paimenrakkauden esikuvaa kylvääkseen nuoren miehen sydämeen pappiskutsumuksen siemenen ja kasvattaakseen sitä.

32. Tämä kaikki osoittaa, kuinka tuskallinen ja normaalista kaukana on sellaisen kristillisen yhteisön tilanne, joka uskovien lukumäärän ja moninaisuuden takia muodostaa seurakunnan, mutta jolla ei ole johtajanaan pappia. Seurakunta on nimittäin kastettujen yhteisö, jossa he ilmaisevat ja vahvistavat identiteettiään ennen muuta eukaristisen uhrin viettämisen kautta. Tämä kuitenkin edellyttää papin läsnäoloa, sillä vain hän kykenee uhraamaan eukaristian in persona Christi. Kun yhteisöltä puuttuu pappi, on oikeutettua etsiä keinoja tilanteen korvaamiseksi jollakin tavalla, niin että sunnuntain vietto voi jatkua. Sääntökuntalaiset ja maallikot, jotka ohjaavat veljiään ja sisariaan rukouksessa, harjoittavat kunnioitettavalla tavalla kasteen armolle perustuvaa kaikkien uskovien yleistä pappeutta. Silti tällaisia ratkaisuja on pidettävä vain väliaikaisina, kun yhteisö odottaa pappia.
Tällaisten viettojen sakramentaalisen epätäydellisyyden tulee ennen muuta saada koko yhteisö rukoilemaan entistä hartaammin, että Herra lähettäisi työntekijöitä sadonkorjuuseensa (vrt. Matt. 9:38). Sen pitää olla myös kannustimena ottaa käyttöön kaikki muut tehokkaat pappiskutsumusten pastoraalisen edistämisen apukeinot lankeamatta kuitenkaan kiusaukseen etsiä ratkaisuja, jotka alentaisivat pappiskandidaateiksi pyrkiville asetettavia moraalisia ja koulutuksellisia vaatimuksia.

33. Siellä missä pappispulan takia ei-vihityille uskoville on annettu osuus seurakunnan pastoraalisesta huolenpidosta, näiden tulee pitää mielessään, että Vatikaanin 2. kirkolliskokouksen opetuksen mukaan ”mikään kristittyjen yhteisö ei voi muodostua ellei sen perustana ja keskuksena ole pyhän eukaristian vietto”66. Heidän tehtävänään on siksi pitää lakkaamatta yhteisössään elävänä todellista eukaristian ”nälkää”, jonka myötä se ei jätä käyttämättä yhtäkään tilaisuutta viettää messua edes silloin, kun paikalla vain hetkellisesti on pappi, jolla ei kirkkolain mukaan ole estettä sitä viettää.

IV luku
EUKARISTIA JA KIRKON YKSEYS

34. Piispainsynodin ylimääräinen istunto vuonna 1985 nimesi ”ykseyden ekklesiologian” Vatikaanin 2. kirkolliskokouksen asiakirjojen keskeiseksi perusajatukseksi67. Maan päällä vaeltava kirkko on kutsuttu ylläpitämään ja syventämään yhteyttään niin kolmiyhteisen Jumalan kanssa kuin uskovien välillä. Tätä päämäärää varten sillä on sana ja sakramentit, ennen muuta eukaristia, josta se ”lakkaamatta elää ja kasvaa”68 ja jossa se samalla saa oman ilmaisunsa. Ei siis ole sattumaa, että käsitteestä kommuunio on tullut yksi tämän ylevän sakramentin erityisnimistä.
Eukaristia näyttäytyy siis kaikkien sakramenttien huipentumana, kun se täydellistää yhteytemme Isän Jumalan kanssa siten, että samaistumme ainosyntyiseen Poikaan Pyhän Hengen työn kautta. Tämän totuuden on uskon antamalla selvyydellä ilmaissut tunnettu bysanttilaista traditiota edustava kirjoittaja: ”Jokaisesta muusta sakramentista poiketen [kommuunion] salaisuus on niin täydellinen, että se johtaa kaikkien hyvyyksien huipulle: siinä tulee perille jokainen inhimillinen kaipuu, sillä siinä saavutamme Jumalan itsensä ja Jumala liittyy meihin täydellisessä liitossa”69. Juuri siksi kannattaa vaalia sielussa jatkuvaa kaipuuta eukaristian sakramenttiin. Näin on saanut alkunsa ”hengellisen kommuunion” tapa, joka jo vuosisatoja on autuudeksemme vallinnut kirkossa ja jota pyhät hengellisen elämän mestarit ovat suositelleet. Pyhä Jeesuksen Teresa kirjoitti: ”Kun ette vastaanota kommuuniota tai osallistu messuun, voitte osallistua hengelliseen kommuunioon, mikä on erittäin hyödyllinen tapa… Näin Herramme rakkaus painaa teihin runsaana leimansa”70.

35. Eukaristian vietto ei kuitenkaan voi olla ykseyden lähtökohta, vaan se edellyttää ykseyden jo olevan olemassa, vahvistaa sitä ja täydellistää sen. Sakramentti ilmaisee tämän ykseyden siteen toisaalta näkymättömässä ulottuvuudessa, kun Kristuksessa meidät yhdistetään Pyhän Hengen vaikutuksesta Isän kanssa ja keskenämme, ja toisaalta näkyvässä ulottuvuudessa, joka tarkoittaa ykseyttä apostolien opetuksessa, sakramenteissa ja hierarkkisessa järjestyksessä. Kirkon ykseyden näkymättömien ja näkyvien elementtien välinen syvällinen suhde on perustavanlaatuista kirkolle pelastuksen sakramenttina71. Vain tällaisessa yhteydessä voidaan eukaristiaa viettää pätevästi ja siihen voidaan osallistua todellisesti. Siksi eukaristia itse vaatii, että sitä vietetään kirkon ykseydessä ja konkreettisesti saman ykseyden siteiden täyteydessä.

36. Vaikka näkymätön ykseys luonnostaan kehittyy lakkaamatta, se edellyttää elämää armossa, jonka avulla tulemme ”osallisiksi jumalallisesta luonnosta” (2. Piet. 1:4), sekä uskon, toivon ja rakkauden hyveiden harjoittamista. Vain tällä tavalla meillä on todellinen yhteys Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kanssa. Usko yksin ei riitä, vaan on pysyttävä pyhittävän armon tilassa ja rakkaudessa, oltava kirkossa ”ruumiillisesti” ja ”sydämeltä”72. Tarpeen on pyhän Paavalin sanoin ”rakkautena vaikuttava usko” (Gal. 5:6).
Näiden näkymättömien siteiden säilyttäminen täydellisinä on sellaisen kristityn moraalinen velvollisuus, joka tahtoo osallistua eukaristiaan täydellisesti ottamalla vastaan Kristuksen ruumiin ja veren. Tästä velvollisuudesta häntä muistuttaa itse apostoli kehottaen: ”Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta” (1.Kor. 11:28). Pyhä Johannes Khrysostomos kehotti uskovia koko kaunopuheisuutensa voimalla: ”Minäkin kohotan ääneni, pyydän, rukoilen ja anon, ettette lähestyisi tätä pyhää pöytää epäpuhtain ja tahraisin omintunnoin. Sellaista lähestymistä, vaikka tuhannen kertaa koskettaisimme Herran ruumista, ei milloinkaan voi nimittää kommuunioksi, vaan tuomioksi, murheeksi ja rangaistuksen lisääntymiseksi”73.
Samoilla linjoilla on myös Katolisen kirkon katekismus määritellessään, että ”sen, joka tietää tehneensä raskaan synnin, on otettava ennen kommuuniota vastaan parannuksen sakramentti”74. Haluan siis muistuttaa, että kirkossa on nyt ja tulevaisuudessakin voimassa se sääntö, jolla Trenton kirkolliskokous konkretisoi apostoli Paavalin ankaran muistutuksen. Sen mukaan eukaristian arvolliseksi vastaanottamiseksi ”niiden, joita tietoisuus kuolemansynnistä painaa, on välttämättä ripittäydyttävä ennen kommuuniota”75.

37. Eukaristian ja parannuksen sakramentit liittyvät tiiviisti toisiinsa. Eukaristia tekee läsnäolevaksi ristin lunastusuhrin, joka siinä ikuistuu sakramentaalisesti. Tämä merkitsee, että se edellyttää jatkuvaa kääntymystä vaatien henkilökohtaista vastausta pyhän Paavalin Korintin kristityille suuntaamaan kehotukseen: ”Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa” (2. Kor. 5:20). Jos siis kristityllä on tunnollaan raskaan synnin taakka, on katumuksen tie parannuksen sakramentin kautta hänelle pakollinen, jotta hän voisi täydesti osallistua eukaristiseen uhriin.
Armon tilan arvioinnin tekee tietenkin jokainen itse, koska kysymys on omantunnon arvioimisesta. Kuitenkin tapauksissa, joissa henkilö ulkoisesti, vakavasti, selvästi ja pysyvästi käyttäytyy moraalisten normien vastaisesti, pastoraalista huolta oikeasta järjestyksestä yhteisössä sekä kunnioituksesta sakramenttia kohtaan kantava kirkko ei voi olla ryhtymättä toimenpiteisiin. Kun moraalinen alttius selvästi puuttuu, kirkko nojautuu Kanonisen oikeuden lakikirjan määräykseen olla päästämättä eukaristiseen yhteyteen niitä, jotka ”itsepintaisesti pysyttäytyvät ilmeisessä vakavassa synnissä”76.

