Paavi Benedictus XVI:n viesti paastonajalle 2012

“Pitäkäämme huolta toinen toisestamme ja kannustakaamme toisiamme hyviin tekoihin”” (Hebr. 10:24).

Rakkaat veljet ja sisaret

Paastonaika tarjoaa meille jälleen kerran tilaisuuden tarkastella kristillisen elämän syvintä ydintä: rakkautta. Nyt on sopiva aika uudistaa uskon matkaamme sekä yksittäisinä ihmisinä että yhteisönä Jumalan sanan ja sakramenttien avulla. Rukous ja muille jakaminen, hiljaisuus ja paasto täyttävät tämän matkan odottaessamme pääsiäisen iloa.

Tänä vuonna kutsun teitä miettimään muutamia ajatuksia Heprealaiskirjeen lyhyen katkelman valossa, joka kuuluu: “Pitäkäämme huolta toinen toisestamme ja kannustakaamme toisiamme hyviin tekoihin”. Nämä sanat ovat osa jaksosta, jossa kirjoittaja kehottaa meitä luottamaan Jeesukseen Kristukseen, ylipappiimme, joka on voittanut meille anteeksiannon ja avannut tien Jumalan luokse. Kristuksen vastaanottaminen kantaa hedelmää elämässä, jota rakentavat kolme teologista hyvettä: se tarkoittaa Herran lähelle tulemista “vilpittömin sydämin ja varmoina uskossamme (jae 22), “pysymistä lujana tunnustamassamme toivossa” (vrt. jae 23) ja aina tietoisesti eläen “rakkaudessa ja hyvissä teoissa” (vrt. jae 24) yhdessä veljiemme ja sisartemme kanssa.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja korostaa, että evankeliumin mukaisen elämän säilyttämiseksi on tärkeää osallistua yhteiseen liturgiaan ja rukoukseen ja muistaa iankaikkinen päämäärämme, joka on täysi yhteys Jumalan kanssa (vrt. jae 25). Tässä haluan käsitellä jaetta 24, joka tarjoaa lyhyen ja arvokkaan ja aina ajankohtaisen opetuksen kristillisen elämän kolmesta puolesta, jotka ovat huolenpito toisista, vastavuoroisuus ja henkilökohtainen pyhyys.

1. “Pitäkäämme huolta toinen toisestamme”: vastuu veljistämme ja sisaristamme.

Tämä ensimmäinen näkökulma on kutsu välittämiseen: kreikan kielen verbi tässä on katanoein, joka merkitsee tutkistelemista, tarkkaavaisuutta, huolellista huomioon ottamista ja arvioimista. Evankeliumi käyttää tätä sanaa, kun Jeesus kutsuu opetuslapsia ajattelemaan korppeja, jotka vaivaa näkemättä ovat Jumalan kaitselmuksen ja huolenpidon kohteina (vrt. Luuk. 6:41), ja huomaamaan hirren omassa silmässä, ennen kuin näemme roskan veljemme silmässä (Luuk 6: 41). Toisessa kohdassa heprealaiskirjettä on rohkaiseva kehotus “kiinnittää katse Jeesukseen” (Hepr. 3:1), uskomme apostoliin ja ylipappiin. Siten tämän kehotuksen alussa mainittu verbi käskee meitä katsomaan muita ja ennen kaikkea Jeesusta, välittämään toisistamme ja olemaan jäämättä erillemme ja välinpitämättömiksi veljiemme ja sisartemme kohtaloista.

Liian usein suhtautumisemme on kuitenkin juuri päinvastaista: välinpitämättömyyttä ja kiinnostumattomuutta, jotka ovat syntyneet itsekkyydestä ja naamioitu yksityisyyden kunnioittamiseksi. Tänäänkin Herran ääni kehottaa meitä kaikkia huolehtimaan toisistamme. Tänäänkin Jumala pyytää meitä olemaan veljiemme ja sisartemme vartijoita (1. Moos. 4:9), luomaan keskinäisen välittämisen ja huomioimisen suhteita muiden hyvinvoinnin ja kaikkien yhteisen hyvinvoinnin hyväksi. Toinen toisensa rakastamisen suuri käsky vaatii, että me tunnustamme vastuumme niitä kohtaan, jotka samoin kuin me itse ovat Jumalan lapsia ja hänen luomiaan.

