Leibnitz ja ekumenia

Piispa Teemu Sipon SCJ avauspuheenvuoro Suomen Ekumeenisen Neuvoston syyskokouksessa Valamossa 28.10.

Haluaisin tämän Suomen Ekumeenisen Neuvoston yleiskokouksen alkajaisiksi referoida Paul-Werner Scheelen, Würzburgin katolisen hiippakunnan emerituspiispan ja dogmatiikan professorin, vuonna 2010 julkaisemaa artikkelia, jossa hän esittelee Gottfried Wilhelm Leibnitzin ajatuksia ekumeniasta ja vertaan niitä Vatikaanin II kirkolliskokouksen opetukseen.

{Paul-Werner Scheele: ”Alles hin zum Einen”: Ökumenische Impulse von Leibnitz für unsere Zeit. [Catholica 64 (1/2010), 18-31.]}

Leibnitz syntyi Leipzigissä 1.7.1646 ja kuoli Hannoverissa 14.11.1716. Luterilaista Leibnitziä voitaisiin kutsua universaalitiedemieheksi tai peräti yleisneroksi. Leibnitz oli juristi, poliitikko, matemaatikko, fyysikko, keksijä, organisaattori, kielentutkija, historioitsija, filosofi ja teologi. ”Omnia ad Unum”—kaikki ykseyteen—oli tiivistettynä hänen elämänohjelmansa, ja niillä sanoilla voi kuvata myös hänen poikkeuksellista ekumeenista panostaan omana aikanaan. Ekumeeninen panos ei liittynyt vain hänen yleiseen systemaattiseen ajatteluunsa, vaan oli olennainen osa hänen kristillistä uskoaan. Eräässä kirjeessään Leibnitz kirjoitti:

”Olen vakuuttunut siitä, että mitään muuta niin erinomaista ei ole olemassa kuin Jeesuksen  Kristuksen uskonto ja että tämän uskonnon puhtauden jälkeen mikään muu ei saa olla  lähempänä sydäntämme kuin Jumalan kirkon ykseys.”

Leibnitz viittasi myös rakkauden käskyyn: ”Todellakin  rakkaus (joka on hyveistä korkein), sen rauhan kaipaaminen, johon Jeesus niin on kehottanut,… vaatii, että ei laiminlyödä mitään, mikä on vallassamme ja mikä voi palvella onnettoman jakaantumisen poistamista tai vähentämistä.” Ja edelleen: ”Jokainen hyvän tahdon ihminen on epäilemättä samaa mieltä siitä, että mikään ei ole tärkeämpää Jumalan kunniaksi ja ihmisten hyväksi… kuin kirkon ykseyden palauttaminen.”

Vaikka viime vuosikymmeninä kristittyjen ykseyden hyväksi on tapahtunut enemmän kuin koskaan aikaisemmin, ei voi olla huomaamatta, että ekumeeninen innostus on huomattavasti vaimentunut, alistuminen ja kritiikki valtaavat joskus alaa. Se käsitys leviää, että oikeastaan ekumeenisesti on jo tapahtunut tarpeeksi, ja enempää ei ole mahdollista eikä edes tarpeen tehdä. Leibnitz voi opettaa meille jotakin parempaa.

Scheele jakaa esittelemänsä Leibnitzin näkemykset neljään ryhmään: henkiset, maalliset, hengelliset ja teologiset impulssit. Seuraavassa joitakin pääasioita ”henkisistä”, ”hengellisistä” ja ”teologisista” impulsseista. Erityisen mielenkiintoista on se, mitä Leibnitzilla on sanottavana totuudesta ja ykseyspyrkimyksistä.

Jo nuorena Leibnitz hahmotteli suunnitelmia tiedeseurasta,  saksalaisesta akatemiasta, joka edistäisi yksittäisiä tieteenaloja ja samalla liittäisi ne toisiinsa. Sen on ”koottava, kasvatettava, kehitettävä kansojen koko uskonnollinen, henkinen, tieteellinen ja taloudellinen pääoma ja oltava yhden ihmiskunnan, sen kasvu- ja kypsymisprosessin, palveluksessa.” Tämän seuran olisi oltava hurskain kaikista, ja siinä pitäisi olla jonkinlainen alustava tunnustuskuntien liitto. Leibnitz oli vakuuttunut siitä, että myös tieteet on kutsuttu tekemään sitä, mikä yhdistää. Totuuden tavoittelu, johon tieteet pyrkivät, on tärkeä apu tiellä täyteen ykseyteen.