38. Kuten jo muistutin, kirkon ykseys on myös näkyvä ja ilmenee kirkolliskokouksenkin opetuksessaan mainitsemina siteinä: ”Kirkon yhteyteen on täydellisesti liitetty ne, jotka Kristuksen Hengen omaten hyväksyvät sen koko rakenteen ja kaikki siinä käytössä olevat pelastuksen välineet sekä jotka kirkkoon näkyvästi kuuluen pysyvät sitä paavin ja piispojen kautta johtavan Kristuksen yhteydessä, ja joita yhdistävät toisiinsa uskon tunnustuksen, sakramenttien ja kirkollisen hallinnon sekä ykseyden siteet”77.
Eukaristia, joka on kirkon ykseyden korkein sakramentaalinen ilmaus, edellyttää, että sen vieton ulkoisetkin yhteyden siteet ovat eheät. Koska se on ”ikään kuin hengellisen elämän täyttymys ja kaikkien sakramenttien määränpää”78, se edellyttää erityisellä tavalla todellisten ykseyden siteiden säilyttämistä muihin sakramentteihin, varsinkin pyhään kasteeseen ja pappeuden sakramenttiin. Ei ole mahdollista antaa kommuuniota henkilölle, jota ei ole kastettu tai joka hylkää eukaristian salaisuutta koskevan uskon täyden totuuden. Kristus on totuus ja todistaa totuudesta (vrt. Joh. 14:6; 18:37); hänen ruumiinsa ja verensä sakramentti ei salli totuudesta tinkimistä.

39. Lisäksi on muistutettava, että kirkon ykseyden luonteesta sekä saman ykseyden ja eukaristian sakramentin suhteesta seuraa, että ”eukaristinen uhri, vaikka sitä vietetäänkin aina erityisessä yhteisössä, ei milloinkaan ole yksin tuon yhteisön viettämä. Kun yhteisö saa Herran eukaristisen läsnäolon lahjan, se saa koko pelastuksen lahjan, jolloin se itse näyttäytyy kaikesta erityisyydestään huolimatta yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon kuvana ja todellisena läsnäolona”79. Tästä johtuen aidosti eukaristinen yhteisö ei voi sulkeutua itseensä ikään kuin se olisi itsessään riittävä, vaan sen on säilytettävä harmoninen yhteys jokaiseen muuhun katoliseen yhteisöön.
Eukaristisen yhteisön kirkollinen ykseys on ykseyttä oman piispan ja paavin kanssa. Piispa on nimittäin oman osakirkkonsa ykseyden pysyvä ja näkyvä perusta80. Olisi suuri erehdys, jos tätä mitä suurimmassa määrin ykseyden sakramenttia vietettäisiin ilman todellista yhteyttä piispaan. Pyhä Ignatius Antiokialainen kirjoitti: ”Varmana voidaan pitää sellaista eukaristiaa, jota viettää piispa tai henkilö, jolle hän on tuon tehtävän uskonut”81. Vastaavasti, koska ”Pietarin seuraajana Rooman piispa on ykseyden pysyvä ja näkyvä alku ja perustus niin piispojen kuin kaikkien uskovien kesken”82, edellyttää eukaristian uhrin viettäminen itsestään ykseyttä hänen kanssaan. Tästä johtuu myös liturgian ilmaisema suuri totuus: ”Jokainen eukaristian vietto tapahtuu ykseydessä ei vain oman piispan, vaan myös paavin, piispainkollegion, koko papiston ja kristikansan kanssa. Jokainen pätevä eukaristian vietto ilmaisee tätä yleismaailmallista ykseyttä Pietarin ja koko kirkon kanssa tai sitten objektiivisesti kutsuu siihen, kuten Roomasta erossa olevien kristillisten kirkkojen tapauksessa”83.

40. Eukaristia luo ykseyttä ja kasvattaa ykseyteen. Pyhä Paavali kirjoitti Korintin kristityille osoittaen, kuinka heidän eukaristian viettojensa aikana ilmenneet jakautumisensa olivat ristiriidassa heidän viettämänsä Herran ehtoollisen kanssa. Johdonmukaisesti apostoli kehotti heitä pohtimaan eukaristian tosi olemusta, jotta he voisivat palata veljellisen ykseyden henkeen (vrt. 1.Kor. 12:27). Samaan kehotukseen liittyi pyhä Augustinus, joka muistuttaessaan apostolin sanoista: ”Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen” (1.Kor. 12:27), huomautti, että: ”Jos olette hänen ruumiinsa ja hänen jäseniään, niin Kristuksen alttarilla on uhrattu se, mikä on teidän salaisuutenne; niin, te otatte vastaan sen, mikä on teidän salaisuutenne”84. Ja tästä toteamuksesta hän veti johtopäätöksen: ”Herra Kristus… pyhitti alttarillaan meidän rauhamme ja ykseytemme salaisuuden. Joka ottaa vastaan ykseyden salaisuuden, muttei säilytä rauhan sidettä, ei saa hyväkseen salaisuutta, vaan todisteen itseään vastaan”85.

41. Eukaristian erityinen vaikutus ykseyden luojana on yksi syy, miksi sunnuntaimessu on niin tärkeä. Sen painoarvosta ja syistä, joiden ansiosta sen merkitys kirkon ja sen yksittäisten jäsenten elämässä on olennainen, kirjoitin jo apostolisessa kirjeessäni sunnuntain pyhittämisestä Dies Domini86. Muistutin siinä muun muassa siitä, että uskoville osallistuminen pyhään messuun sunnuntaina on velvollisuus, ellei heillä ole jotain vakavaa estettä, kun taas paimenten vastuulla on tästä syystä velvollisuus tehdä käskyn täyttäminen heille mahdolliseksi87. Aivan viime aikoina olen apostolisessa kirjeessäni Novo millennio ineunte antaessani suuntaviivoja kirkon pastoraaliselle palvelutyölle kolmannen vuosituhannen alussa tahtonut korostaa sunnuntaieukaristian erityistä merkitystä. Korostin siinä sen vaikutusta ykseyden luojana: kuten kirjoitin, on sunnuntaimessu ”etuoikeutettu paikka, jossa ykseyttä jatkuvasti julistetaan ja ylläpidetään. Juuri eukaristiaan osallistumisen kautta Herran päivästä tulee myös kirkon päivä, ja tämän ansiosta kirkko pystyy tehokkaasti toteuttamaan tehtäväänsä ykseyden sakramenttina”88.

42. Kirkollisen ykseyden säilyttäminen ja vahvistaminen on jokaisen uskovan tehtävä, mikä eukaristiassa, kirkon ykseyden sakramentissa, saa erityisen tehtäväkenttänsä. Konkreettisemmin tämä tehtävä kuuluu kirkon paimenille, jokaisen kirkollisen virka-asteen ja oman kirkollisen tehtävän mukaisesti. Siksi kirkko on määritellyt säännöt, joiden tarkoitus on taata uskovien helpompi, tiheämpi ja hedelmällisempi pääsy eukaristisen pöydän ääreen, ja tarkentanut objektiivisia ehtoja, jotka epäävät uskovalta kommuunion. Huoli niiden mahdollisimman uskollisesta noudattamisesta on konkreettinen osoitus rakkaudesta eukaristiaa ja kirkkoa kohtaan.

43. Pohtiessamme eukaristiaa kirkollisen ykseyden sakramenttina emme voi sen tärkeyden takia olla käsittelemättä erästä merkityksellistä aihetta: mielessäni on eukaristian suhde ekumenian tehtävään. Meidän kaikkien on syytä kiittää Pyhää Kolminaisuutta siitä, että viime vuosikymmeninä monet uskovat kaikkialla maailmassa ovat ottaneet omakseen hartaan kaipuun kaikkien kristittyjen ykseyteen. Ekumeniadekreettinsä alussa Vatikaanin 2. kirkolliskokous näkee tässä erityisen Jumalan lahjan89. Se on ollut vaikuttava armolahja, joka on suunnannut ekumenian teille niin meidät katolisen kirkon lapset kuin myös veljemme muista kirkoista ja kirkollisista yhteisöistä.
Ykseyden pyrkimys saa meidät suuntaamaan katseemme eukaristiaan, joka on Jumalan kansan ykseyden ylevin sakramentti, sen sovelias ilmaus ja ihmeellinen lähde90. Viettäessään eukaristista uhria kirkko kohottaa pyyntönsä Jumalan, laupeuden Isän, puoleen, jotta hän vuodattaisi lapsiinsa Pyhän Hengen täyteyden niin että heistä tulisi yksi ruumis ja yksi henki Kristuksessa91. Kääntyessään tämän rukouksen sanoin valkeuden Isän puoleen, jolta on lähtöisin kaikki hyvä ja jokainen täydellinen lahja (vrt. Jaak. 1:17), kirkko uskoo sen voimaan, koska se rukoilee ykseydessä Kristuksen, päänsä ja ylkänsä kanssa, joka tekee morsiamensa kaipuusta omansa ja liittää sen lunastavan uhrinsa rukoukseen.