Ihmisyydessä ja monessa tapauksessa myös uskossa tunnettavan veljeyden ja sisaruuden tulisi auttaa meitä tunnistamaan muissa Jumalan äärettömästi rakastama todellinen alter egomme. Jos harjaannumme näkemään tällä tavalla muut ihmiset veljinämme ja sisarinamme, sydämissämme syntyy luonnostaan solidaarisuutta, oikeudenmukaisuutta, laupeutta ja myötätuntoa heitä kohtaan. Jumalan palvelija paavi Paavali VI totesi, että nykypäivän maailma kärsii ennen muuta veljeyden puutteesta: “Maailma on sairas. Sen sairaus ei johdu siitä, että pieni joukko ihmisiä pitää hedelmättömästi voimavarojen käyttöä yksinoikeutenaan, vaan veljeyden puuttumisesta ihmisten ja kansojen kesken” (Populorum Progressio, 66).

Huolenpito muista merkitsee sen haluamista, mikä on heille hyväksi joka suhteessa: ruumiillisesti, moraalisesti ja hengellisesti. Meidän aikamme kulttuuri näyttää kadottaneen käsityksen hyvästä ja pahasta, kuitenkin ihmisillä on todellinen tarve saada vahvistus sille, että on olemassa hyvä ja että se pysyy, koska “Jumala on hyvä ja hänen tekonsa ovat hyvät” (vrt. Ps. 119:68). Hyvää on kaikki se, mikä antaa, suojelee ja edistää elämää, veljeyttä ja yhteyttä. Vastuu muista merkitsee halua ja työskentelyä muiden hyvän puolesta siinä toivossa, että myös heistä tulisi vastaanottavaisia hyvyydelle ja sen vaatimuksille. Huolenpito muista merkitsee heidän tarpeidensa tiedostamista. Raamattu varoittaa meitä siitä vaarasta, että sydämemme kovettuu eräänlaisesta “hengellisestä horroksesta”, joka tekee meistä tunnottomia muiden kärsimyksille.

Evankelista Luukas kertoo esimerkkinä tästä kaksi Jeesuksen vertausta. Vertauksessa laupiaasta samarialaisesta pappi ja leeviläinen ohittavat välinpitämättöminä rosvojen ryöstämän ja pieksemän miehen (Luuk. 10:30-32). Vertauksessa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta rikas mies ei välitä Lasaruksen köyhyydestä, vaikka tämä on kuolemaisillaan nälkään hänen ovenpielessään (Luuk. 16:19). Molemmat vertaukset näyttävät esimerkin huolenpidon, lähimmäisen rakastamisen  ja hänelle myötätunnon osoittamisen vastakohdasta.

Mikä estää inhimillisen ja rakastavan katseen veljiämme ja sisariamme kohtaan? Usein se on aineellisen rikkauden omistaminen ja tunne omasta riittävyydestä, mutta kyseessä voi olla myös taipumus panna oma etu ja omat ongelmat kaiken muun edelle. Meidän ei pitäisi koskaan olla kykenemättömiä osoittamaan laupeutta kärsiviä kohtaan. Sydämemme eivät saa koskaan olla niin käpertyneitä omiin asioihimme ja huoliimme, että ne eivät kuule köyhien itkua. Sydämen nöyryys ja oma kokemus kärsimisestä voivat herättää meissä myötätunnon. “Oikeamielinen ymmärtää köyhää, jumalaton ei hänen huolistaan piittaa” (Sananl. 29:7). Me voimme siksi ymmärtää, miksi “autuaita ovat murheelliset” (Matt. 5:4), ne jotka sen tähden kykenevät näkemään ympärilleen ja tuntemaan myötätuntoa muiden kärsimystä kohtaan. Muiden tykö yltäminen ja sydämen avaaminen heidän tarpeilleen voi koitua tilaisuudeksi pelastua ja saada siunaus.

“Huolenpito toisista” sisältää myös huolenpidon heidän hengellisestä hyvinvoinnistaan. Tässä yhteydessä haluan ottaa esille kristittynä elämisen yhden alueen, joka on nähdäkseni melko unohdettu. Se on veljellinen ojentaminen iankaikkisen pelastuksen tähden. Nykyään me olemme hyvin auliita hyviin tekoihin ja huolehdimme muiden ruumiillisesta ja aineellisesta hyvinvoinnista, mutta vaikenemme lähes täydellisesti hengellisestä vastuustamme veljiämme ja sisariamme kohtaan. Näin ei ollut varhaisessa kirkossa tai niissä yhteisöissä, jotka olivat uskossaan täysin aikuisia, eivätkä huolehtineet ainoastaan veljien ja sisarten ruumiillisesta terveydestä vaan myös heidän hengellisestä terveydestään ja lopullisesta kohtalostaan.

