Fides 09/2010: Katolisen ajan henki

Katolilaiseksi syntyminen — tarkoitan siis kastamista katoliseen uskoon — on suuri siunaus ja armolahja Jumalalta ja valtavan tärkeä hyvä teko niiltä, jotka tuohon mullistavaan tapahtumaan ovat vaikuttaneet.

Sama pätee myös siihen, kun aikuinen löytää tiensä kirkon täyteen yhteyteen, jossa uskonelämän tukena ovat kaikki sakramentit, varsinkin eukaristia, ja kirkon opetusvirka kaikessa laajuudessaan.

Osaammeko koskaan kylliksi tuntea kiitollisuutta siitä, että olemme katolilaisia? Mitä katolisuus meille todella merkitsee täällä Suomessa, jossa kirkkomme on pieni ja hiippakuntamme pirstaleinen? Onko sillä jotakin sellaista annettavaa, josta vaikeuksista huolimatta mieluummin pidämme kiinni kuin luovumme?

Uskaltaisin vastata: kyllä on. Ei se ole sitä, että seurakuntaelämämme olisi kovin rikasta ja monipuolista. Ei se ole sitäkään, että katolisuus näyttäytyisi maassamme erityisen monipuolisena ja aina houkuttelevana. Eikä sitäkään, että liturgiamme olisi loistokasta, yhteisömme tiivis ja uskossaan erityisen vahva.

Ehkäpä suomalaiseen katolisuuteen kuuluu aimo annos sitä haurautta, joka pienen ja köyhän kirkon elämää aina leimaa. Sitä, ettei mikään ole suurta, ettei mikään sittenkään ole täysin itsestään selvää ja varmaa. Sitä, ettei kristillinen elämä täällä täytäkään kaikkia hetkiämme ja päiviämme.

Ehkäpä katolilaisena elämisen voima Suomessa on juuri siinä, että yhteisön pienuus vaatii meiltä tuon yhteisön jäseninä suuria tekoja. Se kutsuu meitä keskimääräistä suurempaan vastuuseen kirkostamme ja myös omasta uskostamme. Kaikki ei tule eteemme hopealautasella.

Usko yltää —ja sen onkin yllettävä— kehdosta hautaan. Kirkon on tärkeää olla mukana ihmisen elämässä sen kaikissa vaiheissa, suojella elämää sen ensimmäisestä hetkestä viimeiseen ja pitää huolta sielujemme pelastuksesta kuoleman tuolla puolen. Siksi myös se, mihin edesmenneet omaisemme haudataan, tai se, mihin meidät itsemme aikanaan haudataan, on tärkeä kysymys, joka koskettaa meitä kaikkia.

Siksi pitäisin tärkeänä, että Turun katolisen hautausmaan lisäksi myös Helsingin seudulla olisi aidosti katolinen hautausmaa, johon katoliset perheet saisivat haudata rakkaimpansa. Ehkäpä sopivimmat paikat löytyisivät Espoon tai Vantaan keskiaikaisten kirkkojen kirkkomaiden reunoilta, eläähän siellä yhä vielä katolisen ajan henki?

Marko Tervaportti