44. Koska juuri kirkon ykseys, jonka eukaristia toteuttaa uhrin sekä Herran ruumiin ja veren yhteyden kautta, edellyttää ehdottomasti täyttä ykseyttä uskon tunnustamisen, sakramenttien ja kirkollisen hallinnon osalta, ei ole mahdollista viettää yhdessä (konselebroida) samaa eukaristista liturgiaa ennen kuin tuo side on uudelleen palautettu kokonaisuudessaan. Sellainen konselebraatio ei olisi pätevä väline täyden ykseyden saavuttamiseksi, vaan suorastaan saattaisi osoittautua sen esteeksi pienentäessään meitä määränpäästä erottavan etäisyyden tuntua ja aiheuttaessaan tai vahvistaessaan epäselvyyksiä yhden tai toisen uskon totuuden ymmärtämisen suhteen. Tietä täyteen ykseyteen voi kulkea vain totuudessa. Tässä suhteessa kirkon lakiin sisällytetty kielto ei jätä sijaa epävarmuudelle92, kun se pysyy uskollisena Vatikaanin 2. kirkolliskokouksen julistamalle moraaliselle normille93.
Tahtoisin kuitenkin muistuttaa siitä, minkä kiertokirjeessäni Ut unum sint lisäsin huomautettuani yhteisen eukaristian vieton mahdottomuudesta: ”Kuitenkin kaipaamme hartaasti päästä viettämään yhdessä Kristuksen ainoaa uhria ja tästä kaipuustamme tulee jo nyt yhteinen ylistys ja yhteinen pyyntörukous. Yhdessä me käännymme Isän puoleen ja teemme sen yhä enemmän ’yksin sydämin’ ”94.

45. Vaikkei täyden ykseyden puuttuessa tehty konselebraatio olekaan missään tapauksessa pätevä, ei tämä sääntö kuitenkaan koske yksittäisiä henkilöitä, jotka katolisen kirkon täydestä yhteydestä erossa oleviin kirkkoihin tai kirkkokuntiin kuuluen ottavat eukaristian vastaan erityistilanteissa. Tässä tapauksessa kyse on nimittäin vakavan hengellisen tarpeen tyydyttämisestä yksittäisten uskovien iankaikkiseksi pelastukseksi eikä interkommuunion toteuttaminen, joka on mahdoton niin kauan kuin kirkollisen ykseyden näkyviä siteitä ei ole palautettu.
Tätä suhtautumista noudattaen Vatikaanin 2. kirkolliskokous linjasi menettelytavan niihin itäisiin kirkkoihin kuuluviin kristittyihin nähden, jotka hyvässä uskossa ovat katolisesta kirkosta erossa ja pyytävät omasta tahdostaan mahdollisuutta ottaa vastaan eukaristia katoliselta papilta sekä ovat siihen asianmukaisesti valmistautuneet95. Tämän menettelyn vahvistivat myöhemmin molemmat lakikirjat, joissa se laajennettiin asiaankuuluvin sovelluksin koskemaan muitakin kuin idän kristittyjä, jotka eivät ole täydessä yhteydessä katoliseen kirkkoon96.

46. Kiertokirjeessäni Ut unum sint ilmaisin arvostukseni näitä säännöksiä kohtaan, jotka asiaankuuluvan harkinnan jälkeen sallivat sielujen pelastuksesta huolehtimisen: ”Voidaan iloiten todeta, että eräissä erityistapauksissa katoliset hengenmiehet voivat jakaa eukaristian, parannuksen ja sairasten voitelun sakramentteja muille kristityille, jotka eivät ole täydessä yhteydessä katolisen kirkon kanssa, mutta jotka hartaasti haluavat nämä sakramentit vastaanottaa, vapaaehtoisesti niitä pyytävät ja ilmentävät uskoa, jonka katolinen kirkko näissä sakramenteissa tunnustaa. Vastavuoroisuuden periaatteen mukaan myös katolilaiset voivat – määrätyissä tapauksissa ja erityisolosuhteissa – pyytää samoja sakramentteja sellaisten kirkkojen papeilta, joissa ne ovat päteviä”97.
Vaikka kyse onkin erityisistä ja tarkkaan määritellyistä tapauksista, on kiinnitettävä vakavaa huomiota ehtoihin, joiden on aina välttämättä täytyttävä. Yhden tai useamman näihin sakramentteihin liittyvän uskon totuuden hylkääminen, muun muassa sen, että näiden sakramenttien pätevään viettoon tarvitaan virkapappeutta, tekee sen, ettei pyytäjä ole asiaankuuluvasti valmistautunut, eikä hänelle lain mukaan voi sakramentteja jakaa. Vastaavasti katolinen uskova ei voi ottaa pyhää kommuuniota vastaan yhteisössä, jolta puuttuu pätevä pappisvihkimyksen sakramentti98.
Tässä asiassa annettujen periaatteiden ja normien kokonaisuuden uskollinen noudattaminen on yhtä aikaa ilmaus ja tae rakkaudesta Jeesusta Kristusta kohtaan pyhimmässä sakramentissa99. Se todistaa myös rakkaudestamme toiseen kristilliseen tunnustukseen kuuluvia veljiä kohtaan, joilla on oikeus todistukseemme totuudesta, sekä ykseyden pyrkimystä itseään kohtaan.

V luku
EUKARISTIAN VIETON KAUNEUS

47. Synoptisten evankeliumien kertomus eukaristian asettamisesta koskettaa sillä yksinkertaisuudella ja juhlallisuudella, jolla Jeesus viimeisen ehtoollisen iltana asettaa tämän suuren sakramentin. Eräs katkelma on sen jonkinlainen alkusoitto: voitelu Betaniassa. Muuan nainen, jonka Johannes samaistaa Mariaan, Lasaruksen sisareen, valaa Jeesuksen hiuksille pullollisen kallisarvoista öljyä, joka opetuslasten piirissä ja varsinkin Juudaksessa (vrt. Matt. 26:8; Mark. 14:4; Joh. 12:4) herättää kielteistä huomiota, ikään kuin tämä ele köyhien tarpeet huomioon ottaen olisi sietämätöntä ”tuhlausta”. Jeesus kuitenkin tulkitsee tilanteen aivan toisin. Kunnioittaen täysin velvollisuutta tukea puutteenalaisia, joista opetuslasten on määrä aina pitää huolta – ”köyhät teillä on aina joukossanne” (Matt. 26:11; Mark. 14:7; vrt. Joh. 12:8) – hän ajattelee lähestyvää kuolemansa ja hautaamisensa hetkeä. Hän arvostaa saamaansa voitelua sen kunnian ennakointina, jonka arvoinen hänen ruumiinsa on hänen persoonansa salaisuuteen erottamattomasti liittyvän kuoleman jälkeenkin.
Synoptisissa evankeliumeissa tämä kertomus kehittyy edelleen Jeesuksen antaessa opetuslapsilleen tehtävän valmistaa huolellisesti ”suuren huoneen”, jossa he voisivat nauttia pääsiäisaterian (vrt. Mark. 14:15; Luuk. 22:12), ja jatkuu kertomuksena eukaristian asettamisesta. Heijastaen ainakin pääpiirteissään juutalaista pääsiäisateriariittiä aina Hallel -lauluun asti (vrt. Matt. 26:30; Mark. 14:26) kuvaus – eri traditioissa esiintyvistä lievistä eroista huolimatta – välittää samalla selkeästi ja juhlallisesti Kristuksen leivän ja viinin yli lausumat sanat. Hän itse teki niistä uhraamansa ruumiin ja vuodattamansa veren konkreettisia merkkejä. Kaikki nämä yksityiskohdat painoi evankelistojen mieliin ”leivän murtamisen” tapa, joka oli juurtunut kirkkoon jo sen alusta alkaen. On myös ilmeistä, että jo Jeesuksen ajoista alkaen kiirastorstain tapahtumassa on nähty selviä merkkejä liturgisesta ”herkkyydestä”, joka kehittyy vanhatestamentillisen tradition pohjalta ja on avoin muotoutumaan kristilliseksi vietoksi ilmaistakseen tasapainoisella tavalla pääsiäisen uutta sisältöä.

