Perhesynodi 2015: Paavi Franciscuksen puhe synodin työn päättyessä (24. lokakuuta 2015)

Rakkaat patriarkat, kardinaalit, piispat, rakkaat veljet ja sisaret,

Haluan ennen kaikkea kiittää Herraa, joka on ohjannut synodimme matkaa näinä vuosina Pyhällä Hengellään, joka ei koskaan jätä kirkkoa vaille apuaan.

Kiitän sydämestäni synodin pääsihteeriä, kardinaali Lorenzo Baldisseria, apulaissihteeriä mons. Fabio Fabenea, relaattoria, kardinaali Peter Erdöä ja erityissihteeriä, mons. Bruno Fortea, piispainkokousten puheenjohtajia, kirjoittajia, neuvonantajia, kääntäjiä, laulajia ja kaikkia, jotka ovat työskennelleet väsymättä ja kokonaan kirkolle omistautuen: sydämellinen kiitos!

Haluan myös kiittää loppuraportin laatinutta komissiota, jonka jotkut jäsenet valvoivat sen parissa koko yön.

Kiitän teitä, rakkaat synodi-isät, veljelliset delegaatit, tarkkailijat ja arvioijat, kirkkoherrat ja perheet, aktiivisesta osallistumisestanne.
Kiitän myös niitä ”nimettömiä”, jotka kaikessa hiljaisuudessa työskennellen ovat antaneet anteliaan panoksensa tämän synodin työhön.

Voitte olla varmoja, että rukoilen teidän kaikkien puolesta, jotta Herra palkitsisi teidät kaikki armolahjojensa ylenpalttisuudella!

Seuratessani synodin työtä kysyin itseltäni: mitä tämän perheelle omistetun synodin päättyminen merkitsee kirkolle?

Varmasti se ei merkitse sitä, että ratkaistiin kaikki perhettä koskevat kysymykset, vaan sitä, että niitä pyrittiin valaisemaan evankeliumin valolla, kirkon traditiolla ja kaksituhatvuotisella historialla, tuoden niihin iloa ja toivoa lankeamatta liian helppoon itsestäänselvyyksien ja jo sanottujen asioiden toisteluun.

Varmasti se ei merkitse sitä, että löydettiin kaikenkattavat ratkaisut kaikkiin vaikeuksiin ja epäilyksiin, jotka haastavat ja uhkaavat perhettä, vaan sitä, että nuo vaikeudet ja epäilykset asetettiin uskon valoon, niitä tutkittiin huolellisesti, ne kohdattiin pelkäämättä ja hautaamatta päätämme hiekkaan.

Se merkitsee, että kaikkia kehotettiin ymmärtämään perheinstituution ja miehen ja naisen välisen avioliiton tärkeys, avioliiton, joka perustuu ykseyteen ja purkamattomuuteen, ja arvostamaan sitä yhteiskunnan ja ihmiselämän perustavanlaatuisena perustana.

Se merkitsee, että perheiden ja kirkon paimenten ääntä kuunneltiin ja tehtiin kuulluksi, heidän, jotka tulivat Roomaan kantaen harteillaan kaikkialta maailmasta olevien perheiden taakkoja ja toivoja, rikkauksia ja haasteita.

Se merkitsee, että annettiin todistus katolisen kirkon elinvoimasta. Kirkko ei pelkää herätellä nukkuvia omiatuntoja tai liata käsiään elävissä ja suorasanaisissa keskusteluissa perheestä.

Se merkitsee, että pyrittiin katsomaan ja tulkitsemaan nykytodellisuutta, tai pikemminkin nykytodellisuuksia, Jumalan silmin, jotta uskon liekki syttyisi ja valaisisi ihmissydämiä aikana, jota leimaavat rohkeuden puute, yhteiskunta-, talous- ja moraalinen kriisi sekä pessimismi.