Kristillinen ykseys on olennaisesti ykseyttä totuudessa. Tämän tekeminen tiettäväksi on ajallemme tarpeen. Eräs enimmäkseen aliarvioitu vaara ekumenialle on laajalle levinnyt relativismi. Jos kaikkia lausumia pidetään suhteellisina, niistä ei tarvitse sen enempää välittää. Scheele käyttää saksaksi sanaleikkiä ”Wer alles als gleich gültig ansieht, wird bald allem gegenüber gleichgültig.” Sille, joka pitää kaikkea samanarvoisena, kaikki tulee pian yhdentekeväksi.

Leibnitz kirjoittaa Theologia mysticassa: ”Kristuksen oppi on henki ja totuus; mutta monet tekevät sen lihaksi ja varjoksi, useimmille ihmisille se ei ole todellista. He eivät ole maistaneet totuutta ja pysyttelevät salaisessa epäuskossa.”

Totuuden vakavasti ottaminen merkitsee kuitenkin myös sitä, että keskustelukumppani on otettava vakavasti. Leibnitz kirjoittaa: ”On tunnustettava kaikkialla jälkiä inhimillisestä heikkoudesta ja jumalallisesta hyvyydestä. On asioita, joissa yksien on opittava toisilta, ja tämä velvoite on vastavuoroinen.” Tähän tarvitaan ”Salomon viisautta ja Jobin kärsivällisyyttä”, ja vielä enemmän rakkautta. ”Niin kuin usko ilman rakkautta on kuollut, niin on myös totuuden tavoittelu ilman rauhanrakkautta turhaa.”

Hengellisten impulssien osalta Scheele viittaa siihen, että Leibnitz, joka oli syntynyt kolmikymmenvuotisen sodan aikana, oli tuskallisesti itse kokenut uskonnollisen jakaantumisen seuraukset. Myös sodan päätyttyä rintamat olivat jähmettyneet ja ilmapiiri myrkyllinen. Osapuolet olivat ”äärimmäisyyksiin asti vastakkaisia, vainosivat toisiaan vastavuoroisesti miekalla ja tulella, kohtelivat toisiaan harhaoppisina, epäjumalanpalvelijoina, ekskommunikoituina ja pannaan julistettuina. Saksa kylpi veressä, puhumattakaan muista Euroopan maista; oli loputon määrä murhia, tuhopolttoja, ryöstöjä, pyhäinhäväistyksiä, väkivallantekoja ja muuta hirvittävää pahaa, joista suurin on niin monen miljoonan Kristuksen veren kautta lunastetun sielun menehtyminen, jonka nämä kaoottiset olosuhteet aiheuttivat.”

Kuten Vatikaanin toinen kirkolliskokous myöhemmin, Leibnitzkin oli vakuuttunut siitä, että ”Tämä jakautuneisuus on ilmeisessä ristiriidassa Kristuksen tahdon kanssa, se on maailmalle pahennukseksi ja vahingoittaa evankeliumin kaikille luoduille julistamisen pyhää asiaa. (Vatikaanin II kirkolliskokous, ekumeniadekreetti Unitatis redintegratio, 1).

Leibnitzin valmius tehdä omalta osaltaan kaikki, mikä yhdistää, ei saanut häntä unohtamaan että ykseys on ensiksi Jumalan lahja, ja että ”yksin häneltä voi odottaa niin suurta ajatustapojen muutosta”. Jumala löytää ajan, keinot ja ihmiset suunnitelmiensa toteuttamiseksi. Heidän on kuitenkin oltava valmiita myötävaikuttamaan ja sitä paitsi tehtävä viivyttelemättä se, mitä on mahdollista tehdä heti. Siksi ei riitä, ”että sanotaan, että on Pyhän Hengen asia koskettaa ihmisten sydämiä. Hänen vaikutustaan täytyy auttaa rehellisellä kaipuulla edistää kirkon rauhaa kaikessa, mikä vallassamme on.”

