Paavin saarna Marokossa

Paavi Franciscuksen saarna Marokossa 31.3.2019:

”Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä” (Luuk. 15:20).

Näin evankeliumi tuo meidät vertauksen sydämeen, se näyttää isän asenteen hänen nähdessään poikansa palaavan: liikuttuneena hän ei odota pojan ehtivän kotiin asti vaan juoksee tätä vastaan. Odotettu ja kaivattu poika. Isä iloitsee nähdessään hänen palaavan.

Mutta se ei ollut ainoa hetki, jolloin Isä juoksi. Hänen ilonsa ei olisi täydellinen ilman toisen pojan läsnäoloa. Siksi isä juoksee vanhemmankin pojan luo kutsuakseen häntä osallistumaan juhlaan (vrt. j. 28). Mutta vanhempaa poikaa tervetulojuhlat eivät miellytä; hän ei voi sietää isän iloa eikä tunnusta veljensä paluuta: ”mutta kun tämä sinun poikasi…”, hän sanoo (j. 30). Hänelle veli on edelleen kadoksissa, koska hän oli jo kadottanut veljen sydämessään.

Kyvyttömyydessään osallistua juhlaan hän ei vain ole tunnustamatta veljeään, hän ei tunnusta myöskään isäänsä. Hän valitsee mieluummin orpouden kuin veljeyden, eristäytymisen kuin kohtaamisen, katkeruuden kuin juhlan. Hän ei pysty ymmärtämään veljeään eikä antamaan tälle anteeksi, mutta hän ei myöskään pysty hyväksymään sitä, että hänellä on isä, joka kykenee antamaan anteeksi ja on valmis odottamaan ja valvomaan, jotta kukaan ei jäisi poissuljetuksi: myötätuntoinen isä.

Tuon kodin kynnyksellä näyttää ilmenevän ihmisyytemme salaisuus: yhtäältä siellä oli juhla löytyneestä pojasta, toisaalta tietty pettymyksen ja ärtymyksen tunne, kun hänen paluutaan juhlittiin. Yhtäältä vieraanvaraisuutta häntä kohtaan, joka oli kokenut kurjuutta ja tuskaa ja olisi nälkäänsä halunnut syödä sikojen ruokaa; toisaalta ärtymystä ja vihaa, kun annettiin sijaa jollekulle, joka ei ollut sen arvoinen eikä ansainnut tuollaista syleilyä.

Näemme tässä jälleen kerran jännitteen, jonka koemme kansamme ja yhteisöjemme keskuudessa ja jopa itsessämmekin: jännitteen, joka asuu meissä Kainista ja Abelista lähtien ja jota meidät on kutsuttu katsomaan kasvoista kasvoihin. Kenellä on oikeus pysyä keskuudessamme, oikeus paikkaan pöydässämme ja kokoontumisissamme, huolissamme ja toimissamme, aukioillamme ja kaupungeissamme? Murhaava kysymys kaikuu jatkuvasti: olenko minä veljeni vartija? (vrt. 1. Moos. 4:9).

Tuon kodin kynnyksellä näemme jakautumiset ja kiistat, aggressiivisuuden ja konfliktit, jotka kolkuttavat aina suurten ihanteidemme ovella, pyrkiessämme rakentamaan veljellistä yhteiskuntaa, jossa jokainen voi jo nyt kokea lapsena olemisen arvokkuuden.

Mutta tuon kodin kynnyksellä loistaa kirkkaana, ilman verukkeita ja varauksia, myös Isän toive, että kaikki hänen lapsensa osallistuvat hänen iloonsa; että kukaan ei eläisi epäinhimillisissä olosuhteissa kuten nuorempi poika eikä orpona, eristyneenä ja katkerana kuten vanhempi poika. Isän sydän tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden (1. Tim. 2:4).