48. Aivan kuin Betanian nainenkaan, kirkko ei ole epäröinyt ”tuhlata” vaan on osoittanut parhaat varansa eukaristian määrättömän lahjan hämmästyksen täyttämään palvontaan. Ensimmäisten opetuslapsien lailla, joiden oli määrä valmistaa ”suuri sali”, kirkko on vuosisatojen aikana ja muuttuvissa kulttuureissa tuntenut velvollisuudekseen viettää eukaristiaa tämän suuren salaisuuden arvoisissa puitteissa. Näin on Jeesuksen sanoihin ja eleisiin liittyneenä ja juutalaisuuden rituaalista traditiota kehittäen syntynyt kristillinen liturgia. Onko olemassakaan riittävän arvokasta tapaa ottaa vastaan lahja, jonka jumalallinen Ylkä jatkuvasti valmistaa itsestään kirkolle, morsiamelleen, jättäen näin yhä uusille uskovien sukupolville uhrinsa, jonka hän kertakaikkisesti uhrasi ristillä ja antoi näin itsensä ravinnoksi kaikille uskoville? Vaikka ajatus ”juhla-ateriasta” luonnostaan viittaa läheiseen ilmapiiriin, kirkko ei milloinkaan ole langennut kiusaukseen banalisoida tätä ”läheisyyttään” Ylkänsä kanssa eikä unohtanut, että hän on myös Herra, ja että tämä juhla-ateria säilyy aina Golgatalla vuodatetun veren merkitsemänä uhriateriana. Eukaristinen juhla-ateria on todellakin ”pyhä” juhla-ateria, jonka merkkien yksinkertaisuus kätkee taakseen Jumalan pyhyyden mittaamattoman syvyyden: O Sacrum convivium, in quo Christus sumitur! Alttareillamme murrettava leipä uhrataan meille, maailman teitä vaeltaville pyhiinvaeltajille, enkelten leiväksi (panis angelorum), jota ei voi lähestyä ilman evankeliumin sadanpäällikön nöyryyttä: ”Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle” (Matt 8:8; Luuk 7:6).

49. Tämän ylevän salaisuuden tajun yhteydessä tulevat ymmärrettäviksi ne tavat, joilla kirkon uskoa eukaristian salaisuuteen on historian kuluessa ilmaistu ei vain sisäisen hurskaan asenteen vaatimuksella, vaan myös joukolla ulkonaisia ilmauksia, joiden tarkoituksena on herättää ja korostaa vietetyn tapahtuman suuruutta. Tästä saa alkunsa eukaristisen liturgian erityisen muodon säätelyn vähitellen määritellyt tie, joka kunnioittaa laillisesti syntyneitä kirkollisia traditioita. Tältä pohjalta on syntynyt myös rikas taiteellinen perintö. Kristillisen salaisuuden vaikuttamina arkkitehtuuri, kuvanveisto, maalaustaide ja musiikki ovat välittömästi tai välillisesti saaneet eukaristiasta suuren inspiraation aiheen.
Näin on käynyt esimerkiksi arkkitehtuurille, jossa heti historiallisen tilanteen salliessa tapahtui siirtyminen ensimmäisistä eukaristian viettopaikoista kristittyjen perheiden kodeissa (domus) ensimmäisten vuosisatojen basilikoihin, keskiajan vaikuttaviin katedraaleihin, suuriin ja pieniin kirkkoihin, jotka aikaa myöten kasvoivat kristinuskon vaikutuspiiriin tulleissa maissa. Liturgisissa tiloissa kehittyivät ei ainoastaan ihmisten kekseliäisyyttä, vaan myös salaisuuden selkeää ymmärtämistä ilmentäen erilaiset alttarien ja tabernaakkelien muodot.
Samoin voidaan sanoa kirkkomusiikista; tarvitsee vain ajatella inspiroituneita gregoriaanisia sävelmiä sekä monia suuria säveltäjiä, jotka ovat koetelleet taitojaan pyhän messun liturgisten tekstien säveltämisessä. Emmekö kulttiesineiden ja eukaristian vietossa käytettävien paramenttien joukossa havaitsekin valtavaa määrää taiteellisia luomuksia, käsityön tuotteista aina todellisiin taideteoksiin asti?
Voidaan siis sanoa, että eukaristia on muokannut kirkkoa ja hengellisyyttä sekä vaikuttanut voimakkaasti ”kulttuuriin” erityisesti estetiikan alalla.
50. Näissä eukaristian salaisuuden palvonnan rituaalisissa ja esteettisissä ponnistuksissa ovat idän ja lännen kristityt eräällä tavalla ”kilpailleet”. Kuinka siis voisi olla kiittämättä Herraa erityisesti siitä panoksesta, jonka kristilliseen taiteeseen ovat antaneet bysanttilaisen tradition arkkitehtoniset ja maalaustaiteelliset teokset tai koko slaavien maantieteellinen ja kulttuurinen alue? Idän kirkkotaiteessa on säilynyt poikkeuksellisen voimakas salaisuuden tuntu, joka on kutsunut taiteilijoita luovaan työhön ei vain lahjojensa osoitukseksi, vaan aitona palveluksena uskolle. Kurottaen kauas tavanomaisen teknisen taidon yläpuolelle he ovat kyenneet kuuliaisina avautumaan Pyhän Hengen innoitukselle.
Arkkitehtuurin ja mosaiikkien upeus kristillisessä idässä ja lännessä on uskovien yhteistä perintöä ja kantaa mukanaan toivetta, sanoisin jopa panttia, uskon ja sen viettämisen kaivatusta täydestä ykseydestä. Se edellyttää ja vaatii kirkon olevan syvän ”eukaristinen” – kuten Rublevin kuuluisassa Pyhän Kolminaisuuden ikonissa, jossa Kristuksen salaisuuden jakaminen leivän murtamisessa on ikään kuin uppoutuneena Jumalan kolmen persoonan pohjattomaan ykseyteen – tehden samalla itsestään Pyhän Kolminaisuuden ”ikonin”.
Puhuttaessa taiteesta, joka pyrkii ilmaisemaan kaikkien elementtiensä kautta eukaristian olemusta kirkon opetuksen mukaan, on kiinnitettävä tarkkaa huomiota pyhäkköjen arkkitehtonista muotoa ja koristelua sääteleviin normeihin. Kuten historia vahvistaa ja itsekin korostin Kirjeessäni taiteilijoille100, kirkko on aina jättänyt taiteilijoiden vapaudelle runsaasti tilaa. Sakraalitaiteen täytyy kuitenkin erottua kyvyllään ilmaista osuvasti oikein ymmärrettyä kirkon uskon kokonaisuutta. Sen täytyy myös mukautua asiaankuuluvan kirkollisen auktoriteetin vahvistamiin pastoraalisiin ohjeisiin. Tämä koskee niin kuvataiteita kuin kirkkomusiikkiakin.

51. Kehitystä, jota taiteessa ja liturgiassa on tapahtunut ikivanhan kristillisen perinteen maissa, on tapahtunut myös niillä mantereilla, joilla kristinusko on suhteessa nuorempaa. Tämä on sopusoinnussa Vatikaanin 2. kirkolliskokouksen opetuksen kanssa, jonka mukaan terve ja oikeanlainen ”inkulturaatio” on välttämätöntä. Lukuisten matkojeni aikana ympäri maailmaa minulla on ollut tilaisuus havaita, kuinka elävöittävä onkaan kohtaaminen eukaristian vieton sekä eri kulttuurien omien muotojen, tyylien ja herkkyyksien välillä. Sopeutuen ajan ja paikan muuttuviin olosuhteisiin eukaristia takaa ravinnon ei vain yksittäisille ihmisille, vaan kokonaisille kansakunnille, ja muokkaa kristinuskosta inspiraationsa saavia kulttuureja.
On kuitenkin välttämätöntä, että tätä sopeuttamisen tärkeää työtä tehdään jatkuvasti tietoisena siitä sanomattomasta salaisuudesta, jonka jokainen uusi sukupolvi on kutsuttu kohtaamaan. ”Aarre” on liian suuri ja arvokas, että voitaisiin riskeerata sen köyhtyminen tai latistaminen tekemällä kokeita tai muuttamalla käytäntöjä ilman pätevien kirkollisten auktoriteettien harkitsevaa arviota. Sen lisäksi eukaristian salaisuuden keskeinen luonne edellyttää, että tällaiset arvioinnit tehdään tiiviissä yhteistyössä apostolisen istuimen kanssa. Kuten jo kirjoitin postsynodaalisessa apostolisessa kehotuskirjeessäni Ecclesia in Asia: ”Tämä yhteistyö on oleellista, koska pyhä liturgia ilmaisee ja viettää yhtä uskoa, jota kaikki tunnustavat, ja koska se on koko kirkon perintöä, eivät paikalliskirkot voi määritellä sitä erillään yleismaailmallisesta kirkosta.”101?