Kääntymyksen tarpeen osalta Leibnitz huomauttaa: ”Voi sanoa melko totuudenmukaisesti, että syytä jakautumiseen on yhdellä ja toisella osapuolella. Reformaattorien olisi täytynyt ponnistella enemmän varjellakseen kirkollista ykseyttä, ja paavin ja piispojen ei olisi pitänyt niin kiireesti valita ekskommunikaatiota ja muita kovuuden teitä.”

Uudistus merkitsee Leibnitzille ennen muuta paluuta vanhan kirkon perusteisiin, koska niistä luopuminen johti väärinkäytöksiin. Niin kuin opin alueella traditio on dogmien normi, samalla tavalla kristillinen ’varhaisaika’ on mittapuu kirkon käytännölle. Ensimmäinen apu varhaisten kristittyjen opin ja käytännön tuntemiseksi on Raamattu; Leibnitzin kirjoitukset ja kirjeet osoittavat, että hän oli tarkkaavainen Sanan kuulija ja palvelija.

Eräs Raamatun avainsana on synkatábasis, condescensio; ”alentuminen”. Se merkitsee vastavuoroista kohtaamista, joka lopulta vastaa Lunastajan astumista alas ihmisten luo. Leibnitz käyttää samaa sanaa, jota myöhemmin Vatikaanin toinen kirkolliskokous käyttää konstituutiossa Jumalallisesta ilmoituksesta, Dei Verbum, 13: ”Jumalan totuuden ja pyhyyden aina pysyessä loukkaamattomina ilmenee pyhässä Raamatussa ikuisen Viisauden ihmeellinen ’alentuminen’ [condescensio], ”jotta oppisimme tuntemaan Jumalan sanomattoman hyvyyden ja sen, miten hän kaitselmuksessaan ja huolenpidossaan on meidän ihmisten takia tahtonut lieventää sanojaan.” Ei siis ole kyse diplomaattisesta kohtaamisesta eikä väärästä kompromissista; kyseessä on Kristuksen seuraaminen menemällä toisten luo, yhteydestä lähimmäisten kanssa, samaistumisesta hänen kanssaan. ”Missä on kyse siitä, että kannetaan huolta miljoonien sielujen ikuisesta pelastuksesta ja onnettomuuden ja verenvuodatuksen lopettamisesta, jokaisen on tultava toista vastaan, niin paljon kuin hänen omatuntonsa sallii, ja että on mentävä kristillisen ’alentumisen’ (condescensio) äärirajoille saakka.”

Raja tulee vastaan siinä, missä on kyse perustavanlaatuisista uskonvakaumuksista. ”Uskon dogmien suhteen ei voi tehdä kompromisseja, sillä  tässä on kyse asiasta, jossa ihmiset eivät ole herroja.”

Scheele tiivistäisi Leibnitzin ”hengelliset impulssit” sanoihin ”hengellinen ekumenia”, ja muistuttaa, että Vatikaanin toinen kirkolliskokous nimittää tätä ”koko ekumeenisen liikkeen sieluksi” (ekumeniadekreetti Unitatis redintegratio 8). Kirkolliskokouksen isät lukevat ”hengelliseen ekumeniaan” sisäisen kääntymyksen, hengen uudistumisen, itsensä kieltämisen ja runsaana virtaavan rakkauden (vrt. Unitatis redintegratio 7), pyhän elämänvaelluksen ja rukouksen. Nämä ovat juuri ne elementit, jotka Leibnitz omalla tavallaan toi esiin.

Teologisten impulssien osalta on mainittava, että Leibnitz painottaa kirkon merkitystä. Alusta alkaen Leibnitz julistaa ehdottomasti, että ”päinvastoin kuin kaikissa tähänastisissa keskusteluissa ja neuvotteluissa, opin kirkosta olisi oltava kaikkien rauhanneuvotteluiden perusta, ja koko neuvotteluiden kohtalo olisi riippuvainen menestyksestä tässä kohdassa.”

Kirjoituksessaan Irenica-Notizen (jota ei julkaistu hänen elinaikanaan) hän kuvasi kirkkoa seuraavasti: ”kirkkoa ei ole ymmärrettävä löyhänä moninaisuutena, vaan pyhänä valtiona [als heiligen Staat] tai moraalisena tai (jos mieluummin halutaan) mystisenä ruumiina.” Ja jälleen toisessa yhteydessä: ”Katolinen ja apostolinen kirkko, josta Nikean uskontunnustus puhuu, on ymmärrettävä kristikunnan näkyvästä yhteisöstä [von der sichtbaren Körperschaft der Christenheit] käsin.”