Se merkitsee, että kaikille todistettiin siitä, että evankeliumi on jatkuvasti kirkolle ikuisen uutuuden elävä lähde, niitä vastaan, jotka tahtovat ”indoktrinoida” sen kuolleiksi kiviksi, joilla heitellä toisia.

Se merkitsee, että paljastettiin sulkeutuneet sydämet, jotka usein kätkeytyvät jopa kirkon opetusten tai hyvien aikomusten taakse, istuen Mooseksen istuimella ja tuomiten joskus ylemmyydentuntoisesti ja pinnallisesti vaikeita tapauksia ja haavoitettuja perheitä.

Se merkitsee, että vahvistettiin, että kirkko on hengessään köyhien kirkko, anteeksiantoa etsivien syntisten kirkko, eikä pelkästään vanhurskaiden ja pyhien; pikemminkin niiden, jotka ovat vanhurskaita ja pyhiä tuntiessaan olevansa köyhiä ja syntisiä.

Se merkitsee, että pyrittiin avartamaan näköaloja voittaen salaliittoteoriat ja sulkeutuneet näkökannat, puolustaen ja levittäen Jumalan lasten vapautta, välittäen edelleen kristillisen uutuuden kauneutta, jota joskus peittää arkaaisen tai yksinkertaisesti käsittämättömän kielenkäytön ruoste.

Tämän synodin matkalla erilaiset mielipiteet, joita on ilmaistu vapaasti – ja valitettavasti joskus ei täysin hyvää tarkoittavilla tavoilla – ovat varmasti rikastuttaneet ja innoittaneet vuoropuhelua; ne tarjosivat kuvan kirkosta, joka ei toimi ”kumileimasimena” vaan ammentaa uskonsa ehtymättömästä lähteestä elävää vettä virvoittaakseen kuihtuneet sydämet.[1]

Ja – kirkon opetusviran selvästi määrittämien dogmaattisten kysymysten ohella – olemme nähneet myös sen, että se, mikä yhden maanosan piispalle näyttää normaalilta, voi toisen maanosan piispalle olla outoa, lähes skandaali. Se, mitä yhdessä yhteiskunnassa pidetään oikeuden loukkauksena, voi toisessa olla itsestäänselvä ja loukkaamaton sääntö. Se, mikä joillekin on omantunnonvapautta, on toisille pelkkää sekaannusta. Kulttuurit ovat keskenään hyvin erilaisia ja jokainen yleinen periaate – kuten sanoin, kirkon opetusviran selvästi määrittämät opilliset kysymykset – jokainen yleinen periaate on inkulturoitava, jos halutaan, että sitä noudatetaan ja sovelletaan.[2]

Vuoden 1985 piispainsynodi, joka vietti Vatikaanin II kirkolliskokouksen päättymisen 20-vuotisjuhlaa, puhui inkulturaatiosta ”autenttisten kulttuuriarvojen sisäisenä muuttumisena, kun ne integroidaan kristinuskoon, ja kristinuskon juurtumisena erilaisiin inhimillisiin kulttuureihin”.[3] Inkulturaatio ei heikennä todellisia arvoja, vaan osoittaa niiden todellisen voiman ja autenttisuuden, sillä ne sopeutuvat muuttumatta tai pikemminkin muuttavat rauhanomaisesti ja asteittain eri kulttuureita.[4]

Olemme nähneet myös erilaisuutemme rikkauden kautta sen, että edessämme oleva haaste on aina sama: evankeliumin julistaminen nykyihmisille puolustaen perhettä kaikilta ideologisilta ja individualistisilta hyökkäyksiltä.

Ja lankeamatta koskaan relativismin tai toisten demonisoimisen vaaroihin olemme pyrkineet täysin ja rohkeasti kohtaamaan Jumalan hyvyyden ja laupeuden, joka ylittää inhimilliset laskelmamme ja haluaa vain sitä, että ”kaikki ihmiset pelastuisivat” (1. Tim. 2:4). Näin liitimme tämän synodin laupeuden ylimääräisen riemuvuoden kontekstiin, jota kirkkoa kutsutaan elämään todeksi.