52. Siitä, mitä edellä on sanottu, voi ymmärtää, kuinka suuri vastuu eukaristian vietossa lepää erityisesti pappien harteilla. Heidän tehtävänään on johtaa sitä in persona Christi, tarjota todistuksensa ja yhteyden palveluvirkansa ei vain siihen välittömästi osallistuvalle yhteisölle, vaan myös koko yleismaailmalliselle kirkolle, joka aina on mukana eukaristian vietossa. Joudun valitettavasti toteamaan, että kirkolliskokousta seuranneiden liturgisten uudistusten vuosista lähtien on esiintynyt paljon monille kärsimystä aiheuttaneita väärinkäytöksiä, joiden lähteenä on väärin ymmärretty luovuus ja sopeutuminen. Eräänlaisena vastavetona ”muodollisuudelle” on joskus, varsinkin tietyillä alueilla, lakattu pitämästä sitovina kirkon suuren liturgisen tradition ja sen opetusviran valitsemia ”muotoja”, ja tuotu ilman valtuuksia niiden sijaan uudistuksia, jotka ovat usein täysin sopimattomia.
Siksi pidän velvollisuutenani vedota sydämestäni kaikkiin, että eukaristisen uhrin vietossa noudatettaisiin liturgisia normeja äärimmäisen uskollisesti. Nämä normit ovat ilmaus eukaristian aidosta kirkollisuudesta; tämä on niiden syvin merkitys. Liturgia ei koskaan ole kenenkään yksityisomaisuutta, ei selebrantin eikä sen yhteisön, jossa salaisuutta vietetään. Apostoli Paavali joutui kirjoittamaan tiukkaan sävyyn Korintin yhteisölle sen eukaristian vieton vakavien puutteiden takia – nämä puutteet johtivat hajaannukseen (skhísmata) ja ryhmäkuntien (hairéseis) muodostumiseen (Vrt. 1.Kor. 11:17-34). Myös meidän aikanamme kuuliaisuus liturgisille normeille tulisi löytää uudelleen ja niitä arvostaa jokaisessa eukaristian vietossa läsnä olevan yhden ja katolisen kirkon heijastumina ja todistuksena. Uskollisesti liturgisten normien mukaan pyhän messun viettävä pappi ja niitä noudattava yhteisö osoittavat hiljaisella mutta paljon puhuvalla tavalla rakkauttaan kirkkoa kohtaan. Liturgisten normien arvon syvällisen tuntemisen edistämiseksi pyysin Rooman kuurian eri virastoja valmistelemaan yksityiskohtaisemman, juridisiakin määräyksiä sisältävän dokumentin tästä aiheesta. Ei voida sallia kenenkään vähättelevän meille uskotun salaisuuden arvoa: se on liian suuri, että kukaan voisi ottaa oikeuden kohdella sitä sen pyhän luonteen ja yleismaailmallisen ulottuvuuden sivuuttavan oman arvionsa mukaan.

VI luku
MARIAN, ”EUKARISTISEN NAISEN”, KOULUSSA

53. Jos haluamme löytää uudelleen kirkon ja eukaristian välillä vallitsevan tiiviin siteen koko sen rikkaudessa, emme voi unohtaa Mariaa, kirkon äitiä ja esikuvaa. Apostolisessa kirjeessäni Rosarium Virginis Mariae, jossa osoitin autuaan Neitsyt Marian opettajaksemme Kristuksen kasvojen katselemisessa, liitin valoisiin salaisuuksiin myös eukaristian asettamisen102. Maria voi johdattaa meitä kohti tätä pyhintä sakramenttia, koska hänen oma suhteensa siihen on syvä.
Ensi silmäyksellä evankeliumi näyttää vaikenevan tästä asiasta. Kuvauksessa eukaristian asettamisesta kiirastorstaina ei puhuta Mariasta. Kuitenkin tiedetään hänen olleen läsnä apostolien joukossa, kun he helluntaita odottaen ”pitivät kaikki yhtä ja rukoilivat lakkaamatta” (Apt. 1:14) ensimmäisessä Herran taivaaseenastumisen jälkeisessä yhteisössä. Hän ei varmasti jäänyt pois ensimmäisen kristittyjen sukupolven eukaristian vietoista heidän pysyessään hartaina ”leivän murtamisessa” (Apt. 2:42).
Sen lisäksi, että Maria osallistui eukaristiseen juhla-ateriaan, hänen suhdettaan eukaristiaan voidaan epäsuorasti tarkastella hänen sisäisen asenteensa kautta. Maria on ”eukaristinen nainen” koko elämässään. Mariaan esikuvanaan katsova kirkko on kutsuttu seuraamaan hänen esikuvaansa myös suhteessa pyhimpään salaisuuteen.

54. Mysterium fidei! Jos eukaristia on meidän ymmärryksemme ylittävä uskon salaisuus, joka sen takia pakottaa meidät mitä täydellisimmin antautumaan Jumalan sanan haltuun, niin kukaan ei samassa määrin kuin Maria voi olla tukenamme ja oppaanamme tämän asenteen hankkimisessa. Kun kuuliaisina Kristuksen käskylle: ”tehkää tämä minun muistokseni” toistamme Kristuksen työn viimeisellä ehtoollisella, otamme samalla vastaan Marian kutsun olla epäröimättä kuuliaisia Kristukselle: ”Mitä hän teille sanookin, tehkää se.” (Joh. 2:5) Samalla äidillisellä huolenpidolla, jota Maria osoitti Kaanan häissä, hän tuntuu sanovan meille: ”Älkää epäröikö, luottakaa Poikani sanaan. Hänellä, joka pystyi muuttamaan veden viiniksi, on myös valta tehdä leivästä ja viinistä oma ruumiinsa ja verensä ja jakaa tässä salaisuudessa uskoville elävä pääsiäissalaisuutensa ja tehdä samalla itsestään ’elämän leipä’ ”.

55. Eräässä mielessä Maria ilmaisi eukaristisen uskonsa jo ennen kuin eukaristia oli asetettu, tarjoamalla käyttöön neitseellisen kohtunsa, että Jumalan Sana voisi tulla lihaksi. Muistellessaan kärsimystä ja ylösnousemusta eukaristia ilmaisee samanaikaisesti yhteyttä Jumalan ihmiseksi tulemisen salaisuuteen. Enkelin ilmoituksesta Mariassa sikisi Jumalan Poika myös ruumiin ja veren fyysisessä todellisuudessa. Silloin Maria tavallaan ennakoi sitä, mikä jossain määrin tapahtuu sakramentaalisesti jokaisessa uskovassa heidän ottaessaan vastaan Herran ruumiin ja veren leivän ja viinin muodossa.
Lisäksi on olemassa syvällinen vastaavuus sen fiat [tapahtukoon] -vastauksen, jonka Maria antoi arkkienkelin ilmoitukseen, ja jokaisen uskovan Herran ruumista vastaanottaessaan lausuman aamenen välillä. Maria oli kutsuttu uskomaan, että se, joka hänessä ”sikisi Pyhästä Hengestä”, oli ”Jumalan Poika” (vrt. Luuk. 1:30-35). Jatkona Neitsyen uskolle eukaristian salaisuus kutsuu meidät uskomaan saman Jeesuksen, Jumalan Pojan ja Marian Pojan, tulevan koko inhimillis-jumalallisessa olemuksessaan läsnäolevaksi leivän ja viinin muodoissa.
”Autuas sinä, joka uskoit!” (Luuk. 1:45): Jumalan ihmiseksi tulemisen salaisuudessa Maria ennakoi myös kirkon eukaristista uskoa. Kun hän Elisabetin luona vieraillessaan kantaa kohdussaan lihaksi tullutta Sanaa, hänestä tulee eräässä mielessä ”tabernaakkeli” – historian ensimmäinen ”tabernaakkeli”, jossa Jumalan Poika vielä ihmissilmälle näkymättömänä sallii Elisabetin palvoa itseään ikään kuin ”loistamalla” valoaan Marian silmien ja äänen kautta. Eikö siis Maria vastasyntynyttä Jeesusta katsellessaan ja hänet syliinsä sulkiessaan ole meille ainutkertainen esikuva siitä rakkaudesta, jonka pitäisi innoittaa meitä joka kerta vastaanottaessamme pyhän kommuunion?

56. Maria toteutti eukaristian uhriluonnetta elämällä koko elämänsä Kristuksen rinnalla, ei ainoastaan Golgatalla. Tuodessaan Jeesus-lapsen Jerusalemin temppeliin ”viedäkseen lapsen Herran eteen” (Luuk. 2:22), hän sai kuulla vanhan Simeonin ennustuksen, että tuo lapsi on oleva ”merkki, jota ei tunnusteta”, ja että ”miekka” on lävistävä hänenkin sielunsa (vrt. Luuk. 2:34-35). Näin tuli ennustetuksi Pojan ristiinnaulitsemisen tragedia ja tavallaan ennakoiduksi Neitsyen stabat Mater ristin juurella. Valmistautuessaan päivä päivältä Golgatan tapahtumiin Maria ikään kuin kokee ”esimakua eukaristiasta”, eräänlaista kaipuun ja uhrin ”henkistä kommuuniota”, joka saa täyttymyksensä liittymisestä Poikaan kärsimyksen hetkellä, ja myöhemmin – pääsiäisen jälkeen – saa ilmaisunsa Marian osallistumisessa apostolien viettämään eukaristiaan – kärsimyksen ”muistoon”.
Voiko kuvitellakaan, mitä Maria on tuntenut kuullessaan Pietarin, Johanneksen, Jaakobin ja muiden apostolien suusta Jeesuksen viimeisellä ehtoollisella lausumat sanat: ”Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan” (Luuk. 22:19)? Tuo ruumis, joka annettiin uhriksi ja oli tullut uudelleen läsnäolevaksi sakramentaalisissa merkeissä, oli se sama ruumis, joka oli siinnyt hänen kohdussaan! Eukaristian vastaanottamisen on täytynyt merkitä Marialle ikään kuin hänen oman sydämensä kanssa tasatahtiin lyövän sydämen ottamista uudelleen kohtuunsa, ja hänen ristin juurella kokemansa uudelleen kokemista.