Eräs kirkon ulottuvuus on erityisen tärkeä sekä Leibnitzille että ajankohtaiselle keskustelulle ekumenian  päämäärästä ja ykseyden konkreettisesta muodosta. Leibnitz painottaa, että yksi kirkko on osakirkkojen yhteys [Gemeinschaft]. Mikään osakirkko ei saa samaistaa itseään etuoikeutetusti katolisen kirkon kanssa. ”Pikemminkin jokainen osakirkko on katolinen siinä määrin kuin se pitää yhtä koko kirkon [Gesamtkirche] kanssa, samoin kuin jokaista yksittäistä kristittyä, joka ei ole harhaoppinen tai skismaattinen, on pidettävä katolilaisena.” Jokainen paikalliskirkko on itsenäinen. Leibnitz kirjoitti, että tulevassa liitossa ”evankeliset kirkot voisivat säilyttää omat riittinsä ja traditionsa samaan tapaan kuin Rooman kanssa yhteydessä olevat kreikkalaiset ja maroniitit.” Siksi on välttämätöntä, Leibnitz jatkaa, ”että protestantteja ei velvoiteta sallimaan kirkoissaan yksityismessuja tai messuja ilman kommuuniota tai kansalle tuntemattoman kielen käyttöä, jotka voisi tuoda heille vain monien hämmennysten ja ikävyyksien kautta, ja että niiden sijasta heidän pitäisi säilyttää omat riittinsä milloin vain mahdollista, kuitenkin sillä tavoin, että samat protestantit eivät tuomitse sitä, mitä Rooman kirkossa tavallisista tavoista ja jumalanpalvelusmenoista voi suvaita, loukkaamatta hurskautta.”

Leibnitz näkee yleismaailmallisen kirkon ja paikalliskirkkojen suhteen monadioppinsa valossa: ”Yksittäiskirkkojen suhde yleismaailmalliseen kirkkoon on kuin yksittäisten monadien suhde maailmankaikkeuteen. Jokainen osakirkko on siksi kokonaiskirkon kuva, se edustaa tätä kokonaisuutta omalla rajoitetulla yksilöllisellä tavallaan; mutta tässä erikoisuudessa ne ovat suuntautuneet (hingeordnet) kaikkiin muihin paikalliskirkkoihin. Siksi yleisen kirkon sisällä yksittäisten kirkkojen suhdetta toisiinsa määrää harmonia, ainakin niin pitäisi olla.”

Leibnitz on vakuuttunut siitä, että paimentehtävä maan päällä kuuluu paaville. Sen puolesta puhuvat myös kokemukset poliittisista vallanpitäjistä. ”Nimittäin jokaisessa valtiossa … lain ja oikeuden mukaan [von Rechts wegen] on järjestetty, että on yksi korkein esivalta, koostukoon se sitten yhdestä tai useammasta henkilöstä. Kuitenkin myös silloin kun kollegio on muodostunut useammista, on luonnollista, että johtajamisvalta tai korkein viran valta on yhdellä.”

Samassa kirjeessä  Leibnitz puhuu paaviuden jumalallisesta oikeudesta, jota hän toisaalta asettaa kyseenalaiseksi: ”Jumala on järjestyksen Jumala, ja jumalallisen oikeuden perusteella [da es göttlichen Rechtes ist] yhden katolisen ja apostolisen kirkon ruumis täytyy pitää koossa yhden johdon ja universaalin hierarkian kautta. Siitä seuraa, että saman jumalallisen oikeuden mukaan on myös siinä oleva korkein hengellinen virka, joka pitää itsensä oikeissa rajoissa, joka on varustettu johtamisvallalla ja valtuudella, tehdäkseen kaiken mitä on välttämätöntä täyttääkseen tehtävänsä kirkon pelastukseksi. Vaikkakin kristillisen maailman pääkaupunki, Rooma, on määrätty tämän vallan paikaksi ja istuimeksi inhimillisen harkinnan perusteella.”