Rakkaat kanssaveljet,

kokemus synodista on saanut meidät myös ymmärtämään paremmin sen, että todellisia opin puolustajia eivät ole ne, jotka puolustavat kirjainta, vaan henkeä; ei ideoita vaan ihmisiä; ei muotoiluja vaan Jumalan rakkauden ja hänen anteeksiantonsa ilmaisuutta. Tämä ei merkitse sitä, että millään tavalla vähäteltäisiin opillisten muotoilujen tärkeyttä (ne ovat välttämättömiä) tai lakien ja Jumalan käskyjen tärkeyttä, vaan tosi Jumalan suuruuden ylistämistä, sillä hän ei kohtele meitä ansioidemme eikä tekojemme mukaan, vaan ainoastaan laupeutensa rajattoman anteliaisuuden mukaan (vrt. Room. 3:21-30; Ps. 130; Luuk. 11:37-54).

Se merkitsee vanhemman veljen (vrt. Luuk. 15:25-32) ja kateellisten työntekijöiden (vrt. Matt. 20:1-16) jatkuvien kiusausten voittamista. Se todella merkitsee, että arvostetaan enemmän lakeja ja käskyjä, jotka luotiin ihmistä varten eikä päinvastoin (vrt. Mark. 2:27).

Tässä mielessä ihmisen välttämätön katumus, työ ja ponnistukset saavat syvällisemmän merkityksen, eivät sen pelastuksen hintana, jonka Kristus ilmaiseksi toteutti ristillä, vaan vastauksena hänelle, joka ensin on rakastanut meitä ja pelastanut meidät viattoman verensä hinnalla, kun vielä olimme syntisiä (vrt. Room. 5:6).

Kirkon ensimmäinen velvollisuus ei ole tuomioiden tai kirkonkirousten jakaminen, vaan Jumalan laupeuden julistaminen, kääntymykseen kutsuminen ja kaikkien ihmisten johdattaminen Herran pelastukseen (vrt. Joh. 12:44-50).

Autuas Paavali VI totesi suurenmoisesti: ”Voimme ajatella, että jokainen syntimme tai pakomme Jumalan luota sytyttää hänessä yhä intensiivisemmän rakkauden liekin, halun saada meidät takaisin ja liittää meidät uudestaan pelastussuunnitelmaansa… Kristuksessa Jumala ilmoittaa itsensä rajattoman hyvänä… Jumala on hyvä. Eikä ainoastaan itsessään: Jumala on, sanokaamme se itkien, hyvä meitä kohtaan. Hän rakastaa, etsii, ajattelee meitä, tuntee meidät, innoittaa ja odottaa meitä. Hän on – jos niin voi sanoa – onnellinen sinä päivänä, jona käännymme takaisin ja sanomme: Herra, armahda minua hyvyydessäsi. Näin meidän katumuksestamme tulee Jumalan ilo.”[5]

Myös pyhä Johannes Paavali II vahvisti, että ”kirkko elää aitoa elämää tunnustaessaan ja julistaessaan laupeutta… ja tuodessaan ihmisiä Pelastajan laupeuden lähteille, joiden uskottu hoitaja ja jakaja se on”.[6]

Myös paavi Benedictus XVI sanoi: ”Laupeus on todellisuudessa evankeliumin sanoman keskeinen ydin, se on itsensä Jumalan nimi… Kaikki, mitä kirkko sanoo ja tekee, tuo ilmi laupeutta, jota Jumala tuntee ihmistä kohtaan. Kun kirkon on muistutettava totuudesta, jota ei tunnisteta, tai hyvästä, jota loukataan, kirkko tekee tämän aina laupiaan rakkauden innoittamana, jotta ihmisillä olisi elämä, yltäkylläinen elämä (vrt. Joh. 10:10).”[7]