57. ”Tehkää tämä minun muistokseni” (Luuk. 22:19). Golgatan ”muistossa” on läsnä kaikki se, minkä Kristus on saanut aikaan kärsimyksellään ja kuolemallaan. Siitä ei siis puutu sitäkään, mitä Kristus teki Äidilleen meidän hyödyksemme. Juuri Marian haltuun hän uskoi rakkaan opetuslapsensa, ja hänessä jokaisen meistä: ”Katso, poikasi!” Samoin hän sanoo jokaiselle meistä: ”Katso, Äitisi!” (vrt. Joh. 19:26-27).
Kristuksen kuoleman muiston viettäminen eukaristiassa sisältää myös tuon lahjan lakkaamattoman vastaanottamisen. Se merkitsee, että me – Johanneksen esikuvan mukaan – otamme luoksemme hänet, joka meille joka kerta Äidiksi annetaan. Se merkitsee myös, että hyväksymme tehtävämme tulla yhä enemmän Kristuksen kaltaisiksi Äidin koulussa ja suostumme siihen, että Maria kulkee kanssamme. Kirkon kanssa ja kirkon Äitinä Maria on läsnä jokaisessa eukaristianvietossamme. Jos kirkko ja eukaristia ovat käsitteinä toisistaan erottamattomia, niin sama koskee Mariaa ja kirkkoa. Samasta syystä jo ammoisista ajoista lähtien on sekä idän että lännen kirkoissa yksimielisesti muisteltu Mariaa eukaristiaa vietettäessä.

58. Eukaristiassa kirkko on täydellisesti liittynyt Kristukseen ja hänen uhriinsa Marian henkeen samaistuen. Tämä on totuus, jonka voi sisäistää lukemalla Marian kiitosvirren (Magnificat) uudelleen eukaristisesta näkökulmasta. Eukaristia on nimittäin, samoin kuin Marian kiitosvirsikin, ennen muuta ylistystä ja kiitosta. Kun Maria kohottaa huutonsa: ”Minun sieluni ylistää Herran suuruutta ja minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani”, hän kantaa jo Jeesusta kohdussaan. Hän ylistää Isää Jeesuksen ”kautta”, mutta myös ”hänessä” ja ”hänen kanssaan”. Juuri tämä on oikea ”eukaristinen asenne”.
Samanaikaisesti Maria muistelee suuria tekoja, jotka Jumala on pelastushistoriassa tehnyt sen lupauksen mukaan, jonka hän oli isille antanut (vrt. Luuk. 1:55), ja julistaa ihmettä, joka ylittää ne kaikki – pelastavaa ihmiseksi tulemista. Marian kiitosvirressä on läsnä eukaristian eskatologinen ulottuvuus. Joka kerta, kun Jumalan Poika tulee luonamme läsnä olevaksi leivän ja viinin sakramentaalisten merkkien ”köyhyydessä”, maailmassa kylvetään uuden historian siemeniä, jotka saavat aikaan sen, että ”vallanpitäjät syöstään istuimiltaan” ja ”alhaiset korotetaan” (vrt. Luuk. 1:52). Maria laulaa ”uusista taivaista” ja ”uudesta maasta”, joiden esimakua ja eräässä mielessä suunnitelmaa ja ohjelmaa eukaristia on. Jos Magnificat ilmaisee Marian hengellisyyttä, niin mikään muu ei sitä hengellisyyttä paremmin auta meitä kokemaan eukaristian salaisuutta. Eukaristia on annettu meille, jotta koko elämämme Marian elämän tavoin olisi yhtä Marian kiitosvirttä!

YHTEENVETO

59. Ave, verum corpus natum de Maria Virgine! Joitakin vuosia sitten vietin papiksi vihkimiseni 50-vuotisjuhlaa. Tänään olen saanut osakseni sen armon, että voin tarjota kirkolle tämän kiertokirjeen pyhästä eukaristiasta sen vuoden kiirastorstaina, jolloin olen ollut Pietarin palveluvirassa 25 vuotta. Teen sen sydän täynnä kiitollisuutta. Jo yli puolen vuosisadan ajan, alkaen ikimuistoisesta marraskuun 2. päivästä vuonna 1946, jolloin vietin ensimmäisen pyhän messuni Krakovassa Wawelin katedraalin pyhän Leonardin kryptassa, katseeni on joka päivä levännyt valkoisessa hostiassa ja maljassa, joihin aika ja paikka ikään kuin ”keskittyvät” ja Golgatan tragedia tulee jälleen eläväksi, osoittaen näin tämänhetkisyytensä. Joka päivä olen saanut uskoen tunnistaa pyhitetyssä leivässä ja viinissä jumalallisen Vaeltajan, joka kerran seisoi kahden opetuslapsen vierellä Emmauksessa avatakseen heidän silmänsä valolle ja sydämensä toivolle (vrt. Luuk. 24:13-35).
Sallikaa minun, rakkaat veljet ja sisaret, että valaistakseni ja vahvistaakseni teidän uskoanne, välitän teille oma todistukseni uskostani pyhimpään sakramenttiin. Ave, verum corpus natum de Maria Virgine, vere passum, immolatum, in cruce pro homine! Siinä on kirkon aarre, maailman sydän, sen täyttymyksen pantti, jota kohti jokainen ihminen tietämättäänkin pyrkii. Se on suuri salaisuus, joka varmasti ylittää meidät ja asettaa vakavalle koetukselle ymmärryksemme kyvyn astua näennäisen todellisuuden ulkopuolelle. Sinne aistimme eivät yletä – visus, tactus, gustus in te fallitur, kuten sanotaan Adoro te devote -hymnissä, vaan yksin usko Kristuksen sanaan ankkuroituna ja apostolien meille välittämänä riittää. Sallikaa minun seurata Pietarin esikuvaa, jonka hän antaa Johanneksen evankeliumin eukaristisen opetuksen päätteeksi, ja koko kirkon, teistä jokaisen nimessä vastata Kristukselle: ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.” (Joh. 6:68)

60. Kolmannen vuosituhannen kynnyksellä meitä kaikkia kirkon lapsia kehotetaan uudella innolla astumaan kristillisen elämän tielle. Kuten kirjoitin apostolisessa kirjeessäni Novo millennio ineunte: ”Ei tarvitse… etsiä uutta ohjelmaa. Ohjelma on jo olemassa: se on sama, joka on ollut aina, joka sisältyy evankeliumiin ja elävään traditioon. Sen keskuksena on viime kädessä itse Kristus, jota meidän tulee opetella tuntemaan, rakastaa ja jäljitellä, jotta voisimme hänessä elää Kolminaisuuden elämää ja hänen kanssaan muuttaa historiaa, kunnes se saavuttaa täyteytensä taivaallisessa Jerusalemissa”103. Tämä kristillisen elämän uudistuneen innon ohjelma kulkee eukaristian kautta.
Jokaisen askeleen kohti pyhyyttä, jokaisen kirkon tehtävän toteuttamiseksi tehdyn toimen ja jokaisen pastoraalisen ohjelman toteutuksen tulee ammentaa tarvittava voima eukaristian salaisuudesta ja huipentua sitä kohti. Eukaristiassa meillä on Jeesus, hänen lunastava uhrinsa, siinä meillä on Pyhän Hengen lahja, siinä on Isän palvonta, kuuliaisuus ja mielisuosio. Jos lyömme laimin eukaristian, miten voisimme voittaa oman kurjuutemme?

61. Eukaristian salaisuus – uhri, läsnäolo, juhla-ateria – ei siedä rajoituksia tai väärinkäyttöä. Se täytyy elää kokonaisuutena, olkoon sitten liturgiana, henkilökohtaisessa keskustelussa Jeesuksen kanssa pian pyhän kommuunion vastaanottamisen jälkeen tai rukouksessa pyhän messun ulkopuolisen eukaristisen adoraation aikana. Sillä tavoin kirkko vahvistuu, kasvaa ja ilmaisee itseään sellaisena kuin se todella on: yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen; Jumalan kansa, temppeli ja perhe; Pyhän Hengen elävöittämä Kristuksen ruumis ja morsian; pelastuksen yleismaailmallinen sakramentti ja hierarkkisesti järjestynyt ykseys.
Tie, jota kirkko astuu näinä kolmannen vuosituhannen ensimmäisinä vuosina, on myös uudistuneen ekumeenisen sitoumuksen tie. Suureen riemuvuoteen päättyneet toisen vuosituhannen viimeiset vuosikymmenet ovat johdattaneet meitä siihen suuntaan kehottaen kaikkia kastettuja vastaamaan Jeesuksen rukoukseen: ut unum sint (Joh. 17:11). Tuo tie on pitkä ja sillä on paljon meidän inhimillisiä kykyjämme suurempia esteitä; meillä kuitenkin on eukaristia ja sen läheisyydessä voimme kuulla sydämemme syvyyksissä ikään kuin meille suunnattuna sanat, jotka kerran kuuli profeetta Elia: ”Nouse ja syö, muutoin matka käy sinulle liian raskaaksi.” (1.Kun 19:7) Eukaristian aarre, jonka Herra on antanut käyttöömme, kehottaa meitä ponnistelemaan kohti maalia, eukaristian täyttä jakamista niiden veljiemme kanssa, joita meihin yhdistää yhteinen kaste. Jottemme menettäisi tätä aarretta, on kuitenkin kunnioitettava siitä tosiasiasta kumpuavia vaatimuksia, että eukaristia on yhteyden sakramentti uskossa ja apostolisessa suksessiossa.
Antaessamme eukaristialle kaiken sen ansaitseman huomion ja pyrkiessämme vakavasti olemaan väheksymättä mitään sen ulottuvuutta tai vaatimusta tulemme todella tietoisiksi tämän lahjan suuruudesta. Siihen meitä kutsuu katkeamaton traditio, joka ensimmäisistä vuosisadoista alkaen on nähnyt kristillisen yhteisön tästä ”aarteesta” huolta pitävänä vartijana. Rakkauden innoittamana kirkko huolehtii eukaristian salaisuutta koskevan opetuksen ja uskon välittämisestä seuraaville sukupolville niin, ettei pieninkään sen osanen joutuisi hukkaan. Tässä huolenpidossa ei ole liioittelun vaaraa, koska ”tähän sakramenttiin sisältyy pelastuksemme koko salaisuus”104.