Raamattu kehottaa meitä: “Nuhtele viisasta, niin hän rakastaa sinua. Anna viisaalle, niin hän yhä viisastuu; opeta vanhurskasta, niin hän saa oppia lisää” (vrt. Sananl. 9:8-9). Kristus itse kehottaa meitä nuhtelemaan syntiä tekevää veljeä (vrt. Matt: 18:15). Verbi, jota Uusi testamentti käyttää veljellisestä ojentamisesta, elenchein, on sama, jota käytetään kristittyjen profeetallisesta tehtävästä nuhdella sukupolveaan pahuuteen lankeamisesta. (vrt. Ef. 5:11). Kirkon traditioon on kuulunut “synnintekijöiden ojentaminen” hengellisenä laupeudentekona. On tärkeätä löytää uudestaan tämä kristillisen laupeuden ulottuvuus. Me emme saa vaieta pahan edessä. Ajattelen kaikkia niitä kristittyjä, jotka kunnioituksesta ihmisiä kohtaan tai oman mukavuudenhalunsa tähden sopeutuvat vallalla olevaan mielipiteiseen ennemmin kuin varoittavat veljiään ja sisariaan ajattelutavoista ja teoista, jotka ovat vastoin totuutta eivätkä johda hyvään. Kristillistä kehotusta puolestaan ei koskaan motivoi halu syyttää tai rangaista. Sen lähtökohta on rakkaus ja laupeus ja se nousee esiin aidosta huolesta muiden hyvää kohtaan.

Kuten apostoli Paavali sanoo: “Jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joudu kiusaukseen” (Gal. 6:1). Individualismin valtaamassa maailmassa on oleellista löytää uudestaan veljellisen ojentamisen tärkeys, jotta voisimme yhdessä vaeltaa kohti pyhyyttä.

Raamattu sanoo meille, että jopa “hurskas kaatuu seitsemän kertaa” (Sananl. 24:16); kaikki me olemme heikkoja ja epätäydellisiä (vrt. 1. Joh. 1:8). On siis suuri palvelus auttaa muita ja antaa muiden auttaa itseämme, niin että voimme olla avoimia koko totuudelle itsestämme, parantaa elämäämme ja kulkea suoraan Herran teillä. Aina tarvitaan katsetta, joka rakastaa ja kehottaa, joka tietää ja ymmärtää, joka osaa tehdä eron asioiden välillä ja antaa anteeksi (vrt. Luuk. 22:61), niin kuin Jumala on tehnyt ja jatkuvasti tekee kaikkien meidän kanssamme.

2. “Huolenpito toinen toisestaan”: vastavuoroisuuden lahja

Huolenpito toisista on vastakkainen sille mentaliteetille, joka supistamalla elämän pelkästään sen maalliseen ulottuvuuteen ei pysty näkemään sitä eskatologisessa perspektiivissä ja hyväksyy minkä tahansa moraalisen valinnan henkilökohtaisen vapauden nimissä. Yhteiskunta, joka on omamme kaltainen, voi tulla sokeaksi ruumiilliselle kärsimykselle ja elämän hengellisille ja moraalisille vaatimuksille. Näin ei voi olla kristillisessä yhteisössä! Apostoli Paavali rohkaisee meitä “pyrkimään rakentamaan rauhaa ja vahvistamaan toinen toisiamme” (Room. 14:19) lähimmäisemme hyväksi “niin että hän rakentuu” (vrt. Room. 15:2), etsimättä omaa etuamme vaan pikemminkin “muiden ihmisten parasta, jotta he pelastuisivat” (1. Kor. 10:33). Nöyryyden ja rakkauden hengessä tapahtuvan keskinäisen ojentamisen ja rohkaiseminen tulee olla osa kristillisen yhteisön elämää.

Herran opetuslapset, jotka ovat yhteydessä häneen eukaristian kautta, elävät veljeydessä, joka sitoo heidät toisiinsa saman ruumiin jäseninä. Tämä tarkoittaa, että toinen ihminen on osa minua ja että hänen elämänsä ja hänen pelastumisensa koskevat omaa elämääni ja pelastumistani. Tässä kosketamme keskinäisen yhteytemme syvää ulottuvuutta: olemassaolomme liittyy muiden olemassaoloon hyvässä ja pahassa. Sekä synneillämme että rakkauden teoillamme on sosiaalinen ulottuvuus. Tämä vastavuoroisuus näkyy kirkossa, Kristuksen mystisessä ruumiissa: yhteisö osoittaa katumustaan jatkuvasti ja pyytää anteeksi jäsentensä syntejä, mutta myös jatkuvasti riemuitsee keskuudessaan näkyvistä hyveiden ja rakkauden esimerkeistä.

