Fides 2009/10: Kasko vai pakollinen omavastuuosuus?
Autonomistajalla on kaksi mahdollisuutta vakuuttaa autonsa onnettomuuden varalta. Ensimmäinen vakuutus on pakollinen. Tämä korvaa sen vahingon, jonka me aiheutamme toisille. Toinen vakuutuskirja on vapaaehtoinen. Se on niin sanottu kaskovakuutus. Se koskee kaikkea aikaansaatua vahinkoa, siis myös sitä, jonka me olemme aiheuttaneet itsellemme. Mutta siinäkin tapauksessa on vielä jokin omavastuuosuus, jotta me emme liian helposti kääntyisi vakuutusyhtiömme puoleen ja vaatisi siltä korvauksia.
Vakuutusyhtiöt ovat hyvin järjestäneet asiansa niin, että niille jää myös hiukan liikevoittoa annetuista palveluista. Olisipa tavallisen ihmisen elämässä myös sellainen selkeä vastuunjako. Tämä helpottaisi yhteiselämää perheessä ja työssä niin kuin seurakunnassakin.
Jotkut ihmiset ovat luonnostaan vastuuntuntoisia. Toiset pitävät toisia parempina vastuunkantajina kuin itseään ja sen tähden mielellään jättävät omavastuuosuutensa toisille. Kolmas ryhmä ihmisiä on liian palvelualttiita. Heidän hyvää tahtoansa käytetään helposti hyväksi. Heillä on vaara palaa loppuun. On olemassa myös niitä, jotka mielellään hoitavat tehtäviä, jotka oikeastaan eivät kuulu heille. He eivät luota siihen, että toiset pystyisivät hyvin hoitamaan omia asioitaan. Toiset taas välttävät kaikin keinoin vastuunottamista. He ovat vain laiskoja tai asosiaalisia. Lopuksi on myös sellaisia, jotka ihmettelevät miksi joillekuille vastuunkantamisesta on tullut niin suuri taakka, että he sen alla melkein romahtavat. Itse he mielellään antavat kaiken vain mennä omalla painollaan, ajatellen että ajan mittaan kaikki järjestyy itsestään.
Herää kysymyksiä, kuten mihin ihmisen vastuullisuus perustuu, kuinka paljon vastuuta ihmisen on otettava ja onko vastuusta kieltäytyminen joskus sallittua? Olemmeko Jumalan edessä vastuussa kaikista tehtävistä, joita toiset, meidän työnantajamme, työtoverimme ja läheisemme odottavat meidän hoitavan ja joskus säälimättömästi sälyttävät meidän päällemme?
Pyhä piispa ja hengellisen elämän lempeä ohjaaja Frans Salesilainen, joka eli 1600-luvulla, voi auttaa meitä löytämään sopivan lähtökohdan kysymystemme ratkaisemiseksi. Hän kirjoitti eräälle kotiäidille: ”Sano minulle, rakas Filotea, olisiko se sopivaa, jos piispat tahtoisivat elää yksinäisyydessä kartusiaanimunkin tapaan, jos avioliitossa elävät eivät huolehtisi enemmän omaisuutensa lisäämisestä kuin kapusiinimunkit, jos työntekijät viettäisivät kaiket päivät kirkossa sääntökuntalaisten tavoin, tai jos munkit ja nunnat puolestaan joutuisivat piispan tavoin huolehtimaan kaikista tapauksista ja velvollisuuksista, jotka koskevat lähimmäisen auttamista. Eikö tällainen hurskaudenharjoitus olisi naurettavaa ja sietämätöntä? Pikemminkin tosi hurskaus ei vahingoita minkäänlaista kutsumusta tai tehtävää, päinvastoin se tekee sen arvokkaammaksi ja mieluisammaksi.”
Ihmisystävällinen pyhä piispa ei käyttänyt sanaa vastuu, vaan sen sijassa puhuu hurskaudesta ja kutsumuksesta. Käytännössä nämä kolme sanaa tarkoittavat samaa asiaa. Vain näkökulma on erilainen. Kutsumus kertoo, että ihminen on vastuussa Jumalalta saamastaan elämästä. Sana hurskaus viittaa ihmisen sydämeen, siihen, millaisella mielenlaadulla hän hoitaa Jumalalta saamiansa tehtäviä. Sana vastuu jättää auki, kenelle ihminen tuntee vastuuta teoistaan, kantaako hän vastuuta oman itsensä takia, vai läheistensä, työtovereittensa tai viranomaisten takia vai Jumalan, kirkon ja oman uskonsa takia.
Jokaisen on vastattava ja tehtävä tili teoistansa elämänsä lopussa tai aikojen lopussa. Mutta jokainen ei ole samalla tavalla vastuullinen. Ihmisen vastuun mitta ovat hänen henkilökohtaiset kykynsä, koulutuksensa ja kasvatuksensa, elämäntapansa ja asemansa yhteiskunnassa ja kirkossa. Toisaalta saamme hyvinkin jättää joitakin tehtäviä kanssaihmisille.
Huolimatta elinympäristömme tarpeista ja yhteiskuntamme järjestelyistä, jotka voivat olla joko ihmisarvoa tukevia tai sen vastaisia, me kristityt olemme kutsutut kantamaan evankeliumin hengessä vastuuta omasta elämästämme, perheestämme ja työstämme, yhteiskuntamme suotuisasta kehityksestä ja luomakuntamme varojen käytöstä. Tällöin kirkon jäsenenä jokainen meistä ottaa resurssiensa mukaan myös vastuun maailman evankelioimisesta. Uskomme siihen, että jokainen saa voiman Jumalalta saamiensa tehtävien eli ristinsä mukaan (Mt. 11:29-30). On kyse vain siitä, että me säännöllisesti Kristuksen kanssa tarkistamme agendamme, kysyen häneltä, mitä mieltä Jumala on meidän kunkin päiväohjelmastamme ja siitä millä tavalla voisimme parhaiten hoitaa tehtäviämme. Kun Jumala siunaa meidän aikomuksemme, olemme Kristuksen vastuullisia palvelijoita.
isä Frans