62. Astukaamme siis, rakkaat veljet ja sisaret, pyhien kouluun, aidon eukaristisen hurskauden suurten mestarien joukkoon. Heidän todistuksensa voimasta eukaristian teologia loistaa eletyn todellisuuden kirkkautta, joka ”tartuttaa” meidät ja saa meidät ”lämpenemään”. Kuunnelkaamme ennen muuta autuasta Neitsyt Mariaa, jossa eukaristian salaisuus enemmän kuin kenessäkään muussa ilmenee valon salaisuutena. Katsoessamme häntä opimme tuntemaan sen muutoksia tekevän voiman, joka eukaristialla on. Hänessä näemme rakkauden uudistaman maailman. Katsellessamme häntä ruumiineen ja sieluineen taivaaseen otettuna näemme palan ”uusia taivaita” ja ”uutta maata”, jotka avautuvat eteemme Kristuksen toisessa tulemisessa. Täällä maan päällä eukaristia on niiden panttina ja eräänlaisena esimakuna: Veni, Domine Iesu! (Ilm. 22:20).
Ruumiikseen ja verekseen muuttuneiden leivän ja viinin nöyrissä merkeissä Kristus vaeltaa kanssamme voimanamme ja matkaeväänämme, ja tekee meistä toivon todistajia kaikille ihmisille. Jos tämän salaisuuden edessä ymmärrys tuleekin tietoiseksi rajoittuneisuudestaan, niin Pyhän Hengen armon valaisema sydän tietää, millainen asenne sen tulee ottaa, miten kumartua palvomaan ja rakastamaan rajoituksetta.
Ottakaamme omiksemme pyhän Tuomas Akvinolaisen, loistavan teologin ja samalla innokkaan eukaristisen Kristuksen laulajan, tunteet; sallikaamme meidänkin sielumme avautua toivossa katselemaan määränpäätä, johon iloa ja rauhaa halajava sydän kaipaa:

Bone pastor, panis vere,
Iesu, nostri miserere…

Hyvä paimen, tosi leipä,
Jeesus, armahda meitä;
Ruoki meidät ja varjele,
Iäisiin hyvyyksiin johdata
Elävien maassa.
Sinä, joka kaiken tiedät ja voit,
Joka meitä maan päällä ravitset,
Johdata veljesi
Taivaalliseen juhlaan
Pyhiesi iloon.

Annettu Roomassa, Pyhän Pietarin kirkossa, 17. huhtikuuta 2003, kiirastorstaina, pyhän ruusukon vuonna, paaviuteni kahdentenakymmenentenäviidentenä vuotena.