Kuten pyhä Paavali sanoo: Kaikkien tulee pitää yhtäläisesti huolta toinen toisestaan (vrt. 1. Kor. 12:25), koska me kaikki muodostamme yhden ruumiin. Laupeudentyöt veljiämme ja sisariamme kohtaan – kuten almujen antaminen, joka rukouksen ja paastoamisen tavoin, on tyypillistä paastonajalle – perustuu yhteenkuuluvuuteemme. Kristityt voivat myös ilmaista kuulumisensa samaan ruumiiseen, joka on kirkko, konkreettisella köyhistä köyhimpien avustamisella. Huolenpito toinen toisestaan tarkoittaa samalla myös sen hyvän tunnustamista, mitä Herra tekee muissa ihmisissä, ja niistä armon ihmeistä kiittämistä, joita kaikkivaltias Jumala hyvyydessään jatkuvasti saa aikaan lapsissaan. Kun kristityt havaitsevat Pyhän Hengen työn muissa ihmisissä, he eivät voi muuta kuin iloita ja antaa kunnian taivaalliselle Isälle (vrt. Matt 5:16).

3. “Kannustakaamme toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin”: yhteinen matka pyhyyteen

Nuo Heprealaiskirjeen sanat (10:24) pakottavat meitä pohtimaan yleistä kutsua pyhyyteen, hengellisen elämän jatkuvaa matkaa, jolloin me tavoittelemme suurempia hengellisiä lahjoja ja vielä parempaa ja hedelmällisempää rakkautta (vrt. 1. Kor. 12:31-13:13). Huolenpidon toinen toisistamme tulisi kannustaa meitä yhä tehokkaampaan rakkauteen, joka “niin kuin aamun kajo kirkastuu kirkastumistaan täyteen päivään”, saa meidät joka päivä elämään ennakoiden sitä ikuista päivää, joka odottaa meitä Jumalassa. Meille tässä elämässä annettu aika on arvokasta, jotta pystyisimme näkemään ja tekemään hyviä töitä rakkaudesta Jumalaan. Tällä tavalla itse kirkko kasvaa jatkuvasti kohti täyttä kypsyyttä Kristuksessa (vrt. Ef. 4:13). Saamamme kehotus rohkaista toisiamme saavuttamaan rakkauden ja hyvien töiden täyteys kuuluu tähän dynaamiseen kuvaan kasvamisesta.

Surullista kyllä, aina on olemassa kiusaus tulla laimeaksi, sammuttaa Henki, kieltäytyä sijoittamasta saamiamme talentteja omaksi hyväksemme ja toisten hyväksi (vrt. Matt. 25:25-30). Kaikki me olemme saaneet hengellisiä tai aineellisia rikkauksia, jotka on tarkoitettu käytettäväksi Jumalan suunnitelman toteuttamiseen, kirkon hyväksi ja henkilökohtaisen pelastuksemme hyväksi (vrt. Luuk. 12:21b; 1. Tim. 6:18). Hengelliset opettajat muistuttavat meille, että uskon elämässä ne, jotka eivät etene, välttämättä taantuvat.

Rakkaat veljet ja sisaret, ottakaamme vastaan kutsu, joka tänään on yhä ajankohtaisempi, pyrkiä “tavallisen kristillisen elämän korkeaan standardiin” (Novo Millenio Ineunte, 31). Kirkon viisaus joidenkin esimerkillisten kristittyjen tunnistamisessa ja julistamisessa autuaiksi ja pyhiksi on tarkoitettu innostamaan muitakin seuraamaan heidän hyveittensä esimerkkiä. Pyhä Paavali kehottaa meitä “kunnioittamaan kilvan toinen toistamme” (Room. 12:10).

Maailmassa, joka vaatii kristityiltä uutta  todistusta rakkaudesta ja uskollisuudesta Jumalaa kohtaan, meidän kaikkien tulisi tuntea tarvetta kilpailla keskenämme rakkaudessa, palvelemisessa ja hyvissä teoissa (vrt Hepr. 6:10). Tämä vetoomus on erityisen painava tänä pyhänä aikana, kun valmistaudumme pääsiäiseen. Rukoilen teidän puolestanne ja toivotan teille siunattua ja hedelmällistä paastonaikaa ja uskon teidät kaikki autuaan Marian, ainaisen Neitsyen esirukousten turviin ja annan teille sydämellisesti apostolisen siunaukseni.

Vatikaanissa, marraskuun 3. päivänä 2011.

Paavi Benedictus XVI

© Copyright 2012 – Libreria Editrice Vaticana