Fides 01/2010: Juhla-ajat ja arki
Vuoden vaihtuminen ei sujunut aivan ongelmitta, kun aivan liian rajuksi paisumaan päässyt inhimillinen riitely sai järkyttävän päätöksen espoolaisessa kauppakeskuksessa. Uuden vuoden raketit taisivat osaltaan viedä mukanaan rukouksia taivaan Isälle aivan niin kuin suitsutus kirkossa.
Mieleeni tulee jo kauan sitten kuulemani pessimistinen viisaus: Mitä pitempi juhla, sitä pahempaa jälkeä. On siinä ainakin totuuden siemen.
Näyttää siltä, että nykyihminen ei enää osaa viettää juhla-aikaa. Miksi niin on? Mikä on mennyt pieleen? Mitä me kaikki voisimme tehdä toisin?
Ehkäpä vastaus piilee vietettävässä juhlassa itsessään. Jos juhla on menettänyt varsinaisen merkityksensä, sitä vietetään vain jonkinlaisena jäänteenä, kulttuuri-ilmiönä, kantamatta mukana sen varsinaista syytä ja sisältöä. Silloin ”juhlaan hiljentyminen” pitkästyttää, kaupungin hiljentyminen ahdistaa, tekemättömyys tekee epätoivoiseksi.
Monesti tuntuu siltä, että nykyihminen ei osaa pysähtyä, hiljentää tahtia, rauhoittua. Ilman tätä pysähtymistä me kuljemme vain sokeina eteenpäin, tietämättä miksi — tuntematta sitä, mistä tulemme ja minne menemme. Toiveemme ja tavoitteemme pinnallistuvat ja tulevat vähitellen yhä itsekkäämmiksi, koska me välitämme muista ihmisistä aina vain vähemmän. Me emme enää voi pysähtyä, koska emme uskalla katsoa taaksemme. Emme halua tutustua itseemme, vaikka vain itsemme tuntemalla me voisimme kasvaa ihmisinä.
Mutta juuri pysähtyä meidän pitäisi, arjenkin keskellä — näkemään kaikkea sitä hyvää, jota Jumala jokapäiväisissäkin asioissa meille tarjoaa. Vain pysähtymällä me voimme löytää itsemme, saada käsityksen olemuksestamme Jumalan luomina olentoina, jotka ovat hänen kuviaan ja kaltaisiaan. Vain pysähtymällä ja tutkiskelemalla ihmisyyttämme, lähtökohtaamme ja päämääräämme me voimme oppia arvostamaan itseämme ja myös toisiamme, sitä, mitä me olemme sinänsä, emmekä vain sitä, mitä me teemme ja saamme aikaiseksi.
Vanha skolastinen viisaus kuuluu: Agere sequitur esse, tekeminen seuraa olemista. Toimintamme ja tekomme ovat seurausta olemuksestamme. Jos meissä on edes hitusenkin järkeä ja toisaalta maailmanparantajan henkeä, meidän on ensin mietittävä, keitä me olemme ja mitä varten me olemme olemassa, ja vasta sitten suunnattava tekemisemme ja toimintamme, intomme ja intohimomme johonkin kohteeseen, oli kyse sitten yhteiskunnallisten asioiden ajamisesta, lähempänä tai kauempana asuvien heikko-osaisten olojen parantamisesta, päivätyöstä, kodinhoidosta tai mistä tahansa.
Mistä itsensä tuntemaan oppiminen sitten voi lähteä liikkeelle? Rukouksesta ja Jumalan tuntemaan oppimisesta. Ihmistä ei voi tuntea, ellei tunne Häntä, jonka kuvaksi ja kaltaiseksi hänet on luotu. Ihmistä ei voi tuntea, ellei ymmärrä hänen paikkaansa luomakunnan hierarkiassa.
Meidän kristittyjen velvollisuus tässä ajassa on pitää elävänä se usko, jonka salaisuuksia viettämään me yhä tänäänkin hiljennymme. Älköön uskon liekki sammuko, vaan valaiskoon se sinnekin, mihin sen valo ei tänään vielä näy. Niin me voimme antaa sisällön sille hiljaisuudelle ja odottamiselle, jota monen nykyihmisen on vaikea ymmärtää.
Marko Tervaportti