Joannes Paulus II

VIITTEET

1 Vatikaanin 2. kirkolliskokous, dogmaattinen konstituutio kirkosta, Lumen Gentium, 11
2 Vatikaanin 2. kirkolliskokous, dekreetti papillisesta palveluksesta ja elämästä, Presbyterorum ordinis, 5
3 Vrt. Johannes Paavali II, apostolinen kirje Rosarium Virginis Mariae (16.10.2002), 21: AAS 95 (2003), 19 – 20
4 Tämän otsikon annoin henkilökohtaiselle todistukselle, jonka kirjoitin pappeuteni 50-vuotisjuhlan kunniaksi.
5 Leonis XIII Acta, XXII (1903), 115 – 136.
6 AAS 39 (1947), 521 – 595.
7 AAS 57 (1965), 753 – 774.
8 AAS 72 (1980), 113 – 148.
9 Vrt. Vatikaanin 2. kirkolliskokous, konstituutio pyhästä liturgiasta Sacrosanctum Concilium, 47: Salvator noster Sacrificium Eucharisticum Corporis et Sanguinis sui instituit, quo Sacrificium Crucis in saecula, donec veniret, perpetuaret.
10 Katolisen kirkon katekismus, 1085.
11 Vatikaanin 2. kirkolliskokous, dogmaattinen konstituutio kirkosta Lumen Gentium, 3.
12 Vrt. Paavali VI, Juhlallinen uskontunnustus (30.6.1968), 24: AAS 60 (1968), 442; Johannes Paavali II, apostolinen kirje Dominicae Cenae (24.2.1980), 12: AAS 72 (1980), 142.
13 Katolisen kirkon katekismus, 1382.
14 Sama, 1367.
15 In Epistolam ad Hebraeos homiliae, 17, 3: PG 63, 131.
16 Vrt. Trenton kirkolliskokous, XXII istunto, Doctrina de ss. Missae Sacrificio, osa 2: DS 1743: ”Yksi ja sama on hostia, yksi ja sama pappien palveluviran kautta Uhraaja, joka silloin uhrasi itsensä ristillä, vain uhraamisen tapa on toinen.”
17 Vrt. Pius XII, kiertokirje Mediator Dei (20.11.1947): AAS 39 (1947), 548.
18 Johannes Paavali II, kiertokirje Redemptor Hominis (15.3.1979), 20: AAS 71 (1979), 310.
19 Dogmaattinen konstituutio kirkosta Lumen Gentium, 11.
20 De sacramentis, V, 4, 26: CSEL 73, 70.
21 In Ioannis Evangelium, XII, 20: PG 74, 726.
22 Kiertokirje Mysterium fidei (3.9.1965): AAS 57 (1965), 764.
23 Istunto XIII, Decretum de ss. Eucharistia, osio 4: DS 1642.
24 Catecheses mystagogica, IV, 6: A.Piédangel (toim.), SCh 126, 138.
25 Vrt. Vatikaanin 2. kirkolliskokous, dogmaattinen konstituutio jumalallisesta ilmoituksesta Dei Verbum, 8.
26 Juhlallinen uskontunnustus (30.6.1968), 25: AAS 60 (1968), 442 – 443.
27 Sermo IV in hebdomadam Sanctam: CSCO 413/ Syr. 182, 55.
28 La Divina Liturgia di S. Giovanni Crisostomo. Testo greco e italiano, Monastero Esarchico do Grottaferrata 1960, 97 – 99.
29 Missale Romanum, Editio typica tertia, Typis Vaticanis 2002, 587 – 588 (n. 113): …concede, ut qui Corpore et Sanguine Filii tui reficimur, Spiritu eius Sancto repleti, unum corpus et unus spiritus inveniamur in Christo.
30 Vatikaanin 2. kirkolliskokous, konstituutio pyhästä liturgiasta Sacrosanctum concilium, 47.
31 Vrt. Missale Romanum, Embolismus post Orationem dominicam: Editio typica tertia, Typis Vaticanis 2002, 598 (n. 125).
32 Epistola ad Ephesios, 20, 2: J.A.Fischer (ed.), 160.
33 Vrt. Vatikaanin 2. kirkolliskokous, pastoraalikonstituutio kirkosta nykymaailmassa Gaudium et spes, 39.
34 ”Tahdotko kunnioittaa Kristuksen ruumista? Älä halveksi sitä, kun se on ilman vaatetta. Älä kunnioita sitä täällä temppelissä silkkisellä puvulla halveksiaksesi sitä sitten ulkopuolella, missä se kärsii vilua ja alastomuutta. Hän, joka sanoi: ’Tämä on minun ruumiini’, on se sama, joka sanoi: ’Minun oli nälkä ettekä te antaneet minun syödä’ ja ’Kaiken, mitä te olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä, sen te olette tehneet minulle’. […] Miksi eukaristinen pöytä on katettu kultaisin maljoin, kun hän on kuolemassa nälkään? Aloita ruokkimalla häntä nälkäisissä ja siitä, mitä jää yli, voit sitten koristaa alttarin”: pyhä Johannes Krysostomos, Homiliae in Matthaeum 50, 3 – 4: PG 58, 508 – 509; vrt. Johannes Paavali II, kiertokirje Sollicitudo rei socialis (30.12.1987), 31: AAS (1988), 553 – 556.
35 Dogmaattinen konstituutio kirkosta Lumen gentium, 3.
36 Sama.
37 Vatikaanin 2. kirkolliskokous, Dekreetti kirkon lähetystoiminnasta Ad gentes, 5.
38 ”Mooses otti veren, vihmoi sillä kansaa ja sanoi: ’Tämä on sen liiton veri, jonka Herra nyt tekee teidän kanssanne näillä ehdoilla’ ” (2.Moos. 24:8).
39 Vrt. Vatikaanin 2. kirkolliskokous, dogmaattinen konstituutio kirkosta Lumen gentium, 1.
40 Vrt. sama, 9.
41 Vrt. Vatikaanin 2. kirkolliskokous, dekreetti pappien palvelutehtävästä ja elämästä Presbyterorum ordinis, 5. Sama dekreetti sanoo kohdassa 6: ”Mitään kristillistä yhteisöä ei kuitenkaan voi muodostua, jos se ei ole juurtunut pyhimmän eukaristian viettoon.”
42 In Epistolam I ad Corinthios homiliae, 24, 2: PG 61, 200. Vrt. Kahdentoista apostolin oppi, IX, 4: F.X.Funk, I, 22: Pyhä Cyprianus, Ep. LXIII, 13: PL 4, 384.
43 PO 26, 206.
44 Vatikaanin 2. kirkolliskokous, Dogmaattinen konstituutio kirkosta Lumen gentium, 1.
45 Vrt. Trenton kirkolliskokous, XIII istunto, Decretum de ss. Eucharistia, kaanon 4: DS 1654.
46 Vrt. Rituale Romanum: De sacra communione et de cultu mysterii eucharistici extra Missam, 36 (n.80).
47 Vrt. Sama, 38 – 39 (nrot 86 – 90).
48 Johannes Paavali II, apostolinen kirje Novo millennio ineunte (6.1.2001), 32: AAS 93 (2001), 288.
49 ”Päivänkään aikana älkööt uskovat lyökö laimin tapaa käydä pyhän sakramentin luona, jota kirkoissa säilytettäköön erillisessä paikassa mitä arvokkaimmalla tavalla liturgisten säädösten mukaan, sillä sellainen käynti on todistus kiitollisuudesta, merkki rakkaudesta ja osoitus kunnioituksesta siinä läsnä olevaa Herraa Kristusta kohtaan”: Paavali VI, kiertokirje Mysterium fidei (3.9.1965): AAS 57 (1965), 771.
50 Visite al SS. Sacramento ed a Maria Santissima, Introduzione: Opere ascetiche, Avellino 2000, 295.
51 Nro 857.
52 Sama.
53 Sama.
54 Vrt. Uskonopin kongregaatio, Sacerdotium ministeriale (6.8.1983), III, 2: AAS 75 (1983), 1005.
55 Dogmaattinen konstituutio kirkosta Lumen gentium, 10.
56 Sama.
57 Vert, Missale Romanum, Institutio generalis: Editio typica tertia, nr. 147.
58 Vrt. Dogmaattinen konstituutio kirkosta Lumen gentium, 10 ja 28; Dekreetti pappien palveluvirasta ja elämästä Presbyterorum ordinis, 2.
59 ”Alttarin palvelija toimii Kristuksen persoonassa päänä, joka uhraa kaikkien jäsenten nimessä”, Pius XII, kiertokirje Mediator Dei (20.11.1947): AAS 39 (1947), 556; Vrt. Pius X, kehotuspuhe Haerent animo (4.8.1908) Pii X Acta, IV, 16; Pius XI, kiertokirje Ad catholici sacerdotii (20.12.1935): AAS 28 (1936), 20.
60 Apostolinen kirje Dominicae Cenae (24.2.1980), 8: AAS 72 (1980), 128 – 129.
61 Uskonopin kongregaatio, Sacerdotium ministeriale (6.8.1983), III, 4: AAS 75 (1983); vrt. Lateraanin 4. kirkolliskokous, osa 1, Konstituutio katolisesta uskosta Firmiter credimus: DS, 802.
62 Vatikaanin 2. kirkolliskokous, Dekreetti ekumeniasta Unitatis redintegratio, 22.
63 Johannes Paavali II, Apostolinen kirje Dominicae cenae (24.2.1980), 2: AAS 72 (1980), 115.
64 Vrt. Dekreetti pappien palvelutehtävästä ja elämästä Presbyterorum ordinis, 14.
65 Sama, 13: vrt. Kanonisen oikeuden lakikirja, kaanon 904; Idän kirkkojen kanonisen oikeuden lakikirja, kaanon 378.
66 Dekreetti pappien palvelutehtävästä ja elämästä Presbyterorum ordinis, 6.
67 Vrt. Loppuselonteko, II, osa 1: L’Osservatore Romano (10.12.1985), 7.
68 Vatikaanin 2. kirkolliskokous, dogmaattinen konstituutio kirkosta Lumen gentium, 26.
69 Nicolas Cabasilas, Elämä Kristuksessa, IV, 10: SCh 355, 270.
70 Täydellisyyden tie, 35. luku
71 Vrt. Uskonopin kongregaatio, Kirje katolisen kirkon piispoille tietyistä kommuunioksi ymmärretyn kirkon ominaispiirteistä Communionis notio (28.5.1992), 4: AAS 85 (1993), 839 – 840.
72 Vrt. Vatikaanin 2. kirkolliskokous, dogmaattinen konstituutio kirkosta Lumen gentium, 14.
73 In illud: Vidi Dominum, hom. 6, 3: PG 56, 139.
74 No. 1385; vrt. Kanonisen oikeuden lakikirja, kaanon 916; Idän kirkkojen kanonisen oikeuden lakikirja, kaanon 711.
75 Puhe apostolisen katumusoikeusistuimen jäsenille ja Rooman patriarkaalisten basilikojen rippi-isille (30.1.1981): AAS 73 (1981), 203. Vrt. Trenton kirkolliskokous, XIII istunto, Decretum de ss. Eucharistia, luku 7, kaanon 11: DS 1647, 1661.
76 Kaanon 915; vrt. Idän kirkkojen kanonisen oikeuden lakikirja, kaanon 712.
77 Vatikaanin 2. kirkolliskokous, dogmaattinen konstituutio kirkosta Lumen gentium, 14.
78 Pyhä Tuomas Akvinolainen, Summa Theologiae, III, q. 73, a.3c.
79 Uskonopin kongregaatio, Kirje katolisen kirkon piispoille tietyistä kommuunioksi ymmärretyn kirkon ominaispiirteistä Communionis notio (28.5.1992), 11: AAS 85 (1993), 844.
80 Vrt. Vatikaanini II kirkolliskokous, dogmaattinen konstituutio kirkosta Lumen gentium, 23.
81 Epistula ad smyrnaeos, 8: PG 5, 713.
82 Vatikaanin 2. kirkolliskokous, dogmaattinen konstituutio kirkosta Lumen gentium, 23.
83 Uskonopin kongregaatio, Kirje katolisen kirkon piispoille tietyistä kommuunioksi ymmärretyn kirkon ominaispiirteistä Communionis notio (28.5.1992), 14: AAS 85 (1993), 847.
84 Sermo 272: PL 38, 1247.
85 Sama, 1248.
86 Vrt. nrot 31 – 51: AAS 90 (1998), 731 – 746.
87 Vrt. Sama, nrot 48 – 49: AAS 90 (1998), 744.
88 Nro 36: AAS 93 (2001), 291 – 292.
89 Vrt. nro 1.
90 Vrt. Vatikaanin 2. kirkolliskokous, dogmaattinen konstituutio kirkosta Lumen gentium, 11.
91 ”Nos autem omnes, qui de uno pane et calice participamus, iunge ad invicem in unius Spiritus Sancti communionem” (Anaphora Basilici Caesariensis byzantina: A. Hänggi – I.Pahl, Prex Eucharistica: Textus e variis liturgiis antiquioribus selecti, Fribourg 1968, 239).
92 Vrt. Kanonisen oikeuden lakikirja, kaanon 908; Idän kirkkojen kanonisen oikeuden lakikirja, kaanon 702; Paavillinen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvosto, Ekumeeninen ohjeisto (25.3.1993), 122 – 125, 129 – 131: AAS 85 (1993), 1086 – 1089; Uskonopin kongregaatio, kirje Ad exsequendam (18.5.2001): AAS 93 (2001), 786.
93 ”Sellainen osallistuminen pyhiin toimituksiin, joka aiheuttaa vahinkoa kirkon ykseydelle tai johon liittyy muodollinen harhaopissa pysyttäytyminen tai uskossa eksymisen, pahennuksen tai välinpitämättömyyden vaara, on kielletty Jumalan lain nojalla”: Dekreetti idän katolisista kirkoista Orientalium Ecclesiarum, 26.
94 Nro 45: AAS 87 (1995), 948.
95 Dekreetti idän katolisista kirkoista Orientalium Ecclesiarum, 27.
96 Vrt. Kanonisen oikeuden lakikirja, kaanon 844 §3 – 4; Idän kirkkojen kanonisen oikeuden lakikirja, kaanon 671, §3 – 4.
97 Nro 46: AAS 87 (1995), 948.
98 Vrt. Vatikaanin 2. kirkolliskokous, Dekreetti ekumeniasta Unitatis redintegratio, 22.
99 Vrt. Kanonisen oikeuden lakikirja, kaanon 844; Idän kirkkojen kanonisen oikeuden lakikirja, kaanon 671.
100 Vrt. AAS 91 (1999), 1155 – 1172.
101 Nr. 22: AAS 92 (2000), 485.
102 Vrt nr. 21: AAS 95 (2003), 19-20.
103 Nr. 29: AAS 93 (2001), 285.
104 Pyhä Tuomas Akvinolainen, Summa Theologiae, III, q. 83, a.4c