Varmasti on monia olosuhteita, jotka ruokkivat jakautumista ja konflikteja; kiistatta monia tilanteita, jotka johtavat meidät kiistoihin ja vastakkainasetteluun. Emme voi kieltää sitä. Meitä uhkaa aina kiusaus uskoa vihaan ja kostoon oikeutettuina tapoina saavuttaa oikeudenmukaisuus nopeasti ja tehokkaasti. Mutta kokemus sanoo meille, että viha, jakautuminen ja kosto vain tappavat kansamme sielun, myrkyttävät lastemme toivon ja tuhoavat ja vievät pois kaiken, mitä rakastamme.

Siksi Jeesus kutsuu meitä katsomaan ja mietiskelemään Isän sydäntä. Vain siitä käsin voimme joka päivä tunnistaa olevamme veljiä ja sisaria. Vain tuo laaja näköala voi auttaa meitä voittamaan lyhytnäköiset jakavat ajattelutapamme ja näkemään asiat pyrkimättä hämärtämään tai kieltämään erojamme pakotetun ykseyden tai hiljaisen syrjinnän nimissä. Vain jos pystymme joka päivä kohottamaan silmämme taivasta kohti ja sanomaan ”Isä meidän” voimme nähdä selvästi ja rohjeta elää ei vihollisina, vaan veljinä ja sisarina.

”Kaikki, mikä on minun, on sinun” (Luuk. 15:31), sanoo isä vanhemmalle pojalle. Hän ei viittaa vain aineellisiin hyvyyksiin, vaan osallisuuteen omasta rakkaudestaan ja myötätunnostaan. Se on kristityn suurin perintö ja rikkaus. Sen sijaan, että mittaamme tai luokittelemme itsemme moraalisin, sosiaalisin, etnisin tai uskonnollisin kriteerein, voimme tunnistaa, että on toinen kriteeri, jota kukaan ei voi peruuttaa eikä tuhota, koska se on puhdas lahja: se, että olemme Isän rakastettuja, odotettuja ja juhlittuja lapsia.

”Kaikki, mikä on minun, on sinun”, myös minun kykyni myötätuntoon, Isä sanoo meille. Älkäämme langetko kiusaukseen kutistaa hänen lapseuttaan kysymykseksi laeista ja kielloista, velvollisuuksista ja noudattamisista. Identiteettimme ja lähetystehtävämme eivät synny voluntarismista, legalismista, relativismista tai fundamentalismista, vaan siitä, että olemme uskovia ihmisiä, jotka joka päivä nöyrästi ja hellittämättä pyytävät: ”Tulkoon sinun valtakuntasi.”

Evankeliumin vertaus jättää lopun avoimeksi. Näemme, kuinka isä pyytää vanhempaa poikaa osallistumaan laupeuden juhlaan. Evankelista ei sano mitään siitä, mitä poika päätti. Menikö hän juhlaan? Voisimme ajatella, että tuon avoimen lopun tarkoitus on se, että jokainen yhteisö, jokainen meistä voi kirjoittaa sen omalla elämällään, katseellaan ja asenteellaan toisia kohtaan. Kristitty tietää, että Isän kodissa on monta asuinsijaa, ja ulos jäävät vain ne, jotka eivät halua osallistua hänen iloonsa.

Rakkaat veljet, rakkaat sisaret, haluan kiittää teitä siitä, millä tavalla todistatte laupeuden evankeliumista tässä maassa. Kiitos ponnistuksistanne, jotta yhteisönne olisivat laupeuden keitaita. Rohkaisen teitä jatkuvasti kasvattamaan laupeuden kulttuuria, kulttuuria, jossa kukaan ei katso toista välinpitämättömästi eikä käännä pois katsettaan nähdessään hänen kärsimyksensä (vrt. apostolinen kirje Misericordia et misera, 20). Olkaa jatkuvasti lähellä pieniä ja köyhiä, torjuttuja, hylättyjä ja unohdettuja, olkaa jatkuvasti merkki Isän syleilystä ja sydämestä.

Vahvistakoon teitä Armelias ja Armahtava – kuten muslimiveljemme ja -sisaremme häntä usein kutsuvat – ja tehköön rakkauden työnne hedelmälliseksi.

Franciscus