Tässä valossa ja sen armon ajan vuoksi, jonka kirkko on kokenut puhuessaan ja keskustellessaan perheestä, tunnemme rikastuneemme vastavuoroisesti. Monet meistä ovat kokeneet Pyhän Hengen toiminnan, hänen, joka on synodin todellinen vaikuttaja ja ohjaaja. Kaikille meille sanalla ”perhe” on toinen kaiku kuin ennen synodia. Siinä tiivistyy jo perheen kutsumus ja koko synodin tien merkitys.[8]

Itse asiassa kirkolle synodin päätös merkitsee, että todella palaamme ”kulkemaan yhdessä” tuodaksemme kaikkialle maailmaan, jokaiseen hiippakuntaan, yhteisöön ja tilanteeseen evankeliumin valon, kirkon syleilyn ja Jumalan laupeuden avun!

Kiitos!

Franciscus
____________________________
[1] Vrt. kirje Argentiinan paavillisen katolisen yliopiston kanslerille teologisen tiedekunnan 100-vuotisjuhlan johdosta, 3. maaliskuuta 2015.
[2] Vrt. Paavillinen raamattukomissio, Usko ja kulttuuri Raamatun valossa (1981); Vatikaanin II kirkolliskokous, Gaudium et spes, 44.
[3] Loppuraportti (7. joulukuuta 1985): L’Osservatore Romano, 10. joulukuuta 1985, 7.
[4] ”Pastoraalisen tehtävänsä vuoksi kirkon on aina kiinnitettävä huomiota historiallisiin muutoksiin ja ajattelutapojen kehitykseen, ei varmasti alistuakseen niihin, vaan voittaakseen esteet, joita ne saattavat muodostaa kirkon neuvojen ja ohjeiden vastaanottamiselle” (kardinaali Georges Cottierin haastattelu La Civiltà Cattolica-lehdessä 3963-3964, 8. elokuuta 2015, s. 272).
[5] Saarna 23. kesäkuuta 1968: Insegnamenti VI (1968), 1177-1178.
[6] Kiertokirje Dives in misericordia, 13. Hän sanoi myös: ”Pääsiäissalaisuudessa… Jumala ilmestyy meille sellaisena kuin on: hän on helläsydäminen Isä, joka ei luovuta lastensa kiittämättömyyden vuoksi ja on aina valmis antamaan anteeksi (Johannes Paavali II, Regina Coeli 23. huhtikuuta 1995: Insegnamenti XVIII, 1 [1995], 1035). Näin hän kuvasi laupeuden vastustamista: ”Nykyinen mentaliteetti näyttää ehkä aikaisempaa enemmän vastustavan ajatusta laupeuden Jumalasta, pyrkien sulkemaan elämästä ja poistamaan ihmisten sydämistä koko laupeuden idean. Sana ja käsite ’laupeus’ näyttää aiheuttavan levottomuutta ihmisessä” (kiertokirje Dives in misericordia [30. marraskuuta 1980], 2).
[7] Regina Coeli 30. maaliskuuta 2008: Insegnamenti IV, 1 (2008), 489-490; ja puhuen laupeuden voimasta hän totesi: ”Laupeus asettaa rajan pahalle. Siinä ilmenee Jumalan erityinen luonto: hänen pyhyytensä, totuuden ja rakkauden voima” (saarna Jumalan laupeuden sunnuntaina 15. huhtikuuta 2007: Insegnamenti III, 1 [2007], 667).
[8] Sanan ”perhe” analysoiminen auttaa meitä tiivistämään kirkon tehtävän:

* Muovata uusia sukupolvia elämään rakkautta todeksi vakavasti, ei individualistisena mielihyvän etsintänä, joka sitten heitetään pois, vaan jotta jälleen uskotaan autenttiseen, hedelmälliseen ja pysyvään rakkauteen ainoana tienä itsestä lähtemiseen ja toiselle avautumiseen, yksinäisyyden poistamiseen, Jumalan tahdon todeksi elämiseen, itsensä toteuttamiseen täysin; jotta ymmärretään, että avioliitto on ”paikka, jossa Jumalan rakkaus ilmenee, elämän pyhyyden puolustamiseksi, jokaisen elämän; aviollisen siteen ykseyden ja purkamattomuuden puolustamiseksi merkkinä Jumalan armosta ja ihmisen kyvystä rakastaa vakavasti” (saarna synodin avajaismessussa 4. lokakuuta 2015); ja jotta annetaan arvoa avioliittoon valmistautumiselle tilaisuutena syventää ymmärrystä avioliiton sakramentin kristillisestä merkityksestä.

* Kulkea toisia kohti, koska itseensä sulkeutunut kirkko on kuollut kirkko. Kirkko, joka ei lähde omalta alueeltaan etsimään, saattamaan ja johdattamaan kaikkia Kristuksen luo, on kirkko, joka pettää lähetystehtävänsä ja kutsumuksensa.

* Tuoda ilmi ja levittää Jumalan laupeutta hädänalaisille perheille, hylätyille ihmisille, unohdetuille vanhuksille, vanhempiensa eron haavoittamille lapsille, henkiinjäämisestä kamppaileville köyhille perheille, ovellemme kolkuttaville syntisille ja kaukana oleville, vammaisille, sielultaan ja ruumiiltaan haavoittuneille, tuskan, sairauden, kuoleman tai vainon repimille perheille.

* Valaista omiatuntoja, joihin usein vaikuttaa vahingollinen, hienovarainen dynamiikka, joka pyrkii jopa asettumaan Jumalan, Luojan sijaan: nämä dynamiikat on paljastettava ja niitä vastaan on taisteltava kunnioittaen täysin jokaisen ihmisen arvokkuutta.

* Saada aikaan ja nöyrästi rakentaa uudelleen luottamusta kirkkoa kohtaan, jota ovat vakavasti heikenteneet kirkon omien lasten käytös ja synnit. Valitettavasti joidenkin pappien kirkon sisällä aiheuttamien skandaalien kielteinen todistus on vahingoittanut kirkon uskottavuutta ja hämärtänyt sen pelastavan sanoman kirkkautta.

* Työskennellä intensiivisesti tukeakseen ja rohkaistakseen vahvoja, uskollisia, monilapsisia perheitä, jotka jokapäiväisen elämän vaivoista huolimatta antavat jatkuvasti suurenmoisen todistuksen uskollisuudesta kirkon opetusta ja Herran käskyjä kohtaan.

* Suunnitella uudenlaista perhepastoraalityötä, joka perustuu evankeliumiin ja kunnioittaa kulttuurieroja; joka kykenee välittämään hyvän sanoman puoleensavetävällä ja ilontäyteisellä kielellä ja poistamaan nuorten sydämistä pelon omaksua lopullisia velvoitteita; joka kiinnittää erityisesti huomiota lapsiin, jotka ovat hajonneiden perheiden todellisia uhreja; innovatiivista pastoraalityötä, joka toteutuu asianmukaisena valmistamisena avioliiton sakramenttiin ja lopettaa vallitsevat käytännöt, jotka usein kantavat enemmän huolta näennäisten muodollisuuksien täyttämisestä kuin kasvattamisesta elämänmittaiseen sitoumukseen.

* Rakastaa ehdoitta kaikkia perheitä ja erityisesti niitä, jotka ovat vaikeuksissa: yhdenkään perheen ei pidä tuntea olevansa yksin tai suljettu pois kirkon rakkaudesta tai huolenpidosta. Todellinen skandaali on, jos pelätään rakastaa ja osoittaa tätä rakkautta konkreettisesti.