Leibnitz pitää kirkolliskokousta paavia korkeampana, mikä hänen mukaansa ei vähennä paavin auktoriteettia, koska konsiilin päätyttyä tätä välttämättä tarvitaan. Leibnitz kirjoittaa: ”Heti kun kirkolliskokous ei enää ole kokoontuneena, se, mitä siitä jää jäljelle ei enää ole elossa oleva tuomari, joka voi lausua käsityksensä, vaan kuollut ja mykkä laki, jonka tulkintaan ja toteuttamiseen tarvitaan elävä tuomari.” Siksi niiden teologienkin, jotka puolustavat kirkolliskokouksen ylemmyyttä, on tunnustettava paavi yleismaailmallisen kirkon ainoana elävänä ja näkyvänä tuomarina. Jumala itse, joka on tehnyt kirkkonsa ”ilmoituksensa haltijaksi”, kantaa huolta totuuden säilyttämisestä. Vakaumus siitä, että Herra pitää kirkkonsa totuudessa, on Leibnitzille perusta jälleenyhdistymisen mahdollisuudelle.

Kirkolle uskottu totuus on tarkoitettu koko maailmalle. Sen välittäminen kaikille ihmisille on kirkon perustehtävä. Kaikille kristityille on annettu tehtäväksi todistaa koko maailmassa, että kaikki on kutsuttu yhteen ja samaan päämäärään, joka on Jumala itse. Liian usein tässä tehtävässä on halveksittu ja tuomittu ei-kristittyjä, ikään kuin se asenne välttämättä seuraisi Uuden testamentin uskon ja kasteen vaatimuksesta. Uskon ja kasteen merkitystä kiistämättä Leibnitz on osoittanut, että pelastus lopulta riippuu rakkaudesta. Myös uskossa on kyse rakkauden kyllä-vastauksesta rakastavalle, itsensä ilmoittavalle Jumalalle. Jos rakkaus on ihmiselämän perusta, ihminen on liittynyt Jumalaan ja on osallinen armosta. Leibnitz antaa mietittäväksi, että ei-kristityt, joissa rakkaus elää, ”ovat sen valon valaisemia, joka on tullut maailmaan valaisemaan kaikkia ihmisiä, ja että he ovat täynnä Pyhän Hengen armoa, sisäisesti yhdistyneinä ikuisen Sanan kanssa ja jumalallisen viisauden kanssa, joka on Jeesuksessa Kristuksessa, joskaan he eivät tunne häntä lihan mukaan.”

Tällä on merkitystä myös dialogin ja lähetystyön kannalta. Molempiin kuuluu mahdollisuuksien rajoissa tehdä yhteistyötä ei-kristittyjen kanssa.

Se, kuinka tiiviisti ykseys ja lähetystyö kuuluvat yhteen, käy ilmi Leibnitzin (elämänsä loppupuolella) toiminnasta Venäjän suhteen. Leibnitz yrittää voittaa jälleenyhdistämisen asian puolelle sekä maallisen että hengellisen johdon. Hän muun muassa yrittää innostaa Pietari Suurta tulemaan uudelleen tietoiseksi vanhoista traditioista ja valmistelemaan maailmanlaajuista kirkolliskokousta. Leibnitz suunnitteli vuosina 1712/13 sisälähetystyötä Venäjän kirkossa: lähetystyöntekijöiden koulutuksen, aasialaisten kielten tutkimuksen, käännösten, uusien ja parempien koulujen ja seminaarien kautta koko papisto olisi koulutettava missionaarisesti.

Vaivannäkö  kristillisen maailman ykseyden puolesta johtaa suoraan maailmanlaajuisen ”ekumenian” (oikoumene) palvelukseen. Tämä antaa aiheen ajatella modernin ekumeenisen liikkeen alkua: se tapahtui maailmanlähetyskonferenssissa Edinburghissa 1910.

Kuten myöhemmin Vatikaanin toinen kirkolliskokous lausui lähetystyödekreetissä Ad gentes (6): Kristikunnan jakautuminen ”sulkee monelta ihmiseltä tien uskoon. Lähetystyön välttämättömyys muodostaa niin ollen kaikille kastetuille kutsun yhtyä yhdeksi laumaksi, jotta he voisivat siten yksimielisesti todistaa kaikkien kansojen edessä Kristuksesta, Herrastaan.”

+ Teemu Sippo SCJ
Helsingin piispa