Demokratiasta ja vapauksista

Demokratian ja vapauksien välinen suhde ei ole kovin helppo. Voisi melkein ajatella, että tuo suhde on vähän samanlainen kuin pitkä avioliitto, joka kestää, vaikkei aina helppoa olisikaan, liitto, jonka on yksinkertaisesti pakko kestää. Voisiko mikään muu järjestelmä kuin demokratia taata järjestelmällisesti, varmasti ja kestävästi, että ihmisten perusvapauksia kunnioitetaan eikä niihin kajota? Ja toisaalta, voisiko mikään muu kuin oikeus vapaasti harjoittaa vapauksiaan todella olla ensimmäinen ja välttämätön edellytys toimivalle demokratialle?

En tietenkään tässä yhteydessä puhu vapaudesta absoluuttisena oikeutena tehdä aivan mitä tahansa, vaan ennen kaikkea vapaudesta uskoa, ajatella ja – yhteisen hyvän rajoissa – toimia oman vakaumuksen mukaisesti.

Länsimainen demokratia on viime vuosina pärjännyt monilla mittareilla mitattuna oikein hyvin. Talous on kasvanut, rauha on jotakuinkin säilynyt, hyvinvointi on lisääntynyt. Kaiken tämän valossa kenelläkään ei pitäisi olla mitään valittamista eikä huomauttamista. Kuitenkin syvemmälle katsoen ja yhteiskunnallisia ilmiöitä laajemmin tarkastellen kaikki ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista.

Yhdysvalloissa uskonnollisten yhteisöjenkin on pian osallistuttava sellaisten terveyspalveluiden maksamiseen, jotka ovat selvässä ja avoimessa ristiriidassa esimerkiksi katolisen uskon kanssa (ks. s. 3). Maan katoliset ja ortodoksiset piispat ja monet uskonnolliset järjestöt, eikä vain katolisen kirkon piiristä, ovat nousseet vastustamaan kyseistä lakia ja vaativat sen muuttamista.

Mistä on kysymys? Siitä, että uskonnon- ja omantunnonvapautta yritetään tehdä alisteiseksi yhteiskunnan omaksumalle politiikalle. Tuo politiikka voi olla tarkoitettu hyvän tuottamiseksi, ja siitä on päätetty demokraattisesti, mutta onko oikein, että sen soveltaminen kaikilta osin tehdään pakolliseksi niillekin, joiden vakaumuksen kanssa sen kaikki yksityiskohdat eivät ole yhteensovitettavissa?

Kyse on laajemmasta ongelmasta kuin vain yksittäisestä tapauksesta Yhdysvalloissa. Meillä Euroopassakin vapauksista on pidettävä huolta. Monissa asioissa yhteiskunnat ovat ikävä kyllä eri linjoilla kuin uskon valaisema omatuntomme ja käsityksemme hyvästä ja pahasta, ihmisen tosi luonnosta (vrt. paavin puhe suomalaisdelegaatiolle, s. 10). Silti meidät on hiljaa tehty myös omantuntomme vastaisten politiikkojen maksajiksi, ja sen roolin olemme kiltisti omaksuneet.

Onko hiljaisuus myöntymisen merkki? Mitä se osoittaa omasta uskonvakaumuksestamme? Mitä se osoittaa valmiudestamme rakentaa demokraattista yhteiskuntaa ei vain vieraina, vaan todellisina, täysivaltaisina kansalaisina, joilla on oikeus ja velvollisuus tuoda ja ilmaista omat näkemyksensä? Seiskäämme sanojemme takana ja pitäkäämme huolta siitä, että demokratia ja perusvapaudet rakentavat yhdessä yhteistä hyvää.

Marko Tervaportti
Pääkirjoitus
Fides 02/2012